Mitä olet viimeksi pelannut

Päätin hieman tutustua moninpelien ihmeelliseen ja arvaamattomaan maailmaan ja ostin Xbox Liven kultajäsenyyden kolmeksi kuukaudeksi. Gears of War ykköstä on tullut testailtua muutama päivä ja myönnän jopa koukuttuneeni hieman, vaikka tappojen ja pisteiden kerääminen ei varsinaisesti ole kovin hohdokas päämäärä. Gearsin matsit ovat kuitenkin sen verran hidastempoisia ja pelaajamäärät pieniä, että kaltaiseni kömpelyskin pärjää niissä kohtuullisesti. Peliseuraakin löytyy yllättävän helposti, vaikka ykkös-Gears onkin jo pelien mittapuulla eläkeikäinen. Ja kuten totesin jo yksinpelin aikana, rynnäkkökivääriin pultattu moottorisaha on yksi tyydyttävimpiä tappovälineitä ikinä.

Toinen kokeilemani nettipeli on Halo: Reach, jossa pelaajien väliset mittelöt ovat useimmille vähintään puolet koko pelipaketista. Siinä homma onkin toteutettu viimeisen päälle, pelitiloja ja mahdollisuuksia otteluiden kustomointiin löytyy enemmän kuin minua edes kiinnostaa. Halottaminen on ihan hauskaa myös muita vastaan, mutta valitettavasti reaktionopeuteni ei ole aivan samaa tasoa vihollisteni kanssa. K/D-tilastoni ei näytä toistaiseksi kovin kunniakkaalta, mutta tunnen sentään kehittyväni koko ajan.

En vielä tiedä, jatkanko kultajäsenyyttäni määräajan umpeuduttua, koska pohjimmiltani olen kuitenkin yksinpelaaja enkä myöskään jaksa jumittua yhteen peliin kovin pitkäksi aikaa. Kaksi ilmaista peliä joka kuukausi on silti houkutin, johon voisin tarttua, mikäli jatkossakin tarjotaan yhtä varteenotettavia nimikkeitä kuin nyt (tammikuun pelit olivat Sleeping Dogs ja Lara Croft and the Guardian of Light).

Joskus viime vuoden puolella tuli hankittua heräteostoksena Dead to Rights: Retribution, jonka sain pelattua vasta hetki sitten. En tiennyt pelisarjasta mitään etukäteen, mitä nyt lukaisin pari arvostelua netistä ennen pelin käynnistämistä. Melko perustason räiskintähän se oli, vaikka omaakin yritystä oli mukana jonkin verran. Homman nimi on se, että jäyhä sankaripoliisi joutuu taistelemaan puolisotilaallista rikollisjengiä vastaan käytännössä omin avuin, poliisipäällikkö kun on sekaantunut hämärähommiin itsekin. Peli yhdistelee tuliaseilla räiskimistä ja nyrkein käytävää lähitaistelua kiitettävällä sujuvuudella, mutta aika tavanomaiseksi rikollisuudenehkäisy silti jää. Reippaat veriroiskeet, elokuvamaiset hidastukset sekä pikkusadistiset lopetusliikkeet pitävät silti turpasaunan virkeänä.

Apunaan päähenkilöllä on vahvalla tappajan vaistolla varustettu poliisikoira Shadow, joka mielellään repii roistoilta kaulavaltimot auki ja noutaa isännälleen vaikka aseen tarvittaessa. Koiraa ohjastetaan muutamissa kohtauksissa itse, muutoin sille voi antaa yksinkertaisia käskyjä, joiden hyödyllisyys tosin jää kyseenalaiseksi. Itse ainakaan en koiruuden käskyttämisestä kauheasti innostunut. Silloin kun itse pääsee koiran karvoihin, pelaaminen saa hieman uutta imua, mutta kohtaukset toistavat toisiaan valitettavan paljon. Hiivi roiston taakse, pure arkaan paikkaan, raahaa ruumis piiloon ja toista. Alussa tappajakoiran ohjastaminen tuo kivaa vaihtelua, mutta lopussa se tuntuu turhalta filleriltä.

Saldoksi jää perustason putkiräiskintä, jossa on kasaritoimintaleffojen juoni, Gearsista lainattu suojautumismekaniikka ja omana kikkana melko epäpoliisimaisesti käyttäytyvä verikoira. Hyvää ja teknisesti toimivaa, mutta myös nopeasti unohtuvaa perusviihdettä.

Castlevania: Lords of Shadow

En ole varsinainen Castlevania-fani, mutta odotin tältä kuitenkin paljon, koska ennakkoon paketti kuulosti aivan kuin minua varten räätälöidyltä. Korkeuksia uhmaavaa tasoloikintaa, hurjaa kombotaistelua, pelimaailman vapaata tutkiskelua, arvoitusten ratkontaa ja elämää suurempi tarina, siinä aineksia, joilla minut saa yleensä viihtymään helposti. Peli osuikin monelta osin suoraan sydämeeni, mutta aivan pudasta rakkaussuhdetta ei välillemme muodostunut. Olen kuitenkin anteeksiantavainen luonne ja pelin läpäistyäni totesin, että pienistä ärsyttävyyksistä huolimatta minulla oli helvetin hauskaa.

Pelisarja on luottanut perinteisesti 2D-grafiikkaan, mutta tällä kertaa hirviöitä kurmotetaan täysin kolmiulotteisesti. Puristit tietenkin napisevat, mutta minä ainakin nautin täysillä pelin mahtavasta ulkoasusta ja kolmannen ulottuvuuden suomista mahdollisuuksista. Goottityylinen kenttäarkkitehtuuri on karkkia silmille ja matkan varrella nähdään ilahduttavan erilaisia maisemia, on jylhää linnaa, niljakkaita soita, karua erämaata, lumisia vuoria, kaikkea löytyy. Harmi vain, että peli ei sittenkään ole niin vapaa kuin luulin, sillä paikasta toiseen edetään varsin suoraviivaisesti. Sivupoluillekin pääsee, mutta ei niin usein kuin toivoin. Tämä oli vähän pettymys, vaikka putkessa liikkumisesta ei voikaan puhua.

Mutta se taistelu, se kyllä toimii kuin unelma. Monipuolisempiakin kombomättöjä löytyy, mutta Castlevanian tiukista kontrolleista ja raivokkaasta tekemisen meiningistä ei voi valittaa. Belmont-suvun kristittynä uskonsoturina pelaaja pääsee teurastamaan sadoittain ihmissusia, vampyyreja, peikkoja, demoneita ja muita hirvityksiä ja siinä touhussa sorminäppäryys on valttia. Näppäinyhdistelmät pitää opetella huolellisesti, sillä summittaisella huiskinnalla ei pärjää edes perusvihuja vastaan. Sankari oppii kokemuksen karttuessa uusia kykyjä, mutta pelaajan on kehityttävä mukana, tai muuten pääsee itku. Mutta sitten kun tappoliikkeet ovat syöpyneet lihasmuistiin, väkivaltabaletti vie mukanaan täysin.

Peli on saanut aika paljon moitteita, joista osan toki allekirjoitan. Kiinteä kamera tympii aluksi melkoisesti, mutta siihenkin tottuu. Kiipeilyosuudet ovat välillä kankean tuntuisia, mutta suurimmaksi osaksi nekin toimivat, vaikka ihan Assassin's Creed-tasolle ei ylletäkään. Taistelut tapahtuvat jostain syystä usein suljetuissa tiloissa, joista ei pääse pois, ennen kuin viimeinenkin vihollinen on tontissa. Mutta kaiken tämän annoin anteeksi, sillä viimisen päälle toteutettu taistelusysteemi ja mukavan rehti seikkailun tuntu kasvattavat pistepottia. Jos esim. Darksiders-pelit kolahtivat sinuun, kannattaa tähänkin tarttua.

Zombit ovat nykyään jokapäiväistä peruskauraa niin elokuvien kuin pelienkin puolella, mutta jostain syystä en ole ihan vielä saanut yliannostusta. Ostinpa siis How to Survive-nimisen zombimätön, jossa keskeinen pointti on lahtaamisen lisäksi selviytyminen ympäristöstä löytyviä kamoja ja luonnon antmia hyödyntäen. Peli on kaiketi suunniteltu konsolit edellä, mutta Steamin puolta halvempi hinta verrattuna esim. Xbox Liveen sai minut valitsemaan PC-version. Hiiri/näppis-yhdistelmä pelittää ihan hyvin enkä huomannut ohjauksessa kovin pahoja ongelmia, mitä nyt melee-taistelu tuntui hieman kömpelöltä.

Pelissä ei ole varsinaista juonta, ainoa tavoite on pysyä hengissä ja päästä pois epäkuolleiden täyttämästä saaristosta, jonne päähenkilö on tuntemattomasta syystä haaksirikkoutunut. Saaria on neljä ja niitä saa tutkia suhteellisen vapaasti, alussa hiukan rajoitetusti mutta varusteiden ja taitojen kehittyessä enemmän. Alussa pelihahmolla ei ole muuta kuin resuiset vaatteensa ja maasta löytynyt keppi, jolla zombit pitäisi huitoa kauemmas. Saaret ovat kuitenkin täynnä kaikenlaista rojua ja roipetta, joista pystyy askartelemaan melkein mitä vain alkeellisesta kivikirveestä kaiken silpovaan moottorisahaan. Hitaasti laahustavia zombeja tulee vastaan kaikkialla ja niiden teurastaminen on varsin viihdyttävää, joskaan kovin montaa variaatiota niistä ei ole. Verta ja suolenpätkiä kuitenkin riittää ja se on hyvä se.

Lihanhimoiset mätäkasat eivät ole ainoa huoli, sillä survival-hengessä nälkä, jano ja unentarve tuovat mukanaan omat ongelmansa. Ruokaa ja juomaa pitää nauttia säännöllisesti ja yöksi on hyvä löytää turvallinen nukkumapaikka. Selviytyminen on toteutettu varsin hyvin, sillä pelaaja joutuu aktiivisesti miettimään, minne mennä seuraavaksi, mitä tavaroita kantaa mukanaan ja miten huolehtia kehon perustarpeista. Läpäisin pelin reilussa kymmenessä tunnissa, mutta vähempikin aika riittää, mikäli vain etenee mahdollisimman suoraan tehtävästä toiseen. Vapaa haahuilu ja tutkimisen ilo on kuitenkin pelin suola, joten pelkkä suorittaminen ei lunasta pelin täyttä potentiaalia.

Viimeksi meni läpi Legacy of Kain: Blood Omen 2. Olin kuullut pelisarjasta paljon hyvää ja itseäni sivistääkseni päätin ottaa selvää, onko maineella myös perusteita. Peli on itse asiassa sarjansa neljäs, mutta aiempien osien tuntemattomuus ei ainakaan minua haitannut, tarpeelliset jutut käydään kuitenkin läpi pikakertauksena. Kolmannesta persoonasta kuvattu toimintaseikkailu lupaili lajityypin puolesta mieluisaa kokemusta ja sitähän peli paljolti olikin, joskin hermoja kuluttavia rasittavuuksiakin oli ihan riittävästi.

Päähenkilö Kain osoittautui heti kiinnostavaksi persoonaksi, sillä vuosisataisesta unesta herännyt vampyyrisoturi ei ole mikään sankari, oikeastaan hänessä ei ole juuri mitään hyvää. Kainin armeija on lyöty ja voimat riistetty ja tarkoitus on tietenkin kostaa vanhoille vihollisille ja musrkata uudet. Pelissä kohdataan lukusisia sivuhenkilöitä, mutta he kaikki ovat päähahmolle vain esteitä tai avustajia menetetyn vallan palauttamisessa. Ketään ei pelasteta eikä kukaan ole ystävä, ylimielisellä aksentilla puhuva vampyyri toimii vain itsekkäistä syistä. Siitä minä todella pidin ja Kainin hahmo onkin parasta koko pelissä.

Pelissä on paljon taistelua ja vastaan käy monennäköistä mörriä ja hirvitystä. Harmillisesti kaikki vihut ihmisritareista jättiötököihin käyttäytyvät suunnilleen samalla tavalla, mikä saa mättöosuudet tuntumaan varsinkin loppupuolella todella tylsältä pakkopullalta. Lisäksi Kainin käytössä ei ole kovin ihmeellisiä taistoliikkeitä, perusiskun lisäksi väistäminen ja hyppy onnistuu, mutta siinäpä se. Pomovastuksilta saa kanavoitua muutamia erikoiskykyjä, mutta niitä käytetään lähinnä puzzle-tilanteissa, taisteluun ne eivät juurikaan vaikuta. Toimintaseikkailuksi toiminta jää valitettavan köyhäksi osa-alueeksi, mikä saa koko pelin tuntumaan jokseenkin puuduttavalta. Pulmanratkonta ja ajoittainen vapaampi tutkiminen maustavat kokonaisuutta mukavasti, mutta välitön tarve tutustua muihin sarjan peleihin jäi silti syntymättä.

Sain aikaiseksi hankkia Diablo 3:sen tämän Jeesus-extension Reaper of Soulsin kanssa. Ja totesin, että kyllähän tuo on kivaa aivot nollaus -grindausta raskaan työpäivän jälkeen, mutta peli jää kauas Diablo 2:sta tai tämän hetken peliheroiinista Path of Exilesta.

Paikkansa kuitenkin PoE:lla ja Diablo 3:kin: Toista pelaan haasteen takia, toista rentoutumisen takia. PoE on tosin rentoutumispuolella parantanut lisäämällä korruptoituneet alueet, jotka antaa tekosyyn grindata matalan tason alueita käytännössä ilman mitään riskiä.

En ole missään nimessä päässyt Diablon loppupeliin vielä sisään, mutta tason 70 lähestyessä on kyllä syntynyt fiilis, että kohuttu Loot 2.0 -systeemi toki saa aikaiseksi hahmonkehityksessä etenemisen tunnetta, mutta samalla se vie ilon hyvistä tavaradropeista koska niitä tulee sen verran usein, että ne tuntuvat (näin alkupelissä) jokapäiväisiltä. Jäljelle jää vain aivoton ravaaminen paikasta toiseen juonta seuraten, ja pääjuonen jälkeen bountyjen ym. jahtaaminen aivottoman ravaamisen ja tappamisen muodossa.

Moonlord kirjoitti: Originilla on tarjous (8.5 asti muistaakseni) missä Dead Spacen sai ilmaiseksi ja tuli ladattua sekin koneelle.

Itse pelasin tuon pari vuotta sitten Xboxilla ja peli nousi yhdeksi suurimmista suosikeistani. Erinomaisen vahvaa tunnelmaa ja hikeä nostattavan tiukkoja tilanteita, on kyllä parasta kauhutoimintaa mitä tiedän. Vähän kuin Resident Evil avaruudessa.

Innostuin hiljattain jatkamaan Gothic kolmosta taas eteenpäin, mutta valitettavasti ladattuani laajan päivityspaketin tallennukseni katosi jäljettömiin. Takana oli noin 30-40 pelituntia, joten jonkin verran oli peliä jo tahkottu. Otsasuoni pullistui kyllä jonkin verran, mutta minkäs tälle mahtaa. En tiedä, miten pitkällä olin pääjuonen osalta, mutta tutkimattomien alueiden perusteella tekemistä olisi ollut vielä runsaasti. Nyt en todellakaan jaksa aloittaa alusta, mutta ehkä joskus toiste sitten.

Historiallisten pelien ketjussa kaipasin jotain hyvää politiikkasimulaattoria, ja sainkin sitten aikaiseksi kaivaa abandonware-sitelta Hidden Agenda -pelin (jonka saisi kyllä suoraan alkuperäiseltä tekijältäkin pelkällä lupauksella siitä, että lahjoittaa rahaa jollekin yleishyödylliselle latinalaisessa amerikassa toimivalle järjestölle). Noita politiikkasimulaattoreita tehtiin jostain syystä enemmänkin 80-luvulla ja 90-luvun alussa, mutta ei mielestäni enää nykyään.

Peli on monivalintakysymyksiin numeroiden murskausten sijasta perustuva hallintosimulaattori keskiamerikkalaisesta pikku valtiosta, joka on täysin kuralla juuri tapahtuneen diktaattorin syrjäyttämisen jäljiltä: Kansa on nälkäistä ja köyhää väkeä, joka haaveilee omaisuuden uudelleenjakamisesta ja diktaattorin aikaisten kuolemanpartioiden tuomiolle saattamisesta. Mikä ei tietenkään kelpaa valtaa pitävälle rikkaalle 5%:lle väestöstä, jonka käsissä on maan vähäisenkin talouden menestymismahdollisuudet. Sanansa on sanottavana myös oikeistoon kallistuneella armeijalla, joka pitäisi saada toimimaan yhteistyössä vallankumouksen tehneiden vasemmistolaiskapinallisten joukkojen kanssa. Ja 80-luvun politiikan tapaan teki mitä tahansa, aina joko USA tai NL vetää herneen nenäänsä.

Näissä vanhoissa peleissä on se kiva puoli, että yksi pelisessio vie vain tunnin tai pari, ja sitten on aika aloittaa taas alusta. Sellaista lyhyttä pikkukivaa. Ja pirun hankalaa, sillä kymmenkunnasta pelistä sain vain yhden kestämään kolme vuotta vaaleihin saakka, eikä minulla ole hajuakaan miten onnistuin välttämään täyden sisällissodan ja uuden vallankumouksen. Olkoonkin niin, että vaaleissa minut syrjäytettiin, mutta ainakin ne asiat menivät rauhallisesti ja demokraattisesti.

Tällaset pelit on varmaan hyvää oppimateriaalia jokaiselle, joka ihmettelee miksi touhu jossain Egyptissä, Irakissa tai Syyriassa on sellaista kuin on.

Kesäloman pelirupeama alkoi Gears of War 2:lla, joka meni läpi vähän turhankin nopeasti, vaikka vastoin tapojani valitsin heti haastavimman vaikeusasteen. Toisaalta olen treenannut aika paljon ykkösosaa, joten mekaniikka oli kyllä oikein hyvin hallussa, varsinkin kun kakkonen ei tuonut siihen paljoakaan muutoksia. Pelaaja astuu jälleen Marcus Fenixin miehekkäisiin saappaisiin ja lahtaa massoittain planeetan sisästä hyökyviä Locust-hirviöitä. Taistelut ovat pääpiirteissään samaa suojan takaa räiskimistä, mutta kaikki on nyt isompaa ja eeppisempää kuin ennen. Vihollistyyppejä on enemmän, aseet ovat munakkaampia ja meininki on yleisesti ottaen vielä piirun verran brutaalimpaa. Peli onkin ikään kuin turboahdetumpi versio ykkösestä, joka sekin toki oli väkivaltaviihdettä parhaimmasta päästä.

Moninpeliä en ole vielä kokeillut, mutta luultavasti kampanja tulee jossain vaiheessa mentyä uudelleen läpi yhteistyötilassa. Lisäksi ostamassani complete editionissa tuli mukana koodi, jolla voi ladata kaikki perusversiosta puuttuvat lisähärpäkkeet ilmaiseksi. Näihin kuuluu ylimääräinen luku tarinaosuuteen ja tuhti kenttäpaketti moninpeliin. Uskon siis, että pelin äärellä tulee vietettyä vielä muutama tovi. Lancer-kivääriin pultatun moottorisahan repivään ääneen en varmaan koskaan kyllästyisikään.

Perhana. Milloinkohan minä olen viimeksi pelannut mitään Civilizationin tyylistäkään peliä? Pitäisi varmaan tsekata jotain, kunhan ei SimCityn tapaan tule EA:lta. Se pulju on mulla Mass Effect 3 -katastrofin, ja kaiken muun mun moraalin ja etiikan tajua rikkovan paskan, jälkeen pannassa.

Sattumoisin juuri Mass Effect 3 on mulla uudelleen pelaamisen alla, kun EA-boikotista huolimatta haalin sen kaikki DLC:t pelikokemusta täydentämään. (DLC = maksulliset lisäosat, eli EA:n nykylinjauksen mukaan alkuperäisestä pelistä rahastuksen vuoksi pois leikattuja olennaisia osia juonesta). Kun Diablo 3 ja Path of Exile ovat alkaneet tuntua puulta, Diablo 3 on loppujen lopuksi tylsä, ja PoE:sta olen saanut yliannostuksen paitsi ehkä kisatapahtumia lukuunottamatta (ja niidenkin järkevyyttä olen alkanut kyseenalaistamaan).

Täytyy kyllä sanoa, että Leviathan-lisäosa on varmaan paras koskaan millekään julkaistuista DLC:stä. Yleensä esim. Biowaren ja jopa Witcherin lisäosat ovat olleet yhdentekevää huttua, lyhyitä ja tylsiä ylihintaisia lisätehtäviä (Dragon Agen palikat herättivät sekä suuttumusta että myötähäpeää) tai vain uusia sivuhahmoja surkeilla "dialogeilla" (Mass Effect 2:sen Kasumi ja Zaaed...), eikä mitään muuta. Mutta Leviathan etenkin meren syvyyksiin sijoittuvassa kohdassaan on tunnelmallista tavaraa, ja koko lisäosa laadukasta tarinankerrontaa eikä mitään emopelin kaltaista grindausta uusissa kentissä.

Wanhoista abandonware- ym. saiteilta kaivetuista peleistä Indiana Jones and the Last Crusade -seikkailupeli (Lucas Arts) tuli pelattua melkein läpi, mitä nyt ohjekirjaan perustuva kopiointisuojaus tuli vastaan. En jaksanut alkaa kaivamaan kirjaa netistä, joten vaihdoin CD-versioon Indiana Jones and Fate of Atlantis-pelistä (puhuttu dialogi, tohtori Jones kuulostaa oudolta) ja CD-versioon I have no mouth and I must scream -klassikosta, jota en tosin vielä ole edes aloittanut.