Risingshadow'n lyhytnovellikilpailu 2006

 Risingshadow järjesti yhteistyössä Suomen Tieteiskirjoittajien kanssa lyhytnovellikilpailun vuonna 2006. Kilpailuun osallistui 70 novellia, joista yhdessä esiraadin ja tuomariston kanssa rankattiin 10 parasta. Novellien tasot vaihtelivat ankarasti: toiset olivat irrallisia ja kehnosti ideoituja lauserykelmiä, toisissa sanat valjastettiin suurempien tarkoitusperien orjiksi.

 Top 10 kirjoittajat novelleineen:

1. Marika Riikonen: Liikuntatunti (Varjostin) ("Sudenvarjo")
2. Markku Penttilä: Jäiset unelmat ("Joshuan")
3. Heli Määttä: Mänty ("Himmeli")
3. Mika Rasimus: Elämän henki (Rasimus) ("Ryynimakkara")
5. Hilma Salonen: Luonnoslehtiöitä (Kahla) ("Mustafa")
6. Matias Riikonen: Kukassa (Kekki) ("Joutilas")
7. Tatu Henttonen: Maisemassa kaksi kuollutta ("Dsiibeli")
8. Urpu Leena Grönroos: Lennä, uneksi ("Lintutieteilijä")
8. Susanne Hedenstam: Keijujen tytär (Maagitar Senna Dehesmunst) ("Susanne")
10. Elina Nurmi: Kesätuutti ("Lempeä Heluna") 

Kolme parasta novellia on luettavista alempaa.

 

 Yleispalaute kilpailusta

Novellikilpailun yleispalaute on koostettu kommenteista ja huomioista, joita esiraati teki lukiessaan ja arvioidessaan tekstejä. Kaiken kaikkiaan 70 novellin joukossa oli paljon kehityskelpoisia tekstejä, muutamalle esiraadilta riitti ainoastaan kehuja. Monissa novelleista oli hyvä ja omaperäinen idea, mutta toteutus kaatui hiomattomuuteen, eikä jatkopaikkaa tämän takia irronnut. Töille ei välttämättä olisi ollut lainkaan pahaksi kerran tai parin uudelleenkirjoittaminen.

Asetettu tuhannen sanan ehto tuotti monille hankaluuksia. Jos tekstin alku lähtikin etenemään sujuvasti, loppu tuli liian nopeasti tai töksähtäen – tuhat sanaa on todella vähän, mikä vaatiikin jo harkintaa kerronnan jaksottamisessa. On syytä miettiä, miten paljon kuvailen, kuinka monta henkilöä tarinassa on, miten suuria tapahtumat ovat ja niin edelleen. Hyvin lyhyt novelli kaipaisi toimiakseen vetävän idean, joka usein on todella yksinkertainen.

Toisaalta huomattiin, että tuhat sanaa voi olla pelottavakin raja. Muutamat novellit jäivät selvästi alle tuhannen ja olisivat sisältöntä puolesta voineet olla paljon pidempiäkin, sanamäärän puitteissa.

Esiraati kiittää niistä viihdyttävistä teksteistä, jotka eivät ideansa puolesta pärjänneet, mutta jotka olivat hyvin kirjoitettuja ja tarjosivat naurunpyrskähdyksiä pimeneviin syysiltoihin. Kieli oli muutenkin monessa tekstissä hyvää. Idealtaankin toimineista tosin karsittiin ne, jotka sisälsivät esiraadin mielestä outoja ristiriitoja: juotiinko muinaisessa aasiassa kahvia, miten kasvit lisääntyivätkään jne. Miinusta sateli mukaan laitetuista runoista, jotka eivät liittyneet itse tekstiin, kursiivin ja muiden korostusten yliviljelystä, otsikon sopimattomuudesta tarinaan, ylenpalttisista sanatoistoista sekä juonen puutteesta – jo ohjeissahan sanottiin, ettei kauniilla kielellä ja hienolla kuvailulla pärjää, kun haetaan novellia. Tunnelmaraapale ei ole novelli.

Yllättävän monelta oli myös hukassa, mitä ihmettä on fantasia, scifi tai spekulatiivinen fiktio. Jos henkilöllä on miekka ja hän on orpo, kyseessä ei vielä näillä ehdoilla ole fantasia. Salaperäinen ja mystinen ei myöskään tee fiktiosta spekulatiivista silloin kun lopussa tarjotaan tilanteelle täysin luonnollinen selitys. Lisäksi joitakuita esiraatilaisia harmitti, ettei mukana ollut kuin muutama puhdas fantasiateksti. Myös perinteinen scifi oli vähälukuisesti edustettuna. Miksi kaikki yrittävät kirjoittaa jotain uutta ja kummallista, kun vanhastakin löytyy vielä paljon kliseetöntä ammennettavaa?

Esiraati kiittää vielä lopuksi kaikista teksteistä! Vain kirjoittamalla ahkerasti kehittyy, ja monessa kilpailun työssä oli joko nähtävissä nousevaa potentiaalia tai sitten ne vaikuttivat jo maailmanvalloitustaan valmistelevan kirjoittajan käsialalta. Ensi vuonna uudestaan!
 

  

Vuoden 2006 lyhytnovellikilpailun voittaja: Marika Riikonen: Liikuntatunti

 

  Liikuntatunti


Sisäpuolella oli lämpimän oranssia, sen näki suljettujen silmäluomien läpikin. Kankaan suojissa tuoksui turvalliselta. Ehkä aavistuksen hikiseltä, muttei liikaa, joten Siina kehtasi jäädä vähäksi aikaa aloilleen. Hien mietoon kirpeyteen sekoittui deodorantti, jonka Siina oli löytänyt äitinsä jämälaatikosta ja pelastanut käyttöön.
Suljetun oven takaa käytävältä kuului vaimea kolahdus. Ei askelia kuitenkaan, joten ehkä ääni kuuluikin salista.
Ne aloittelivat.
Siina istui hetken hiljaa. Sitten hän raotti vastahakoisesti silmiään ja katseli hetken collegekankaan sisäpuolen röpelöiseksi hiutunutta nukkaa. Sen läpi pukuhuoneen kelmeä valo suodattui kesänkeltaisena auringonvalona.
Ahtaassakin valossa hän erotti litteässä rinnassaan hentoista nukkaa. Näky aiheutti kummallisen olon. Siina juoksutti kättään nopeasti rintansa yli.
Siina luopui hetkestä paidan sisällä ja alkoi kiskoa vaatetta päänsä yli. Puoli minuuttia hän oli saanut olla olematta kukaan. Tai mikään. Mutta nyt hän taas ajatteli samoja asioita koko ajan.
Muut olivat jo menneet, mutta koskaan ei voinut olla täysin varma siitä, etteikö joku kolistelisi takaisin ja yllättäisi häntä pää paidan sisällä, suojassa, mutta samalla suojattomana. Jollakulla olisi nyt kirpaisevan naseva tilaisuus tulla isoon ääneen hämmästelemään, miksei hän ollut edelleenkään vaihtanut edes paitaa, saati ehtinyt saliin muiden mukana. Kipeäksi oli myöhäistä heittäytyä, sillä hänen oli jo nähty ilmestyvän pukuhuoneeseen eikä hän ollut älynnyt edes irvistellä tai ähkyä.
Siina myttäsi oranssin paidan reppuun ja kiskoi nopeasti päälleen toisen pitkähihaisen, vaikka tiesi, että hänelle tulisi kuuma. Siina katseli mustia hihoja tyytyväisenä. Niiden läpi ei erottunut hänen kalvakkuutensa, hänen toisiin tyttöihin verrattuna kummallinen pintansa.
Pitkät hihat, pitkät lahkeet. Joskus Siina pohti kotona ääneen erilaisuuttaan. Silloin äiti aina sanoi, että hän oli yhtä hyvä kuin muutkin, vaikkei ollutkaan yhtä ”kehittynyt”. ”Tytöt kehittyvät eri aikaan”, lohdutti äiti ymmärtäväisellä terveydenhoitajanäänellään.
Siina aavisteli, ettei äiti tiennyt, mistä puhui. Tai pikemminkin: ei tiennyt, mistä Siina puhui. Asiat olivat muuttuneet sitten äidin kehittymisen päivien.
Pukuhuoneen betoniseinät alkoivat soida kuin etäiset rummut kumisisivat. Siina huokaisi. Salissa juostiin tamburiinin tahdissa. Kantapäät jymisivät lattiaan, ja niiden voima värisytti koko rakennusta. Kumu kiiri seiniä ja putkia pitkin Siinan penkinnurkkaukseen.
Verryttelyn jälkeen pidettäisiin nimenhuuto. Kohta joku, heidän opettajansa Leena tai joku tytöistä, huomaisi Siinan yhä puuttuvan, ja Leena lähettäisi jonkun häntä hakemaan. Ovi kolahtaisi kovaa, ja jonkun, ehkä Venlan tai Maisan, rivakka hölkötys lähestyisi käytävää pitkin. Sitten tämä joku tölmäisi pukuhuoneen ovesta kuin innokas koira, läähättäisi ja hengästyneesti hoputtaisi Siinaa.
Ja tulijan hihaton paita paljastaisi, miten karvat kihartuivat lämmöstä ja kosteudesta.
Siina huokaisi taas ja nousi seisomaan. Hän alkoi hitaasti riisua farkkujaan. Ne jäivät lattialle kahdeksi ryttyiseksi putkeksi. Siina kiskoi nopeasti tilalle mustat verkkarihousut. Sitten hän käytti paljon aikaa farkkujen taittelemiseen siniseksi, neliskulmaiseksi paketiksi penkille. Hän katseli tulosta nyrpeänä. Laskostettuina housut näyttivät typeriltä, jotenkin ylimielisiltä, mutta väärällä tavalla. Snobilla tavalla. Siina tonki taitosten seasta vyönlenkin ja räväytti housut levälleen. Hän ripusti ne lenkistä seinään ruuvattuun metalliseen naulakkoon.
Muut olivat ripustaneet housunsa samalla tavalla lenkistä tai jättäneet ne myttyyn penkille tai repun päälle. Lähimpänä Siinaa riippuivat tyynen rauhallisina Maisan vaaleat, leveälahkeiset farkut, polvista erityisen vaaleat. Housuista huokui itsevarmuus, joka ehkä oli tarttunut niihin omistajastaan, Siina arveli. Maisan ei tarvinnut varastella hetkiä hikisen paidan sisällä pukuhuoneessa. Mutta Maisa olikin ylpeä siitä, että oli kehittynyt ja kuului muiden kehittyneiden joukkoon.
Sitten Siinan katse osui penkkiin Maisan kunnianarvoisien vaaleansinisten farkkujen alapuolella. Siina värähti tahtomattaan. Kuin saippuan ja lämpimän suihkuveden hajun pinnoittamaan tilaan äkkiä olisi livahtanut pieni, kylmä tuulenvire.
”Ole pikemminkin iloinen”, äidin ääni ilmestyi taas opettavaisena Siinan pään sisään. ”Kun aikaa kuluu, kaipaat näitä hetkiä, joita nyt elät. Tätä aikaa. Kun kehityt, joudutkin yhtäkkiä ajattelemaan itsesi siistinä pitämistä ihan uudella tavalla. Pitää ajella ja nyppiä ja kaikkea sellaista epämukavaa.”
Äiti puhui kainaloista.
Maisan housujen alle oli tipahtanut muutamia karvanhaivenia. Ne olivat ruskehtavia, pitkiä, höytyväisiä. Siina katseli niitä kuin penkillä olisi maannut kiinnostavia, mutta ärsytettyinä vaarallisia myrkkykäärmeitä. Yksi karvoista oli ainakin kaksi senttiä pitkä. Sen päässä oli valkoinen osio, kuin ripsessä. Valkoinen osa karvasta kiilsi.
”Ne ovat epähygieenisiä. Ne ovat epähygieenisiä. Ne ovat epähygieenisiä.” Äidin ääni Siinan päässä juuttui paikalleen kuin naarmuinen levy.
Minä en mene sinne, päätti Siina, mutta liian myöhään. Jyminä oli vaiennut. Pukuhuoneen oven läpi kantautui vaimea kolahdus ja reippaita, lähestyviä askelia. Ovi aukesi, ja sisään rynni Maisa, hieman punakkana ja poninhäntä hapsottaen. Maisa tuhahti kärsimättömästi, pelkästään ohjasi terävästi ilman ulos nenänsä kautta, sanomatta mitään, ja viittasi Siinaa seuraamaan.
Siina laahusti Maisan perässä valkoiseksi rapattua käytävää pitkin ruskealle puuovelle. Kun Maisa heilautti oven ammolleen, salista tulvahti lämpöä ja liikunnan haju.
Ja karvojen. Hiostuvien turkkien.
Siinaa veti henkeä ja silitteli huomaamattaan tanakoilla hihoilla verhottuja käsivarsiaan. Hän tuli Maisan perässä saliin, missä muu ryhmä seisoi puolikaaressa Leenan edessä. Kaikki kääntyivät katsomaan. Maisa loikkasi paikalleen riviin ja katsoi hänkin, kun Siina liittyi reunimmaiseksi oikeaan laitaan.
Siina katseli ensin varpaitaan, sitten tyttöjen hymyileviä suita, hehkuvia poskia, lihaksikkaita ja sankkakarvaisia käsivarsia. Loisteputket ylhäällä katossa kaatoivat kelmeää valoa tyttörivistön ylle. Kattoikkunasta näkyi tummuva marraskuinen taivas. Muutama kylmävaloinen tähti. Ja pilviharson takaa ammottava, vastatäyttynyt kuu.
Siina tunki kädet hihansuista sisään ja silitteli sileitä käsivarsiaan, joissa kasvoi vain muutama harva vaalea, lyhyt karva. Täydenkuun liikuntatunnit olivat pyörryttäviä, niin rasittavia, äidillä ei ollut aavistustakaan.
Siina antoi käsivarsiensa valahtaa vapaasti heilumaan, kun hän lähti muiden mukana juoksuun. Kaksi tuntia märän eläimen hajua ja läähätystä. Kuun ja loisteputkien valossa Siina katsoi, kuinka pitkät karvat edellä pompahtelevan Venlan niskassa ja käsivarsissa pitenivät lisää ja liehuivat juoksijoiden aiheuttamassa ilmavirrassa.
Hampaat välkkyivät levenevissä suissa tahmeina ja terävinä.
Vain Siina pysyi samana, kuten aina.
Leena haukahteli tahtia. Tamburiini soi.

 

First  runner up: Markku Penttilä: Jäiset unelmat

 

 Jäiset unelmat


Toisaalla. Alussa.
Mies seisoi hämärässä ja katseli edessään avautuvaa tähtitaivasta. Kylmä valo siveli hänen kasvojaan. Hän tunsi aluksen puuduttavan värinän allaan.
Viimeiset hetket oli omistettu muistoille. Hän näki tähdissä menetettyjen kasvot, pian he unohtuisivat. Miljoonannen kerran hän mietti tekikö oikein hylätessään heidät? Avaruus ei vastannut. Se oli hiljaa, aivan kuten hekin jotka olivat olleet rakkaimpia maailmassa.


Täällä. Aikaisemmin.
Unet valvottivat häntä jatkuvasti, joten hän joi itsensä jälleen kerran umpitunneliin.
Ja sinä iltana, seistessään nolona kantakapakkansa edessä, portsareiden pois käännyttämänä -ei tänä iltana kiitos-, Nora astui hänen elämäänsä. Nora lankesi kuin raikas, keväinen sade.
-Hei, se sanoi.
-Hei, hän vastasi. Ja siitä hetkestä alkoi heidän yhteinen elämänsä, mikä oli outoa, sillä hän ei ollut sitoutuvaa tyyppiä, eikä hän tietoisesti etsinyt muutosta. Mutta siinä Nora vain oli, kuin keväinen sade, eikä suostunut loppumaan.
Ja sitten syntyi Saara, prinsessa Saara, kuten hän tyttöä kutsui. Mies palvoi häntä, rakasti häntä yli kaiken. Tyttö oli kuin ilmetty äitinsä, ruskea, kihara tukka, siniset, jäänraikkaat, uteliaat silmät ja hersyvän ihana nauru joka helisi loppumattomana purona läpi hänen lyhyen elämänsä.


Toisaalla. Lisäksi.
-Hän on fyysisesti loistokunnossa ja hän on tarpeeksi nuori. Hän tulee selviämään lennosta, Peter. Lisäksi hän omaa riittävän teknisen taustan. Hänelle tarvitsee kouluttaa vain syventävä osaaminen luotaimen korjaamiseksi.
Peter Nordgren, pääesikunnasta alukselle saapunut lääkintäupseeri, hieroi mietteliäänä leukaansa.
Tomas Palmgren toimi aluksen komentavana upseerina ja Nordgren kiersi alukselta toiselle arvioimassa vapaaehtoisia ennen heidän päästämistään lennoille.
-En minä hänen fysiikkaansa epäile, Tomas. Hän on epävakaa, häilyväinen. Vaimon ja tyttären menetys saattaa aiheuttaa komplikaatioita.
-Eihän kukaan meidän lentäjistä ole koskaan ollut täysin tasapainoinen. Kaikilla on taustalla jokin tragedia. Eivät kestä muistojensa kanssa, haluavat vain unohtaa.
-Sinä teet lopullisen valinnan, Peter. En suosittele häntä, mutta en toisaalta esitä virallista vastaväitettä mikäli valitset hänet.


Täällä. Seuraavana.
Tällä kertaa kuolema saapui naamioituneena mustaksi, ilkeäsilmäiseksi BMW:ksi. Jokainen kolarissa osallisena ollut menehtyi heti. Ei enää Noraa, ei Prinsessa Saaraa, ei enää mitään.
Mies sai tiedon työpaikalleen vajaa tunti tapahtuneen jälkeen. Hän tunsi särkyvänsä pirstaleiksi ja samoin särkyi maailma hänen ympärillään. Kapselissa hänen kymmeniin antureihin kiinnitetty, jäätynyt kehonsa värähteli heikosti musertavien uutisten raivaten tiensä läpi unien. Suru puristi taas hänen sydämensä tunnottomaksi möykyksi. Anturit eivät rekisteröineet sitä, eivät tunnistaneet, eivätkä raportoineet emolle.


Toisaalla. Taas.
-Vaihtoehto-elämänne on valittu toiveidenne sekä lääkintäupseerin antamien ohjeiden mukaan. Siitä tulee rauhallinen, stressitön ja mahdollisimman erilainen verrattuna elämäänne täällä. Kaikki yhtymäkohdat seulotaan edeltä käsin ja poistetaan. Persoonallisuuttanne muokataan. Emme halua komplikaatiota. Ymmärrättekö tämän?
Mies ymmärsi. Erilainen elämä, ei muistoja täältä. Vale-elämä, mutta silti kuin todellinen.
-Matkanne tulee kestämään noin 180 vuotta, sisältäen kahden vuoden kiihdytysvaiheen, jonka aikana kehonne jäädytetään, sekä kahden vuoden jarrutusvaiheen, jonka aikana sulaminen tapahtuu. Varsinaisen matkan aikana ette vanhene.
Mies istui vaiti ja kuunteli. Hän tiesi jo kaiken tämän.
-Perillä RR-23-B:llä korjaatte luotaimen jonka lähettimet eivät enää vastaa. Poistuessanne kapselista teillä riittää happea lähes kahdeksi viikoksi. Työ ei todennäköisesti tule kestämään muutamaa tuntia enempää.
Mies nyökytteli vaitonaisena. RR-23-B:n luotain oli kaukaisin luotain jonka ihmiskunta oli koskaan saanut asennettua toimivana paikalleen.
-Te ette tule palaamaan. Ymmärrättehän sen?
Mies ymmärsi.


Toisaalla. Vielä.
-Hän elää pitkitetyn elämän 2000-luvun alkupuolen maailmassa, se oli rauhallinen paikka, sanoi Nordgren. Hän tulee olemaan ikuinen poikamies, henkiset siteet ovat hänelle ylivoimaisia.
-Halusiko hän itse niin, vai päätitkö sinä hänen puolestaan? kysyi Palmgren.
-Olimme molemmat samaa mieltä. Miksi riskeerata? Hän tulee olemaan onnellinen ja hän tulee olemaan yksin.
-Harmi, ettemme voi sijoittaa sinne replikantteja hänen vaimostaan ja tyttärestään.
-Niin, liian selvät muistot saattaisivat ylikuormittaa ohjelman. Lennolla hän on käytännöllisesti katsoen apumme ulottumattomissa.
-Hänen oma alitajuntansa siis pohjimmiltaan tekee valinnat, joihin ohjelma reagoi sisäisen koodin mukaan?
-Hänellä on vapaa tahto. Vaikka ohjelma toimii koodin mukaan, niin mikään ei ole varsinaisesti ennalta määrättyä. Tietyt arvot ovat vakioita, kuten sen ajan historialliset tapahtumat, mutta muuttujia on runsaasti ja hänen oma alitajuntansa tekee ratkaisut ja määrää siten hänen elämänsä lopullisen suunnan.


Täällä, Äskettäin.
Kaksi päivää Noran ja Prinsessan kuoleman jälkeen hänen ahdistuksensa oli kasvanut äärimmilleen. Hän oli itkenyt silmänsä turvoksiin. Hänen ruumiinsa oli heikko kahden päivän syömättömyyden ja lähes täydellisen unettomuuden jäljiltä. Hän otti unilääkettä ja käpertyi tyhjyyttä huokuvaan vuoteeseensa, perheensä kuva vierellään. Pian väsymys vyöryi hänen ylitseen ja lääkkeet kuljettivat hänet uneen jossa ensin Nora ja Prinsessa Saara puhuivat hänelle, nauroivat hänelle, kuolivat ja muuttuivat joksikin toisiksi, utuisiksi hahmoiksi. Hetken aikaa hän oli piirileikissä, jossa utuiset hahmot tarttuivat häneen ja pyörittivät häntä vinhaa vauhtia pimeydessä.
Sitten hahmot tarkentuivat, kaunis nainen, suloinen tyttö. Hän tiesi että naisen nimi oli Cira, hän tunsi myös tytön, Tea. Hekin tunnistivat hänet. Ja hän tiesi rakastavansa heitäkin. Hän ei halunnut unen päättyvän, mutta viimein se päättyi.


Toisaalla. Nyt.
-Voi hyvä luoja, hän heräsi, henkäisi signaalia vastaanottava teknikko.
Koko hänen takanaan seisova miesjoukko katseli epäuskoisena monitoria. Signaali kulki läpi avaruuden uskomattomalla nopeudella, mutta kapseli oli silti jo niin kaukana, että signaalin tuli heille yli neljän viikon viiveellä. Itse kapselin laukaisemisesta oli kulunut jo lähes puoli vuosisataa.
-Mahdotonta, sanoi pitkälle elämänsä iltaan ehtinyt Palmgren. Hän oli joutunut luovuttamaan aluksen komennon vuosia sitten seuraajalleen, mutta konsultoi edelleen luotainten korjausprojekteja.
-Hänellä on matkaa jäljellä vielä yli kaksi kolmasosaa. Hänen mielensä ei kestä! Jos hän on hereillä, hän muistaa kaiken! Molemmat elämänsä! Lähetä purkukoodi! Sulatetaan hänet. Hänellä on edessään helvetti, mutta meillä on mahdollisuus lyhentää sitä. Sulatettuna hän vanhenee normaalisti ja kuolee ajan myötä.
Kaikkien katseet siirtyivät Simon Paoliin, joka oli aluksen uusi komentaja.
-Jatketaan normaalisti. Hän saavuttaa luotaimen ajallaan ja joko korjaa sen, tai on korjaamatta. Tämä ei enää ole meidän käsissämme.
-Et voi olla tosissasi, vastusti Palmgren. Ajattele mitä hän joutuu kokemaan! Hän on valveilla! Hän ei nuku enää!
Paolin ei vastannut. Hän kääntyi ja käveli pois.


Toisaalla/Täällä. Parhaillaan/kauan.
Hän nukkui ja uneksi epäsäännöllisissä jaksoissa. Silti he olivat aina hänen kanssaan, Cira, Tea, Nora, Prinsessa Saara, kaikki hänen elämänsä rakkaat, kuolleet naiset.

 

Second runner up: Heli Määttä: Mänty

 

Mänty


Metsää oli kaadettu vain talon tieltä. Heti sen räystäiden ulkopuolella se jatkui koskemattomana. Suuret puut, joiden oksat levittäytyivät talon yli, piirittivät sitä joka puolelta.

Talo oli rakennettu silkkihansikkain. Puita oli varottu kuin valkoista hääpukua, mikä oli vaikeuttanut rakentamista. Mutta mies halusi asua metsässä – ja metsän kanssa, joten yksi jättiläismäinen mänty oli jätetty talon sisään. Sen latva oli katkaistu, jotta se ei rikkoisi kattoa tuulen mukana huojuessaan, mutta alimmainen oksa oli saanut jäädä runkoon. Oksaan mies oli nahkahihnalla ripustanut kirveen, sahan ja muita tarvekaluja, sekä verkkosäkin, jossa hän säilytti leipää.

Kun seinät alkoivat kohota männyn ympärille, se muuttui yhä hiljaisemmaksi ja jähmeämmäksi, mutta mies rauhoitteli sitä:
- Älä sure. Sinä saat asua täällä minun kanssani ja kaikki sinun matosi ja kuoriaisesi. Kesällä päästämme tikan huoneeseen, että se saa puhdistaa sinut liioista elikoista.

Jotta mänty saisi pitää runkonsa niin korkealle kuin mahdollista, mies rakensi taloonsa niin muhkean harjan kuin kattotuolilankuilla riitti pituutta. Kun latva lopulta sahattiin irti, mänty itki raskaasti, pihka valui pitkin sen runkoa ja siitä tuli tahmea ja hyvän tuoksuinen. Mänty ei ollut tiennyt, että raavas, taivaita hipova puu kuin se oli, saattoi itkeä niin paljon. Pihkaa tuli leilikaupalla ja se valui lattialle tuoksuviksi lammikoiksi. Tämän nähdessään mies siveli mehiläisvahaa amputoidun rungon kipeään kohtaan.
- Katsos itku tekee joskus hyvää, mies sanoi ja taputti surusta hilseilevää runkoa. - Enhän minä ole ennen männyn kanssa asunut, mutta kyllä me totumme toisiimme ja opimme olemaan saman katon alla. Sinä olit seudun komein mänty, enkä minä koskaan aio tehdä sinusta polttopuita. Täällä sinä saat viettää leppoisia päiviä, kun ulkona ryskää myrskyt ja pakkaset. Sinua ei kaada enää mikään. Ja sisäsiistiksi sinä kyllä opit ajan kanssa, mies sanoi ja kaapi kellertäviä pihkalammikoita lattialta.

Kun mänty muuttui mykäksi ja seisoi tuvan keskellä kuin kivipaasi, mies päätti puhkaista kattoon suuren aukon, johon hän asensi kömpelön kattoikkunan.
- Katsos, nyt sinä saat nähdä taivaan milloin sinua huvittaa, mies sanoi levitellen käsivarsiaan kuin avoimen taivaan alla.

Muutaman metrin päähän männystä mies muurasi punatiilisen takan. Siinä ei ollut luukkua, koska mies halusi kuulla ja nähdä tulen alastomana ja kokonaan.

Eräänä iltana mies viritti takkaan pienen valkean. Ensin se ritisi kirpeästi kolossaan, mutta kohta sen liekit alkoivat humista kuin pitkät hiukset harjulta puhaltavassa tuulessa. Hormin lämmettyä ja tulen asetuttua kodikkaasti pesäänsä, mies laittoi päähänsä kaninkarvalakin, veti työssä arpeutuneet raakanahkahanskat käsiinsä ja lähti hakemaan lisää polttopuita pienestä liiteristä talon nurkalla. Tuli jäi männyn kanssa kahden ja sanoi matalasti humisten:
- Kohta olen polttanut koivuhalkoni kokonaan. Mies hakee uusia, mutta yöhön mennessä minä kuitenkin kuolen. Monesti olen kolossani herännyt ja nähnyt kuinka sinä kärsit. Ota minut nyt.

Mänty seisoi hetken liikahtamatta. Se ei ollut tottunut nopeisiin ratkaisuihin, vaan jokaiseen päätökseen, olipa se sitten uuden oksan kasvatus tai vanhasta luopuminen, oli ollut reilusti aikaa. Aurinko oli noussut ja laskenut, kuut kasvaneet ja vähenneet, ketut juosseet metsän poikki ja aikaa oli ollut.
- Öisin sinä puhut latvallesi, luulet sen yhä kurottelevan valoon, vaikka se makaa riisuttuna liiterin takana. Sinä nariset unissasi ja madot pakenevat nilastasi, joka kangistuu päivä päivältä ahtaammaksi kuin liian pieni iho.

Mänty kuunteli liekkejä ja näki kuinka mies kasasi halkoja syliinsä. Sen vuosirenkaissa oli jatkuva särky, sen latva kummitteli ja joka yö mänty näki unta, kuinka sen neulaset siivilöivät taivaan tuulia. Yhä se tunsi, kuinka oravat juoksivat kutitellen sen runkoa pitkin, kuinka palokärki hakkasi nokallaan juuri herkimpään hermoon löytääkseen makeimmat madot. Hämärästi mänty muisti kauan sitten sen oksille laskeutuneiden lintuparvien painon, kuinka oksat olivat heijanneet keveästi ylös alas, kun parvi yksimielisesti ponnisti kohti taivasta. Se yritti muistella käpyjänsä, jokaista niitä erikseen. Mutta se ei muistanut. Latva oli poissa, neulasmättäät, kävyt ja oksiston vihreä aika.

Mänty kuunteli tulen huminaa ja se muuttui metsän huminaksi. Se kokosi kaikki muistonsa tuulista ja pinnisti koko ydinpuunsa voimat saadakseen itsensä irti hiekkaisesta maasta. Torson ainoa oksa viuhui kuin ruoska männyn taistellessa juurakkonsa kanssa. Juuret katkeilivat paukahdellen, mutta vahvimmat ja tuoreimmat säilyivät ehyinä. Männyn mehiläisvahalla tukehdutettu tynkä osui kattoikkunaan, joka särkyi pirstaleiksi ja pirstaleet satoivat lankkulattialle kuin jäätynyt sade.

Kun mänty sitten raastoi juurensa lattiassa olevan aukon läpi, oli kuin tulppa olisi irrotettu talon pohjasta ja se putosi perustustensa päältä kiljuen ja valittaen ja jäi kallelleen kaivonpuoleiseen reunaansa nojaten. Talon sisällä lattia pullisteli. Lattialankut alkoivat harittaa ja irtoilla, mutta mänty vääntäytyi narahdellen kohti tulen koloa ja nojautui muuria vasten. Pitkät punaisen ja sinisenkirjavat räsymatot olivat menneet sylttyyn männyn raahautuessa tulen luo ja tuli tarttui hanakasti matonhapsuihin ja juuriin. Kosteat juuret sihisivät kuin käärmeet liekkien kuumentaessa niitä. Kohta ne leimahtivat tuleen hanakasti kuin varta vasten asennetut sytytyslangat. Ja mänty tikitti.
- Ota minut syliisi, kaadetaan yhdessä seinät ja karataan, tuli lauloi hullaantuneena ja kiipesi männyn kaarnaa pitkin ketterästi kohti kattoa. Kuivat kattoparrut syttyivät tuleen ja kohta tuli oli tehnyt täyden kierroksen katon kautta seiniin ja takaisin lattialle.

Tulen tukka kasvoi kohisten ja se kietoi koko tuvan hiuksiinsa. Se ahmi kattoikkunasta putouksena ryöppyävää raikasta ilmaa ja tanssi yhä kuumemmin. Kohta koko ilma syttyi räjähtäen tuleen ja talo paloi leimahtaen kuin hämähäkin seittiin kiedottu hökkeli. Kun savu hälveni, mänty näki kuinka tuli kyti raukeana paksuimmissa reisilankuissa. Vain mänty ja puoleksi säästynyt piippu harottivat kohti taivasta. Mustana, mutta uljaana ne kohosivat talon savuavista raunioista aamuhorteista taivasta vasten.

Koko yön mies oli seissyt halot sylissään nokisten puunrunkojen seassa paikalleen jähmettyneenä. Kun aurinko pisti ensimmäisen lankansa metsän läpi, mies pudotti halot sylistään, katsoi savuavaa louhosta ja uhmakkaita torsoja hetken. Sitten hän kääntyi ja juoksi runkojen sekaan.

Log in to comment
Keskustele aiheesta foorumilla (0 vastausta).