Mitä olet viimeksi pelannut

18.02.2021 19:24 #381 :: Jawanen
Mitä olet viimeksi pelannut
Viimeksi olen pelannut eeppistä Cromendinosuruspomputtelupeliä
yritin vain tutkia risingshadowin ihmeellistä mailmaa mutta netti kaatui : ) .

03.03.2021 23:56 #382 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Satellite Reign

Vuonna 1993 ilmestyi reaaliaikainen taktiikkapeli nimeltä Syndicate, jossa ohjattiin pientä kyborgiagenttien ryhmää, joka suoritti erilaisia hämärähommia dystooppisessa tulevaisuudessa. Jatko-osa Syndicate Wars ilmestyi vuonna 1996 ja sitten pelisarja vaipuikin horrokseen aina vuoteen 2012 saakka, jolloin EA julkaisi remaken, joka oli isometrisen taktikoinnin sijaan puhdasta fps-räiskintää. Joukkorahoituksella kehitetty Satellite Reign on alkuperäisten pelien henkinen seuraaja, jossa kuvakulma leijuu taas yläilmoissa ja tehtävätkin voi läpäistä ilman väkivaltaa.

Pelin alkupuoli on varsin hidas ja kankea, minkä vuoksi en meinannut lämmetä sille lainkaan. Käyttöliittymä tuntui hankalalta ja vaikeaselkoiselta, mekaniikat epäselviltä, eikä juonikaan tarjonnut mitään, mistä ottaa kiinni. Neonvaloissa hehkuva, asiallisen synkkä cyberpunk-maailma vaikutti kuitenkin kiehtovalta ja päätin antaa pelille mahdollisuuden. Mekaniikkojen selkiydyttyä huomasinkin pelaavani sitä ihan mielelläni, mutta erityisen vahvasti peli ei missään vaiheessa koukuttanut. Silloin tällöin tehtävän tai pari suorittamalla etenin kuitenkin lopputeksteihin asti ja niiden jälkeen fiilikseni oli ihan tyytyväinen, joskaan ei haltioitunut.

Peliympäristönä toimii nimetön kaupunki, jonka kaikkia rakennuksia koristaa jonkin häikäilemättömän suuryhtiön logo. Vettä sataa enemmän kuin Blade Runnerissa ja muutenkin kelmeänkylmä visuaalisuus on kunnossa. Kaupunkia hallitsevista yrityksistä suurin on Dracogenics, joka on luonut kloonausteknologian, jolla ihmisen tietoisuus voidaan siirtää kehosta toiseen. Tämä mahdollistaa ikuisen elämän, ainakin jos pystyy lyömään riittävästi pätäkkää pöytään. Tällainen johtaa tietenkin korruptioon ja ihmisten eriarvoistumiseen, mihin pitää saada muutos. Niinpä pelaajan tavoitteena on murentaa pahan megakorporaation vaikutusvalta ja mielellään tuhota se kokonaan.

Pelaaja käskyttää neljää operaattoria, jotka jakautuvat omiin hahmoluokkiinsa. Sotilas hallitsee aseet ja räjähteet, soluttautuja hiipimisen ja tarkka-ammunnan, hakkeri tietotekniikan ja tukihenkilö jelppaa taustalla. Tehtävissä yleensä murtaudutaan yritysten tiloihin ja varastetaan jotain tai murhataan joku. Korkeat muurit, kameravalvonta ja tiheässä liikkuvat vartijat tuovat keikkoihin omat haasteensa, jotka pelaaja voi ratkaista haluamallaan tavalla. Uhkarohkea hyökkää aseet laulaen sisään vaikka pääportista, mutta viekkaampi hakkeroi ensin kamerat pimeiksi ja livahtaa kohteeseen tuuletuskanavan kautta. Tarpeetonta lisävaikeutta tuo temppuileva reitinhaku sekä pelihahmojen ajoittainen haluttomuus ottaa komentoja vastaan. Nämä ovat pieniä ongelmia, mutta saattavat kuitenkin häiritä tiukassa tilanteessa.

Myös pelaaja voi hyödyntää kloonausteknologiaa siirtämällä agenttiensa mielet uusiin kehoihin. Mitä parempi keho, sitä enemmän se antaa bonuksia elinvoimaan, nopeuteen ja osuma-tarkkuuteen. En aluksi tajunnut, miten tämä mekaniikka toimii, koska käyttöliittymä ei tosiaan ole kovin selkeä eikä peli tarjonnut siihen juurikaan opastusta. Kun sitten opin kloonauksen salat huomasin valitettavasti, ettei uusista kehoista ole mainittavaa hyötyä bonusten jäädessä lähinnä näennäisiksi. Napattuani kadulta tarpeeksi päheän näköiset rungot, päätin jättää klnoonauksen sikseen. Kokemuksen myötä kehittyvät taidot ja uudet varusteet ovat selvästi merkittävämpi tapa parantaa iskujoukon toimintakykyä.

Satellite Reignin perustukset ovat kunnossa, sillä tehtävien suorittaminen vaatii sopivasti hoksottimien käyttöä, ainakin jos luottaa suoran toiminnan sijaan hienovaraisempiin keinoihin. Tehtävät ovat kuitenkin melko samanlaisia, eikä niissä ole tarpeeksi vaihtelua, vaikka pelaaja voikin lähestyä niitä haluamastaan kulmasta. Mitäänsanomaton tarina ei motivoi pelaajaa kunnolla ja sekavan tehtävärakenteen vuoksi ihmettelin usein, mitä pitäisi tai kannattaisi tehdä. Tunnelmallisen cyberpunk-estetiikan ja pohjimmiltaan viihdyttävän taktikoinnin ansiosta peli jää kuitenkin plussan puolelle.

Synkän tulevaisuuden ainoat puut ovat hologrammeja.

13.04.2021 13:26 #383 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Hard Reset

Melko vähälle huomiolle jääneessä räiskintäpelissä ohjataan yksinäistä sankaria, jonka harteille lankeaa suurkaupungin puolustaminen biomekaanisia vihollisia vastaan. Synkässä tulevaisuudessa vihamieliset kyborgit ovat ajaneet ihmisväestön niinkin ahtaalle, että pelaaja vaikuttaa olevan pelin ainoa inhimillinen toimija. Liikkuvaa sarjakuvaa muistuttavissa ja melko alkeellisissa välivideoissa kerrottu tarina ei jättänyt mieleeni kovinkaan vahvaa muistijälkeä, mutta tyhmempikin tajuaa, ettei päälle käyviä robottihirviöitä ole tarkoitus kutitella silkkihansikkaalla. Sen sijaan käsiin otetaan reilusti tulivoimaa ja räimitään menemään kuin olisi hengestä kysymys.

Pelin taustalta löytyy puolalainen kehittäjä Flying Wild Hog, jonka tunnetumpia pelejä ovat uudemmat Shadow Warriorit. Samoja tekijöitä oli mukana myös Bulletstormissa, johon tämä peli vertautuukin hyvin, sillä meininki on rempseää, brutaalia ja erinomaisen viihdyttävää. Aloitin pelin itsevarmasti hard-vaikeustasolla ja huomasin pian, että railakkaasta menosta huolimatta höntsäilylle ei ollut tilaa. Tempo on jatkuvasti melko vauhdikas ja ainakin kaltaiseni kömpelys sai keskittyä täysillä, jos meinasi päästä eteenpäin. Kehittäjä on selvästi hakenut peliinsä suoraviivaista ysäritunnelmaa, jossa painotus on räjähtävässä toiminnassa, joka vaatii pelaajalta enemmän taitoa kuin tuuria.

Jos pelin sisältö on puhdasta tulitoimintaa, tulee aseistuksen olla kunnossa. Hard Reset hoitaa tämän puolen mallikkaasti, sillä pelaajalla on käytössään laaja valikoima niin tavanomaisia kuin futuristisempiakin tuhon välikappaleita. Periaatteessa aseita on vain kaksi, mutta päivitysosien myötä kivääri muuttuu vaikka raketinheittimeksi ja plasmatuikuttaja raidetykiksi. Jokaiseen asemoodiin saa vielä jonkin lisäboostin, kuten miinaan kaukolaukaisimen ja muuta sellaista. Kaikkia leluja jopa käyttää mielellään, sillä eri tilanteissa tarvitaan eri työkaluja.

Vaikka arsenaali riittää joka lähtöön, vihollisia on valitettavasti vain muutama erilainen. Propellipäiset pikkupomppijat ja gorillamaiset päällepuskijat tulevat erityisen tutuiksi ja vaihtelua tarjotaankin lähinnä vihulaumojen kokoa ja koostumusta muuttamalla. Kenttäolosuhteet vaihtelevat ihan sopivasti, vaikka omaan makuuni kapeita käytäviä ja muita ahtaita tiloja onkin ehkä liikaa. Nyky-doomimaiset areenamätöt sen sijaan ovat räiskintäjuhlaa parhaimmillaan, jolloin aseistuksen suoma kikkailu ja pelaajan oma osaaminen tulevat molemmat tarpeeseen. Läpäisyn jälkeen aloitin vielä new game plussan insanella, enkä edes saanut turpaani kovin pahasti.

Hard Reset kannattaa pelata, jos hurja vauhti ei hirvitä ja reipas räiskintä noin yleensä kiinnostaa. Minä pelasin alkuperäisen version vuodelta 2011 (mukana myös ilmainen lisäosa), mutta pelistä on myös Redux-päivitys vuodelta 2016. Ihan hyvältä näyttää tämäkin ja räjähtäviä efektejä saa kyllä ruudun täydeltä.

Pomotaisteluissa kokoero osapuolten välillä voi olla huomattava.

30.04.2021 20:43 #384 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Eternal Darkness: Sanity's Requiem

Kun uusia konsoleita ei kerran saa mistään, niin pelataan sitten vanhoilla. Eternal Darkness on yksi Gamecuben tärkeimmistä yksinoikeuspeleistä ja se tuntuu jättäneen pelaajakuntaan vahvan muistijäljen, vaikka peli ei ollutkaan taloudellinen menestys. Nintendon katalogissa se on melko epätavallinen julkaisu, sillä värikkään tasohyppelyn sijaan kyseessä on kauhupeli, jonka synkkä tarina ja painostava tunnelma ovat kaukana Marioista ja Zeldoista. Sittemmin lakisotkuihin kaatunut kehittäjä Silicon Knights työsti peliä alunperin Nintendo 64:lle, mutta viivästysten takia alusta vaihtui Gamecubeksi ja julkaisu tapahtui lopulta vuonna 2002. Minulle peli ei ollut aiemmin tuttu, vaan koin sen nyt ensimmäistä kertaa.

Kaikki alkaa siitä, kun nuori nainen nimeltä Alexandra Roivas saa kuulla, että hänen isoisänsä on murhattu. Hän lähtee paikan päälle sukukartanoon ja alkaa tutkia murhaa omin avuin. Pian hän löytää mystisen kirjan nimeltä Tome of Eternal Darkness, jonka sisältämät kertomukset kuljettavat pelaajaa läpi historian eri puolille maailmaa. Ihmisnahkaan sidottu opus on siirtynyt vuosituhansien aikana haltijalta toiselle ja jokainen heistä on joutunut kosketuksiin ikiaikaisen pimeyden kanssa ja useimmiten kokenut traagisen kohtalon. Kirja paljastaa, että Muinaisiksi kutsutut jumalolennot uhkaavat maailmaa tänäkin päivänä ja että viimeiset hetket estää heidän aikeensa alkavat olla käsillä. Tarina on täynnä salaliittoja, kadonneita kaupunkeja, hämärää vihjailua ja kehtovaa mystiikkaa, mistä kaikesta voisi höpistä paljon enemmänkin. Totean tässä vain, että tarina on ehdottomasti pelin suurin vahvuus ja sen käänteitä tuli pohdiskeltua vielä pitkään läpäisemisen jälkeenkin.

Alexandra Roivas on pelin keskushenkilö, johon palataan aina, kun yksi kirjan luku on pelattu. Kirjan sivut on piilotettu eri puolille kartanoa ja niiden löytäminen vaatii pulmien ratkaisua, mikä tarkoittaa massiivisen rakennuksen perinpohjaista tutkimista. Ensimmäisessä luvussa pelihahmo on roomalainen kenraali Pious Augustus, josta tulee yhden Muinaisen palvelija ja myös pelin antagonisti. Muita pelattavia hahmoja ovat mm. persialainen miekkamies Karim, sulttaanin hovitanssija Ellia ja fransiskaanimunkki Paul Luther. Jokainen elää eri aikakaudella ja käyttää erilaisia varusteita, mutta peruspelaaminen on samaa: pulmien ratkaisua, ympäristön tutkimista ja välillä myös hirviöitä vastaan taistelua. Suosikkia en osaa heistä valita, sillä jokaisen hahmon luku on minusta tasavertaisen hyvin toteutettu.

Taikuudella on pelissä suuri merkitys, sillä kirja sisältää loitsuja, joita käytetään niin puzzleissa kuin taisteluissakin. Loitsuvalikoima kasvaa löydettyjen riimujen myötä ja loitsut myös siirtyvät kirjan mukana hahmolta toiselle. Perinteisellekin aseistukselle tulee käyttöä ja aikakaudesta riippuu, onko hahmolla kädessä miekka vai haulikko. Zombeja vastaan taistelu lukituissa kuvakulmissa tuo mieleen tietenkin varhaiset Resident Evilit, mutta yleensä tilanteet ovat kuitenkin melko helposti hahmotettavissa. Viholliskohtaamiset saavat silti usein kädet hikoamaan ja sykkeen nousemaan, sillä kukaan pelihahmoista Karimia lukuun ottamatta ei ole mikään synnynnäinen taistelija.

Hahmoilla on kolme mitattavaa ominaisuutta: elinvoima, mana ja mielenterveys. Kaksi ensimmäistä toimivat arvattavalla tavalla, mutta mielenterveys on erikoisempi juttu. Nähdessään ja kokiessaan jotain yliluonnollista hahmojen pääkoppa alkaa pehmetä ja samalla myös toimintakyky heikkenee hiljalleen. Ensin kamerakulma vinoutuu ja seinistä näyttää vuotavan verta. Sitten hahmo saattaa huomata muuttuneensa zombiksi tai vajoavansa lattian läpi kuin juoksuhiekassa. Ovelampia efektejä ovat ruutuun tuleva ilmoitus irronneesta ohjaimesta tai talennuksen katoamisesta. Tämä kaikki on kuitenkin harhaa ja hulluuskohtauksen jälkeen peli jatkuu taas normaalisti. Temppujen teho tietenkin katoaa toistojen myötä, mutta ne luovat silti kauhufiilistä onnistuneesti.

Eternal Darkness: Sanity's Requiem on heittämällä paras pelaamani Gamecube-peli. Tarina hahmoineen pitää hyvin ottessaan, puzzlet ovat onnistuneita ja hyytävä tunnelma kietoo pelaajan sisäänsä kuin vainajan ruumisarkkuun. Taistelua on varsin maltillisesti ja huomattava osa ajasta kuluukin paikkoja rauhassa koluten. Puuroinen resoluutio ei tietenkään hivele silmää, mutta jotenkin epätarkka kuva jopa voimistaa kauhukokemusta. Mutta jos tästä joskus tehtäisiin perusteellinen remake, olisin kyllä ojentamassa rahojani.

Pelin päähenkilö Alexandra saa huomata, että hänen isoisänsä murha on vain yksityiskohta vuosituhansia pitkässä tapahtumaketjussa.

Muokannut 30.04.2021 23:50 Mustelmann

07.05.2021 21:03 #385 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Trine

Suomalainen kehittäjä Frozenbyte keräsi kehuja vuonna 2009 ilmestyneellä Trine-tasoloikkapelillä, jossa seikkailtiin värikkäässä fantasiamaailmassa ja ratkottiin fysiikkapohjaisia pulmia. Vuonna 2014 pelistä julkaistiin ehostettu Enchanted Edition, joka sisältää Trine kakkosen moottorilla uusiksi tehdyt grafiikat ja originaalista puuttuneen nettimoninpelin. Minulle tämä uusi versio on ensimmäinen kosketus jo neliosaiseksi kasvaneeseen pelisarjaan, joten eroja vanhaan en osaa sen tarkemmin eritellä. Sen voin kyllä todeta heti alkuun, että jatko-osat tulee varmasti pelattua, sillä tämän ekankin pelin kanssa minulla oli oikein mukavaa. Ne toki löytyvät jo kirjastosta, koska Enchanted Editionin sai Xboxille vain ostamalla kaikki pelit bundlessa.

Tarinassa nimetön valtakunta on sortunut epäkuolleiden invaasion alla ja väestön lähdettyä maanpakoon jäljelle on jäänyt vain kolme yksinäistä kulkijaa. Toisistaan tietämättä he päätyvät mystisen taikaesineen äärelle ja sitä koskettaessaan kolmikon sielut sulautuvat yhteen. Niinpä pelaaja ohjaa heistä aina yhtä kerrallaan, mutta pystyy vaihtamaan hahmoa napin painalluksella. Zoya on ketterä varas, joka ampuu jousella ja kiipeää tarttumakoukun avulla lähes minne vain. Pontius on jämerä ritari, joka on miekkansa ja kilpensä ansiosta kolmikon paras taistelija. Mielenkiintoisin hahmo on velho Amadeus, joka ei koskaan oppinut loitsimaan tulipalloa, mutta hän kykenee liikkuttamaan objekteja telekineettisesti sekä nyhjäisemään uusia tyhjästä. Kolmikko pyrkii vapautumaan taikaesineen kahleista ja niinpä heillä on edessään 15 kentän mittainen matka, jossa kaikkien erikoistaitoja tarvitaan.

Trinen tärkein elementti on loistava fysiikkamallinnus, jossa eri kokoiset ja muotoiset esineet liikkuvat ja käyttäytyvät (taikuus unohtaen) ihan todellisten luonnonlakien mukaisesti. Suuret kivenlohkareet ovat painavia ja pienet puulaatikot kevyitä, mikä ilmenee niin objekteja ilman halki siirrellessä kuin niitä pinotessakin. Puzzlet liittyvät eteen päin pääsemiseen, eli vaikka siihen, miten ylittää syvä rotko tai miten päästä korkealle tasanteelle. Lisäksi kentät ovat täynnä kaikenlaisia liikkuvia härpäkkeitä, kuten pyöriviä rattaita, vipuvarsia, hissejä ja muuta sellaista. Paino- ja liikevoimalla leikkiminen on pelin suola ja käytinkin paljon aikaa ihan vain fysiikan rajojen testaamiseen.

Pelissä on myös taistelua pääasiassa luurankoja vastaan ja vaikka Pontiuksella onkin ihan hauskaa mäiskiä luita kasaan, tuntuu taistelu hieman ylimääräiseltä osuudelta. Toisaalta miekkamättö tuo peliin edes hieman haastetta, sillä pulmat ovat varsin helppoja, eikä aivojumppaa tarvitse juurikaan harjoittaa. Yleensä peli etenee, kun tajuaa, että laatikoita kasaamalla saa tornin ja lankuista sillan. Lisäksi varashahmo liikkuu tarttumakoukkunsa ansiosta niinkin kätevästi, ettei Amadeuksen taikomiskyvyille ole aina edes tarvetta. Jos jotain olisin peliin kaivannut, niin kiperämpiä pulmia, jotka olisivat todella pakottaneet pelaajan tutkimaan pelimoottorin mahdollisuuksia.

Toki pelin rennossa ja pehmeässä asenteessakin on puolensa ja satumaisen kauniita ympäristöjä kolutessa mieli todella lepää. Visuaalinen tyyli hivelee silmää oikein kunnolla ja kiehtovia yksityiskohtia riittää ihmeteltäväksi runsain mitoin. Grafiikka tosin hohtaa ja säihkyy omaan makuuni vähän liikaakin, mistä Xboxini taisi olla samaa mieltä, koska ruudunpäivitys nytkähtelee välillä silmiinpistävästi. Kokonaisuutena Trine on kuitenkin lumoava tasoloikkapeli ja osoitus siitä, ettei tämäkään lajityyppi ole jäänyt suomalaisilta pelistudioilta huomioimatta.

Kuvassa velho ja hänen taikomansa laatikko ja lankunpätkä.

06.06.2021 01:21 #386 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Firewatch

Tämä on niitä tarinapainotteisia pelejä, joita kutsutaan trendikkäästi kävelysimulaattoreiksi. En ole tainnut pelata vastaavia aikaisemmin, mutta Firewatch on kerännyt enimmäkseen kehuja, joten päätin tarttua siihen ja kokeilla, mistä tällaisissa peleissä oikeastaan on kysymys. Kokemus oli aika tarkkaan sitä, mitä odotinkin, eli tarinaan eläytymistä ja rauhallista fiilistelyä komeissa maisemissa. Tarinaa ei ole syytä avata kovin yksityiskohtaisesti, sillä peli kannattaa pelata tietämättä siitä liikaa ennakkoon. Sen verran voin paljastaa, että kaikki alkaa siitä, kun päähenkilö lähtee palovartijaksi Shoshonen kansallispuistoon joskus 80-luvun lopulla ja kokee kommelluksen jos toisenkin samalla oman elämänsä kipukohtia käsitellen. Yksinäisessä duunissa seuraa antaa radiopuhelimen päässä oleva työkaveri, jonka kanssa puhutaan säästä, mutta myös vakavammista aiheista.

Ympäristönä toimiva erämaa antaa pelille näyttävät kulissit ja sen metsäisiä ja kivikkoisia maisemia kelpaa ihailla pidempäänkin. Periaatteessa pelialue on vapaasti tutkittavissa, mutta käytännössä se koostuu useista rajatuista putkista, jotka risteävät toisiaan luoden kuvitelman avoimesta hiekkalaatikosta. Vartiotorni on tukikohta, josta tehdään lyhyitä matkoja ympäröivälle korpiseudulle ja jonne myös palataan säännöllisesti. Juoni saa kirjaimellisen sytykkeensä siitä, kun teinit ampuvat puistossa ilotulitteita, vaikka kesä on kuivimmillaan. Tästä alkaa mysteeri, joka pitää hyvin otteessaan, joskaan ei omasta mielestäni pääty kovin palkitsevasti.

Parasta pelissä on radiopuhelimen välityksellä käytävä dialogi, joka on erinomaisesti kirjoitettu ja ääninäytelty. Toisessa tornissa majaansa pitävä Delilah tuntuu ihan oikealta ihmiseltä ja pelaaja saa jännätä tietenkin sitä, pääseekö tämän mukavan, mutta arvoituksellisen naisen tapaamaan kasvotusten. Varsinaista tekemistä Firewatchissa on aika vähän, sillä muutamien puzzlejen lisäksi peli koostuu vain edestakaisin kävelystä. Semirealistinen graafinen tyyli kuitenkin viehättää ja tunnelmaa riittää, joten voin sanoa viihtyneeni pelin äärellä ihan hyvin, varsinkin kun kestoa ei ollut liikaa. Oli myös kiva pelata jotain ilman minkäänlaista stressiä tai suorituspainetta ihan vaan kukkia haistellen.

Firewatch antaa tilaisuuden nauttia luonnosta ilman hyttysiä tai tukahduttavaa kuumuutta.

07.06.2021 22:02 #387 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Seasons after Fall

Ihastuttavan kauniissa tasoloikkapelissä ohjataan henkiolennon valtaamaa kettua, joka saa tehtäväkseen herättää vuodenaikojen vartijat unestaan jonkinlaista rituaalia varten. Vartijat lahjoittavat ketulle kyvyn vaihtaa vuodenaikaa lennosta, mikä tietenkin vaikuttaa peliympäristöön niin visuaalisesti kuin konkreettisestikin. Tarina ei avautunut minulle kovin hyvin, enkä pelin lopussakaan oikein tiennyt, mistä siinä oli kysymys. Avainsanoja ovat kohtalo, taikuus, vuodenaikojen voima ja itsensä etsiminen. Tärkeintä on kai tietää, että pienellä repolaisella on suuri merkitys satumetsän hyvinvoinnin kannalta.

Peli tekee välittömästi vaikutuksen taiteellisella tyylillään, sillä käsinpiirretyt maisemat todella vangitsevat katseen eloisilla väreillään ja runsailla yksityiskohdillaan. Vuodenajan muuttaminen nappia painamalla tuntuu varsinkin alussa erittäin lumoavalta efektiltä, kun kullanruskea syksy muuttuu jäänsiniseksi talveksi ja siitä edelleen vihertäväksi kevääksi ja auringossa kylpeväksi kesäksi. Linnunlaulu, soliseva vesi ja muut luonnon äänet sekä harvakseltaan käytetty jousimusiikki viimeistelevät audiovisuaalisen kokonaisuuden. Vuodenajoilla on roolinsa myös pulmien ratkaisussa, sillä syksyllä sienet avautuvat ponnahduslaudoiksi, talvella vesi jäätyy ja niin edelleen. Pulmat eivät ole vaikeita, enemmänkin pieniä esteitä tasohyppelyn lomassa, mutta pari nokkelampaakin tapausta on peliin mahtunut.

Seasons after Fall voisi tarjota hyvinkin rentouttavan ja rauhallisen pelikokemuksen, ellei siinä olisi muutamia selkeitä vikoja. Hämärästi kerrotun tarinansa vuoksi minulle oli usein epäselvää, minne pitäisi mennä tai mitä minun odotetaan tekevän. Niinpä juoksentelin sinne ja tänne toivoen, että kohtaisin jotain, mikä liikauttaisi peliä eteenpäin. Tätä edestakaista ravaamista oli sen verran, että hermohan siinä pääsi kiristymään. Tähän kun lisätään se, ettei pelissä ole minkäänlaista karttaa, niin fiilis alkoi olla jo varsin kettumainen. Puhdas loikinnan riemukin jää valitettavan vähiin, sillä kontrollit eivät ole erityisen sulavat ja ainakin Xbox Onella ruudunpäivitys jökkii välillä todella ärsyttävästi. Söpön kettuhahmon ja upean ulkoasun ansiosta jaksoin kuitenkin pelata pelin loppuun.

Peli ei ole sisältä kummoinen, mutta pinnalta sitäkin kauniimpi.

07.07.2021 22:54 #388 :: Rasimus
Mitä olet viimeksi pelannut

Mustelmann post=63805 kirjoitti: Firewatch
Toisessa tornissa majaansa pitävä Delilah tuntuu ihan oikealta ihmiseltä ja pelaaja saa jännätä tietenkin sitä, pääseekö tämän mukavan, mutta arvoituksellisen naisen tapaamaan kasvotusten.

 

Voin sanoa, että itse vähän ihastuin koko kollegaan. Mahtava huumorintaju

Pelin tärkein piirre on myös se, että se välttää kaikki peleille tyypilliset tarinankerronnan kliseet:
Varoitus: Spoiler.



Olen ollut turhan kauan poissa Risingshadowilta, mutta pistetään nyt puolen vuoden edestä juttua...

Crusader Kings 3 ei vaan iskenyt. Jotain puuttui ja pahasti. 40 tunnin jälkeen poistin koneeltani, mikä on aika paha ottaen huomioon että kakkonen on kerännyt 600 tuntia. Oletan yhä että kolmonen paranee dlc:den myötä vuosien saatossa, mutta nyt (jos palaan sarjan pariin) niin pelaan mieluummin kakkosta. Kun hain muiden veteraanien mielipiteitä pelistä, niin olivat samoilla linjoilla, joten kyse ei varmaan ole vain huonosta päivästä. Jos haluavat tehdä roolipeliä keskiaikaisen strategian sijasta, niin ottaisivat vähän mallia yli kaksikymmentä vuotta vanhasta King of Dragon Pass -pelistä joka oli rautaa silloin ja on sitä vielä tänäkin päivänä (ei, en ole pelannut peliä muutamaan vuoteen, koska vanha fyysinen kopioni ei enää toimi kunnolla nykykoneilla - mutta kun se oli tätä kirjoitettaessa vielä 24 tuntia Steamin kesäalennuksessa niin maksoin hetken mielenhäiriössä 3.60e)

Havahduin viimeinkin Epic Gamesin ilmaisjakeluihin, ja päädyin kokeilemaan ensimmäistä Remedy-peliäni sitten Max Payne 2:sen: Control tuntuukin olevan hienoa ja kiehtovaa tarinankerrontaa, henkilökohtaisena suosikkinani kaikkivoipa huoltomies Ahti, joka on niin suomalainen kuin vain voi olla. Pelinä vain se on niin ärsyttävä kuin vain voi olla, minkä tekijätkin ovat tajunneet kun valikoista löytyy immortal-mode ja one shot-modet, jotka pistin suosiolla päälle noin ensimmäisen tunnin jälkeen. Sama vanha virsi: jos pelaan peliä tarinamoodissa, niin haluan että toimintakohtauksia ei ole. Jos pelaan toimintamoodissa, niin en kaipaa tarinamoodia. Jos pelissä on molemmat, niin petyn molempiin.

Toinen Epic-ilmaiskokemus olikin varmaan elinikäiset traumat ja elämäni toistaiseksi ainoat sydänkohtaukset aiheuttanut kauhupeli Alien Isolation. Ristus... Yleensä kun alan harkita cheattien käyltöä, niin syy on se että toimintakohtaukset hidastavat etenemistäni tarinassa. Nyt syynä oli ihan vain terveydelliset syyt: Helpoimmallakin vaikeustasolla sadan metrin päässä seisoskelevan alienin pään kääntyminen pelaajaa kohti aiheuttaa välittömän suolen toiminnan pettämisen. Onneksi pelin kansioista löytyy asetusfiluja, joilla alienista voi tarvittaessa tehdä sokean ja kuuron, tai ihan reilusti kääntää sen tekoälyn kokonaan pois päältä (alien.bml filu, muutettavissa heksaeditorilla, viimeinen teksti filessä muutettava muotoon "NoBehaviour" tjsp.) Ai peli noin muuten? Tarina ei itsessään ole tajunnanräjäyttäjä vaan pelkkää fylliä, ja välillä sydän syrjässä hiiviskely alkoi maistua pitkitetyltä puulta, mutta kyllä tuon jaksoi tahkota aina tylyyn loppuun saakka.

Disco Elysium on yksi maailman parhaimmista peleistä ja on vaikea keksiä mitään samalle tasolle pääseviä ropeja. Ehkä Mass Effect-trilogia (josta on viimeinkin saatu restauroidut versiot, joten ehkä eka peli taas pyörii nykykoneilla kunnolla) ja Planescape Torment (jota disco muistuttaakin moottoriltaan) mutta ei tule tähän hätään muita mieleen. Sen Final Cut -versio toi mukanaan uusia political questeja sekä todella ärsyttävän kirosanojen sensuroinnin, joka on ilmeisestikin pelin tyylin mukaan tarkoitettu meta-tasoiseksi pelleilyksi (ottaen huomioon että jotkut ihan viattomat sanat on sensuroitu kun taas "fuck" tulee heti perään normaalisti) mutta jos näin, niin se on harvinaisen epäonnistunut ja ärsyttävä kikkailu. Political questit ovat puolestaan samaa happoista ja yllättävääkin sekoilua kuin muukin pelin sisältö (henk. koht. suosikkini radikaalit kommunistit), mutta varomattomalta pelaajalta vaativat pelin pelaamista neljästi kolmanteen päivään saakka (ja ainakin moralismin tapauksessa pelata peli uudestaan läpi). Vinkki: valitkaa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tasapuolisesti kaikki poliittisesti värittyneet kommentit, niin että saatte niihin liittyvät thoughtit auki ennen kolmatta päivää. En ole varma, riittääkö niiden pelkkä olemassaolo vai pitääkö ne sisäistää. Parempi jos käy ne kaikki läpi jonnekin 99%:iin saakka, tekee tallennuksen, sitten lopettaa haluamansa questin avaavan ajatuksen ennen nukkumaan menemistä toisen ja kolmannen päivän välisenä yönä.

Little Nightmares on minulle sopiva peli: lyhyt, helppo ja tunnelmallinen. Noin kuudessa tunnissa oli tasohyppely läpi. Vain muutaman kerran tuntui toiminta hermostuttavalta, mutta niinpä vaikeimmiltakin tuntuneet tilanteet ratkesivat sinnikkäällä yrittämisellä (ja vinkkien katselulla YouTubesta). Sanattoman pikkutytön matka ilmeisestikin traumaattisen lapsuuden painajaisten läpi osasi todella vaikuttaa, kun nälkääkin jouduttiin hoitamaan yhä vain karmeammaksi käyvillä keinoilla. Siihen nähden pelin pääpahiksen kohtalo tuntuukin yhtä aikaa ällöttävältä kuin oikeudenmukaiseltakin (ei kai tätä joudu tarkemmin selittämään auki? Se on juuri sitä mitä ajattelette edellisen virkeen pohjalta).

Tell me why oli liiankin tyypillistä Dontnodin interaktiivista tv-sarjaa: erinomaista putkessa etenevää (ei, valintasi pelin aikana eivät vaikuta mihinkään) tarinankerrontaa hieman pakotetun yliluonnollisen elementin kanssa (ihan oikeasti, firman tarinat pystyisi kertomaan ilman yliluonnollisuuksiakin, paitsi ehkä ensimmäistä Life is Strangea lukuunottamatta). Lisäksi firma on ottanut asiakseen lgbt-asian ajamisen, mikä pelistä riippuen liittyy enemmän tai vähemmän juoneen. Ongelma on juuri silloin kun se ei liity mitenkään tarinankerrontaan, vaan on yhtä päälleliimattua kuin 90/2000-lukujen pakolliset kiintiöhomot ja kiintiövähemmistöt (jotka yleensä eivät olleet ihmisiä, vaan karikatyyrejä, mutta siitä keskusteluun tarvitaan ihan oma ketjunsa...). Tällä kertaa onneksi toisen sisaruksen sukupuoli-identiteetti on jo alusta alkaen suurin katalyytti tarinan tragedialle ja konfliktille, joten ei mitään valittamista.

Nyt on Steamin kesäalesta odottamassa Alan Wake, Beyond: Two Souls, Detroid: Become human, The Vanishing of Ethan Carten, ja Heavy Rain, jonka playstation eksklusiivisuus potutti aivan helkkaristi. Vastaavasti odotan Hitman 3:sen ilmestymistä Steam-alustalle, että saan aikaisempien pelien edistyksen mukaan (en luota tilinyhdistämiskikkailuihin Epicissä). Sekä tietenkin King of Dragon Pass... Eiköhän tässä taas uuteen vuoteen asti pärjätä.

 
Muokannut 07.07.2021 22:55 Rasimus

31.07.2021 16:34 #389 :: Rasimus
Mitä olet viimeksi pelannut
King of Dragon Pass on juuri niin rautaa kuin muistelinkin sen olevan. Peli on ns. politiikkasimulaattori, jossa hoidellaan viikinkihenkisen fantasiamaailman yhden klaanin asioita hyvin kevyellä resurssien hallinnalla. Perimmäisenä päämääränä saada niin paljon suosiota muilta klaaneilta että voi perustaa heimon ja julistaa itsensä koko kulmakunnan (Lohikäärmelaakson...) kuninkaaksi. Välillä ryöstellään lehmiä muilta klaaneilta ja välillä tuomaroidaan aviorikostapauksia, jotka voivat muuttua poliittisesti arkaluontoisiksi jos joku osapuoli sattuu olemaan toisen klaanin jäsen. Törmäävätpä tutkimusmatkailijat naapurin ankkoihinkin, joiden kanssa tulee paljon paremmin toimeen kuin pohjoisten peikkojen kanssa. Uskonnolla ja etenkin henkimatkoilla, joilla toistetaan jumalten legendaarisia seikkailuja, on iso merkitys klaanin menestymiseen, eikä meikäläistä oikeustajua aina kannata yrittää soveltaa koska esi-isät voivat vihastua. Pelissä ei numeroita laskeskella eikä joukkoja siirrellä, vaan lähes kaikki tehdään monivalintakysymyksiin perustuvien tarinoiden ohessa:



Alan Wake teki nopeasti selväksi että Remedy on nimenomaan tarinankerrontaan perustuvien pelien tekijäaatelia. Koska tarina oli niin mainio, niin kävi kuten Controlissa eli pelin tarjoamat cheatit menivät nopeasti käyttöön jotta tarinan sujuvuus ei kärsisi. Grafiikoista kyllä huomasi, että aika alkaa painaa peliä, eikä varhaisemman Max Paynen maailmaan taida tehdä mieli palata, sen verran pinnallinen ja ulkoista koreutta kaipaava ihminen alan olla. Stephen Kingiä suorastaan ryöstöviljelevänä kauhupelinä mainio tarina. Vähän pitää valittaa että skutassa juoksentelua paikasta toiseen eri tekosyillä oli niin paljon että alkoi pakostakin hyräillä ilkikurisesti "jos metsään tahdot mennä nyt..."-laulua ensimmäisenä kun peliä käynnisti.

Alan Wake - American Nightmare oli käsittääkseni tarkoituksella tehty halpapeliksi eikä AAA-tason jatko-osaksi, ja sen huomasi siitä kuinka samoja kolmea kenttää kierrätettiin murmelinpäivähenkeen. Vaikka tarina oli vieläkin ihan ok, peli itsessään jätti ei nyt ihan yhtä paljon kolahtaneen fiiliksen. Mutta kyllähän tätäkin mieluummin pelaa kuin montaa muuta Steamin halpispuolen peliä. Poikkeuksellisesti pelin toiminnasta aloin ihmetellä, että eikö tämä tosiaan aio olla tämän vaikeampi ja tappavampi? Harvinaista. Olikohan se, että pelin ainoat henkilöt sankarin ja pahiksen lisäksi olivat ns. kuumia kissoja, joku Alanin alitajuntaan liittyvä juttu, ääninäyttelijäkustannusten aiheuttama pakko, vai vain joku miespuolisen tekijätiimin vahinko?

The Vanishing of Ethan Carter (redux) oli taas vakava meh-tapaus. Jos tämä olisi ollut ensimmäisiä pelaamiani kävelysimulaattoreita, olisin voinut ihastuakin (tämä ansio oli ensimmäisellä pelaamallani täysiverisellä kävelysimulla Dear Estherillä - nyt sekin on alkanut tuntua tekotaiteelliselta pastalta), mutta nyt on Firewatchien ja What Remains of Edith Finchien jälkeen alkanut kaivata paljon enemmänkin kuin pelkkää koreaa luontoa tallusteltavaksi ja hyvin yksinkertaista kertomusta pikkupojasta joka on törmännyt lovecraftiaaniseen kauhuun.
Muokannut 31.07.2021 16:49 Rasimus

31.07.2021 20:14 #390 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Vanishissa oli sentään jotain oikeaa pelattavaa puzzleineen ja rikostutkintoineen, minkä lisäksi vapaalla pelialueella piti joskus jopa miettiä, minne pitäisi mennä seuraavaksi. Kyllähän tuokin selvästi kävelysimugenreen kuuluu, mutta Firewatchiin verrattuna muistuttaa kuitenkin enemmän oikeaa peliä. Ja olihan se mysteerikin parempi.

03.08.2021 00:52 #391 :: Rasimus
Mitä olet viimeksi pelannut
Ei kai pelissä nyt sentään pelattavaa pidä olla?

Minulla Firewatchin suurimmat ansiot ovat yliluonnollisuuksien puutteessa, ja siinä, että henkilöt (ne kaikki kaksi) ovat elävän tuntuisia ihmisiä. Yleensä kävelysimuissa ei muita ihmisiä olekaan, mikä vähän vaikeuttaa sympatian tuntemista näiden kohtaloista. Tämä sosiaalisuuden puute oli minulle myös Vanishingin suurin ongelma. Olisin kaivannut vähän enemmän lihaa Carterin suvun jäsenten luiden ympärille. Jos ei kumpikaan peli ole erityisen syvä, niin Firewatch oli ainakin niinsanotusti leveämpi.

Eeh... Minä en Vanishissa juuri mysteeriä nähnyt. Vain Lovecraft-tarinan jota avattiin puzzlejen kautta. Lopputwisti kuitenkin antoi kivan tatsin, sillä en osannut sitä odottaa vaikka
Varoitus: Spoiler.


Niin, ja siitä lopusta:
Varoitus: Spoiler.


...

Heavy Rain vaikuttaa hyvältä Seven-tyyliseltä masentavalta sarjamurhaajadekkarilta, mutta ne samat aina valittamani kaksi asiaa vaivaa:

PC-kontrollit ovat ihan hirveät ja jokaikinen asia kahvikupin nostamisesta on laitettu jonkin quicktime-combon taakse. Mutta eipä tuo tarkoita muuta kuin että jos kohtauksen haluaa saada tyylipuhtaasti pelattua, niin pitää kerran tai pari ladata uudestaan kunnes menee selkäytimeen tuo toimintanäpyttely (joka siis ei ole minun juttuni, en muista milloin olen viimeksi antanut räiskintäpeleillekään edes mahdollisuutta [tai no... Alan Wake ja Control...]). Se vain katkaisee sujuvan kerronnan ikävästi.

Ja vaikka pelissä ei vielä olekaan yliluonnollisuuksia, niin FBI-etsivän hauskat rikospaikka-analysointikakkulat (vähän kuin Arkhan-pelien Batmanin etsivämoodi) toivat toistaiseksi tarpeettomia scifi-viboja. Olkoonkin niin, että tuollaiset ratkaisut voittavat realistisemman pikselin metsästyksen, ja nopeuttavat tarinankulkua kun ei tarvitse jokaisen verinäytteen analyysia odottaa labrasta jotta pelin saisi nytkähtämään eteenpäin.
 
Muokannut 03.08.2021 00:54 Rasimus

03.08.2021 21:21 #392 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Rage

Kun valtaisa meteoriitti iskee Maahan, kaupungit murenevat, meret kuivuvat ja lähes koko ihmiskunta tuhoutuu. Ennen massiivista katastrofia jotkin onnekkaat valittiin Ark-nimiseen projektiin ja säilöttiin syväjäässä maanalaisiin kapseleihin odottamaan pölyn laskeutumista. Pelaaja on yksi heistä ja herää kylmästä unesta vuosisata myöhemmin. Ulos kömmittyään nimetön hahmo kohtaa uuden ja vaarallisen maailman, joka toimii ja elää omien lakiensa mukaan. Tästä alkaa id Softwaren räiskintäseikkailu Rage, jolla kehittäjä halusi vuosikymmen sitten näyttää, että sillä on hihassaan muitakin kortteja kuin jo moneen kertaan läiskityt Doom- ja Quake-ässät.

Pelaaja ei ehdi ottaa alussa montaakaan askelta, kun rosvojoukko hyökkää jo kimppuun. Onneksi joku satunnainen hemmo tulee apuun ja kuskaa pelaajan turvaan pieneen kyläpahaseen. Siellä paikallinen pomo kertoo suurpiirteisesti, miten maailma makaa, antaa pelaajalle yksinkertaisen pistoolin ja käskee lähteä jonkin matkan päähän tappamaan loput rosvoista. Peli alkaa turhia jaarittelematta ja toiminnan makuun pääsee heti ensiminuuttien aikana. Sitä saattoi toki odottaa, sillä Rage on räiskintäveteraanin tekemä räiskintäpeli, jonka pääasiallinen sisältö on vihollisten ampuminen. Niihin vanhempiin brändeihin verrattuna uutta on kuitenkin maailman avoimuus, tarinapainotteisuus ja kevyet roolipelielementit. Huomattavan osuuden muodostaa myös omatekoisilla ralliautoilla hurjastelu, joten id Software rikkoi tässä pelissä rohkeasti ainakin omia kaavojaan. Mitään oikeasti uutta Rage ei esittele, mutta ainakin se on irtiotto kehittäjän tutusta räiskintämuotista.

Pelin hiekkainen autiomaa ja sen romujen keskelle muodostuneet yhdyskunnat edustavat täsmälleen sitä perinteistä postapo-tulkintaa, jota on nähty leffoissa ja peleissä jo loputtomiin. Vaikka Ragen ruskeanharmaassa kuvastossa ei ole mitään omaperäistä, sen rosoinen, likainen ja muutenkin Mad Max-henkinen tyyli kelpasi minulle oikein mainiosti. Täynnä yksityiskohtia olevat kyläyhteisöt, erikoiset rakennelmat ja vanhan sivilisaation jäänteet muodostavat visuaalisesti kiehtovan kokonaisuuden, jossa riittää ihasteltavaa. Kunhan ei ihastele liian läheltä, sillä tekstuurit ovat monin paikoin niin suttuisia, että moisia näki viimeksi joskus 2000-luvun alun konsolipeleissä. Hahmomallit sentään näyttävät hyvältä lähietäisyydeltäkin, mikä tosin saa ne erottumaan muusta ympäristöstä hieman kiusallisesti.

Autiomaan asukit ovat loputtomassa avuntarpeessa ja niinpä pelaaja joutuu yleensä lahtaamaan vaihtelevan määrän vihamielisiä roistoja tai mutantteja sekä kuljettamaan tavaraa paikasta toiseen. Alun pikkuleiristä siirrytään pian isompiin ympyröihin ja hiljalleen pelaajan maine kasvaa, jolloin tehtävissäkin alkaa olla kyse isommista asioista. Ampuminen ja lähettinä toimiminen ei kuitenkaan lopu, vaan tunne juoksupoikana hikoilusta säilyy valitettavasti loppumetreille asti. Pelaaja kohtaa lopulta aluetta terrorisoivan suuren pahan tämän omalla maaperällä, mutta eeppisen loppurutistuksen sijaan peli päättyy melkoiseen lässähdykseen. Loppuiko tarina oikeasti tuohon, vai pitikö tässä olla vielä luku tai kaksi? Ilmeisesti ei, mutta lopetuksen olisi voinut mielellään suunnitella kokonaan uusiksi.

Rage esittelee mielenkiintoisen maailman, jonka tapoihin ja hahmoihin tutustuu mielellään. Uutta nähtävää tulee vastaan sopivalla tahdilla ja fiilis on kuin isommassakin roolipelieepoksessa, vaikka pelaaja onkin vain taistelutaitoinen kuormajuhta. Räiskintä sujuu moiteetta ja siinä pelin tärkein vahvuus onkin. Autolla ajelu ei pahemmin kiinnostanut, mutta menettelihän sekin, vaikka pelasinkin hiiri-näppiksellä. Ragessa olisi voinut olla enemmän raivoa varsinkin tarinan osalta, mutta parikymmentä tuntia kului silti ihan mukavissa merkeissä.

Baarissa voi pelata uhkapelejä tai kysellä hanttihommia.

Muokannut 03.08.2021 22:25 Mustelmann

14.09.2021 00:27 #393 :: Rasimus
Mitä olet viimeksi pelannut
Erilaisia alennuksia ja ilmaispelejä on ollut siihen malliin, että on pitänyt alkaa vähentämään ansiotyötunteja ehtiäkseen pelata kaikkea roskaa. Kun aikaa pitäisi iltaisin löytyä se 2-3 tuntia elokuvailtojenkin viettämiseen... Stressaavaa kun tietää että varastossa on tavaraa polttelemassa ensi vuoteen asti (suurimmat odotukseni kohdistuvat Mass Effectien restauroituihin versioihin). Näitä hyvinvointiyhteiskunnassa elävän etuoikeutetun ongelmia...

Diablo 2 Resurrected

Oli avoimessa betassa tässä jokin aika sitten. Tuli verestettyä vanhoja Diablo-muistoja ja todettua että kylläpä aikaa on kulunut. Peli oli sama vanha Diablo 2 niin hyvässä kuin pahassakin, joten pelkkä graafinen ulkoasun kohotus ei kyllä saa minua ostamaan peliä neljällä kympillä kun kestän kyllä yhä pelata alkuperäistäkin versiota. Vaikka tämäkään osa ei massateurastukseen keskittyvässä pelisarjassa varsinaisesti tavoita arvostamieni TellTalesin ja Quantic Dreamin tarinankerronnan laatustandardeja, niin Diablo 2:sen tarina demonia sisällään kantavasta Synkästä Vaeltajasta on jäänyt mieleen paljon paremmin kuin Path of Exilen sekava tai Diablo 3:sen vain unohdettava tarina. Yhä hankala kuin mikä, ja kolmeen vaikeustasoon jaettu peli on todellakin hankala jo ekan vaikeustason alkupuoliskossaan toisin kuin takavuosien Path of Exile, jonka omat kolme vaikeustasoa olivat silloin lähinnä vitsi (nythän peli on laajennettuaan noin miljoonaan actiin on luopunut vaikeustasoista - mutta haastavuutta yhä löytyy vasta karttojen ylemmiltä tiereiltä).


Heavy Rain

Kuten aikaisemmin narisin, kontrollit olivat loppuun asti melkoista rasittavaa överiksi vedettyä quicktime-jumppaa. Toki fanittamani TellTalen pelit olivat pelkkiä quicktime-eventtejä nekin, mutta eivät läheskään yhtä rasittavia. Tarina oli todella tyly, ja origamitappajan lapsensa menettämistä pelkäävälle isälle järjestämät nakit menivät sahamaisiin ulottuvuuksiin (siis Saw-elokuvasarjan mielessä). Nautin tarinasta ja tunnelmasta aivan rutosti, vaikkakin pahimmaksi valituksen aiheekseni jäi aikaisemminkin mainitsemani tarpeeton scifielementti FBI-tyypin virtuaalilasien muodossa. Pienempiä nillityksen aiheita löytyi pelin henkilökaartista: Ihmisoikeuksista vähät välittävä, mutu-tyylillä ihmisiä pieksevä kuumakalle poliisi, joka todellisessa elämässä olisi lennätetty pihalle poliisivoimista jo 70-luvun puolella. Viskistä pitävä jatkuvasti turpaanottotilanteisiin ajautuva vähäpuheinen yksityisetsivä. Yhden päähenkilön pakolliseksi lohduttavaksi olkapääksi ja romanssinkohteeksi tarkoitettu naistoimittaja (jolle on tietenkin omistettu nakuilusuihkukohtaus). FBI:n profiloija jostain syystä toi jatkuvasti mieleen yksinäisenä ritarina tuulimyllyjä vastaan taistelevan Fox Mulderin, vaikka ei missään välissä ufokaappauksista puhunutkaan. Ja niin eespäin. Hyvä tarina ei olisi kärsinyt pienemmästäkin määrästä kliseitä ja tropeja.


Beyond Two Souls

Hirvittävän paskojen kontrollien koston pojan paluu. Heavy Rainin ongelma oli miljoonat eri näppäinvariaatiot joita painellessa sormet menivät solmuun. Nyt pärjätään vain parilla napilla, mutta tilalle on tullut epätarkkuus (peli käskee vetämään hiirtä oikealle, joten vedät hiirtä oikealle, ja halvatun peli valittaa väärästä suunnasta...). Onneksi ne hetket, joissa mogailu oikeasti vaikuttaa johonkin ja pistää pelin poikki, ovat niin harvassa että pienen tallenna-ja-lataa-toiston kestää. Netin pikkulinnut ovat kertoneet että listani seuraava peli Detroit Become Human pistää vihdoin paremmaksi, mutta kun taso on näin matalalla niin se ei ole vielä yksinään kannustava tieto. Ja mikä hitto pelin kameran kanssa on ideana? Heavy Rainissa sentään pystyi vaihtamaan kuvakulmaa, mutta nyt pitää vain sietää merisairaaksi tekevää poukkoilevaa kameraa, joka hädin tuskin näyttää mihin voi kävellä. Tarinapuolellakaan en yhtään ihastunut aikatasoissa hyppelyyn. Se ei tarjonnut mitään lisää kerrontaan, ja vain hämmensi missä oikein mennään ja miksi. Olisi varmaan pitänyt sittenkin valita tapahtumien pelaaminen kronologisessa järjestyksessä. Vaikka tarina itsessään oli yhä ihan ok (ei ihan yhtä kliseitä ja tropeja vilisevä kuin Heavy Rain) ja kerrottu ihan hyvin, en päässyt nauttimaan siitä kun peli itse jäi torsoksi.


Plague Tale: Innocence

Pakko rakastaa ajatusta inhorealistisesta keskiaikakuvauksesta ilman maageja, halki-poikki-ja-pinoon-ritareita, ja kokemuspistegrindausta. Etenkin kun niiden tilalla on mutaa, räkää, satavuotista sotaa, jalkojen alla puhkeavia mätäneviä ruumiita, ja ruttoepidemia. Ihan realistisesta touhusta ei valitettavasti voi puhua, sillä piraijamaisella teholla ihmiset syövät rottalaumat menevät jo alussa vähän yli, ja pelin edetessä alkaa tulla (taas kerran) paitsi juonikuvion yliluonnollisuuksia, niin myös alkemian mukana kaikenlaisia pommeja ja muita virityksiä joilla alussa ainoastaan hiiviskelyllä selviävästä päähenkilöteinistä saadaan (taas kerran) aikaiseksi jonkinsorttinen rambo. Tarinassa alkupuoli menee ihan kivasti saatellessa siskon ja sen naiivin pikkuveljen karkuteille pakoon koko perheen murhannutta inkvisiittoria kurkunleikkaajajoukkoineen. Sääli että hyvän alun jälkeen keskiosa tarinasta laahaa, eikä juoni oikein etene mihinkään kuin eri syistä eri paikkoihin putkijuoksentelun nimissä. Sitten vasta muutamassa viimeisessä chapterissa onkin aika parantaa pikkuveikka kohtauksia aiheuttavasta taudistaan, saada valta rottien yli, ja käydä nitistämässä sisaruksia kiusannut yliluonnollisia voimia havitellut kirkonmies. Pelin aikana käytävät jutustelut ja persoonallisuuksien kehittelyt jäivät kuitenkin positiivisesti mieleen. Noin yleisesti ottaen kannatti pelata, vaikka tarina ei mikään maailmoja mullistavan monimutkainen ollut, ja hiiviskelypelinäkin melko heikko tarkasti skriptattu putkijuoksu.


Civilization 1, 3 ja 6

Kun vapaa-aikaa tuntui olevan liikaa, laitoin antiikkisen Civ 1:sen pyörimään DosBoxin kautta. Vaikka 90-luvua arvostankin nostalgiamielessä, niin peli ei jaksanut kauaa kiinnostaa kun hyllystä löytyi paranneltu Civ 3 johon sainkin aikaa kulumaan kiitettävästi. Sitten Steamiin tuli peräti 85% alennus Civ 6:sta ja miedompi alennus sen Platinum Editionista (on muuten tätä kirjoittaessa vieläkin pari päivää voimassa) niin tuli investoitua. Civ 3 tuli aloitettua jo ekan aikakauden pelaamisen aikana neljä kertaa uudestaan, kun jatkuvasti opin jotain uusia asioita ja totesin että olisi pitänyt käyttää jo alusta alkaen hieman eri strategiaa. Ensin se, että kaivoksia kannattaa spämmätä kastelujärjestelmien sijaan. Sitten uusien kaupunkien perustamisen tärkeys. Ja niin eespäin. Homma pysyi kivasti kasassa, sillä loppujen lopuksi Civ 3 oli aika yksinkertainen kokonaisuus joka tarjosi vähäisestä liikkuvien osien määrästään huolimatta syvyyttä. Nyt Civ 6:sta myönnän pelanneeni vasta muutamia tunteja, ja yksityiskohtien määrä tuntuu ylivoimaiselta käsittää: kaupunginosia, kaupunkivaltiot vs. sivilisaatiot, ihan erilainen käyttöliittymä... Ja mitä hittoa ovat amenitiet, faithit ja appealit? Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tähän peliin saatan pistää vähän enemmänkin tunteja kuin pettymykseksi osoittautuneeseen Crusader Kings 3:seen, vaikka tuntuukin siltä että ehkä Civ 3:sta olisi pitänyt sahata vieläkin enemmän perusmekaniikkojen sisäistämiseksi ja sitten vasta alkaa opettelemaan Civ 6:sen myötä uusia.

 

14.09.2021 11:22 #394 :: Morgan Blood
Mitä olet viimeksi pelannut
Civilization 6
Voisin minäkin tulla tästä huutelemaan, sillä ostin Rasimuksen mainitsemista aleista viimein Gathering Storm DLC:n, ja se teki viimein civ6:sta omistamisen arvoisen Civilization-pelin itselleni. Olen kuitenkin tahkonnut Civ2:sta asti jokaista Civilization-peliä, ja jokainen uusi iteraatio on korjannut jonkin vanhan typeryyden ja tuonut uusia ominaisuuksia. 6 ei ensialkujaan vaikuttanut kuin yksinkertaistetulta Civ5:ltä, jossa maailman valtauskontoja ei saa nimetä uudelleen sillei tyhmästi.Sen sijaan pakanasymboleita saa vapaasti raiskata. Civ6 uhkasikin jäädä vain lojumaan pelihyllyyn, mutta Gathering Storm toi mukanaan diplomatian syöverit, warmonger-systeemin kuoletuksen ja korvaamisen ja luonnonmullistukset. 

Ja joo, onhan niitä oikeitakin muutoksia sitten 5:n. Esimerkiksi se, että districtit ja ihmeet pitää nykyään rakentaa kartalle, joka luo oman taktisen elementin. Ei kannata olla 3:a kaupunkia, joihin keskittää kaikki, vaan kaupunkeja on taas hyvä olla paljon - vähän niin kuin 3:n ja 4:n aikoihin. Ja uskonnollakin voi voittaa.

Kaiken kaikkiaan uusimmat civit tekevät koko graafisesta excelistä mielekkäämmän, kun kaikilla aikakausilla on tarkoituksensa, eikä katapulttisotien jälkeen vain odotella, että selvitään aikakausien yli moderniin aikaan, että ehtii dunkuttamaan kehityksessä jälkeen jääneitä siviilisaatioita. Civ2:ssa tämäkään ei onnistunut, sillä jos menit tykittämään jotain keskiaikaan jämähtänyttä civiä tankilla, siellä olikin 700 keihäsmiestä, jotka valtasivat jonkin käpykaupunkisi, oppivat kaiken teknologiasi ja dunkuttivat koko tulevaisuutesi maanrakoon. 4 taisi olla se, joka toi mukanaan hexat, jne.

Valvojat: RasimusMustelmann