Uusimmat keskustelut
Lukusali
kesäkuu 19, 10:43
25 viestiä | Eija
Kohtauspaikka
kesäkuu 18, 19:46
1 viesti | Jaragil
Konserttisali
kesäkuu 17, 14:06
216 viestiä | LordStenhammar

Mitä olet viimeksi pelannut

18.02.2021 19:24 #381 :: Jawanen
Mitä olet viimeksi pelannut
Viimeksi olen pelannut eeppistä Cromendinosuruspomputtelupeliä
yritin vain tutkia risingshadowin ihmeellistä mailmaa mutta netti kaatui : ) .

03.03.2021 23:56 #382 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Satellite Reign

Vuonna 1993 ilmestyi reaaliaikainen taktiikkapeli nimeltä Syndicate, jossa ohjattiin pientä kyborgiagenttien ryhmää, joka suoritti erilaisia hämärähommia dystooppisessa tulevaisuudessa. Jatko-osa Syndicate Wars ilmestyi vuonna 1996 ja sitten pelisarja vaipuikin horrokseen aina vuoteen 2012 saakka, jolloin EA julkaisi remaken, joka oli isometrisen taktikoinnin sijaan puhdasta fps-räiskintää. Joukkorahoituksella kehitetty Satellite Reign on alkuperäisten pelien henkinen seuraaja, jossa kuvakulma leijuu taas yläilmoissa ja tehtävätkin voi läpäistä ilman väkivaltaa.

Pelin alkupuoli on varsin hidas ja kankea, minkä vuoksi en meinannut lämmetä sille lainkaan. Käyttöliittymä tuntui hankalalta ja vaikeaselkoiselta, mekaniikat epäselviltä, eikä juonikaan tarjonnut mitään, mistä ottaa kiinni. Neonvaloissa hehkuva, asiallisen synkkä cyberpunk-maailma vaikutti kuitenkin kiehtovalta ja päätin antaa pelille mahdollisuuden. Mekaniikkojen selkiydyttyä huomasinkin pelaavani sitä ihan mielelläni, mutta erityisen vahvasti peli ei missään vaiheessa koukuttanut. Silloin tällöin tehtävän tai pari suorittamalla etenin kuitenkin lopputeksteihin asti ja niiden jälkeen fiilikseni oli ihan tyytyväinen, joskaan ei haltioitunut.

Peliympäristönä toimii nimetön kaupunki, jonka kaikkia rakennuksia koristaa jonkin häikäilemättömän suuryhtiön logo. Vettä sataa enemmän kuin Blade Runnerissa ja muutenkin kelmeänkylmä visuaalisuus on kunnossa. Kaupunkia hallitsevista yrityksistä suurin on Dracogenics, joka on luonut kloonausteknologian, jolla ihmisen tietoisuus voidaan siirtää kehosta toiseen. Tämä mahdollistaa ikuisen elämän, ainakin jos pystyy lyömään riittävästi pätäkkää pöytään. Tällainen johtaa tietenkin korruptioon ja ihmisten eriarvoistumiseen, mihin pitää saada muutos. Niinpä pelaajan tavoitteena on murentaa pahan megakorporaation vaikutusvalta ja mielellään tuhota se kokonaan.

Pelaaja käskyttää neljää operaattoria, jotka jakautuvat omiin hahmoluokkiinsa. Sotilas hallitsee aseet ja räjähteet, soluttautuja hiipimisen ja tarkka-ammunnan, hakkeri tietotekniikan ja tukihenkilö jelppaa taustalla. Tehtävissä yleensä murtaudutaan yritysten tiloihin ja varastetaan jotain tai murhataan joku. Korkeat muurit, kameravalvonta ja tiheässä liikkuvat vartijat tuovat keikkoihin omat haasteensa, jotka pelaaja voi ratkaista haluamallaan tavalla. Uhkarohkea hyökkää aseet laulaen sisään vaikka pääportista, mutta viekkaampi hakkeroi ensin kamerat pimeiksi ja livahtaa kohteeseen tuuletuskanavan kautta. Tarpeetonta lisävaikeutta tuo temppuileva reitinhaku sekä pelihahmojen ajoittainen haluttomuus ottaa komentoja vastaan. Nämä ovat pieniä ongelmia, mutta saattavat kuitenkin häiritä tiukassa tilanteessa.

Myös pelaaja voi hyödyntää kloonausteknologiaa siirtämällä agenttiensa mielet uusiin kehoihin. Mitä parempi keho, sitä enemmän se antaa bonuksia elinvoimaan, nopeuteen ja osuma-tarkkuuteen. En aluksi tajunnut, miten tämä mekaniikka toimii, koska käyttöliittymä ei tosiaan ole kovin selkeä eikä peli tarjonnut siihen juurikaan opastusta. Kun sitten opin kloonauksen salat huomasin valitettavasti, ettei uusista kehoista ole mainittavaa hyötyä bonusten jäädessä lähinnä näennäisiksi. Napattuani kadulta tarpeeksi päheän näköiset rungot, päätin jättää klnoonauksen sikseen. Kokemuksen myötä kehittyvät taidot ja uudet varusteet ovat selvästi merkittävämpi tapa parantaa iskujoukon toimintakykyä.

Satellite Reignin perustukset ovat kunnossa, sillä tehtävien suorittaminen vaatii sopivasti hoksottimien käyttöä, ainakin jos luottaa suoran toiminnan sijaan hienovaraisempiin keinoihin. Tehtävät ovat kuitenkin melko samanlaisia, eikä niissä ole tarpeeksi vaihtelua, vaikka pelaaja voikin lähestyä niitä haluamastaan kulmasta. Mitäänsanomaton tarina ei motivoi pelaajaa kunnolla ja sekavan tehtävärakenteen vuoksi ihmettelin usein, mitä pitäisi tai kannattaisi tehdä. Tunnelmallisen cyberpunk-estetiikan ja pohjimmiltaan viihdyttävän taktikoinnin ansiosta peli jää kuitenkin plussan puolelle.

Synkän tulevaisuuden ainoat puut ovat hologrammeja.

13.04.2021 13:26 #383 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Hard Reset

Melko vähälle huomiolle jääneessä räiskintäpelissä ohjataan yksinäistä sankaria, jonka harteille lankeaa suurkaupungin puolustaminen biomekaanisia vihollisia vastaan. Synkässä tulevaisuudessa vihamieliset kyborgit ovat ajaneet ihmisväestön niinkin ahtaalle, että pelaaja vaikuttaa olevan pelin ainoa inhimillinen toimija. Liikkuvaa sarjakuvaa muistuttavissa ja melko alkeellisissa välivideoissa kerrottu tarina ei jättänyt mieleeni kovinkaan vahvaa muistijälkeä, mutta tyhmempikin tajuaa, ettei päälle käyviä robottihirviöitä ole tarkoitus kutitella silkkihansikkaalla. Sen sijaan käsiin otetaan reilusti tulivoimaa ja räimitään menemään kuin olisi hengestä kysymys.

Pelin taustalta löytyy puolalainen kehittäjä Flying Wild Hog, jonka tunnetumpia pelejä ovat uudemmat Shadow Warriorit. Samoja tekijöitä oli mukana myös Bulletstormissa, johon tämä peli vertautuukin hyvin, sillä meininki on rempseää, brutaalia ja erinomaisen viihdyttävää. Aloitin pelin itsevarmasti hard-vaikeustasolla ja huomasin pian, että railakkaasta menosta huolimatta höntsäilylle ei ollut tilaa. Tempo on jatkuvasti melko vauhdikas ja ainakin kaltaiseni kömpelys sai keskittyä täysillä, jos meinasi päästä eteenpäin. Kehittäjä on selvästi hakenut peliinsä suoraviivaista ysäritunnelmaa, jossa painotus on räjähtävässä toiminnassa, joka vaatii pelaajalta enemmän taitoa kuin tuuria.

Jos pelin sisältö on puhdasta tulitoimintaa, tulee aseistuksen olla kunnossa. Hard Reset hoitaa tämän puolen mallikkaasti, sillä pelaajalla on käytössään laaja valikoima niin tavanomaisia kuin futuristisempiakin tuhon välikappaleita. Periaatteessa aseita on vain kaksi, mutta päivitysosien myötä kivääri muuttuu vaikka raketinheittimeksi ja plasmatuikuttaja raidetykiksi. Jokaiseen asemoodiin saa vielä jonkin lisäboostin, kuten miinaan kaukolaukaisimen ja muuta sellaista. Kaikkia leluja jopa käyttää mielellään, sillä eri tilanteissa tarvitaan eri työkaluja.

Vaikka arsenaali riittää joka lähtöön, vihollisia on valitettavasti vain muutama erilainen. Propellipäiset pikkupomppijat ja gorillamaiset päällepuskijat tulevat erityisen tutuiksi ja vaihtelua tarjotaankin lähinnä vihulaumojen kokoa ja koostumusta muuttamalla. Kenttäolosuhteet vaihtelevat ihan sopivasti, vaikka omaan makuuni kapeita käytäviä ja muita ahtaita tiloja onkin ehkä liikaa. Nyky-doomimaiset areenamätöt sen sijaan ovat räiskintäjuhlaa parhaimmillaan, jolloin aseistuksen suoma kikkailu ja pelaajan oma osaaminen tulevat molemmat tarpeeseen. Läpäisyn jälkeen aloitin vielä new game plussan insanella, enkä edes saanut turpaani kovin pahasti.

Hard Reset kannattaa pelata, jos hurja vauhti ei hirvitä ja reipas räiskintä noin yleensä kiinnostaa. Minä pelasin alkuperäisen version vuodelta 2011 (mukana myös ilmainen lisäosa), mutta pelistä on myös Redux-päivitys vuodelta 2016. Ihan hyvältä näyttää tämäkin ja räjähtäviä efektejä saa kyllä ruudun täydeltä.

Pomotaisteluissa kokoero osapuolten välillä voi olla huomattava.

30.04.2021 20:43 #384 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Eternal Darkness: Sanity's Requiem

Kun uusia konsoleita ei kerran saa mistään, niin pelataan sitten vanhoilla. Eternal Darkness on yksi Gamecuben tärkeimmistä yksinoikeuspeleistä ja se tuntuu jättäneen pelaajakuntaan vahvan muistijäljen, vaikka peli ei ollutkaan taloudellinen menestys. Nintendon katalogissa se on melko epätavallinen julkaisu, sillä värikkään tasohyppelyn sijaan kyseessä on kauhupeli, jonka synkkä tarina ja painostava tunnelma ovat kaukana Marioista ja Zeldoista. Sittemmin lakisotkuihin kaatunut kehittäjä Silicon Knights työsti peliä alunperin Nintendo 64:lle, mutta viivästysten takia alusta vaihtui Gamecubeksi ja julkaisu tapahtui lopulta vuonna 2002. Minulle peli ei ollut aiemmin tuttu, vaan koin sen nyt ensimmäistä kertaa.

Kaikki alkaa siitä, kun nuori nainen nimeltä Alexandra Roivas saa kuulla, että hänen isoisänsä on murhattu. Hän lähtee paikan päälle sukukartanoon ja alkaa tutkia murhaa omin avuin. Pian hän löytää mystisen kirjan nimeltä Tome of Eternal Darkness, jonka sisältämät kertomukset kuljettavat pelaajaa läpi historian eri puolille maailmaa. Ihmisnahkaan sidottu opus on siirtynyt vuosituhansien aikana haltijalta toiselle ja jokainen heistä on joutunut kosketuksiin ikiaikaisen pimeyden kanssa ja useimmiten kokenut traagisen kohtalon. Kirja paljastaa, että Muinaisiksi kutsutut jumalolennot uhkaavat maailmaa tänäkin päivänä ja että viimeiset hetket estää heidän aikeensa alkavat olla käsillä. Tarina on täynnä salaliittoja, kadonneita kaupunkeja, hämärää vihjailua ja kehtovaa mystiikkaa, mistä kaikesta voisi höpistä paljon enemmänkin. Totean tässä vain, että tarina on ehdottomasti pelin suurin vahvuus ja sen käänteitä tuli pohdiskeltua vielä pitkään läpäisemisen jälkeenkin.

Alexandra Roivas on pelin keskushenkilö, johon palataan aina, kun yksi kirjan luku on pelattu. Kirjan sivut on piilotettu eri puolille kartanoa ja niiden löytäminen vaatii pulmien ratkaisua, mikä tarkoittaa massiivisen rakennuksen perinpohjaista tutkimista. Ensimmäisessä luvussa pelihahmo on roomalainen kenraali Pious Augustus, josta tulee yhden Muinaisen palvelija ja myös pelin antagonisti. Muita pelattavia hahmoja ovat mm. persialainen miekkamies Karim, sulttaanin hovitanssija Ellia ja fransiskaanimunkki Paul Luther. Jokainen elää eri aikakaudella ja käyttää erilaisia varusteita, mutta peruspelaaminen on samaa: pulmien ratkaisua, ympäristön tutkimista ja välillä myös hirviöitä vastaan taistelua. Suosikkia en osaa heistä valita, sillä jokaisen hahmon luku on minusta tasavertaisen hyvin toteutettu.

Taikuudella on pelissä suuri merkitys, sillä kirja sisältää loitsuja, joita käytetään niin puzzleissa kuin taisteluissakin. Loitsuvalikoima kasvaa löydettyjen riimujen myötä ja loitsut myös siirtyvät kirjan mukana hahmolta toiselle. Perinteisellekin aseistukselle tulee käyttöä ja aikakaudesta riippuu, onko hahmolla kädessä miekka vai haulikko. Zombeja vastaan taistelu lukituissa kuvakulmissa tuo mieleen tietenkin varhaiset Resident Evilit, mutta yleensä tilanteet ovat kuitenkin melko helposti hahmotettavissa. Viholliskohtaamiset saavat silti usein kädet hikoamaan ja sykkeen nousemaan, sillä kukaan pelihahmoista Karimia lukuun ottamatta ei ole mikään synnynnäinen taistelija.

Hahmoilla on kolme mitattavaa ominaisuutta: elinvoima, mana ja mielenterveys. Kaksi ensimmäistä toimivat arvattavalla tavalla, mutta mielenterveys on erikoisempi juttu. Nähdessään ja kokiessaan jotain yliluonnollista hahmojen pääkoppa alkaa pehmetä ja samalla myös toimintakyky heikkenee hiljalleen. Ensin kamerakulma vinoutuu ja seinistä näyttää vuotavan verta. Sitten hahmo saattaa huomata muuttuneensa zombiksi tai vajoavansa lattian läpi kuin juoksuhiekassa. Ovelampia efektejä ovat ruutuun tuleva ilmoitus irronneesta ohjaimesta tai talennuksen katoamisesta. Tämä kaikki on kuitenkin harhaa ja hulluuskohtauksen jälkeen peli jatkuu taas normaalisti. Temppujen teho tietenkin katoaa toistojen myötä, mutta ne luovat silti kauhufiilistä onnistuneesti.

Eternal Darkness: Sanity's Requiem on heittämällä paras pelaamani Gamecube-peli. Tarina hahmoineen pitää hyvin ottessaan, puzzlet ovat onnistuneita ja hyytävä tunnelma kietoo pelaajan sisäänsä kuin vainajan ruumisarkkuun. Taistelua on varsin maltillisesti ja huomattava osa ajasta kuluukin paikkoja rauhassa koluten. Puuroinen resoluutio ei tietenkään hivele silmää, mutta jotenkin epätarkka kuva jopa voimistaa kauhukokemusta. Mutta jos tästä joskus tehtäisiin perusteellinen remake, olisin kyllä ojentamassa rahojani.

Pelin päähenkilö Alexandra saa huomata, että hänen isoisänsä murha on vain yksityiskohta vuosituhansia pitkässä tapahtumaketjussa.

Muokannut 30.04.2021 23:50 Mustelmann

07.05.2021 21:03 #385 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Trine

Suomalainen kehittäjä Frozenbyte keräsi kehuja vuonna 2009 ilmestyneellä Trine-tasoloikkapelillä, jossa seikkailtiin värikkäässä fantasiamaailmassa ja ratkottiin fysiikkapohjaisia pulmia. Vuonna 2014 pelistä julkaistiin ehostettu Enchanted Edition, joka sisältää Trine kakkosen moottorilla uusiksi tehdyt grafiikat ja originaalista puuttuneen nettimoninpelin. Minulle tämä uusi versio on ensimmäinen kosketus jo neliosaiseksi kasvaneeseen pelisarjaan, joten eroja vanhaan en osaa sen tarkemmin eritellä. Sen voin kyllä todeta heti alkuun, että jatko-osat tulee varmasti pelattua, sillä tämän ekankin pelin kanssa minulla oli oikein mukavaa. Ne toki löytyvät jo kirjastosta, koska Enchanted Editionin sai Xboxille vain ostamalla kaikki pelit bundlessa.

Tarinassa nimetön valtakunta on sortunut epäkuolleiden invaasion alla ja väestön lähdettyä maanpakoon jäljelle on jäänyt vain kolme yksinäistä kulkijaa. Toisistaan tietämättä he päätyvät mystisen taikaesineen äärelle ja sitä koskettaessaan kolmikon sielut sulautuvat yhteen. Niinpä pelaaja ohjaa heistä aina yhtä kerrallaan, mutta pystyy vaihtamaan hahmoa napin painalluksella. Zoya on ketterä varas, joka ampuu jousella ja kiipeää tarttumakoukun avulla lähes minne vain. Pontius on jämerä ritari, joka on miekkansa ja kilpensä ansiosta kolmikon paras taistelija. Mielenkiintoisin hahmo on velho Amadeus, joka ei koskaan oppinut loitsimaan tulipalloa, mutta hän kykenee liikkuttamaan objekteja telekineettisesti sekä nyhjäisemään uusia tyhjästä. Kolmikko pyrkii vapautumaan taikaesineen kahleista ja niinpä heillä on edessään 15 kentän mittainen matka, jossa kaikkien erikoistaitoja tarvitaan.

Trinen tärkein elementti on loistava fysiikkamallinnus, jossa eri kokoiset ja muotoiset esineet liikkuvat ja käyttäytyvät (taikuus unohtaen) ihan todellisten luonnonlakien mukaisesti. Suuret kivenlohkareet ovat painavia ja pienet puulaatikot kevyitä, mikä ilmenee niin objekteja ilman halki siirrellessä kuin niitä pinotessakin. Puzzlet liittyvät eteen päin pääsemiseen, eli vaikka siihen, miten ylittää syvä rotko tai miten päästä korkealle tasanteelle. Lisäksi kentät ovat täynnä kaikenlaisia liikkuvia härpäkkeitä, kuten pyöriviä rattaita, vipuvarsia, hissejä ja muuta sellaista. Paino- ja liikevoimalla leikkiminen on pelin suola ja käytinkin paljon aikaa ihan vain fysiikan rajojen testaamiseen.

Pelissä on myös taistelua pääasiassa luurankoja vastaan ja vaikka Pontiuksella onkin ihan hauskaa mäiskiä luita kasaan, tuntuu taistelu hieman ylimääräiseltä osuudelta. Toisaalta miekkamättö tuo peliin edes hieman haastetta, sillä pulmat ovat varsin helppoja, eikä aivojumppaa tarvitse juurikaan harjoittaa. Yleensä peli etenee, kun tajuaa, että laatikoita kasaamalla saa tornin ja lankuista sillan. Lisäksi varashahmo liikkuu tarttumakoukkunsa ansiosta niinkin kätevästi, ettei Amadeuksen taikomiskyvyille ole aina edes tarvetta. Jos jotain olisin peliin kaivannut, niin kiperämpiä pulmia, jotka olisivat todella pakottaneet pelaajan tutkimaan pelimoottorin mahdollisuuksia.

Toki pelin rennossa ja pehmeässä asenteessakin on puolensa ja satumaisen kauniita ympäristöjä kolutessa mieli todella lepää. Visuaalinen tyyli hivelee silmää oikein kunnolla ja kiehtovia yksityiskohtia riittää ihmeteltäväksi runsain mitoin. Grafiikka tosin hohtaa ja säihkyy omaan makuuni vähän liikaakin, mistä Xboxini taisi olla samaa mieltä, koska ruudunpäivitys nytkähtelee välillä silmiinpistävästi. Kokonaisuutena Trine on kuitenkin lumoava tasoloikkapeli ja osoitus siitä, ettei tämäkään lajityyppi ole jäänyt suomalaisilta pelistudioilta huomioimatta.

Kuvassa velho ja hänen taikomansa laatikko ja lankunpätkä.

06.06.2021 01:21 #386 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Firewatch

Tämä on niitä tarinapainotteisia pelejä, joita kutsutaan trendikkäästi kävelysimulaattoreiksi. En ole tainnut pelata vastaavia aikaisemmin, mutta Firewatch on kerännyt enimmäkseen kehuja, joten päätin tarttua siihen ja kokeilla, mistä tällaisissa peleissä oikeastaan on kysymys. Kokemus oli aika tarkkaan sitä, mitä odotinkin, eli tarinaan eläytymistä ja rauhallista fiilistelyä komeissa maisemissa. Tarinaa ei ole syytä avata kovin yksityiskohtaisesti, sillä peli kannattaa pelata tietämättä siitä liikaa ennakkoon. Sen verran voin paljastaa, että kaikki alkaa siitä, kun päähenkilö lähtee palovartijaksi Shoshonen kansallispuistoon joskus 80-luvun lopulla ja kokee kommelluksen jos toisenkin samalla oman elämänsä kipukohtia käsitellen. Yksinäisessä duunissa seuraa antaa radiopuhelimen päässä oleva työkaveri, jonka kanssa puhutaan säästä, mutta myös vakavammista aiheista.

Ympäristönä toimiva erämaa antaa pelille näyttävät kulissit ja sen metsäisiä ja kivikkoisia maisemia kelpaa ihailla pidempäänkin. Periaatteessa pelialue on vapaasti tutkittavissa, mutta käytännössä se koostuu useista rajatuista putkista, jotka risteävät toisiaan luoden kuvitelman avoimesta hiekkalaatikosta. Vartiotorni on tukikohta, josta tehdään lyhyitä matkoja ympäröivälle korpiseudulle ja jonne myös palataan säännöllisesti. Juoni saa kirjaimellisen sytykkeensä siitä, kun teinit ampuvat puistossa ilotulitteita, vaikka kesä on kuivimmillaan. Tästä alkaa mysteeri, joka pitää hyvin otteessaan, joskaan ei omasta mielestäni pääty kovin palkitsevasti.

Parasta pelissä on radiopuhelimen välityksellä käytävä dialogi, joka on erinomaisesti kirjoitettu ja ääninäytelty. Toisessa tornissa majaansa pitävä Delilah tuntuu ihan oikealta ihmiseltä ja pelaaja saa jännätä tietenkin sitä, pääseekö tämän mukavan, mutta arvoituksellisen naisen tapaamaan kasvotusten. Varsinaista tekemistä Firewatchissa on aika vähän, sillä muutamien puzzlejen lisäksi peli koostuu vain edestakaisin kävelystä. Semirealistinen graafinen tyyli kuitenkin viehättää ja tunnelmaa riittää, joten voin sanoa viihtyneeni pelin äärellä ihan hyvin, varsinkin kun kestoa ei ollut liikaa. Oli myös kiva pelata jotain ilman minkäänlaista stressiä tai suorituspainetta ihan vaan kukkia haistellen.

Firewatch antaa tilaisuuden nauttia luonnosta ilman hyttysiä tai tukahduttavaa kuumuutta.

07.06.2021 22:02 #387 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Seasons after Fall

Ihastuttavan kauniissa tasoloikkapelissä ohjataan henkiolennon valtaamaa kettua, joka saa tehtäväkseen herättää vuodenaikojen vartijat unestaan jonkinlaista rituaalia varten. Vartijat lahjoittavat ketulle kyvyn vaihtaa vuodenaikaa lennosta, mikä tietenkin vaikuttaa peliympäristöön niin visuaalisesti kuin konkreettisestikin. Tarina ei avautunut minulle kovin hyvin, enkä pelin lopussakaan oikein tiennyt, mistä siinä oli kysymys. Avainsanoja ovat kohtalo, taikuus, vuodenaikojen voima ja itsensä etsiminen. Tärkeintä on kai tietää, että pienellä repolaisella on suuri merkitys satumetsän hyvinvoinnin kannalta.

Peli tekee välittömästi vaikutuksen taiteellisella tyylillään, sillä käsinpiirretyt maisemat todella vangitsevat katseen eloisilla väreillään ja runsailla yksityiskohdillaan. Vuodenajan muuttaminen nappia painamalla tuntuu varsinkin alussa erittäin lumoavalta efektiltä, kun kullanruskea syksy muuttuu jäänsiniseksi talveksi ja siitä edelleen vihertäväksi kevääksi ja auringossa kylpeväksi kesäksi. Linnunlaulu, soliseva vesi ja muut luonnon äänet sekä harvakseltaan käytetty jousimusiikki viimeistelevät audiovisuaalisen kokonaisuuden. Vuodenajoilla on roolinsa myös pulmien ratkaisussa, sillä syksyllä sienet avautuvat ponnahduslaudoiksi, talvella vesi jäätyy ja niin edelleen. Pulmat eivät ole vaikeita, enemmänkin pieniä esteitä tasohyppelyn lomassa, mutta pari nokkelampaakin tapausta on peliin mahtunut.

Seasons after Fall voisi tarjota hyvinkin rentouttavan ja rauhallisen pelikokemuksen, ellei siinä olisi muutamia selkeitä vikoja. Hämärästi kerrotun tarinansa vuoksi minulle oli usein epäselvää, minne pitäisi mennä tai mitä minun odotetaan tekevän. Niinpä juoksentelin sinne ja tänne toivoen, että kohtaisin jotain, mikä liikauttaisi peliä eteenpäin. Tätä edestakaista ravaamista oli sen verran, että hermohan siinä pääsi kiristymään. Tähän kun lisätään se, ettei pelissä ole minkäänlaista karttaa, niin fiilis alkoi olla jo varsin kettumainen. Puhdas loikinnan riemukin jää valitettavan vähiin, sillä kontrollit eivät ole erityisen sulavat ja ainakin Xbox Onella ruudunpäivitys jökkii välillä todella ärsyttävästi. Söpön kettuhahmon ja upean ulkoasun ansiosta jaksoin kuitenkin pelata pelin loppuun.

Peli ei ole sisältä kummoinen, mutta pinnalta sitäkin kauniimpi.

Valvojat: RasimusMustelmann