Uusimmat viestit

Uusimmat keskustelut

    • Voihan Shazam ...
    • Elokuva: Shazam!
    • 2 kommenttia (Adolfina Romanov 13 päivää sitten)
    • Mahtava kirja
    • Kirja: Varjo ja riipus (Grishaversumi, #1)
    • 1 kommentti (Iines 85 päivää sitten)

Mitä olet viimeksi pelannut

26.06.2019 20:16 #341 : Echramath
Vastaus käyttäjältä Echramath aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut


Viime aikoina on tullut parikin tällaista ns. minikonsolia, joka näyttää joltain takavuosien pelikoneelta pienoiskoossa ja sisältää sitten jonkun kymmenissä laskettavan kokoelman sen pelejä, Nintendoja Superin ja ilman, Commodore 64 ja niin edelleen. Nintendo vehkeistä oli pöhinääkin. Itselläni on kuitenkin jonkinlainen fiksaatio 80-90-lukujen vaihteen pelihalli elikkäs kolikkopeleihin, jotka olivat ihmeellinen kokemus lapsuudessa, kun niitä nyt joskus harvoin koki jossain Puuhamaassa.

No niin, porukka on tietysti iät ja ajat rakennellut omia kabinettejaan MAMEn ja FinalBurnin päälle ja eBaysta saa semmoisia pandoranlippaita, joissa on tuhat ja yksi (oikeasti) konsolirommia tungettuna johonkin arcadetikkuun sisään. Sitten kuitenkin kuulin, että olisi semmoinen vehje kuin Retro-Bit Super Retro-Cade, missä olisi lähemmäs sata nimikettä ihan oikeasti lisensoituna Capcomilta, Technosilta, Data Eastilta ja jumalauta Iremiltä. Tämähän on parasta sitten valmiiksisyödyn leivän, tuumiin ja luottokortti lähti laulamaan Amazonin suuntaan, kun ei tuota enää Suomestakaan saanut.

No onko kyeessä nyt paras asia ikinä? Ensimmäisenä pitää tietysti moittia laitteen laillisuutta, pelit toki ovat legitiimejä (vaikka huvittavasti moniin onkin jäänyt ukaasit, että niiden pelaaminen USA:n tai Japanin ulkopuolella olisi pahempikin rikos), mutta happamat tahot kommentoivat, että emulaatiosoftan kanssa onkin vähän niin ja näin . Lisäksi vaikuttaa ihan uskottavalta, että laitos on lyöty aika nopeasti kasaan.

Toisekseen koko laitos tuntuu fyysisesti hiukan epäilyttävältä, ihan kuin olisi ostanut jonkun 20€ paketin jostain kiinalaisesta paskamyymälta. Jokin Androidia pyörittävä pienoistietokonehan tuolla on sisällä. Erityisesti ohjaimet vaikuttavat halvalta, jenkkivirtalähde jo määritelmänsä mukaan kehitysmaatavaralta (tässähän voi koskea jännitteellisin osiin jos tahtoo) ja itse laatikkokin on vähän rujo. Kaupan päälle mukana tullut hdmi-piuha oli ns. susi. Mutta eipä siinä mitään, poweri sentään toimii suomalaisilla jännitteilläkin, joten ei kun uutta piuhaa ja matka-adapteri ystävälliseltä Clas-lähikauppiaalta.

Käyttöliittymä on ihan semmoinen helppo perusvalikko, missä hetken kestää oppia mistä napista tapahtuu mitä. . Mukavasti on pelikohtaiset asetukset sekä nappuloille, että näyttömoodille, miinuksena jälkimmäisen oletus joka pelille on levitys 16:9-muotoon, kun kuitenkin peleissä yleensä on ihan 4:3 – paitsi siis niissä, joissa on kabinetissa CRT kyljellään ja muoto 3:4, kuva siis on venynyt sivusuunnassa yli kaksinkertaiseksi. En tiedä kuka hysteerinen surureunojen vihaaja moisella tavalla haluaisi pelata.

Peliohjain on lievästi sanoen kehno, erityisesti D-padin osalta, lisäksi uskottavat väitteet netissä ovat sitä mieltä, etteä ne eivät oikein kestäkään, ja vaikka liitin on tietysti USB, ihan mikä tahansa ohjain ei toimi, valikoima on itseasiassa aika vähäinen ja osa toimiviksi todetuista ohjaimista ei kovin hyvässä maineessa. Hyperkinin valikoimasta löytyi kuitenkin tuollainen Scout, mikä kuten kuvasta näkyy, yrittää kovasti esittää Super Nintendon ohjainta ja onnistuukin ihan mukiinmenevästi. Mutta kun taas mennään "jouduin hankkimaan lisää tarvikkeita" ja kun peliohjaimet (ostin toki kaksi) tuli Amazonista, paketin hinnassa ollaan aika kaukana niistä 50 eurosta, mihin hintaan silmä ensin osui (no juu, se on toki ilman veroja, tulleja ja rahtia se hinta. Amazonilta tilaaminen on sinällään nykyään triviaalia, tullin kanssa ei tarvinnut asioida itse)

Asiaan eli peleihin siis: pelihallipelien ohella mukana on joitakin nimikkeitä, joita ko. pelitalot julkaisivat NESille ja SNESille. Mikään kilpailija mini-NESille siis ei siinä mielessä, että Nintendon omat pelit tietysti puuttuvat.

Aika paljon valikoimassa on shmuppeja, shoot 'em uppeja, pohjimmiltaan kaksiulotteisia pelejä, joissa avaruusalus tai lentokone (tai vähemmän ilmeisesti lännenmies) etenee ylöspäin tai oikealle rullaavassa maailmassa ja tuhoaa kaiken minkä kykenee, samalla keräillen lisäaseita. Jostain syystä olen mieltynyt tämmöisiin, vaikka vaikeusaste on yleensä jotain "kohtuullisen" ja "japanin" välillä ja olen ihan paska niissä. Paljon on mukana myös sellaisia parin liikkeen beat'em uppeja, joissa siis mennään kadulla tms. ja läiskitään vastaantulijoita turpaan (yleensä jollain taustatarinalla, jossa kerrotaan miksi kaikki ansaitsevat turpaansa). Puzzleja löytyy, tasohyppelyjä, run'n'gunneja ja golf-pelejä. Ajopelit ja muut erikoisohjaimia kaipaavat teokset loistavat poissaololtaan.

Iremin shmupit lienevät parasta antia, R-Type on epäomaperäisin mahdollinen maininta pelisarjasuosikiksi ja siitä mukana onkin neljä osaa. R-Typehän eroaa ihan sarjatuotantogradiuksesta ns. force unit -pelimekaniikaltaan, eli pelaajan aluksen lisäksi voi (jonkin verran) kontrolloida erillistä täysin tuhoutumatonta pikkualusta, jonka voi kiinnittää alukseensa suojaksi tai singota irralleen aiheuttamaan tuhoa vihollisjoukossa. Oudommat tuttavuudet XMultiply ja Dragon Breed versioivat tätä teemaa omilla tavoillaan, ensinmainitussa forcen sijaan aluksesta kasvaa lonkeroita ja jälkimmäisessä taas prinssin uljas lohikäärmeratsu on immuuni aivan kaikelle – mutta prinssi itse ei ole ("älä käytä lohikäärmeen niskaa aseena, jos istut siinä itse").

Capcom on lytännyt mukaan myös Mega Man 2:n ja 3:n, jotka kotimikrotynnyrissä eläneille kerrottakoon, ovat eräitä NESin rakastetuimpia tasohyppelyitä. Nämähän saa tietysti mille vaan virtuaalikonsolille nykyään, mutta itselläni ei ollutkaan näitä sen jälkeen kun muin jossain nintendokeräilyaallossa kaikki NES-kamppeeni melkoisella voitolla. Tavalla jolla monikaan Commodore 64:n peli ei, "Megiskakkonen" on kestänyt aikaa ja itse asiassa voisin syksyn pimetessä kokeilla meneekö se vieläkään läpi.

C64:sta puheenollen, mukanahan onkin tuttuja nimiä lapsuudesta, kaikenlaisia kolikkopelejä kun enemmän tai vähemmän (yleensä vähemmän) ansiokkaasti yritettiin survoa huomattavasti primitiivisempiin kotimikroihin, lähinnä siis Capcomin lentokoneräiskintä 1942, joka antaa hivenen epähistoriallisen kuvan Midwayn meritaistelusta (Lockheed P-38 Lightning on päheän näköinen lentokone, mutta ei koskaan operoinut lentotukialukselta) ja Commando. Graafisesti vähäsen näyttävämpiä, musiikiltaan vähän huonompia ja ennen kaikkea helvetisti vaikeampia, pitihän rahaa kerätä pohjattomaan lippaaseen niin paljon kuin mahdollista.

(En muuten pienenä tajunnut, että 1942 ja 1943 ovat japanilaisia pelejä, mihin nähden on vähän hassua, että niissä pitää amerikkalaisella koneella tuhota koko Japanin ilmavoimat)

Ja sitten tuolla tietysti on kaikkea hauskaa, mitä voi kokeilla kerran tai pari, niinkuin Boogie Wings, jos niin kovin tahtoisi pitää, koska siinä kaksikin pelaajaa voi yhtä aikaa lentää kaksitasokoneillaan ja ampua niillä toisia lentokoneita ja laskuvarjohyppääjiä ja Robur Valloittajan ilmalaivaa ja viskoa koneesta roikkuvalla koukulla puita ja lyhtypylväitä ja välillä joutua koneesta maahan, missä voi onneksi hypätä tankin sisään tai elefantin selkään ja nythän siellä menee juna ja tuo maailmanpyörä lähti juuri pyörimään eteenpäin murskaten kaiken alleen, ja tässä vaiheessa varmaan arvaattekin, että ilme ja huuto on kuin Gohē-vaarilla hopeanuoli.avissa, eli ainakaan tällä ruudunpäivityksellä ei oikein pysy kärryillä, että mitäs tuolla nyt oikein tapahtuukaan.

Ei tämä varmasti maailman paras retrokonsoli ole. Melkoisia kauneusvirheitäkin, kaikki pelit eivät edes toimi pelattavasti, mukana on kolmen pelaajan pelejä, mutta kolmatta peliohjainporttia ja joku Gunsmoken näppäinkonffi oli aivan sekaisin. Ja tietysti se puute, ettei vain voi hankkia mielivaltaista arcadetikkua. Saattaa olla, että kehitän jonkun omatekoisen vehkeen joskus.

V2:sta laitteen esittely ja pelivideota , video kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Ydinräjähderikoksesta tuomitaan myös se, joka räjäyttää ydinräjähteen Etelämanneralueella....

28.06.2019 18:07 - 28.06.2019 18:07 #342 : Astorethein
Vastaus käyttäjältä Astorethein aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Kiintoisa katsaus. Olen itsekin harkinnut jonkinlaisen uusretrokonsolin hankkimista, mutta toistaiseksi olen malttanut mieleni. Moneen lapsuuden suosikkipeliin olisi mukava palata uudelleen, mutta veikkaan silti, etten jaksaisi kieriskellä nostalgiassa kovin kauaa. Joku Mini NES voisi kyllä viihdyttää aikansa, alkoihan videopeliharrastukseni juuri tuosta harmaasta kenkälaatikosta. Jos vanhat pelini olisivat edelleen tallessa, hankkisin ehdottomasti jonkin Hyperkinin tai Analoguen retrolaitteen, jotka toimivat alkuperäisillä moduuleilla.

I'm just a normal everyday pervert.
Viimeksi muokattu: 28.06.2019 18:07 Astorethein.

29.06.2019 13:49 #343 : Echramath
Vastaus käyttäjältä Echramath aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut

Astorethein kirjoitti: Jos vanhat pelini olisivat edelleen tallessa, hankkisin ehdottomasti jonkin Hyperkinin tai Analoguen retrolaitteen, jotka toimivat alkuperäisillä moduuleilla.


Ja sittenhän taas voi etsiä aidon SNESin (mitä saa irrallisena viidelläkympillä) ja siihen jonkin multicartin, johon mahtuu kaikki pelit mitä on ikinä tehty, ja uustuotanto-ohjaimen, ja no, lisenssimaksut sitten Nintendolle... jonkun virtuaalikonsolikaupan kautta. Rommien levityshän on vähän harmaata aluetta, minunkin mielestäni tekijät ansaitsevat korvauksensa tai heidät palkannut yhtiö korvauksen riskistään – mutta jonkin harvinaisen graalin maljan, jota ei ole myyty uutena 20 vuoteen, hoardannut eBay-kekkeruusi ei. Iremin R-Type -sarjan parasta osaa Deltaakin myydään nykyään alkaen jollain viidelläkympillä, jos levy on vähän kärsinyt, en maksanut omastani sinne päinkään niin paljoa kun törmäsin siihen aikanaan suomalaisessa pelikaupassa.

Ja siis noissa Nintendon omissakin minikonsoleissa on kai ihan ohjelmallinen emulaatio, mihin nähden vaikka tämä MiSTer on jännä vehje, eli laitetaan FPGA-piiri leikkimään alkuperäistä. Esim. Pelimuseossa (missä juu kannattaa käytä jos pelit kiinnostavat) olevat kotitietokoneiden pelit pyörivät suurin osa tuommoisilla, koska 30-40 vuotta vanhojen vehkeiden kanssa olisi kaikenlaisia pikkuongelmia.

Ydinräjähderikoksesta tuomitaan myös se, joka räjäyttää ydinräjähteen Etelämanneralueella....

03.07.2019 16:53 #344 : Astorethein
Vastaus käyttäjältä Astorethein aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Crysis 2

Pelasin ekan Kryysiksen pari vuotta sitten ja pidin siitä kohtalaisesti, vaikka siinä olikin puutteensa. Pelissä seikkailtiin trooppisella paratiisisaarella korealaisia ja alieneita lyijymyrkyttäen ja kikkailtiin nanopuvun ominaisuuksilla. Kakkosessa perustekeminen on samaa, mutta avoin viidakko on muuttunut rajatumpaan kaupunkiympäristöön, eli ykkösen alieneiden valtaamaan New Yorkiin. Poissa ovat palmut ja auringonpaiste, tilalla pilvenpiirtäjien harmaat rauniot. Urbaani viidakko ei ole yhtä eksoottinen temmellyskenttä kuin raikas sademetsä, mutta peli kolahti silti ihan kivasti ja tarjosi rutkasti viihdyttävää toimintaa.

Pelaaja on perusmosa Alcatraz, joka päätyy kommelluksien kautta vanhan tutun nanopuvun sisään, jolloin mosasta tuleekin kaikkivoipa supersotilas. New Yorkiin hyökänneet ceph-otukset ovat suurin uhka, mutta pelaajan pitää taistella myös CELL-palkkasotilaita vastaan, koska heidän johtajansa haluaa nanopuvun itselleen. Tai niin käsitin, juoni ei aivan saanut minua otteeseensa, koska tyypit jauhavat enimmäkseen tylsää sotilasjargonia, jota ei vaan jaksa kuunnella. Juoni on muutenkin tavanomaista räiskintäpelihuttua, jossa joku jossain kertoo pelaajan korvaluuriin, minne pitää kulloinkin mennä. Pelihahmo itse on mykkä ja tottelee komentajiaan mukisematta. Hyvä sotilas tietenkin kohdistaa resurssinsa ajattelun sijasta tulivoiman kustannustehokkaaseen hyötykäyttöön.

Aivot nollissa ei tarvitse kuitenkaan edetä ihan koko ajan. Peli on edeltäjäänsä lineaarisempi ja suoraviivaisempi, mutta taktisiakin vaihtoehtoja on tarjolla. Typerästi nanopuvun visiiri kertoo ne pelaajalle kuin hän olisi idiootti: tästä voit koukata selustaan, tästä voit hiipiä, tuolta saat lisää ammuksia. Visiirinäkymää ei ole pakko käyttää, mutta moinen kädestäpitely tuntuu silti ankealta. Myös ihmepuvun muut ominaisuudet ovat hieman ankeita, koska ne ovat tasan samat kuin ennenkin. Ominaisuuksia voi päivittää, mutta häivetilan, kovemman panssarin ja korkean hypyn lisäksi uusia kikkoja ei ole. Olisitte nyt jotain keksineet!

Crysis kakkonen on kaikin puolin komea ja näyttävä peli, vaikka ei mitenkään poikkeuksellisesti ja tuskin oli edes ilmestyessään. Murenevassa Nykissä on kuitenkin mukavaa maailmanlopun tunnelmaa ja taistelut tykittävät ruudun täyteen savua, tulta, kipinöitä ja ropisevaa rappausta. Peli on varmaan ollut radikaalin ympäristönvaihdoksen ja putkimaisemman rakenteen takia monelle pettymys, mutta minä räiskin sen läpi ihan kohtuullisella innolla. Tuskin muistelen sitä enää syksyllä sen paremmin hyvällä kuin pahalla, mutta kevyenä kesäpelinä Crysis 2 on oivallinen.

Moderni maisemasuunnittelu suosii epäsymmetrisiä muotoja.


I'm just a normal everyday pervert.

  • Rasimus hahmo
  • Rasimus
    Aavevelho
    Taso: 41
  • Viestejä: 833
03.07.2019 22:44 #345 : Rasimus
Vastaus käyttäjältä Rasimus aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Firewatch tuli myös ostettua Steamin kesäalesta. Noin viisi tuntia kävelysimulaattoria helkkarin kivalla ja maanläheisellä tarinalla vaikka uhkasikin ottaa vainoharhasalaliittoilu-ulottuvuuksia,
Varoitus: Spoiler. [ Napsauta laajentaaksesi ]



Assassin's Creed Odysseysta:

Mutta sivutehtävistä olen jo oppinut ettei niihin kannata pistää panoksia


Varsinaisia sivutehtäviä on aika vähän, satunnaisesti tulevia rahan/kokemuksen grindauksia sitäkin enemmän joka nurkalla, mutta viimeksi mainitut ovat tylsän suoraviivaisia. Varsinaiset sivutehtävät ovat olleet vähän meh-tavaraa, mutta paikoitellen nekin loistavat. Mutta Tales from Greece-lisärin tehtävät ovat kyllä rautaa.

PC-kontrollit uhkaavat viedä hermot: Kun kamera on suunnattu vihulaiseen, jota haluan lyödä, niin ei ole kiva kun hahmo kuitenkin kääntyy 90 astetta ja alkaa takoa viereistä siviiliä, jonka nimenomaan haluaisin jättää rauhaan. Puhumattakaan seinillä kiipeilystä, jossa kameran kääntely kääntää lopulta ohjauksetkin, ja jossa hyppääminen haluttuun suuntaan ei olekaan enää yhtä helppoa kuin vain jyrkänteellä seisoskelemalla.

Ja varastaessa (jotkin quest itemit vaativat) ilmeisestikin kuolleiden ihmistenkin todistajalausunto riittää tuottamaan palkkion, jonka pois maksamalla massamurhatkin saa anteeksi.

It's a beautiful day to get rid of some radioactive waste

04.07.2019 17:38 #346 : Astorethein
Vastaus käyttäjältä Astorethein aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut

Rasimus kirjoitti: PC-kontrollit uhkaavat viedä hermot: Kun kamera on suunnattu vihulaiseen, jota haluan lyödä, niin ei ole kiva kun hahmo kuitenkin kääntyy 90 astetta ja alkaa takoa viereistä siviiliä, jonka nimenomaan haluaisin jättää rauhaan. Puhumattakaan seinillä kiipeilystä, jossa kameran kääntely kääntää lopulta ohjauksetkin, ja jossa hyppääminen haluttuun suuntaan ei olekaan enää yhtä helppoa kuin vain jyrkänteellä seisoskelemalla.

Kannattaa lukittautua viholliseen, niin iskujen pitäisi kyllä osua. Luulisin myös, että hiiri ja näppis on AC-peleissä aika kinkkinen ohjaustapa, eli padi koneeseen kiinni, mikäli sellainen löytyy.

I'm just a normal everyday pervert.

  • Rasimus hahmo
  • Rasimus
    Aavevelho
    Taso: 41
  • Viestejä: 833
28.07.2019 16:48 - 03.08.2019 20:40 #347 : Rasimus
Vastaus käyttäjältä Rasimus aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Assassin's Creed Odyssey:ksesta...

Astorethein kirjoitti: Kannattaa lukittautua viholliseen, niin iskujen pitäisi kyllä osua. Luulisin myös, että hiiri ja näppis on AC-peleissä aika kinkkinen ohjaustapa, eli padi koneeseen kiinni, mikäli sellainen löytyy.


Lukittautuminen saa naaman vain pysymään aina suunnattuna viholliseen. Lyödessä (ja hyppiessä, ja väistäessä, ja kiivetessä, jne.) peli vain arpoo.

Mulla alkoi sadan tunnin kohdalla mennä kuppi nurin muidenkin kuin kontrollien kanssa. Peli on teoriassa hyvä, mutta käytännössä se alkoi tuntua puolen sadan tunnin kohdalla yhdeltä tervanjuonnilta kun tajusi, että aika on mennyt hukkaan lähinnä kaikessa muussa kuin mitä haluaisi tehdä saadakseen pelin edes joskus etenemään.

Maastoa on aivan helvetisti ja Ubisoftilla varmaan kehuvat että "meillä on laaja maailma kun on niin-ja-niin paljon neliökilometrejä", mutta käytännössä se tarkoittaa vain helvetin paljon ei mitään (tai no, itseään toistavia leirejä joissa tapetaan vihulaisia ja varastetaan hyödyntöntä kamaa).

Alussa voi valita normaalin ja tutkintamoodin välillä, mutta käytännössä se tarkoittaa valintaa "haluatko käyttää sata tuntiasi juoksentelemalla ympäriinsä kuin päätön kana, vai päästä tehtäviin käsiksi nopeasti". Paitsi että se ei ole edes viimeksi mainittu, sillä huomasin että sivutehtävät löytää vain olemalla niitä lähellä. Eli kun kerran olet kartoittanut jonkun alueen, joudut palaamaan sinne juoksentelemaan ihan vain varmuuden vuoksi siltä varalta että sinne on ilmestynyt uusia tehtäviä. Muoks: Tää oli joku bugi. Nyt kun taas palasin pelin pariin, niin ne uudet sivutehtävät chapterin vaihduttua näkyvät ihan hyvin kartalla.

Samoista ongelmista toki kärsii kaikki muutkin AAA-luokan pelit - etenkin kehumani Witcher. Mutta Witcherissä sentään sivutehtävätkin olivat vaivan arvoisia ja pääjuonessa on Bloody Baron (pelatkaa kolmosta, jos ette tiedä mistä puhun). ACO:ssa tehtäviä alkaa alun jälkeen tulla liikaakin, ja ne jakaantuvat "ole juoksupoika ja etsi viisi yrttiä" (enkä puhu nyt edes niistä xp- ja kultagrindaukseksi tarkoitetuista satunnaistehtävistä vaan ihan käsikirjoitetuista!), ja sitten ihan siedettäviin juonitehtäviin (plussana Sokrateksen ja Hippokrateen tehtävät, jotka todella panevat pohtimaan moraalia). Jos sivutehtävien joukossa ei olisi noita hyviä juonitehtäviä, niin olisin voinut säästää hermojani jättämättä sivuhommat väliin ja vain pelata pääjuonen vauhdilla läpi, mutta nyt on pitänyt kärsimysgrindata ihan vain varmistaakseni ettei jotain hyvää jää kokematta.

Hah... Ja sivutehtävissä tuli vastaan kaksi tapausta, jotka olivat vain variaatioita aikaisemmista tehtävistä. Laiskaa kirjoittamista, kun molemmissa tehtävissä on sama kuvio vaimosta joka haukkuu miestään idiootiksi koska on lähtenyt metsästämään jotain saalista vaikka ei osaa (olisivat voineet edes dialogin muuttaa). Toinen tapaus oli vähän enemmän muunneltu, mutta yhä piti ratkoa maajussin ongelmat polttamalla tämän huonoksi mennyt ja kirotuksi oletettu sato.

Kaipaan Witcherien laatukäsikirjoittamista ja Mass Effectien romanssisysteemiä, sillä ACO tekee sinänsä ihan kivasta ajatuksesta irvokasta: Panokavereita on joka nurkalla ja niiden kaataminen ei ole mikään kummoinen taski (yksi tai kaksi lähinnä myötähäpeää herättävää iskurepliikkiä ja sitten mennään). Homma on vain vähän tolkullisempaa kuin vanhempien toimintaelokuvien reaganilaisen ajan käytäntö, jossa sankari saa vastustelevan naisobjektin rakastumaan itseensä heti kun osoittaa miehisyytensä käytännössä raiskaamalla tämän (en oikein tiedä miten muuten pitäisi nähdä Bladerunnerissa Deckardin ja Rachelin suhteen alku). Mielenkiintoisena yksityiskohtana että jokainen suhde voi olla homoseksuaalinen, mutta silti tuntuu kuin ehdokkaat olisivat enimmäkseen naisia (mikä toisaalta sorsii Kassandran valitsevia naispelaajia ja toimii kyseenalaisena fetish-fuelina Kassandran valitseville miespelaajille). No, keskivertopelaajakin lienee yhä heteromies joka valitsee miehen pelihahmokseen.

Ubisoft näyttää kuvittelevan, että määrä korvaa laadun, vaikka pitäisi olla ihan toisinpäin. Peli hyötyisi paljon pienemmästä pelialueesta, vähäisemmästä määrästä tehtäviä, ja sen vähän paljon paremmasta hiomisesta ja suunnittelusta.

It's a beautiful day to get rid of some radioactive waste
Viimeksi muokattu: 03.08.2019 20:40 Rasimus.

31.07.2019 23:17 - 01.08.2019 00:22 #348 : Astorethein
Vastaus käyttäjältä Astorethein aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Ziggurat

Pienen Milkstone Studiosin kehittämä Ziggurat on roguelike-tyyppinen toimintapeli, jossa velhokokelaan tulee suoriutua lopputestistä saadakseen vuosikymmenten mittaiset opinnot päätökseen. Kuolettava koettelemus sijoittuu zigguratiin, eli porrasmaiseen pyramidiin, jonka sokkeloisesta uumenista olisi tarkoitus löytää ulos tavalla tai toisella. Kenttiä on vain viisi, mutta niistä pitää selvitä yhdellä elämällä. Vastaan käy lentäviä pääkalloja, myrkyllisiä jättisieniä ja muita örkkimörkkejä, eikä ansojakaan ole unohdettu. Paikka muuttaa muotoaan kuin Tylypahka, joten se on joka pelikerralla erilainen. Satunnaisuus määrittelee peliä muutenkin, kuten rogueliken määritelmään kuuluu. Joskus se ärsyttää, joskus ilahduttaa, mikä taitaa sekin kuulua asiaan.

Vaikka pelissä heitellään loitsuja fantasiaympäristössä, kyse on puhtaasti räiskinnästä. Kiväärien ja pistoolien sijasta tulitus hoidetaan taikasauvoilla ja muilla velhovälineillä, jolloin ilma täyttyy tulipalloista, salamoista ja milloin mistäkin monivärisestä taikaenergiasta. Kolmeen eri ryhmään jakaantuvat ja kolmea erilaista manaa vaativat aseet muistuttavat räsikintäpelien tavanomaisia asetyyppejä: loitsukirjat sinkoavat vahinkoa lähelle, sauvat kauemmas ja alkemia-aseet ovat kuin kranaatteja. Aseita löytyy kentistä satunnaisesti, mutta kutakin asetyyppiä voi kantaa mukanaan vain yhden kerrallaan. Näiden lisäksi pelaajalla on aina käytössään perustaikasauva (tai lähinnä tikku), joka on heikko, mutta vaatii vähän manaa.

Peli on hyvin nopeatempoinen ja pärjätäkseen täytyy sekä pysyä jatkuvassa liikkeessä että tähdätä samalla tarkasti. Nurkan takana piilottelu ei auta, vaan viholliset on piestävä päättäväisesti ja rohkeasti toiminnan sekaan syöksyen. Minulle peli oli normaalilla vaikeustasolla turhankin vaikea, mutta easylla minäkin pääsin sen läpi kertaalleen. Tuo voittoisa sessio kesti puolitoista tuntia, mutta yhteensä olen viettänyt pelin äärellä lähemmäs 20 tuntia. Sain siis yrittää monta kertaa, ennen kuin lopulta onnistuin. Ziggurat on selvästi suunniteltu läpäistäväksi useita kertoja, mutta itselleni velhoräiske alkaa jo riittää. Satunnaisena ajanvietteenä peli saattaa vielä toimia, joten ehkä annan sen vain jäähtyä hetken.

Paransin kaihipotilaan sähköshokilla.


I'm just a normal everyday pervert.
Viimeksi muokattu: 01.08.2019 00:22 Astorethein.

15.08.2019 21:38 #349 : Astorethein
Vastaus käyttäjältä Astorethein aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
A Walk in the Dark

En ole vaikeiden ja taitoa vaativien pelien ystävä, mutta joskus niitäkin pitää kokeilla, jotta omaa mukavuusaluetta osaa arvostaa entistä enemmän. A Walk in the Dark on minimalistinen ja yksinkertainen tasohyppelypeli, jossa ohjataan pientä kissahahmoa läpi monenkirjavien kenttien tavoitteena löytää pikkutyttö, jonka mörkö vei kesken rauhallisen metsäkävelyn. Kenttiä on tasan sata, mutta ne ovat lyhyitä pyrähdyksiä, jotka kestävät vain joitakin kymmeniä sekunteja. Ainakin sitten, kun kentän lopulta läpäisee, sillä lukuisten uusintayritysten takia sain viettää niiden kimpussa tovin poikineen.

Pelin ulkoasu on söpö ja suorastaan lastenkirjamainen, mutta viattoman ensivaikutelman takaa paljastuu erittäin viheliäinen ja armoton koettelemus, joka vaatii pelaajalta nopeita refleksejä, tarkkaa silmää ja loputtomasti kärsivällisyyttä. Kissa liikkuu kuten kissan sopiikin, eli se juoksee, hyppii ja kiipeilee ketterästi ja myös kyyristyy tarvittaessa. Normaalin kissan yhdeksän elämää eivät riitä mihinkään ja peli ilmoittikin minun saavuttaneen tuhannen kuoleman kyseenalaisen palkinnon siinä puolivälin tietämillä. Lopullista kuoloscorea en uskalla edes arvailla, mutta ensimmäiseen tonniin voi lisätä huoletta ainakin toisen. Epäonnistuminen ja uudelleen aloittaminen on onneksi nopeaa ja helppoa, sillä pelihahmo pölähtää kuukahtaessaan savuna ilmaan ja ilmestyy kentän alkuun välittömästi uudelleen.

Pelin sata kenttää olivat repiä hermoni riekaleiksi ja varsinkin viimeisen kolmanneksen aikana koin todella syvää epätoivoa ja oikeastaan pelkoa siitä, etten kykene läpäisemään peliä. Lukemattomat kuolemat ja uusintayritykset testasivat henkistä tasapainoani rankemmin kuin mihin masokismini riittää, mutta selvisin testistä lopulta ainakin puoliksi järjellisenä. En voi kuitenkaan sanoa erityisemmin nauttineeni kokemuksesta, sillä pelin selättämisen tuoma voitonriemu on enää vain etäinen muisto. Tuska ja turhautuminen puolestaan väreilevät aivokuorellani edelleen selvästi. Mutta tulipahan kokeiltua.

Rautaisella tahdolla ja pienellä tuurilla tästäkin selvittiin.


I'm just a normal everyday pervert.

  • Rasimus hahmo
  • Rasimus
    Aavevelho
    Taso: 41
  • Viestejä: 833
19.08.2019 21:20 - 19.08.2019 21:26 #350 : Rasimus
Vastaus käyttäjältä Rasimus aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut

Astorethein kirjoitti: En ole vaikeiden ja taitoa vaativien pelien ystävä, mutta joskus niitäkin pitää kokeilla, jotta omaa mukavuusaluetta osaa arvostaa entistä enemmän


Mä olen liian vanha moiseen mukavuusalueiden koettelemisiin. Jätän suosiolla väliin kaikki pelit joissa sanotaan olevan sekä toimintaa että haastetta. Jäljellä oleva elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi yhden ja saman kohdan jyystämiseen tuntien ajan hermot kireällä ja adrenaalit koholla sormet krampaten.

Tosin joskus tulee erehdyksiä tehtyjä, aikoja sitten hankittu GTA 5 on sentään (luojan kiitos) helpottunut Vice Cityn sadistisista ajoista, mutta Hellblade - Senua's Sacrifice tuli hankittua vastoin parempaa tietoa "kun tarina on niin hyvä".

Ja kyllähän se olikin hyvä tarina...

Siitä on aikaa kun viimeksi olen pelannut yhtä ihon alle menevää mielenterveysongelmien ympärillä pyörivää peliä. Taitaa olla ihan 90-luvun puolella Sanitarium-peli. Ja tämän pelin tekijät ovat nimenomaan työskennelleet yhteistyössä alan asiantuntijoiden kanssa, niin lekureiden kuin potilaidenkin. Voi toki ihmetellä, että kun lähtökohdat ovat näinkin huolellisesti valmistellut, onko sopivaa kuitenkin esittää että harhat ja hallusinaatiot auttavat potilasta eheytymään ja ratkomaan elämänsä ongelmia.

Tarina kertoo jonkinsorttisesta skitsofreenisestä psykoosista kärsivästä kelttiteinistä Senuasta, joka lannistavine ja kannustavine sisäisine äänineen lähtee hakemaan rakkaansa Dillionin sielua pohjanmiesten tuonpuoleisesta Helheimistä. Apunaan äänten lisäksi muistot Senualle kaiken pohjanmiehistä opettaneesta toisesta sekopäästä Druthista. Vastassaan hänellä on yhä vain voimakkaammaksi käyvä Pimeys, sekä käsivartta jokaisen kuoleman myötä etenevä Mätä. Kaikki tietenkin metaforaa lapsesta lähtien kovia kokeneen tytön omista ongelmista.

Grafiikka on jumalaista ja yhtä laadukasta kuin pelin trailerissa. Erityinen Oscar menee digihahmolle, sen verran ilmeikäs Senua on (silloin tällöin vilahtavat hahmot Druth ja Dillion taitavat olla videoklippejä, joten ei kehuja niille). Äänimaailma on tärkeässä osassa tunnelman luomisessa ja kuiskauksina kuultavat aistiharhat antavat vinkkejä tilanteesta ("takanasi!"), ja näköharhat ovat keino ratkoa puzzleja ("ei tuo silta tuossa äsken ollut"). Ja olen ihan varma, että olin näkeväni kiven kolon räpsäyttävän silmää.

Mutta, kuten alustin, ainoa asia josta voi valittaa, onkin sitten helvetin iso asia: Tämä peli jos jokin olisi hyötynyt paljon kävelysimulaattoriudesta, sillä puzzlet ja silloin tällöin tulevat taistelut lähinnä ottavat pannuun koska niihin tuhlaantuva aika katkaisee pahasti etenemisen tunteen. Ja kuolemasta seuraavat animaatiot ovat sen verran pitkiä, etteivät ne ainakaan vähennä turhautumista kun samaa matsia pitää käydä kymmentä kertaa. Ja vaikeusasteen säätö ei juurikaan auta asiaa, keskiverto taistelu on yhä raivostuttavaa härdelliä huonosti vastaavilla kontrolleilla (asemien hakeminen taistelun aikana muuten kuin pyörimällä väistöliikkeellä yhden lukitun vihollisen ympärillä tuntuu likimain mahdottomalta). Juonivetoisissa peleissä tällainen ei ole huvittavaa, taistelupelit saavat mun puolesta olla erikseen. Kun loppua kohden vihollisten määrä vain kasvoi, niin YouTuben walkthru-videot alkoivat tuntua todella houkuttavilta.

Heh. Jos Assassin's Creedissä ei hahmo tuntunut koskaan lyövän sitä vastustajaa johon oli lukittu, niin tässä Senua on taas turhankin ihastunut siihen yhteen kohteeseensa. Enkä keksinyt miten kohdetta vaihdetaan muuten kuin ottamalla etäisyyttä ja saamalla toinen vihollinen eteensä seisomaan, jolloin hyökkäys vaihtaa sitten lukituksen tähän.

It's a beautiful day to get rid of some radioactive waste
Viimeksi muokattu: 19.08.2019 21:26 Rasimus.

01.01.2020 20:40 #351 : Astorethein
Vastaus käyttäjältä Astorethein aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Blasphemous

En jaksanut avautua kaikista viime vuoden pelaamisistani, mutta palaan vielä Blasphemousiin, koska se taisi olla vuoden paras pelikokemukseni. Vaikka olenkin ilmoittanut useampaan kertaan kyllästyneeni retropikseleillä toteutettuun grafiikkaan, niin tässä pelissä oldschool-tyylinen ulkoasu teki elämyksestä suorastaan ainutlaatuisen. Kyseessä on siis 2D-tasohyppelypeli, joka sijoittuu synkkään fantasiamaailmaan, joka on kohdannut eräänlaisen maailmanlopun yliluonnollisen mullistuksen kourissa. Mystisten ihmeiden ja uskonnollisen termistön sävyttämää lorea riittää tutkittavaksi romaanikaupalla, mutta en jauha siitä nyt enempää. Peli kuuluu ilman muuta metroidvanian lajityyppiin, eli ympäristöt ovat avoimia, mutta eri paikkoihin pääsee vasta, kun pelihahmon taidot ovat kehittyneet tarpeeksi. Pelaajan on syytä treenata omiakin taitojaan, sillä Blasphemous on ankara ja brutaali peli, jossa ei löysäilyllä pärjää.

Onneksi korkea vaikeustaso ei määritä kaikkea sisältöä, sillä vaikeus ei ole itsetarkoitus, vaan onnistunut osa pelin luonnetta. Pelihahmo on mykkä, poranterämäistä kypärää pitävä soturi, joka matkaa ränsistyneiden kylien, varjoisten metsien ja sortuneiden katedraalien läpi kohti jossain odottavaa vapahdusta ja syntien anteeksiantoa. Vastaan käy enemmän tai vähemmän elossa olevia hirviöitä, joiden kanssa saa olla tarkkana, jos tahtoo säilyä hengissä. Taistelumekaniikka perustuu väistöön ja vastaiskuun, mikä on toimiva systeemi, kun siihen pääsee sisälle. Kädessä oleva miekka ei koskaan vaihdu muihin aseisiin, mutta reliikkien antamat erikoiskyvyt ja loitsuina toimivat rukoukset tuovat mättämiseen taktista ulottuvuutta. Erilaista löydettävää ja päivitettävää on sen verran, että peliin saa uppoamaan tunnin jos toisenkin, mutta (taitavat) hätähousut saavuttavat maaliviivan varmasti itseäni paljon nopeammin.

Ulkoasua tulikin jo kehuttua, mutta karkeista pikseleistä muovattua rumankaunista kuvastoa ei voi liikaa ylistää. Synkät ja lohduttomat maisemat luovat peliin painostavan ja hartaudenomaisen tunnelman, jonka veriset ja haastavat taistelut vievät huippuunsa. Alussa maailma haarautuu turhankin moneen suuntaan, mutta kun siellä on vaeltanut tarpeeksi, kokonaiskuva alkaa kyllä hahmottua. Tasohyppelyksi liikkuminen on välillä hieman kankeaa, mutta kontrollienkin kanssa pystyy elämään, kunhan ne ovat tallentuneet selkäytimeen. Muuta kritisoitavaa en oikein keksikään, sillä Blasphemous on parasta 2D-videopelaamista miesmuistiin. Se ruoskii armotta, mutta päästää lopulta pahasta ja antaa palkkioksi monta komeaa taisteluarpea.

Hiljainen pyhiinvaeltaja ei matkallaan juuri ystäviä kohtaa.


I'm just a normal everyday pervert.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Wicked-Willie

  • Rasimus hahmo
  • Rasimus
    Aavevelho
    Taso: 41
  • Viestejä: 833
04.01.2020 21:38 - 04.01.2020 22:28 #352 : Rasimus
Vastaus käyttäjältä Rasimus aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Irony Curtain - From Matryoshka with love

Puolalainen pelistudio muistelee LucasArts-tyylisessä seikkailupelissä kommunismin (tai tarkemmin sanottuna, Stalinin) aikoja vähemmällä lämmöllä ja ammuksia säästelemättä. Tarinassa naiivi ismiuskovainen päähenkilö pääsee käymään ihailemassaan kommunistivaltiossa vain todetakseen, ettei kommunismi nyt menekään ihan niinkuin on pitänyt, eikä Suuret Johtajat olekaan välttämättä nyt niin ihania.

Satiiri saa useampaan otteeseen hymähtelemään ja jopa nauramaan. Jäin tosin kaipaamaan vieläkin enemmän varsinaisen kommunistisen järjestelmän kuin sen rinnalla kulkeneen diktatuurin ruotimista. Toki ruokakupongit ja muut kansalaiset tasa-arvoistavat viritykset saavat osansa, mutta kun tietää että ennen vanhaan NL:ssa kerrottiin kommunistisesta työmoraalista paljon kertovia vitsejä tyyliin "laadukas jauheliha on sitä kun liha otetaan pois puisesta laatikosta ennen lihamyllyyn tunkemista", ja että byrokratia nopeutui kummasti kun tajusi lahjoittaa vodkapullon tai nailonsukkahousut (virkailijasta riippuen)...

Puzzlet ovat paikoin haastavia, eikä pelin sisäinen vinkkilinja (onkohan idea pöllitty aiemmin tässä ketjussa pelaamastani Thimbleweed Parkista?) vastaa läheskään kaikkiin ongelmiin, joten läpipeluuohjeita voi joutua googlaamaan jos ei ole enää samanlaisessa älyllisessä terässä kuin tämäntyyppisten pelien kulta-aikana oli oltava. Se ei välttämättä ole huono asia.

Peliin kului noin kymmenen tuntia (mukana puzzlejen pohdinta ja pari googlausta kun ei jaksanut enää pohtia). Jostain syystä pystyin pelaamaan vain noin tunnin tai maksimissaan parin pätkissä. Jokin vain tökki niin paljon, että pidemmät jaksot eivät käyneet. Mutta ei peli silti huono ollut. Se vain ei koukuttanut.


Life is Strange 2

Nyt kun tarina on saatu loppuun, niin sanotaan että kyllähän tää kannatti kokea, mutta eka osa ja Before Storm olivat parempia (lue: enemmän tekemistä). Tarina on tylyä trumpilaisen Amerikan todellisuuden heijastelua, vaikkakin paikoin samaa asiaa toistavaa: kohtaamiset rasististen paskiaisten kanssa ovat vähän turhan samankaltaisia ja kärjistävän pinnallisia. Siitä huolimatta että paikoin rivien välistä voi lukea että näillä on muitakin ulottuvuuksia, jotka antavat toivoa paremman ihmisen löytymisestä pinnan alta. Kohtaamisille ei vain ole annettu tarpeeksi aikaa, jotta sivuhahmot ehtisivät saada ulottuvuuksia. Loppu ei ole (taaskaan) mikään turhan onnellinen.

It's a beautiful day to get rid of some radioactive waste
Viimeksi muokattu: 04.01.2020 22:28 Rasimus.

  • Rasimus hahmo
  • Rasimus
    Aavevelho
    Taso: 41
  • Viestejä: 833
19.01.2020 00:24 #353 : Rasimus
Vastaus käyttäjältä Rasimus aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Where water tastes like wine oli oikeaa bugien ja suunnittelukukkasten juhlaa.

En oikein tiedä pitäisikö pelin ideaa jonkinlaisen Paholaisen Suden tarinankeräystehtävällä olevasta (vertauskuvallisesta) luurangosta kehua, vai haukkua toteutusta jossa mainittuja tarinoita ei loppujen lopuksi edes kerrota pelaajalle. Vain tarinoiden alkuperäiset ns. tavanomaiset versiot kuullaan kokonaan (jonka jälkeen niitä ei enää koskaan voi toistaa muistinvirkistykseksi), ja sen jälkeen kun ne kehittyvät eteenpäin kerrottaessa mielikuvituksekkaammiksi, näistä muutoksista saa tietää vain lyhyen otsikon muuttumisen kautta sen sijaan että uudet versiot kerrottaisiin pelaajalle. Todella huono ratkaisu pelille, joka perustuu juuri näiden tarinoiden kertomiselle. Ja mistä hitosta mun pitäisi arvata, että joku tarina "tappajista Chicagon kaduilla" on surullinen eikä esimerkiksi jännittävä tarina? Vaikka tarinoiden luonteessa olisikin aluksi jokin looginen teema, niin viimeistään tarinan otsikoiden muutos ihan toiseksi saa unohtamaan mistä oli alunperin kyse.

Matkaaminen maan halki kävelemällä on vähemmän rasittavaa kuin nettikirjoittelusta voi päätellä (ilmeisestikin jokin päivitys on tehnyt kävelystä nopeampaa), mutta vaihtoehtoiset kuljetusmuodot ovat huonoja: viheltelyminipeli ei nopeuta kävelyä juuri lainkaan, junassa pummilla matkustaessa saa lähes aina turpiinsa (mikä ei toisaalta haittaa, sillä kuollessa voi tavata Suden uudelleen ja kertoa tälle tarinat joita haluaa kehittää) ja maanteillä autot, joiden kyytiin voi liftata, kulkevat vain yhteen suuntaan, eikä ne suostu pysähtymään ennen osavaltion rajaa tai seuraavaa kaupunkia. Onneksi sentään kartalle kummittelemaan jäävät löytämättömät tarinat eivät ole bugi, vaan ne tulevat esiin vasta loppupuolella.

Peli oli ilmestyessään jonkinsortin arvostelumenestys, mutta ei myynyt juuri mitään. Arvaan kyllä syyt. Helkkarin hyvästä ideasta tuli pienoinen mahalasku. Mutta kyllä jaksoin pelin läpi pelata noin 30 tunnissa.

Vinkkejä: Pelitallennustiedostoja voi kopioida, tarinoita kertyy tarpeeksi että voi kämmätä, ja kannattaa kehittää tarinat ensin toiselle tasolle kertomalla ne Sudelle, ja sitten kolmannelle ja viimeiselle tasolle muille tien päällä olijoille kertomalla.

It's a beautiful day to get rid of some radioactive waste

05.03.2020 00:21 - 05.03.2020 00:22 #354 : Astorethein
Vastaus käyttäjältä Astorethein aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Batman: Arkham City

Ensimmäinen Rocksteadyn Batman-peli Arkham Asylum on jäänyt mieleeni yhtenä parhaimmista koskaan pelaamistani peleistä, jossa ympäristön tutkiminen, salaisuuksien etsiminen ja munakas taistelusysteemi muodostivat viihdyttävän ja tiukan kokonaisuuden. Nyt muutama vuosi myöhemmin tartuin viimein jatko-osaan, jossa kaikki on odotetusti isompaa ja viilatumpaa. Suljettu vankisairaala on vaihtunut laajaan kaupunkimiljööseen eli Arkham Cityyn, joka on massiivinen vankilakompleksi jossain Gothamin laitamilla. Vankeinhoito meni aiemmin hieman pieleen ja kun mittakaavaa kasvatetaan, ongelmia tulee vielä karmeasti enemmän. Roistolaumat saavat kuitenkin vastaansa miehistä kovimman, eikä hänen kanssaan ole pelleilemistä.

Alussa Bruce Wayne joutuu itse vangiksi Arkham Cityyn, mutta hän luonnollisesti pakenee käden käänteessä ja viittaritarin asukin on pian taas niskassa. Supervankilaa johtava Hugo Strange vaikuttaa nimensä mukaisesti sangen eriskummalliselta hemmolta ja Batmanin tehtävä onkin selvittää, mikä hän on miehiään ja miten arveluttava vankilakaupunki pääsi edes syntymään. Arkham Cityssä riehuu valtava määrä heikkoa ainesta mukaan lukien Batmanin tutut viholliset, kuten Pingviini, Kaksinaama, Pakkasherra, Myrkkymuratti, Arvuuttaja sekä tietenkin Jokeri ja Harley Quinn. Myös Kissanainen liikkuu mestoilla ja hänen tiukkaan lateksiasuunsa pelaajakin pääsee muutamaan kertaan, mikä oli ihan kiva juttu. Hänen pelaamisensa on sopivasti erilaista Battikseen verrattuna, sillä Kiisuliisa on hieman nopeampi kuin mörssärimäinen testolepakko, mutta kestää selvästi vähemmän kuritusta.

Batman itse tuntuu melko samalta kuin Asylumissa, sillä vihollisia mätetään turpaan hyvin tutunoloisesti, minkä ansiosta lyönnit ja väistöt lähtivät padista ilman erityisempää ihmettelyä. Pidin vaikeustason kuitenkin normaalina, sillä vaikka vedinkin Asylumin läpi hardilla, sain kärsiä sen parissa vähän liikaa. Nyt taistelussa oli tarpeeksi haastetta omaan makuuni, mutta ei vitunperkeleeseen asti. Sujuva nyrkkimättö hauskuutti edelleen täysillä ja kelmien pahoinpitely säilyikin nautittavana loppuun asti. Vielä kun hommaa voi maustaa stealth-tekniikoilla, kuten selän taakse hiipimisellä tai yläilmoista iskemällä, niin eipä rikoksentorjunta tuosta enää mieluisammaksi muutu.

Yleensä minulle käy tällaisissa hiekkalaatikkopeleissä niin, että kymmenien pelituntien jälkeen alan viimein kyllästyä ja sitten päätän rykäistä tarinan loppuun huomatakseni, että olen suorittanut siitä vasta 23 prosenttia. Nyt kävi päin vastoin, eli yhtäkkiä tarina oli melkein lopussa, vaikka sivutekemistä oli jäljellä vielä hulppeasti. Tämä kertoo siitä, että Arkham City on laajuudestaan huolimatta täysin pelaajan hallittavissa, eikä uuvuttavaa aktiviteettiähkyä pääse syntymään. Sivutehtävätkin suorittaa mielellään, sillä niitä on vain muutama, mutta ne ovat ajatuksella suunniteltuja.

Pelaamani versio kuuluu Return to Arkham-pakettiin, joka sisältää kaksi ensimmäistä Arkham-peliä remasteroituna. En osaa vertailla peliä alkuperäiseen, mutta ulkoisesti Arkham City on Boksilla hieman kaksijakoinen. Gothamin kaupunkimaisemat näyttävät mahtavalta ja yksityiskohtien määrä on huikea, mutta samalla hahmomallit ovat vähän kolhoja. Joka tapauksessa peli on erinomainen kokonaisuus, joka kuuluu kaikkien Batman-fanien yleissivistykseen. Ja lopuksi totuus: Kevin Conroy ja Mark Hamill antavat parhaat äänet yhdelle populaarikulttuurin tunnetuimmista vastapareista.

Batman on kova koville.


I'm just a normal everyday pervert.
Viimeksi muokattu: 05.03.2020 00:22 Astorethein.

23.03.2020 23:56 #355 : Astorethein
Vastaus käyttäjältä Astorethein aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Thief Gold

Kun pelasin tätä hiiviskelypelien klassikkoa ensimmäistä kertaa joskus vuosituhannen vaihteessa, se tuntui kovin vaikealta ja suorastaan pelottavalta. Olin kokematon ja kärsimätön varhaisteini, enkä oikein tainnut sisäistää tai hyväksyä sitä, ettei pelissä voinut vain tappaa kaikkia vihollisia kuolematta samalla itse. Piti olla varovainen, kärsivällinen ja suunnitelmallinen, eikä sellainen oikein sopinut silloiseen pelimakuuni. Varjoissa piileskely ja paljastumisen pelkääminen oudon äänimaailman suhistessa korvissa oli turhankin jännittävää, eikä lainkaan hauskaa, joten en muistaakseni edennyt pelissä koskaan kovin pitkälle. Palautin lainaamani pelin kaverille ja unohdin sen vuosikausiksi, kunnes nyt viisaana ja sivistyneenä aikuisena otin sen uudelleen käsittelyyn.

Thief ilmestyi alunperin alaotsikolla The Dark Project ja Gold on sen paranneltu ja laajempi versio, johon kuuluu uusia tehtäviä ja muokkauksia vanhempiin, uusia ääniefektejä sekä jotain muuta, mitä en nyt muista. Kyseessä on siis ultimaattinen ykkös-Thief, jonka ansiosta alkuperäiseen tuskin tarvitsee koskea. Pelimekaniikka ja perimmäinen olemus ovat toki edelleen peräisin vuodelta 1998 ja vaikka pelin ikä tietenkin näkyy ja tuntuu, minkäänlaisesta vanhentumisesta ei voida puhua. Päinvastoin Thiefin pelaaminen tuntui virkistävän erilaiselta nykypeleihin verrattuna, sillä mukana ei ole mitään ylimääräistä. Peli on pohjimmiltaan yksinkertainen, mutta kaikki sisältö toimii.

Viholliset käyttäytyvät yllättävän realistisesti, sillä he reagoivat ääniin ja pelaajan liikkeisiin, kuten voisi odottaakin. He eivät huomaa pelaajaa seinän läpi tai viesti toisilleen telepaattisesti (kuten eräissä salamurhapeleissä), vaan toimivat suunnilleen kuin oikeat ihmiset. Ihmisten kanssa tuleekin aika helposti toimeen, mutta hämähäkkejä kohdatessani en malttanut pysyä rauhanomaisena, vaan annoin aina miekalle ja tulinuolille töitä. Hämähäkit, nuo eläinkunnan karmivimmat paskiaiset, nostattavat kylmän hien iholleni videopeleissäkin.

Yksi asia tosin tympäisi muuten hyvässä pelissä huomattavan paljon. Kentät ovat paikoin todella sokkeloisia ja koska minulla ei ole minkäänlaista suuntavaistoa, kulutin tyhjään harhailuun melkoisesti aikaa. On tietenkin hienoa, että kentissä on paljon vaihtoehtoisia reittejä, mutta loputtomat ovien ja käytävien verkostot useammassa kerroksessa saivat turhautumaan välillä rankasti. Zombeja kuhiseva katakombien labyrintti Down in the Bonehoard-kentässä eksytti minut todella pahasti ja sen läpäisyssä minulla menikin luultavasti eniten aikaa koko pelissä. Kärsivällisyyttä ja syvään hengittämistä vaadittiin kerran jos toisenkin.

Thief ykkönen on silti ehdottomasti stealth-pelien parhaimmistoa tänäkin päivänä ja nautin sen pelaamisesta erittäin paljon. Tarvittiin vain parikymmentä vuotta henkistä kasvua, jotta osasin suhtautua siihen oikein. Salamyhkäilyyn luottavia pelejä on tehty myöhemminkin, mutta Thiefin todelliset lajitoverit ovat olleet harvassa. Dishonored toki kunnioitti sen perintöä onnistuneesti, mutta varjoisilla sivukujilla saisi kyllä liikkua hämärähemmoja enemmänkin.

Vartija luulee kuulleensa jotain, mutta ehkä se oli vain tuuli.


I'm just a normal everyday pervert.

Paikalla 1 jäsen ja 78 vierailijaa
Ketunloikka
Uusin jäsen: Bea balk
Jäseniä yhteensä: 9088