Mitä olet viimeksi pelannut

Witcher 3:sen olen saanut sen verran alkuun, että voin sanoa että peli on ihan samaa kauraa kuin aikaisemmatkin Noiturit. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Itse pidän pelistä ainakin näin alussa. Etenkin harmaasävyisen maailman suhteen, jossa on mahdotonta päättää ovatko vastaantulijat oikeasti pahoja vai hyviä, ja onko hyvillä teoilla oikeasti hyviä seurauksia. Aikaisemmin olen ihmetellyt lähinnä novellikokoelmat luettuani, että kirjojen tunnelmat eivät ole niin synkkiä kuin pelissä, mutta nyt tuoreemmissa opuksissa onkin jo alettu mennä pelien räkäisyyden suuntaan.

Maailmasta puheen ollen, sandbox-maininta pelimaailmasta on täyttä potaskaa. Mutta nettiä selailemalla ne eivät ole puhuneetkaan kuin open worldistä, mikä sekin on vähän siinä ja siinä jollei alueet laajene reippaasti ekan jälkeen. Ei yhden harvakseen asutun kylän lähimetsä ole oikein open worldia minulle samaan malliin kuin Falloutit tai Oblivion.

Geraltin batman-ääni on aina häirinnyt kliseenä. Uutena asiana on alkanut nyppimään repliikkivalintojen merkityksettömyys. Nimittäin Geralt kun menee aina laukomaan näsäviisauksia joka tapauksessa, ja aika harva repliikkivalinta sulkee jonkin toisen repliikin pois tai vaikuttaa ihmisten asenteisiin. Pitäisin enemmän oikeasta päätöksen teosta keskustelun sävyn ja kulun suhteen. Tämä siis taas ainakin alussa, tiedä sitten myöhemmin tuleeko keskusteluihin enemmän rönsyilyä (siis peleille tyypillisen juonen reippaan haarautumisen lisäksi).

Tällasissa tarinavetoisissa peleissä vedän aina vaikeuden helpoimpaan mahdolliseen, joten taistelusysteemistä en voi sanoa juuta enkä jaata. Saatan kuvitella (kun en muista) mutta craftaus on muuttunut pelkistetymmäksi. Eniten pidin ekan pelin viinalla lotraus -systeemistä "taikajuomia" valmistaessa

Alkaa mun muutaman vuoden ikäinen PC kokoonpano osoittamaan vanhenemisen merkkejä, sillä peli ei pyöri jouhevasti täysillä asetuksilla. Pitää tyytyä mediumiin. En tosin ole varma, onko asetuksilla mitään merkittävää eroa. Peli on kaunis kuin sika pienenä ihan minimiasetuksillakin (ja varmasti nykii silloinkin nuhapumpuilla). Sääli ettei latuskanäyttöihin siirtymisen jälkeen ole resoluution pudottaminen enää vaihtoehto, tulee ihan monitorin puolesta sumeutta jota ei kuvaputkilla ollut

Mä... kirjoitti: open worldistä, mikä sekin on vähän siinä ja siinä jollei alueet laajene reippaasti ekan jälkeen
...
Eniten pidin ekan pelin viinalla lotraus -systeemistä "taikajuomia" valmistaessa

Ja heti kun tuon olin kirjoittanut, pääsin pois ensimmäiseltä alueelta, hoksasin että voin valita kolmesta alueesta miten jatkan matkaani, ja että muut tienoot näyttävät paikalliskartalla isommilta ja niissä on enemmän tehtävää.

Ja että kyllä niitä viinoja vieläkin käytetään resepteissä, mutta peli tekee vain helpoksi jättää huomiotta tarvittavat ainekset. En pidä.

Niksu kirjoitti: Fallout New Vegas on uusin tuttavuus. Maailma on todella näyttävä ja siitä heti plussaa. ... Saa nähdä onnistuuko tarina yllättämään positiivisesti.

Kyllä ja ei. Mutta on tuo vähän parempi kuin todella suoraviivainen Fallout 3, vaikkakaan ei paljon. Bethesdalla on mielestäni vähän ongelmia tehdä kunnollista pelitarinankerrontaa ja sivuhahmoja. Tosin enpä ole Oblivionia, Fallout 3:sta ja New Vegasia enempää firman pelejä kokeillutkaan, Skyrimin jätin suosiolla väliin. Fallout 3 on noista ainoa, jonka sain pelattua loppuun asti.

JPAP kirjoitti: Niin joo, tähän ei voi vain sanoa, että mitä pelasin, vaan pitää kirjoittaa pitkälti. Noh.

No, joku kiva kommentti minkälaisesta pelistä on kyse ja mitä siitä pitää on ihan kiva. Mutta romaania tai korkeatasoista arvostelua ei sentään tarvitse kirjoittaa, sellaisia vain sattuu meiltä muutamilta tarinaniskijöiltä syntymään

Mä muistan Wizardya (jotain osaa) tsekanneeni joskus kun koneeni vielä pyöri tasaveroisesti MsDossin ja Windows 95:sen varassa. Se jäi aika pahasti vaiheeseen, koska tuli ostettua noin kymmenen muutakin peliä sisältävän kokoelman yhteydessä. Siellä oli joku Mechwarrior tai joku vastaava Battletech-peli, joka tuntui silloin mielenkiintoisemmalta (paitsi että sekin jäi vaiheeseen).

Vieläköhän noita kokoelman pelejä uskaltaisi kokeilla? Kun vanhojen fanitusten kohteidenkin uudelleenpelaamiset ovat jääneet lyhyeen kun ne ovat niiiiin vanhentuneita. (Olen poispilattu, tiedetään).

Vanhoista kun puhutaan niin Arcanum tai Planescape Torment pitäisi varmaan kaivaa taas esiin. Vaikkakin Arcanum kärsi todella pahasti "juokse paikkaan A, josta kuulet joutuvasi menemään paikkaan B, josta paikkaan C jne."-taudista, mutta kun se on steampunk...

Suosittelen muuten pysymään erossa Witcher 3:sta jonkin aikaa! Pelintekijöillä on suunnnattomia vaikeuksia bugien kanssa, joten lyhyessä ajassa on ilmestynyt neljä päivitystä. Nämä päivitykset ovat ilmoitelleet ettei vanhat pelitallennukset toimi niiden kanssa. En ole uskaltanut kokeilla viimeisintä, mutta nettinatina kertoo että sekin rikkoo vanhat tallennukset ja pomppauttaa vaikeustason taivaisiin

Taidan joko a) pistää pelin sivuun puoleksi vuodeksi ja palata asiaan kun tilanne rauhoittaa, tai b) pikapelata vain pääjuonen nyt läpi jotta voin sitten puolen vuoden päästä yrittää uudestaan ja keskittyä ajatuksella sivutehtäviin ilman paineita saada peli loppuun edes joku päivä.

Yleisenä natinana totean, että ylitsevuotava määrä tehtäviä avoimessa pelimaailmassa ei ole mulle sopiva pelityyppi. Etenkin yhdistettynä siihen, että yhtään ei tiedä mitkä tehtävät ovat saatavilla vain tietyssä vaiheessa päätarinaa. GTA-pelit (Vice City ja San Andreas ainakin) ovat sentään tajunneet ketjuttaa sivutehtävätkin niin, ettei kaikkea lätkäistä naamalle yhdellä kertaa. Ei tule ähkyä ja masennusta avoimien tehtävien listaa tutkiessa.

Bayonetta

Kun pelasin tämän ensimmäisen kerran, olin vakuuttunut siitä, että olin juuri kokenut jotain uskomattoman ainutlaatuista. Takanani oli valtaisa rautaisannos kivenkovaa mättämistä ja silkkaa mielipuolista energiaa, jollaista mikään muu peli ei ollut aiemmin tarjonnut. Tarkat kontrollit, monipuolinen liikevalikoima ja huikea visuaalisuus muodostivat kokonaisuuden, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Nörtähtävän kirjastotädin ja seksikkään dominan risteymältä näyttävä noitanainen vieraili unissani pitkään vielä lopputekstien jälkeenkin, mutta viimein koitti hetki, jolloin muistojen paikkansapitävyys piti tarkistaa revanssin muodossa. Peli oli edelleen erinomainen viihdepläjäys, mutta uusi kierros herätti minussa myös kriittisempiä ajatuksia.

Kun astuin toistamiseen Bayonettan pistooleilla varustettuihin korkokenkiin, olin heti täynnä innostunutta värinää. Siitä en pääse mihinkään, että tällainen täydellisen yliampuva ja turboahdettu meininki iskee minuun todella kovaa, varsinkin jos olen aiemmin viettänyt aikaa hillitympien pelien äärellä. En toki jaksaisi tällaista kovin usein tai kovin isoina annoksina, mutta tällaisia pelejä täytyy silti pelata muutama vuodessa. Bayonetta imaisi jo alussa mukaansa yhtä tehokkaasti kuin ekalla pelikerralla, joskin pitää tunnustaa, että korkein vaikeustaso oli minulle tälläkin kertaa liikaa. Muutaman chapterin jaksoin tahkota vaikeimmalla läpi, mutta sitten totesin, etten jaksa yrittää jokaista taistelua kymmentä kertaa. Turhauduin totaalisesti siihen, että vaikeimmalla tasolla pitkät kombot olivat minulle täysin mahdottomia, jolloin viholliset piti voittaa yhtä tai kahta perusliikettä spämmäämällä. Ei ollut kivaa, koska pelin suola on valtavalla liikevalikoimalla kikkailu ja siihen kykenin vain haastekerrointa pudottamalla.

Yksi juttu, mikä hieman hiersi, on pelin katkonainen rytmitys. Viime kerralla se ei vaivannut, mutta nyt tuntui, että eteneminen ei ollut lainkaan niin sujuvaa kuin muistin. Välivideoita pusketaan ruudulle jatkuvasti, eivätkä ne ole edes kovin lyhyitä. Samaten jokaisen kulman takana odottaa uusi pomohirviö tai ainakin pienempi välipomo, omine esittelyvideoineen tietenkin. Oikeastaan pelaaminen on sitä, että hakataan pari rivivihollista, siirrytään pomotaisteluun, hakataan pari rivivihollista, katsotaan välivideo ja taas on uuden pomon aika. Kyllähän peli hämmästyttää sillä, miten se pystyy tarjoamaan koko ajan massiivisempia ja älyttömämpiä kohtauksia, mutta pelaamisen flow rikkoutuu kuitenkin valitettavan usein. Enemmän perustaisteluita perusvihollisia vastaan ja pari pomoa ja videopätkää vähemmän olisi jouhevoittanut kokonaisuutta.

Juoni on tietenkin luokkaa "jotain aivan vitun muuta" eikä se juuri selkeämmäksi muuttunut, vaikka yritin tällä kertaa jopa keskittyäkin siihen. Bayonettahan on siis järven pohjaan kahlittu noita, joka vuosisatojen mittaisten torkkujen jälkeen herää nykymaailmaan ja alkaa ihmetellä, että mitäs nyt on meneillään. Juonen keskeisiä elementtejä ovat kahden kilpailevan noitaklaanin välienselvittely, maailman tasapainoa häiritsevän taikasilmän metsästys ja jonkin mystisen jumalan aiottu henkiinherätys. Mahtipontista soopaa, joka sopii yleiseen tunnelmaan, mutta ei peli kehujaan silti tarinallaan ole kerännyt.

Mutta kuten jo sanoin, Bayonetta viihdytti edelleen erinomaisesti. Taivaallisten enkeleiden ja helvetin demonien kurittaminen on alusta loppuun äärettömän hauskaa ja perkeleen näyttävää puuhaa, erilaisten aseiden ja vähintääkin runsaan liikekatalogin pitäessä homman jatkuvasti virkeänä. Maisemat ovat toinen toistaan upeampia ja ne vierivät ohi harvinaisen sulavalla ruudunpäivityksellä. Noitasankari itse on päähenkilönä varsin persoonallinen, ulkoiselta olemukseltaan nyt ainakin. Pienistä vioistaan huolimatta Bayonetta on rautainen turpaanvetospektaakkeli, jolle luultavasti vain Nintendon kaappaama jatko-osa vetää vertoja. Pitäisiköhän se Wii U ihan oikeasti hankkia?

Bayonetta on muuten uskottava noita, mutta nenänpäästä puuttuu syylä.

Kun uusi Powerplay-laajennus tuli, palasin Elite Dangerous-avaruuspelin pariin. Tehtävistä nykyään maksetaan kunnolla, ja PP-laajennus tuo mukaan kunnolliset vaikutusmahdollisuudet avaruuspolitiikkaan.

Vielä kun olisi jokin keino neuvotella muiden pelaajien kanssa miten toimia. Nimittäin yhteisöllinen pelaaminen toimisi paremmin jos sosialisointia jotenkin tuettaisiin: chattia ei ole nyt kuin kavereiden välillä, mutta miten hitossa kavereita löydät jos ei ole globaalia chattia? Pysäköidään jonkun satunnaisen aseman vierelle ja jutellaan multiplayer moodissa ohikulkijoiden kanssa? Foorumeilla en ainakaan ala viettämään aikaa, pitää pelata.

Uutena on ärsyttävä bugi, jossa ei enää kannata pysähtyä kuuntelemaan skriptattuja tapahtumia, koska ne eivät jostain syystä enää muuta tehtävän kuvausta ja päämääriä. Serverin yhteyden katkeamiset ovat myös valitettavan yleisiä.

En vieläkään suosittelisi peliä, jos ei satu pitämään grindauksesta ja rakastamaan alkuperäisiä elitejä niin paljon että pystyisi pelaamaan niitä tänäkin päivänä.

Kokeile ensin, miltä vanha Elite ja Frontier tuntuu nyt. Jos niitä jaksaa yhden illan pelata ja jää pohtimaan, että periaatteessa pystyy pelailemaan vielä huomennakin, niin sitten hanki Elite Dangerous - mahdollisesti joystickin ja Oculus Riftin kanssa.

Itse olen elite- ja grindaus-fanituksestani huolimatta jäänyt vähän kylmäksi tämän kanssa. Grafiikat ja aivan upea äänimaailma, pois niin samaa kauraa kuin Elite ja Frontier, mikä ei välttämättä ihan riitä enää nykypäivänä.

HourglassEyes kirjoitti: Oli mukava huomata, että tauosta huolimatta tänään tippui kolme lohikäärmettä

Eikös alkuperäisessä Dragon Agessa ne lohikäärmeet olleet sellaisia über-monstereita, joita oli pelissä vain pari, ja nekin olisi ehkä kannattanut jättää rauhaan? Nyt ne ovat sitten bulkkihirviöitä?

Kyllä mä jossain välissä investoin tuohon DA Inquisitioniinkin, mutta kun jäi edellisestä DA:n uudelleenpeluuyrityksestä niin paha maku suuhun ja pikkulinnut sinnikkäästi väittävät, että DA3 ei ole mitään Mass Effectiä vaan perinteistä DA:ta.

Witcher 3:kin on vielä lepotilassa odottamassa sitä viimeistä patchia, joten Path of Exile:n Act 4 ja Elite Dangerous:n Powerplay -grindaukset ovat olleet viime aikoina työn alla: Elite taustalle, puolen tunnin välein kuitataan PP:n factionin paketit, mutta muuten pelataan samaan aikaan PoE:ta tai puuhataan jotain muuta. PoE:sta olen kylläkin saanut jo niin tarpeekseni, että katselen ja grindaan vähän jewel- ja divination card -systeemiä, mutta sitten tulee pitkä tauko Witcher 3:sen hyväksi.

Tai ehkä mä katon uusimman GTA:n, kun edelliset GTA:t olivat Vice City (yhä upea kasarikokemus) ja San Andreas (jota en sitten koskaan saanut loppuun asti). Saas nähdä.

Odotellessa toimivaa versiota PC:n Arkham Knightista, asensin koneelle uudelleen Arkham Asylumin. Ja voi pojat, siinä meillä on täydellinen peli. Oikea virheetön jalokivi. Malliesimerkki siitä kuin jokainen yksityiskohta on huolella suunniteltu, pohdittu, toteutettu ja testattu.

Malliesimerkkinä tutoriaali: Peli alkaa suoraan. Battis tuo Jokerin Arkhamiin hoitoon, mutta pentele pakenee ja lukitsee Batmanin seurakseen hullujen huoneelle. Mukana ei ole oikein mitään varusteita ja liikkuminen sekä taistelumekaniikka on vähän hakusessa, mutta kaikkea pääsee harjoittelemaan osana pelin alkupuolen juonta. Aluksi peli opastaa kädestä pitäen etenemään Arkhamin käytäviä putkessa, tutustuen eri taistelutapoihin ja detective-moodin käyttöön. Siis täysin saumattomana osana juonta. Myöhemmin lisävarusteiden saanti hoidetaan, ei suinkaan keräilemällä selittämättömästi maastoon jätettyjä esineitä, vaan hakemalla yhden tavaran parkkeeratun batmobiilin takakontista, ja toisen tavaran Batmanin omasta Arkhamin lepakkoluolasta (paikan luonteen tuntien, lepakon ei ollut vuosia aikaisemmin vaikeata veikata, että varustekätköä saatetaan tarvita). Kaikki osana juonta.

Sääli, että jatko-osa Arkham City vain lisäsi kaiken määrää, mutta ei tuonut mitään uutta tai erikoista. Mikä tarkoitti että isot osat kaupungista olivat olemassa vain riddler trophyja ja haasteita varten. Mutta Arkham Asylumissa on jokainen nurkkaus jotenkin tärkeä, ja kaikissa paikoissa tulee vierailtua useammin juonen(kin) puitteissa eikä vain jahtaamassa mainittuja riddler trophyjä.