-
- Lukuhaaste: Popsugar 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:33
-
- Lukuhaaste: Helmet 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:29
-
- Lukuhaaste: Goodreads ATY 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:26
-
- Virheiden raportointi
- Viisasten kivi / Aulis | 16.03.2024 15:45
-
- Minkä elokuvan katsoit viimeksi?
- Teatteri / Mustelmann | 14.03.2024 22:57
Mitä olet viimeksi pelannut
Mitä olet viimeksi pelannut
SteamWorld Dig 2
Ensimmäinen höyrymaailman kaivelupeli oli yksinkertaisen viehättävä tapaus, joka ei kuitenkaan aivan noussut erinomaisuuteen saakka. Siinä ohjattiin sympaattista robottihahmoa nimeltä Rusty, joka saapui kaivoskylään hakkunsa kanssa ja alkoi louhimaan maaperästä erilaisia kiviä ja metalleja. Kaksiulotteisen pelimaailman tutkiminen ja rikkauksien etsiminen oli koukuttavaa puuhaa, mutta jotain monipuolisempaa sisältöä jäin kuitenkin kaipaamaan. Kuten odotin, jatko-osa on edeltäjäänsä laajempi ja pidempi kokonaisuus, vaikka pelimekaniikkoja ei olekaan juuri uudistettu. Steampunk-henkisessä länkkärimaailmassa on enemmän salaisuuksia löydettäväksi ja paikkoja kopisteltavaksi kuin ennen, joten siinä mielessä kakkonen pistää ykkösestä selvästi paremmaksi.
Pelaaja asettuu tällä kertaa Dorothy-nimisen robotin rautaisiin saappaisiin, sillä ykkösestä tuttu Rusty on mystisesti kadonnut. Tarina keskittyy täysin hänen löytämiseensä, mikä vaatii robottimaailman asukkaiden jututtamista sekä tietysti maan uumeniin kaivautumista uusien johtolankojen perässä. Siinä samalla kerätään talteen eteen sattuvat kultahiput, jalokivet sekä erikoisemmatkin mineraalit, jotka myydään maanpinnan kaivoskylässä edellisen pelin tapaan. Materiaaleista ei rakenneta itse mitään, vaan kaikki varustepäivitykset ostetaan rahalla. Tehokkaampi hakku nopeuttaa maa-aineksen läpäisyä ja isompaan reppuun mahtuu enemmän aarteita. Steampunk-teema näkyy höyrykäyttöisissä laitteissa, kuten porakoneessa ja kranaatinheittimessä, joka ampuu vesi-ilmapalloja.
Hakulla hakkaaminen on yllättävän rentouttavaa puuhaa ja pelimaailmaa tutkii mielellään, mutta tälläkin kertaa ensin syvään juurtunut koukku meinaa irrota loppua kohti, vaikka peli ei massiivisen pitkä olekaan. Pelin luonne on rauhanomainen ja hidastempoinen, eikä pelaajan eteen heitetä kovinkaan vaikeita esteitä. Joskus pitää varoa, ettei jää maansortuman alle tai putkoa rotkoon, mutta muuten SteamWorld on erittäin leppoisaa pelattavaa. Vihollisiakin on vähän, eivätkä ne edes ole kovin vihamielisiä. Arvometallien roudaaminen myytäväksi ja päivityksien ostaminen menettää hieman merkitystään, koska harva päivitys on elintärkeä ja loput helpottavat peliä liikaakin.
Jatko-osakaan ei siis yllä erinomaisuuteen saakka, mutta se on silti ykkösen tavoin mukava välipalapeli, jonka rauhallinen ja viipyilevä tunnelma viehättää paljon varsinkin alussa. Peli ei onneksi ole pitkä, joten kyllästymisen oireiden ilmaantuessa alkaa tarinakin olla lopuillaan. En ole pelannut muita SteamWorld-pelejä, mutta mielelläni tutustun niihinkin, etenkin kun hakkuuhommien sijaan niissä tehdään ilmeisesti aivan jotain muuta.
Maan alla on pimeää, mutta onneksi joku on vienyt sinne lyhtyjä.
Ensimmäinen höyrymaailman kaivelupeli oli yksinkertaisen viehättävä tapaus, joka ei kuitenkaan aivan noussut erinomaisuuteen saakka. Siinä ohjattiin sympaattista robottihahmoa nimeltä Rusty, joka saapui kaivoskylään hakkunsa kanssa ja alkoi louhimaan maaperästä erilaisia kiviä ja metalleja. Kaksiulotteisen pelimaailman tutkiminen ja rikkauksien etsiminen oli koukuttavaa puuhaa, mutta jotain monipuolisempaa sisältöä jäin kuitenkin kaipaamaan. Kuten odotin, jatko-osa on edeltäjäänsä laajempi ja pidempi kokonaisuus, vaikka pelimekaniikkoja ei olekaan juuri uudistettu. Steampunk-henkisessä länkkärimaailmassa on enemmän salaisuuksia löydettäväksi ja paikkoja kopisteltavaksi kuin ennen, joten siinä mielessä kakkonen pistää ykkösestä selvästi paremmaksi.
Pelaaja asettuu tällä kertaa Dorothy-nimisen robotin rautaisiin saappaisiin, sillä ykkösestä tuttu Rusty on mystisesti kadonnut. Tarina keskittyy täysin hänen löytämiseensä, mikä vaatii robottimaailman asukkaiden jututtamista sekä tietysti maan uumeniin kaivautumista uusien johtolankojen perässä. Siinä samalla kerätään talteen eteen sattuvat kultahiput, jalokivet sekä erikoisemmatkin mineraalit, jotka myydään maanpinnan kaivoskylässä edellisen pelin tapaan. Materiaaleista ei rakenneta itse mitään, vaan kaikki varustepäivitykset ostetaan rahalla. Tehokkaampi hakku nopeuttaa maa-aineksen läpäisyä ja isompaan reppuun mahtuu enemmän aarteita. Steampunk-teema näkyy höyrykäyttöisissä laitteissa, kuten porakoneessa ja kranaatinheittimessä, joka ampuu vesi-ilmapalloja.
Hakulla hakkaaminen on yllättävän rentouttavaa puuhaa ja pelimaailmaa tutkii mielellään, mutta tälläkin kertaa ensin syvään juurtunut koukku meinaa irrota loppua kohti, vaikka peli ei massiivisen pitkä olekaan. Pelin luonne on rauhanomainen ja hidastempoinen, eikä pelaajan eteen heitetä kovinkaan vaikeita esteitä. Joskus pitää varoa, ettei jää maansortuman alle tai putkoa rotkoon, mutta muuten SteamWorld on erittäin leppoisaa pelattavaa. Vihollisiakin on vähän, eivätkä ne edes ole kovin vihamielisiä. Arvometallien roudaaminen myytäväksi ja päivityksien ostaminen menettää hieman merkitystään, koska harva päivitys on elintärkeä ja loput helpottavat peliä liikaakin.
Jatko-osakaan ei siis yllä erinomaisuuteen saakka, mutta se on silti ykkösen tavoin mukava välipalapeli, jonka rauhallinen ja viipyilevä tunnelma viehättää paljon varsinkin alussa. Peli ei onneksi ole pitkä, joten kyllästymisen oireiden ilmaantuessa alkaa tarinakin olla lopuillaan. En ole pelannut muita SteamWorld-pelejä, mutta mielelläni tutustun niihinkin, etenkin kun hakkuuhommien sijaan niissä tehdään ilmeisesti aivan jotain muuta.
Maan alla on pimeää, mutta onneksi joku on vienyt sinne lyhtyjä.
Muokannut 09.12.2023 19:40 Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Assassin's Creed Syndicate
Edellinen pelaamani Assassin's Creed-peli oli sarjan neljäs osa Black Flag, jonka tarjoilema hieno merirosvoseikkailu piti minut otteessaan useiden kymmenien tuntien ajan. Samalla sain salamurhatouhusta sellaisen yliannostuksen, että oli pakko pitää muutaman vuoden tauko ennen seuraavan osan aloittamista. Luulin ensin, että tämä Syndicate ilmestyi Black Flagin jälkeen, mutta siinä välissähän tuli Ranskan vallankumouksen aikoihin sijoittunut Unity, jota en siis ole pelannut. Ehkä hyvä niin, sillä Unity ei saanut aikanaan paljoa kehuja, kun taas Syndicatea pidettiin arvosteluissa ryhtiliikkeenä edeltäjäänsä nähden. Niin tai näin, pelisarjan pariin oli joka tapauksessa mukava palata pitkän tauon jälkeen.
Tällä kertaa liikutaan lähempänä nykyaikaa kuin missään muussa sarjan pelissä, eli 1860-luvun Lontoossa. Nelosesta mieleeni jääneet leppoisat aurinkorannat ja sademetsät ovat poissa ja tilalle ovat tulleet kasvavan suurkaupungin loputtomat tiilitalorivistöt ja korkeuksiin kurottavat tehtaanpiiput, jotka syöksevät savua taivaalle yötä päivää. Ympäristö on mielenkiintoinen ja keikkuu kutkuttavasti nykyajan kynnyksellä, mutta säilyttäen kuitenkin AC-peleille ominaisen historiallisen tunnelman. Tarinan alussa salamurhaajakaksoset Jacob ja Evie Frye saapuvat Lontooseen tavoitteenaan nujertaa paikallinen temppeliherra Crawford Starrick. Tämä vallanhimoinen teollisuuspohatta hallitsee koko kaupunkia ja etsii taianomaista artefaktia, jonka perään myös kaksossisarukset lähtevät.
Pelisarjassa ei olekaan ennen nähty kahta päähenkilöä, mikä tuntuu varsin virkistävältä uudistukselta. Sisaruksilla on yhteinen tavoite, mutta hieman erilaiset keinot sen saavuttamiseen. Jacob perustaa oman katujengin ja ryhtyy murentamaan temppeliherrojen valtaa kortteli kerrallaan, kun taas Evie keskittyy Edenin palaksi kutsutun taikaesineen löytämiseen. Hahmoilla on omat pääjuonitehtävänsä, jotka pysyttelevät aluksi erillään, mutta kietoutuvat lopulta toisiinsa. Tehtävät voi suorittaa haluamassaan järjestyksessä, mutta veljen tehtäviä ei voi pelata siskolla tai päinvastoin. Luppoajalla tai sivukeikkaa tehdessä pelihahmon voi valita vapaasti, mikä onnistuu kätevästi valikossa käväisemällä.
Jacob ja Evie esitellään erilaisina persoonina, mutta käytännössä pelaaminen tuntuu kummallakin hyvin samanlaiselta. Jacob on impulsiivinen ja huoleton tappelupukari, joka saa harkitsevammalta siskoltaan usein paheksuvia katseita. Turpaanveto ja hiiviskely luonnistuu sisaruksilta kuitenkin yhtä hyvin, eikä sillä ole juurikaan merkitystä, kumman hahmon kenkiin asettuu. Hahmojen kokemuspisteet ovat yhteiset, jolloin kumpikin kehittyy samaa tahtia riippumatta siitä, kumpi tehtävän suorittaa. Sisaruksilla on omat taitopuut, mutta muutamaa uniikkia taitoa lukuun ottamatta ne ovat täysin samanlaiset. Vaikka kahden eri hahmon pelaaminen tuntuu alussa virkistävältä, en keksi mitään syytä, miksei heitä olisi voinut yhdistää samaksi hahmoksi.
Päätehtävät jakaantuvat lukuihin, joiden lopussa murhataan joku tärkeä ja vaikutusvaltainen temppeliherra. Myös sivutekeminen sisältää paljon murhaamista joko salassa tai vähemmän salassa, mutta välillä suoritetaan myös kidnappauksia tai sabotoidaan kohteita dynamiitilla. Sivutehtävien myötä kaupunginosat vapautuvat vihollisen vallasta, mutta en ollut aivan vakuuttunut vapautustehtävien tarpeellisuudesta. Jätin Westminsterin kokonaan vihollisen haltuun, eikä siitä koitunut mitään ongelmia. Vihollisen alaisuudessa toimivan Blighters-katujengin jäsenet ainakin haastavat pelaajalle jatkuvasti riitaa, oli alue vapautettu tai ei. Tämä raivostuttikin minua suunnattomasti, kun minnekään ei voinut mennä ilman että joku saatanan urpo käy kimppuun, vaikka yritän vain kävellä rauhassa kadulla. Jostain syystä Jacob ja Evie tuntuvat olevan Lontoon kuuluisimmat ihmiset, vaikka he ovat olevinaan salaperäisen järjestön salamurhaajia.
Viihdyin tälläkin kertaa Assassin's Creedin parissa useita kymmeniä tunteja. Tekemistä on monipuolisesti ja Lontoo on mielenkiintoinen paikka tutkittavaksi. Jossain vaiheessa väsy kuitenkin iski, jolloin vedin tarinan loppuun hieman kiirehtien, kun halusin vain saada lopputekstit ruutuun. Black Flag säilyy edelleen omana AC-suosikkinani, mutta voisin helposti nostaa Syndicaten kakkossijalle. Salamurhapelinä se voisi olla parempikin, mutta historiallisena toimintaseikkailuna se maistui lähes yhtä hyvin kuin Black Flagin merirosvoilu.
Joskus asioita on hyvä tarkastella riittävän etäisyyden päästä.
Edellinen pelaamani Assassin's Creed-peli oli sarjan neljäs osa Black Flag, jonka tarjoilema hieno merirosvoseikkailu piti minut otteessaan useiden kymmenien tuntien ajan. Samalla sain salamurhatouhusta sellaisen yliannostuksen, että oli pakko pitää muutaman vuoden tauko ennen seuraavan osan aloittamista. Luulin ensin, että tämä Syndicate ilmestyi Black Flagin jälkeen, mutta siinä välissähän tuli Ranskan vallankumouksen aikoihin sijoittunut Unity, jota en siis ole pelannut. Ehkä hyvä niin, sillä Unity ei saanut aikanaan paljoa kehuja, kun taas Syndicatea pidettiin arvosteluissa ryhtiliikkeenä edeltäjäänsä nähden. Niin tai näin, pelisarjan pariin oli joka tapauksessa mukava palata pitkän tauon jälkeen.
Tällä kertaa liikutaan lähempänä nykyaikaa kuin missään muussa sarjan pelissä, eli 1860-luvun Lontoossa. Nelosesta mieleeni jääneet leppoisat aurinkorannat ja sademetsät ovat poissa ja tilalle ovat tulleet kasvavan suurkaupungin loputtomat tiilitalorivistöt ja korkeuksiin kurottavat tehtaanpiiput, jotka syöksevät savua taivaalle yötä päivää. Ympäristö on mielenkiintoinen ja keikkuu kutkuttavasti nykyajan kynnyksellä, mutta säilyttäen kuitenkin AC-peleille ominaisen historiallisen tunnelman. Tarinan alussa salamurhaajakaksoset Jacob ja Evie Frye saapuvat Lontooseen tavoitteenaan nujertaa paikallinen temppeliherra Crawford Starrick. Tämä vallanhimoinen teollisuuspohatta hallitsee koko kaupunkia ja etsii taianomaista artefaktia, jonka perään myös kaksossisarukset lähtevät.
Pelisarjassa ei olekaan ennen nähty kahta päähenkilöä, mikä tuntuu varsin virkistävältä uudistukselta. Sisaruksilla on yhteinen tavoite, mutta hieman erilaiset keinot sen saavuttamiseen. Jacob perustaa oman katujengin ja ryhtyy murentamaan temppeliherrojen valtaa kortteli kerrallaan, kun taas Evie keskittyy Edenin palaksi kutsutun taikaesineen löytämiseen. Hahmoilla on omat pääjuonitehtävänsä, jotka pysyttelevät aluksi erillään, mutta kietoutuvat lopulta toisiinsa. Tehtävät voi suorittaa haluamassaan järjestyksessä, mutta veljen tehtäviä ei voi pelata siskolla tai päinvastoin. Luppoajalla tai sivukeikkaa tehdessä pelihahmon voi valita vapaasti, mikä onnistuu kätevästi valikossa käväisemällä.
Jacob ja Evie esitellään erilaisina persoonina, mutta käytännössä pelaaminen tuntuu kummallakin hyvin samanlaiselta. Jacob on impulsiivinen ja huoleton tappelupukari, joka saa harkitsevammalta siskoltaan usein paheksuvia katseita. Turpaanveto ja hiiviskely luonnistuu sisaruksilta kuitenkin yhtä hyvin, eikä sillä ole juurikaan merkitystä, kumman hahmon kenkiin asettuu. Hahmojen kokemuspisteet ovat yhteiset, jolloin kumpikin kehittyy samaa tahtia riippumatta siitä, kumpi tehtävän suorittaa. Sisaruksilla on omat taitopuut, mutta muutamaa uniikkia taitoa lukuun ottamatta ne ovat täysin samanlaiset. Vaikka kahden eri hahmon pelaaminen tuntuu alussa virkistävältä, en keksi mitään syytä, miksei heitä olisi voinut yhdistää samaksi hahmoksi.
Päätehtävät jakaantuvat lukuihin, joiden lopussa murhataan joku tärkeä ja vaikutusvaltainen temppeliherra. Myös sivutekeminen sisältää paljon murhaamista joko salassa tai vähemmän salassa, mutta välillä suoritetaan myös kidnappauksia tai sabotoidaan kohteita dynamiitilla. Sivutehtävien myötä kaupunginosat vapautuvat vihollisen vallasta, mutta en ollut aivan vakuuttunut vapautustehtävien tarpeellisuudesta. Jätin Westminsterin kokonaan vihollisen haltuun, eikä siitä koitunut mitään ongelmia. Vihollisen alaisuudessa toimivan Blighters-katujengin jäsenet ainakin haastavat pelaajalle jatkuvasti riitaa, oli alue vapautettu tai ei. Tämä raivostuttikin minua suunnattomasti, kun minnekään ei voinut mennä ilman että joku saatanan urpo käy kimppuun, vaikka yritän vain kävellä rauhassa kadulla. Jostain syystä Jacob ja Evie tuntuvat olevan Lontoon kuuluisimmat ihmiset, vaikka he ovat olevinaan salaperäisen järjestön salamurhaajia.
Viihdyin tälläkin kertaa Assassin's Creedin parissa useita kymmeniä tunteja. Tekemistä on monipuolisesti ja Lontoo on mielenkiintoinen paikka tutkittavaksi. Jossain vaiheessa väsy kuitenkin iski, jolloin vedin tarinan loppuun hieman kiirehtien, kun halusin vain saada lopputekstit ruutuun. Black Flag säilyy edelleen omana AC-suosikkinani, mutta voisin helposti nostaa Syndicaten kakkossijalle. Salamurhapelinä se voisi olla parempikin, mutta historiallisena toimintaseikkailuna se maistui lähes yhtä hyvin kuin Black Flagin merirosvoilu.
Joskus asioita on hyvä tarkastella riittävän etäisyyden päästä.
Valvojat: Rasimus, Mustelmann