Uusimmat viestit

Uusimmat keskustelut

Mitä olet viimeksi pelannut

  • Rasimus hahmo
  • Rasimus
    Aavevelho
    Taso: 41
  • Viestejä: 851
24.05.2020 14:08 - 24.05.2020 14:28 #361 : Rasimus
Vastaus käyttäjältä Rasimus aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Tomb Raider (2013)

Tomb Raiderin rebootti oli Steamissa jaossa ilmaiseksi jokin aika sitten, joten pitihän se ottaa talteen. Samoin Total War: Shogun 2 jonka otan työn alle seuraavaksi, kun mun Total War kokemukseni ovat jääneet jo yli 15 vuotta vanhoihin kolmeen ekaan (Shogun, Medieval ja Rome) joista etenkin juuri Shogun oli jäänyt mieleen loistavana kokemuksena salamurhaajageishoineen.

Tomb Raider oli vähän nojoo-kokemus. Kaunis ja tunnelmallinenhan se oli, ja olisin voinut pitää sitä hyvänäkin kokemuksena, mutta tökkiviä asioita oli vain liikaa:
- Pelin alkupuoli sujui hyvin, mutta pidemmälle päästessä bugit valtasivat alaa: Lara pystyi juuttumaan maastoon, kamera ei löydä sopivia kulmia jne. Mitään game killeriä tai kaatumista ei kuitenkaan tullut vastaan.
- En voinut olla ajattelematta että rauniokaupungit ja temppelit ovat pärjänneet ihan mukavasti tuhatkunta vuotta ja nyt ne sitten keksivät alkaa hajota palasiksi kun vähän tuuli tuivertaa ja kranaatit räjähtelee.
- Tolkuton toiminta ja vauhdikkuus muutenkin tökki, sillä Lara vietti suurimman osan ajastaan kieppuen alas rinteitä, putouksia ja alta hajoavia siltoja, sadoista kimppuun käyvistä pahiksista puhumattakaan.
- Teoriassa peli tarjoaa hiiviskelymahdollisuuksia, mutta käytännössä vihulaiset 90%:ssa tapauksista hyökkäävät suoraan kun saavutaan alueelle, ja penteleet tietävät Laran sijainnin seinienkin läpi. Parempi vain ampua kaikki rynkyllä niin pääsee nopeammin etenemään.
- Ammuksia löytyi kiitettävästi, pelistä vain huomasi että kehittäjät olivat suunnitelleet että tietyissä kentissä käytetään tiettyjä aseita. Esim. haulikon panokset olivat yliedustettuina ja pistooliin löytyi alun jälkeen hädin tuskin lainkaan. Onneksi sentään nuolia sai koko pelin ajan.
- Mitä hittoa muinaiset kuolemattomat tuhatvuotiaat japanilaissoturit kanniskelevat mukanaan rynnäkkökiväärin panoksia ja kranaatteja? Tai täyttävät hallitsemansa temppelin rauniot niillä :grin:
- Ja koomisimpana asiana Arkham-sarjan pätmäneistä on pöllitty mahdollisuus ampua köysi esteeseen ja sen jälkeen raa'alla voimalla repiä se palasiksi. Lihaskimppu yli satakiloisesta Lepakkomiehestä sen vielä ymmärrän, mutta kun lähinnä jäntevä Lara tekee saman tempun suunnilleen samalla animaatiolla niin tuli vähän "voiherrakrapulanjumala"-fiilis. Sääli etteivät samalla vaivalla kopioineet Arkham-pelien lähitaistelumekanismia.

Täytyypä katsoa uudestaan parin vuoden takainen Alicia Vikanderin tähdittämä Tomb Raider -elokuva. Se oli muistaakseni ihan ok leffa ja asetelma haaksirikkoisten saaresta ja sitä asustavista militanteista kaheleista taisi olla harvinaisen paljon samankaltainen pelin kanssa, yliluonnollisuuksien sinänsä viisasta ja vaihtelua tarjoavaa pois pudottamista lukuunottamatta. Ei vain muista miten samankaltainen.

It's a beautiful day to get rid of some radioactive waste
Viimeksi muokattu: 24.05.2020 14:28 Rasimus.

24.05.2020 16:04 - 24.05.2020 16:05 #362 : Mustelmann
Vastaus käyttäjältä Mustelmann aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut

Rasimus kirjoitti: Sääli etteivät samalla vaivalla kopioineet Arkham-pelien lähitaistelumekanismia.

Sehän vasta olisikin ollut epäuskottavaa, jos Lara olisi mättänyt raavaita ukkoja turpaan ihan vaan paljailla nyrkeillä. Tuliaseilla hennolla tyttösellä voi sentään kuvitella olevan edes jotenkin realistiset selviytymismahdollisuudet. Jos nyt realismia siis tällaiselta peliltä haluaa.

Superheroes are real when they're drawn in ink.
Viimeksi muokattu: 24.05.2020 16:05 Mustelmann.

  • Rasimus hahmo
  • Rasimus
    Aavevelho
    Taso: 41
  • Viestejä: 851
25.05.2020 20:12 - 25.05.2020 20:13 #363 : Rasimus
Vastaus käyttäjältä Rasimus aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut

Mustelmann kirjoitti:

Rasimus kirjoitti: Sääli etteivät samalla vaivalla kopioineet Arkham-pelien lähitaistelumekanismia.

Sehän vasta olisikin ollut epäuskottavaa, jos Lara olisi mättänyt raavaita ukkoja turpaan ihan vaan paljailla nyrkeillä.


Joo. Mutta lähitaistelusysteemi olisi parantunut.

Elokuvan juonella ei muuten ollutkaan kauheasti tekemistä pelin juonella, vain yhteisiä nimiä, haaksirikkosaari ja Mimikon temppeliin yrittävä Mathias Vogel yksityisarmeijoineen. Hyvä niin, sillä leffa kävi paljon paremmin järkeen ja oli muutenkin parempi - itseasiassa tietokonepelileffojen top 5:ssa (mikä on paljon sanottu, sillä 30 vuoden ajalta hyvät tietokonepelileffat voi laskea yhden ihmisen sormin).

It's a beautiful day to get rid of some radioactive waste
Viimeksi muokattu: 25.05.2020 20:13 Rasimus.

07.06.2020 23:53 #364 : Mustelmann
Vastaus käyttäjältä Mustelmann aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Star Fox Adventures

Kettusankari Fox McCloud esiintyi ensimmäisen kerran Super Nintendo-pelissä nimeltä Starwing (Japanissa ja Jenkkilässä nimellä Star Fox) ja siinä lennettiin avaruudessa esteitä väistellen ja vihollisia räiskien. Nipa Kuusnepalle ilmestynyt Lylat Wars (Japanissa ja Jenkkilässä Star Fox 64) jatkoi samalla tyylillä, mutta kolmanteen osaan tultaessa avaruuslentely jätettiin sivuosaan ja pääpaino oli Zelda-henkisessä tutkimusmatkailussa. Minulle tämä Gamecubelle ilmestynyt peli oli ensikosketukseni sarjaan ja pidin siitä kovasti, vaikka ärsytyksiltäkään en välttynyt.

Lajityypin vaihtuminen raideräiskinnästä avoimeen hiekkalaatikkoleikkiin selittyy sillä, että Raren työstämä peli liitettiin Star Fox-jatkumoon vasta myöhäisessä vaiheessa, kun peli oli jo lähellä valmista. Nimi oli alunperin Dinosaur Planet ja alustan piti olla N64, mutta Star Fox-muokkauksen takia peli siirtyi Gamecubelle. Onneksi, sillä pelistä tuli varsin laaja ja graafisesti näyttävä, missä uuden konsolin paremmat tehot olivat varmasti suureksi avuksi. Pelimaailmana toimiva dinosaurusplaneetta onkin yllättävän iso paikka tutkittavaksi ja vaikka lääniä ei tietenkään ole yhtä paljon kuin nykypäivän mammuttipeleissä, lataustaukoja on huomattavan vähän ja ne ovat huomattavan lyhyitä (tai hyvin piilotettuja). Komea suoritus pieneltä Kuutiolta!

Dinosaurusplaneetta on suurissa vaikeuksissa, sillä avaruudesta saapunut ilkeä SharpClaw-heimo uhkaa orjuuttaa hyvisdinot valtansa alle. Pahisheimo on varastanut planeettaa koossa pitävät loitsukivet, minkä takia osa pelialueista leijuu planeetan ilmakehässä. Lisäksi kiltti EarthWalker-heimo on piilottanut kiville voiman antavat henget, jotka sijaitsevat maailman eri kolkissa. Kuvioon liittyy myös viehättävä kettutyttö Krystal, joka saapui planeetalle sattumalta ja joutui heti pahisdinojen vangiksi. Tämän kaiken keskelle ilmestyy Fox McCloud avaruusaluksellaan ja mainittujen artefaktien etsintä lankeaa tietenkin hänen ja miehistönsä harteille. Duuniahan tämä freelance-seikkailijaryhmä tuli etsimäänkin.

Fox liikkuu enimmäkseen jalkaisin ja mukaansa hän saa pikkudinon nimeltä Tricky, jonka apua tarvitaan pulmien ratkaisussa. Niitä riittää paljon ja merkittävä osa peliajasta kuluukin vipuja väännellessä ja painolaattojen päälle astellessa. Taistelemaankin joutuu ja aseena Fox käyttää Krystalin kadottamaa ihmesauvaa, joka löytyy sopivasti aluksen laskeutumispaikan vierestä. Sillä voi huitoa tai ampua energiapalloja, minkä lisäksi sauvallakin on osansa pulmatilanteiden selvittämisessä. Arwing-alusta käytetään vain kun siirrytään planeetasta irronneiden osien kamaralle ja takaisin.

Pelaaminen on valtaosin melko leppoisaa puuhaa, sillä taistelussa ei ole oikein mitään haastetta ja pulmatkin ovat kohtalaisen helppoja. Mukana on kuitenkin muutama raivostuttavan hankala kohta, sillä kaikenlainen tähtääminen on todella kankeaa. Yrittipä sitten ampua sauvalla tai aluksen lasereilla, niin ketuiksi meni ja usein. Tattikontrolli on erittäin kiikkerä ja lisäksi tähtäimen y-akseli on pysyvästi ylösalaisessa moodissa, eikä sitä voi muuttaa. Kohtalaisen ärsyttävää mielestäni ja sen takia lopputaistelussa hermoni paloivatkin moneen kertaan. Toinen harmitus liittyy kameraan, joka kääntyy pelihahmon mukana eikä oikeasta tatista, kuten yleensä on tapana. Koska pelissä on paljon tasohyppelyä, huonot kuvakulmat haittasivat välillä ihan kunnolla.

Star Fox Adventures on muutamista vioistaan huolimatta ihan mukava seikkailupeli, jonka iloinen tunnelma ja värikäs visuaalinen tyyli sopivat aikuisempaankin makuun. Jos resoluutio olisi korkeampi, sillä ei olisi graafisessa mielessä mitään hävettävää nykypelien rinnalla. Dinohahmot ovat symppiksiä ja planeetan kartoittaminen viihdyttää loppuun asti. Ei minusta ehkä turrifania saa, mutta voisin pelata Star Fox-pelejä enemmänkin.

Pelistä löytyy huonosti kelvollisia kuvia, eikä niitä oteta muinaiskonsolilla sen paremmin itsekään. Kansitaide kuitenkin kertoo, millaisesta pelistä on kysymys.


Superheroes are real when they're drawn in ink.

12.06.2020 21:33 - 13.06.2020 00:05 #365 : Mustelmann
Vastaus käyttäjältä Mustelmann aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
SteamWorld Dig: A Fistful of Dirt

Etsin jotain kevyttä ja rentoa lomapelattavaa ja valintani kohdistui tähän sympaattiseen tasoloikkapeliin, jossa höyryvoimalla toimiva robotti kaivaa maata rikkauksien toivossa. Ruotsalaisfirma on sijoittanut pelinsä steampunk-henkiseen länkkärimaailmaan, kuten alaotsikostakin voi päätellä ja teema toimii kyllä sangen erinomaisesti. Alkuvideossa robottipäähenkilö Rusty saapuu pieneen kaivoskylään ottaakseen setänsä jättämän perintökaivoksen haltuunsa. Rusty ei ole mikään synnynnäinen mainari, mutta päättää jatkaa sukulaismiehensä työtä ja niinpä hän ottaa hakun rautaiseen käteensä ja suuntaa kohti maan ydintä.

SteamWorld Dig on kaksiulotteinen maankaivelupeli hieman Tearrian tyyliin, mutta tässä kerättyjä mineraaleja ei jalosteta itse, vaan ne myydään ja niistä saadulla rahalla sitten ostetaan uusia ja parempia varusteita. Aluksi mainaus on hitaanpuoleista hommaa, sillä kälyinen aloitushakku puree maa-ainekseen heikosti ja reppuunkin mahtuu vain jokunen murikka kerrallaan. Kun käteen saa jämerämmän hakun ja vaikkapa porakoneen, alkaa moreeni murentua huomattavasti tehokkaammin. Mitä syvemmälle etenee, sitä arvokkaampia metalleja tulee vastaan, mutta samalla matka maanpinnalle ja riski saaliin menettämiseen kasvaa. Jos kaivaa varomattomasti, uhkana on joutua maanvyörymän alle ja vihamielisiä outuksiakin joutuu kohtaamaan. Syvällä pimeydessä asuu jopa ihmisiä, jotka ovat kuulemma rakentaneet ensimmäiset robotit, mutta aika hurjalta moiset puheet kuulostavat.

Pelin tavoitteena on edetä aina vain syvemmälle ja haalia yhä enemmän kultaa, hopeaa, jalokiviä ja ties mitä erikoismalmeja. Edesmennyt setämies tiesi jotain ja lopulta Rusty löytääkin maan uumenista sinne kätkeytyvän salaisuuden. Tarinaa ei ole sen enempää, mutta se antaa mainaukselle riittävät kehykset. Päivitettävistä varusteista ja koukuttavasta keräilymekaniikasta huolimatta peli tuntuu turhankin yksinkertaiselta, mutta toisaalta se päättyykin juuri silloin, kun pieni kyllästyminen alkaa vaivata. SteamWorld Dig olikin juuri sellainen peli mitä etsin, sillä hauskat robottihahmot ja rento tutkimusretkeily sopivat lomafiilikseeni täydellisesti.

Maa paljastaa sulonsa kopaus kerrallaan.


Superheroes are real when they're drawn in ink.
Viimeksi muokattu: 13.06.2020 00:05 Mustelmann.

15.06.2020 22:14 #366 : Mustelmann
Vastaus käyttäjältä Mustelmann aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Brothers: A Tale of Two Sons

Ehdin pelaamaan lomalla toisenkin pelin läpi ja tämäkin oli juuri sopivan kompakti paketti, sillä mihinkään pitkään ja vaativaan pelaamiseen ei ole viime aikoina ollut fiilistä. Visionääri pelin taustalla on paremmin elokuvaohjaajana tunnettu Josef Fares, joka päätti kokeilla tarinankerrontaa toisessa formaatissa. Tuloksena syntyi pulmanratkontaan keskittyvä seikkailupeli, jossa kaksi veljestä etsii parannuskeinoa sairaan isänsä pelastamiseksi. Tämä tarkoittaa matkaa halki komeiden fantasiamaisemien ja sen aikana tunteita ravistellaan ruudun molemmin puolin.

Erikoisinta pelissä on sen ohjaustapa, jossa padilla pelatessa vasen tatti liikuttaa isoveljeä ja oikea pikkuveljeä. Tämä tuntuu hieman siltä kuin pelaisi coop-tilassa itsensä kanssa, mutta pienen totuttelun jälkeen veljesten kontrollointi tuntuu varsin luontevalta. Pulmatilanteissa poikien pitää luottaa toistensa apuun ja silloin, kun molempia on liikutettava samaan aikaan, meinaavat sormet mennä hieman solmuun. Peli etenee kuitenkin hitaasti ja rauhallisesti, joten kiire ei ole onneksi luomassa ylimääräistä painetta. Puzzlet ovat sinänsä melko yksinkertaisia, mutta yleensä loogisia ja muutenkin hienosti luotuja, minkä ansiosta niiden parissa vietti aikaa hyvinkin mielellään.

Veljekset vaeltavat melko tarkkaan määrättyä reittiä, mutta olemalla interaktiossa esineiden ja ihmisten kanssa on mahdollista löytää muutama sivutehtäväkin. Pelissä ei ole lainkaan tekstiä ja puhekin on mielikuvituskieltä, joten tarina etenee puhtaasti tapahtumiensa varassa. Veljekset törmäävät muutamaan vihamieliseen vastaantulijaan, mutta taistelua ei käytännössä ole, vaan viholliskohtaamisetkin ovat eräänlaisia pulmia. Vaikka pulmat koostuvat yleensä kiipeilystä ja vipujen kääntelystä, ne tuntuvat omilta uniikeilta kohtauksiltaan, sillä toisto on pidetty minimissä. Itse olisin viihtynyt pelin äärellä pidempäänkin, mutta toisaalta siihen käyttämäni 7-8 tuntia pitivät koko ajan otteessaan ja niihinkin sisältyi melkoisesti kukkien haistelua.

Brothers tuntuu hyvin elokuvamaiselta peliltä, sillä kuvakulmat ovat tarkkaan mietittyjä ja kameraa voi liikutella vain rajallisesti. Uskon, että peli on omiaan niille ihmisille, jotka tykkäävät katsoa pelien playthrough-videoita. Tähdennän kuitenkin, että tämäkin peli kannattaa pelata ihan itse parhaan kokemuksen saamiseksi. Kauniit ja tunnelmalliset ympäristöt ja niiden lukuisat yksityiskohdat vahvistavat elokuvamaista fiilistä entisestään. Huipentumana tarina kouraisee lopussa yllättävän syvältä ja myönnän katselleeni lopputekstejä silmäkulmat kosteana. Silloin tiesin, että olin pelannut jotain perusmassasta poikkeavaa.

Nämä peikot osoittautuivat ystäviksi.


Superheroes are real when they're drawn in ink.

09.07.2020 00:33 #367 : Mustelmann
Vastaus käyttäjältä Mustelmann aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Bulletstorm

Näyttävään ja räjähtävään toimintaan keskittyvä Bulletstorm ilmestyi alunperin vuonna 2011 ja muutama vuosi myöhemmin siitä pistettiin ulos nimellä Full Clip Edition kulkeva ehostettu versio. En ole koskenut alkuperäiseen peliin, joten en osaa sanoa, miten merkittävästä päivityksestä on kyse. Arvosteluiden mukaan visuaalista ilmettä on paranneltu huomattavasti ja tämä varmasti pitää paikkansa, sillä Bulletstorm on kauttaaltaan oikein komean näköinen peli. Yksityiskohtaista grafiikkaa ja kauniita maisemia ei tosin ehdi juuri ihailemaan, sillä huomion vie nopeatempoinen ja kiivas räiskyttely, joka todella saavuttaa myrskymäiset mittasuhteet.

Bulletstorm on vastaisku ryppyotsaisille ja itsensä liian vakavasti ottaville sotilasräiskinnöille, sillä pelin koko idea on pitää hauskaa ja nauttia elämästä. Tälläkin kertaa paksuniskaiset ja leveäharteiset ukonretaleet puhuvat kovia ja ampuvat vielä kovemmin, mutta toiminnassa ja hahmojen sanailussa on tahallisen hurtti ja parodinen fiilis, joka saa pelaajankin hymyilemään. Ulkoisesti peli näyttää erehdyttävän paljon ensimmäisen persoonan Gears of Warilta, mutta sen raikkaammalta ja värikkäämmältä versiolta. Itse asiassa kehittäjä päätyi myöhemmin tekemään Gears of War: Judgmentin, jolloin tyyli olikin jo valmiiksi hallussa.

Juonenpoikasessa avaruudessa seikkaileva palkkasoturijoukko pakkolaskeutuu raunioituneelle paratiisiplaneetalle ja yrittää päästä sieltä pois. Samalla pitäisi kostaa petturikenraalille ja muutakin taisi kuvioon liittyä. Juoni on yhdentekevä, sillä homman nimi on vihollisten teurastaminen mahdollisimman brutaalisti erilaisia aseita ja ympäristöä hyödyntämällä. Mitä monipuolisemmin väkivallan ilosanomaa levittää, sitä enemmän pisteitä ropisee tilille ja sitä enemmän pystyy ostamaan ammuksia ja asepäivityksiä. Pyssyjen ohella käytetään energialassoa, jolla irtaimistoa ja tietenkin vihuja voi vetää kätevästi lähemmäs ja vaikka potkaista vastapalloon. Pelin kenties tärkein ase onkin jalka, jolla vihollisparkoja monotetaan niin että naurattaa. Lassoa, laukauksia ja vaikka jättimäisen kaktuksen piikkejä yhtäaikaisesti hyödyntämällä pisteitä ansaitsee selvästi enemmän kuin jollain tylsällä pääosumalla.

Peli tarjoaa noin kymmentuntisen kampanjan, jonka aikana silmät ja korvat tykitetään niin täyteen kuin mahdollista. Enempää en olisi jaksanutkaan, mutta riemuitsin joka hetkestä. Peli ei ole kovin vaikea, mikä olikin ihan hyvä juttu, sillä hauskaksi tarkoitettua peliä ei olisi ollut sopivaa pelata naama kurtussa. Räiskintä olisi kyllä voinut olla vieläkin monipuolisempaa, sillä käytössä olevat kikat on varsin nopeasti nähty ja koettu. Tiukka skriptaus ja ahtaan putkimainen rakenne rajoittavat nekin hulluinta luovuutta. Jatko-osahan peruttiin, mutta sellaisen Bulletstorm olisi kyllä ansainnut.

Vihollisen rintakehä saa pian osuman rautamaiharista.


Superheroes are real when they're drawn in ink.

13.08.2020 18:42 #368 : Mustelmann
Vastaus käyttäjältä Mustelmann aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Postal Redux

Huonot pelit eivät yleensä jää historiaan, mutta silloin kun pelin kokonaisvisio on poikkeuksellisen tyhmä ja mauton, niin luvassa saattaa olla mainetta ilman kunniaa. Postalin kohdalla mainetta on kerännyt eniten varmasti sen kakkososa, jossa pelaaja pystyi herättämään pahennusta julkisella virtsaamisella tai vaikka asentamalla kissa aseen äänenvaimentimeksi. Ykköstä ei taida yhtä moni muistaa tai ainakaan muistella ja sehän onkin aika erilainen peli jatkoonsa verrattuna. Tässähän kamera heiluu isometrisesti yläilmoissa, kun taas muissa osissa pelataan perinteisessä third person-kuvakulmassa. Tyhmä ja mauton ykkönenkin kyllä on, mutta yllättäen ei niin umpisurkea kuin olin odottanut.

Postalin retusoitu versio nostaa resoluutiota alkuperäisestä ja muutenkin tuo vuoden 1997 grafiikoita aavistuksen lähemmäs tätä päivää. UnrealEngine nelosella uudelleen luodut kentät eivät säväytä näköaistia, mutta ovat kuitenkin visuaalisesti siedettävämpiä kuin originaalit. Hahmoihin on lisätty animaatiota, aseita on muokattu ja tasapainotettu ja muuta sellaista pientä on viilattu. Lisäosien kentät voi pelata erikseen tai sitten osana pääkampanjaa ja onpa mukana kaksi täysin uuttakin missiota. Ne ovat toki aivan samanlaisia kuin muutkin, eli kummoisesta lisäarvosta ei voida puhua.

Pelin simppeli idea on larpata massamurhaajaa, joka uskoo olevansa ainoa täysjärkinen ihminen hulluksi muuttuneessa kaupungissa. Nahkatakkinen ukko päättelee, että kaiken pahan alkujuuri sijaitsee lentotukikohdassa, joka on tuhottava. Matkalla sinne tapetaan kaikki tavallisista kaduntallaajista poliiseihin ja armeijan sotilaisiin sen ihmeempiä kyselemättä. Juoni kerrotaan latausruutujen tekstipätkissä ja pelaaminen koostuu sataprosenttisesti pelkästä väkijoukkojen lahtaamisesta. Kentissä käydään niin rautatieasemalla, ostoskeskuksessa kuin laitakaupungin slummeissakin, mutta pelattavuuteen ympäristöjen vaihdokset eivät pahemmin vaikuta.

Postal Redux viihdyttää lyhyissä erissä pelattuna ja toimii itse asiassa ihan hyvin silloin, kun ei vaan jaksa keskittyä mihinkään älylliseen. Erilaisilla aseilla on hauska paukutella ja päähenkilön typerät onelinerit naurattavat ainakin ekalla kerralla kuultuna. Uhrien tappojärjestystä täytyy pohtia ainakin kovimmalla vaikeustasolla, sillä aivan silmät kiinni peliä ei voi pelata, joskaan suurta taktikointia ei toki vaadita. Peli on kuitenkin armottoman monotoninen ja pelimekaanisesti köyhä, joten eipä tätä oikein voi kenellekään suositella. Jatko-osia en ole pelannut, mutta ne ovat luultavasti vielä huonompia.

Jos siviileillä olisi enemmän aseita, tämäkin massamurha oltaisiin voitu estää.


Superheroes are real when they're drawn in ink.

  • Rasimus hahmo
  • Rasimus
    Aavevelho
    Taso: 41
  • Viestejä: 851
16.08.2020 21:31 #369 : Rasimus
Vastaus käyttäjältä Rasimus aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Jatkoin sitten antiikkipelien pelaamista... Tarkemmin sanottuna seikkailupeliklassikkofirman Sierra On-Linen pelejä Steamista ostetulla osien Leisure Suit Larry 1-7 bundlea. Kolmea ekaa olen pelannut pilttinä, muut olivat uusia tuttavuuksia.

Aiemmin jo mainitsin, että Leisure Suit Larry in the Land of Lounge Lizards oli mainio peli, jonka puzzlet eivät olleet mahdottomia eikä peli kärsinyt Sierralle tyypillisistä "jos unohdit ottaa esineen pelin alussa, niin lopussa et pääse eteenpäin ja joudut aloittamaan alusta" -ongelmista.

Jatko-osissa oli idioottimaisia showstoppereita sitten sitäkin enemmän ja vieläpä sadistisissa määrin.

Larry 2:sen puskin aikoinaan jotenkin läpi, luultavasti Mikrobitissä julkaistujen ohjeiden avulla, sillä en usko että olisin ollut niin hyvä veikkaamaan oikeita täkysanoja ja tehtäviä asioita joiden kanssa peli ei ole yhtään turhan selvä. Kolmosta en koskaan pelannut läpi juuri sen takia, että se vaati selvännäkijän lahjoja. Viitosessa (nelonen hypättiin yli jonkinsorttisena vitsinä, jota puitiin vitosen juonessa) vaihtui käyttöliittymä tekstiseikkailujen kirjoitettavista komennoista LucasArtsin pelien tyylisiin ikoniin, ja näin pelikin helpottui kun ei enää tarvinnut synonyymisanakirjaa.

Jättä juttu. Yleensä kannatan että seikkailupeleissä on ihan oikea tarina, mutta ensimmäiset viisi Larry-peliä tuntuivat lähinnä kärsivän siitä. Eka Larry oli vielä irtosketsejä ja irtopuzzleja ilman kummoisempaa juonta, ja juuri sen takia paras viidestä. Sitten tulivat Larry 2:sen jamesbondailut (Larry saa käsiinsä vahingossa esineen jonka KGB haluaa käsiinsä), Larry 3:sen avioerotouhut (vaimo heittää pihalle toisen naisen takia) ja Larry 5:sen köykäinen rikosjuoni (3:sen päätteksi tavattu Larryn elämän nainen Patti selvittelee porno- ja hiphopteollisuuden korruptiota FBI:n leivissä samalla kun Larry yrittää löytää mainittuun tapaukseen liittyvän tv-yhtiön showta varten niin löyhämoraalisia naisia, ettei edes Larry pysty pilaamaan mahdollisuuksiaan näiden kanssa). Pelit jättävät lähinnä nojoo-fiiliksen ja myötähäpeän käsikirjoittajaa kohtaan. LucasArts teki paljon parempia tarinoita samoihin aikoihin.

Erikoismaininta kolmosen Mel Brooks / Monty Python -linjoille menneestä "näyttelijät rikkovat neljännen seinän ja tunkeutuvat muka tosimaailmaan" -spedeilystä. En oikein välittänyt siitä Brooksin Villiä hurjemmassa lännessä enkä Pythonin Hullussa maailmassa, enkä Larry 3:ssakaan. Tosin Monkey Island 2:ssa se toimi, mutta se olikin ihan eri tyyliin tehtyä outoilua - ja LucasArtsin peli.

Kutosen (Shape Up or Slip Out, josta en muista koskaan kuulleenikaan) ja seiskan (Love for Sail, josta taas olen kuullut ja luullut sen olleen itseasiassa Larry kutonen) kohdalla sitten tapahtuikin ryhtiliike... Peliä ei voi enää mogata, turhat juonikuviot unohdettu, ja touhu keskittyy olennaiseen (Larry yrittää pokata naisia, lopputuloksen vaihdellessa mutta ollessa aina hauskaa "ei mennyt ihan kuin piti"-touhua), huumori parantunut, naiskuva vähemmän... err... yhä seksistinen ja esineellistävä mutta vähän syvällisempi (tosin vähän). Seiska nousi lopulta selkeästi sarjan parhaaksi siitä huolimatta, että joku valopää piti hyvänä ajatuksena tuoda vielä kerran mukaan kirjoitettavia komentoja.

En ihmettele, että LucasArtsin tuotokset kiilasivat nopeasti Sierran ohitse aikoinaan. Nykypelaajalle uskaltaisin suositella yleissivistykseksi nyt pelaamistani vain Larry 1:stä ja 6-7:aa. Muitakin on tehty, mutta ne eivät ole enää olleet Sierraa.

Seuraavaksi varmaan Space Questit työn alle...

It's a beautiful day to get rid of some radioactive waste

31.08.2020 00:58 - 31.08.2020 01:00 #370 : Mustelmann
Vastaus käyttäjältä Mustelmann aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Middle-earth: Shadow of Mordor

Olen pelannut aiemmin muutamia Tolkienin maailmaan sijoittuvia videopelejä, mutta niistä ei ole jäänyt juurikaan kerrottavaa jälkipolville, paitsi korkeintaan negatiivisessa mielessä. Shadow of Mordor on sen sijaan toista maata, sillä kerrankin pelattavuus on kohdallaan ja tekniseen sekä taiteelliseen toteutukseen on panostettu kunnolla. Yhteys kirjailijan luomaan mytologiaan on kenties löyhä, mutta mielestäni pelin näkemys Keski-Maan synkimmästä kolkasta on varsin onnistunut. Siellä suoritettavat aktiviteetit tukevat tätä näkemystä, sillä Mordorissa ei haistella kukkia tai tuijotella tähtiin, vaan tapetaan örkkejä niin että veri roiskuu ja irtopäät lentävät.

Rakenteeltaan peli on tutuksi käyneen kaavan mukainen hiekkalaatikko, jossa juostaan tehtävästä toiseen kartan puuhapistemerkintöjä seuraten. Näiden välissä sitten seikkaillaan ja ihmetellään vapaasti sen verran kuin pelaajaa huvittaa. Aivan alussa pelaaja joutuu ihmettelemään taistelusysteemin hienouksia, sillä vihamieliset örkit hyökkäävät kimppuun kaikkialla, minne ikinä saappaansa astuukaan. Ihmettely vähenee rutkasti, mikäli Arkham-Batmaneiden nyrkkitappelu on muistissa, sillä iskut, torjunnat ja väistöt toimivat tässä hyvin samankaltaisesti, elleivät jopa identtisesti. Taistelu vaikuttaa aluksi sekavalta, mutta kun tajuaa, että kyse on varsin hidastempoisesta, tanssimaisesta mättöliikkkeiden vuoropuhelusta, örkkien karjunta hiljenee sangen nopeasti. Alkumetreillä sain kuitenkin tämän tästä turpaani, sillä tutusta mekaniikasta huolimatta tarkkaavaisuus ei saa herpaantua liiaksi. Vastaavasti loppumetreillä taistelu on liiankin helppoa, sillä parhaimmat erikoiskyvyt tekevät pelaajasta käytännössä voittamattoman.

Kuten kaikki tietävät, pelin gimmick on örkkien hierarkiaan perustuva Nemesis-järjestelmä. Siinä tavalliset örkit voivat nousta kapteeneiksi ja nämä edelleen mahtaviksi sotapäälliköiksi sen mukaan, miten he pärjäävät keskinäisissä valtataisteluissaan ja tietenkin taisteluissa pelaajaa vastaan. Alkuvaiheessa örkkikapteenit repivät minut kappaleiksi useita kertoja, minkä ansiosta he kehittyivät entistä paremmiksi sotureiksi ja saivat itselleen uusia vahvuuksia. Kun tulee useamman kerran saman paskiaisen lyömäksi, alkaa raivo kasvaa, mutta kun sillä samalla raivolla verivihollisensa viimein voittaa, niin fiilis on aika siisti. Taitavat ja kaikesta ensiyrittämällä selviävät pelaajat eivät toki tätä fiilistä pääse kokemaan.

Kuten osasin odottaa, pääkampanja ei tarjoa kovin ihmeellistä kokemusta. Pelihahmo on samooja nimeltä Talion, joka menettää perheensä jonkun Sauronin kätyrin toimesta ja kuolee vielä itsekin. Hän ei kuitenkaan pääse haudan lepoon, vaan jää aaveeksi elämän ja kuoleman välimaastoon. Liittolaiseksi mies saa toisen aaveen, jonka henkilöllisyys taisi paljastua vasta tarinan edetessä, joten en spoilaa sitä tässä. Talion haluaa tietenkin kostaa ja murtaa häntä kahlehtivan kirouksen, eli teurastamalla kaiken tielleen osuvan joko suoralla miekanheilutuksella tai selkään puukottamalla. Jos taistelu on Batmania, niin stealth on aika tyylipuhdasta Assassin's Creediä.

Se taistelu on muuten armotonta ja brutaalia. Pappa Tolkien varmasti kauhistelisi pelin veristä väkivaltaa, mutta itse nautin siitä täysillä. Realistinen animaatio, julmat lopetusliikkeet ja rusahtelevat ääniefektit tekevät taistelusta rouheaa tomintaa. Vaikka pelissä on lajityyppiuskollisesti kaikenlaista keräiltävää ja tutkittavaa, örkkien säälimätön massamurhaaminen on sen kova ydin. Vietettyäni pelissä noin 40 tuntia tunsin saaneeni siitä ihan vitusti tarpeekseni, mutta taistelu on joka tapauksessa sujuvaa ja erinomaisen viihdyttävää. Siitä pitää antaa kyllä miinus, että jousi on alusta asti liian voimakas ase, sillä pääosuma nuolesta tappaa isommankin örkin laakista.

Shadow of Mordor on paras pelaamani Tolkien-aiheinen peli. Sanon kuitenkin, että Nemesis-systeemi ei ollut minusta lopulta erityisen kiehtova ominaisuus, sillä se on lähinnä näkymättömissä pyörivä taustaohjelma, johon ei ole pakko kiinnittää mitään huomiota. Mutta jos loputon örkkien lahtaaminen kiinnostaa, suosittelen tutustumaan.

Keski-Maassa vietät vaikka koko päivän kesäisen.


Superheroes are real when they're drawn in ink.
Viimeksi muokattu: 31.08.2020 01:00 Mustelmann.

Tänään 01:17 #371 : Mustelmann
Vastaus käyttäjältä Mustelmann aiheessa Mitä olet viimeksi pelannut
Child of Light

Viehättävässä 2D-tasohyppelyä ja roolipeliä yhdistelevässä satuseikkailussa prinsessa nimeltä Aurora kuolee nukkuessaan ja herää toisessa maailmassa. Lemuriaksi kutsuttu valtakunta on vaikeuksissa pahan kuningattaren varastettua auringon, kuun ja tähdet, jotka pitäisi tietenkin palauttaa. Jotta prinsessa pääsisi takaisin omaan maailmaansa, on hänen otettava tämä tehtävä hoidettavakseen. Yksin ei pienen tytön tarvitse urakkaan ryhtyä, sillä Lemurian asukkaiden joukosta löytyy useita vapaaehtoisia, joiden kanssa vaarojen kohtaaminen helpottuu huomattavasti.

Monenkirjava seikkailijaryhmä joutuu tämän tuosta taistelemaan yhtä monenkirjavia vihollisia vastaan ja silloin pelissä siirrytään vuoropohjaiseen taistelutilaan. Koitokseen osallistuu kerrallaan kaksi pelihahmoa, joita voi kuitenkin vaihtaa omalla vuorollaan mielensä mukaan. Vihollisia kohdataan maksimissaan kolme, eli taisteluiden mittakaava on aika maltillinen. Ne myös mahtuvat yhteen ruutuun, sillä kaikki hahmot pysyvät kiltisti omilla paikoillaan. Ensin hieman harmittelin liikkumisen puuttumista, mutta huomasin pian, että taktisia vaihtoehtoja riittää tarpeeksi muutenkin. Hahmot keräävät kokemusta ja nousevat tasoissa, jolloin käyttöön saa jos jonkinlaisia loitsuja ja erikoiskykyjä, joihin lisätään vielä laajahko valikoima taikajuomia ja craftattavia jalokiviä. Vielä kun pitäisi miettiä, mitkä hahmot tukevat parhaiten toisiaan, alkaa taistelussa olla miellyttävää strategista ulottuvuutta.

Taistelusysteemin varsinainen juttu on aikajana, jossa hahmot liikkuvat vasemmasta laidasta kohti oikealla odottavaa toiminta-aluetta, jonne tietenkin haluaisi päästä itse mahdollisimman nopeasti ja vihollisten ei mieluusti ollenkaan. Minulla kesti hetken aikaa tajuta, millä logiikalla aikajanalla oikein liikutaan, mutta luonnollisesti siihen vaikuttavat sekä hahmojen oma nopeus että loitsujen ja kykyjen käytön vaatima aika. Nopeat syövät yleensä hitaat ja niinpä aikaa kannattaa manipuloida omaksi eduksi mahdollisimman paljon.

Taisteluiden ulkopuolella pelimaailmassa näkyy vain punatukkainen Aurora, joka saatuaan siivet selkäänsä lentelee vapaasti paikasta toiseen. Tasoleijailuun ei liity pelimekaanisesti mitään ihmeellistä, vaikka muutamassa kohdassa pitääkin väistellä piikkejä ja ratkaista helppoja pulmia. Ympäristöjen tutkiminen toimiikin lähinnä rentona fiilistelynä taisteluiden välillä. Fiilisteltävää riittää, sillä Lemuria on niin kaunis ja ihastuttava paikka, että vesivärimaalauksia muistuttavat maisemat tuovat melkein tipan linssiin. Visuaalisesta tyylistä Child of Light ansaitseekin täydet pisteet.

Tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen, mutta rimmaaviksi runoiksi kirjoitettu dialogi tekee siitä varsin sympaattista seurattavaa. Mitään mestarillista lyriikkaa tarina ei sisällä, mutta lisäähän se pelin satukirjamaista fiilistä entisestään. Nautin pelistä erittäin paljon, mutta lopulta siitä jäi puuttumaan jotakin. Jos siinä olisi ollut hirviömättämisen lisäksi muutakin tekemistä tai jos tarina olisi oikeasti kiinnostanut, kokonaisuus olisi noussut todelliseen suuruuteen. Hyvä näyttö kuitenkin Ubisoftilta, joka osoittaa pelkästään tällä pelillä, ettei se olekaan niin paha megakorporaatio kuin luultiin.

Prinsessa pienoinen seikkailee ja paikkoja tutkii, kaverit mukana hengailee ja mörköjä hutkii.


Superheroes are real when they're drawn in ink.

Paikalla 27 vierailijaa
Uusin jäsen: sulavsalim
Jäseniä yhteensä: 9559