Mitä olet viimeksi pelannut

18.12.2021 21:45 #401 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Rayman Origins

Vaikka pidän tasoloikkapeleistä kovastikin, Ubisoftin kehittämä Rayman on ollut minulle tähän saakka tuntematon pelisarja. Nimihahmo on kyllä ollut ulkonäöltään tuttu, mutta peleihin tarttuminen on jostain syystä jäänyt väliin. Sarjahan on alkanut jo ykköspleikkarilla ja saattoi ehkä olla kovakin juttu aikalaisten keskuudessa. Muutaman osan jälkeen Rayman-pelit kuitenkin vaipuivat unohdukseen, kunnes tämä vuonna 2011 ilmestynyt Origins palautti sarjan taas ihmisten mieliin. Yllättäen kyseessä on vasta toinen kaksiulotteinen Rayman, sillä ensimmäisen osan jälkeen sarja hairahtui kolmiulotteiseksi. Kaikki parhaat tasoloikathan ovat mallia 2D ja Rayman Origins onkin ehdottomasti tasoloikkaa lajityypin parhaasta päästä.

Juonta on sen verran, että homma saadaan vauhdikkaasti käyntiin. Rayman ystävineen nukkuu Kuorsauspuuksi nimetyn puun oksilla ja hermostuttaa äänekkäällä kuorsauksellaan maan alla elävät zombieläkeläiset. Kärttyisät ilkimykset vangitsevat Raymanin ystävät, joten pelastushommiin on lähdettävä. Vangeiksi päätyvät myös vaaleanpunaiset electoon-pallerot, joita pitää vapauttaa tietty määrä, jotta pelissä pääsee eteenpäin. Näitä pallukoita löytyy kenttien varrelle kätketyistä häkeistä, mutta vaikka kulkisikin niiden ohi, yhden häkin löytää varmasti aina kentän lopusta. Electooneja kertyy myös haasteita suorittamalla, kuten läpäisemällä kenttä annetussa ajassa tai keräämällä tarpeeksi keltaisia pallukoita, joita kentissä esiintyykin runsaasti. Jumiin ei kuitenkaan voi käytännössä jäädä, vaan pelin läpäisee varmasti kehnompikin tasoloikkija. Vaikeus kasvaa huomattavasti, jos haluaa suorittaa kaikki haasteet ja kerätä kaikki electoonit. Peli on siis pohjimmiltaan kohtalaisen helppo, mutta jos kaipaa kiperiä koitoksia, niitäkin on tarjolla.

Pelissä kohdataan vihollisia, mutta niitä vastaan ei oikeastaan taistella. Harva vihollinen hyökkää suoraan kimppuun, joten päälle hyppääminen tai ihan vaan väistäminen riittää pitkälle. Tämä on ihan hyvä juttu, sillä taistelun puute pitää pelattavuuden virtaviivaisena. Muutama pomotaistelu on tietenkin poikkeus, mutta pidän niitäkin vain hyvänä vaihteluna. Tämä on minulta harvinaisesti sanottu, koska yleensä inhoan pomotaisteluja. Vaihtelua on muutenkin, sillä välillä Rayman lähtee lentoon moskiiton selässä ja välillä sukeltaa vedenalaisiin syvyyksiin. Kontrollit eivät ole aivan veitsenterävän tarkat ja esimerkiksi suunnan vaihdossa ja ihan vain ylöspäin hyppäämisessä on havaittavissa pieni viive. Pääosin liikkuminen on kuitenkin sulavaa ja ongelmatonta, jolloin puhtaasta loikkimisen riemusta pääsee kunnolla nauttimaan.

Loikintariemun maksimoimiseksi myös kenttäsuunnittelu on kohdallaan, sillä kentät ovat todella monipuolisia ja visuaalisesti aivan mahtavan näköisiä. Vehreä viidakko, kuuma aavikko ja luminen vuoristo ovat tuttuja arkkityyppejä, jotka saavat Raymanissa omaperäisen ja raikkaan käsittelyn. Värikäs ja nätti piirrosgrafiikka tuo mieleen Paavo Pesusienen ja Ren & Stimpyn ja kun animaatiokin on toteutettu eloisasti, on pelissä harvinaisen iloinen ja riehakas tunnelma. Hassut ääniefektit ja kelpo musaraita antavat loikkaelämykselle vielä viimeisen silauksen. Läpäisyn jälkeen palasin jahtaamaan puuttuvia saavutuksia ja yhteensä vietin pelin äärellä mahdollisesti jopa 30 tuntia. Se kuulostaa paljolta, mutta vakuutan, että tylsää ei ollut hetkeäkään.

Raymanissa ei juuri tasaista maastoa esiinny.

30.12.2021 10:26 #402 :: Rasimus
Mitä olet viimeksi pelannut
The life and suffering of Sir Brante

"Valitse oma seikkailusi"-tyyliset kirjat olivat kova juttu 90-luvulla ja olen tarinavetoisten ystävänä pitänyt sen tyylisistä peleistäkin (esim. taannoin hehkutin tässä ketjussa King of Dragon Passia).

Tässä interaktiivisessa tarinassa ohjaillaan nimihenkilön elämää syntymästä aina keski-iässä tapahtuviin maailman mullistuksiin asti, valiten valistuksen ajan kynnyksellä olevassa fantasiamaailmassa elääkö elämänsä aatelisena, kirkonmiehenä, vai kapinaa hautovan rahvaan jäsenenä, kaikissa rooleissa joko vallankumouksen puolesta, sitä vastaan, tai puolivälissä osallisuutta vältellen. Oman perheen risteävien pyrkimystenkin kanssa pitäisi tasapainotella, ja päättää onko suku tärkeämpi kuin menestys jne.

Tekstiä on välillä vähän turhankin paljon, tapahtumat eivät aina tunnu täysin loogisilta, ja itselle tulee mieleen muitakin tapoja hoitaa jotkin vastaantulevat tilanteet. Mutta noin yleisesti peli jätti vau-fiiliksen ja sai toimia minun tämän vuoden kirjojen lukemiskiintiön täyttäjänä.

Steamista saa pelin kaksi ekaa chapteria (lapsuusaika) ilmaiseksi, niin voi kokeilla kiinnostaako tämän tyyppinen peli.


Syberia

Yhä yksi parhaista seikkailupelisarjoista Lucasartsin klassikoiden ohella. Tarkastaja Ankardoja vuosikymmeniä kirjoittaneen ja nyt edesmenneen Sokalin PC-pelibisneksen viritelmät ovat juuri sitä samaa synkeän surumielistä, mutta silmät loistamaan saavaa unenomaista fantastisuutta kuin Ankardot parhaimmillaan (eli 80-luvun puolella kirjoitetut).

Ikäkään ei peleissä kauheasti paina, sillä grafiikat ovat yhä mahtavaa maalauksellista katsottavaa 16-väristen pikselipalikoiden sijasta, ja käsin maalattujen maisemien päällä kävelevien 3D-mallien karkeutta korvaa se että niitä ei yritetäkään näyttää läheltä. Pelin mekaniikoissa toki vaivaa se, että portaiden kiipeämistä saa odotella, ja juoksuvauhtikaan ei tee paikasta toiseen siirtymistä kovin nopeaksi.

Puzzlet eivät paljoa vihjaa miten niitä pitäisi ratkoa, mikä on raivostuttavaa, ja jonkin verran esiintyy backtrackingiä ja edestakaisin juoksentelua mutta pikselin metsästystä en muistanut esiintyneen.

Ennenkin olen kahta ekaa osaa pelannut (vuosia myöhemmin uudelleen lämmittelynä tehdyn kolmannen kohdalla uskoin kritiikkiä ja jätin väliin), mutta siitä on jo parikymmentä vuotta. Hämmästyttävän hyvin kuitenkin muistin paikat, maisemat, ja joissain tapauksissa ongelmien ratkaisut.

 
Muokannut 30.12.2021 17:30 Rasimus Syy: Pahus. Ensin muistin että edestakaisin juoksentelua ei ole, mutta sitten katsoin uudestaan pelin walkthru-tekstejä netistä...

04.01.2022 23:26 #403 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Contrast

Tasoloikkaa ja pulmanratkontaa yhdistävässä pelissä eletään maagisella 1920-luvulla ja ohjataan punaposkista ja korsettiin pukeutuvaa naishahmoa nimeltään Dawn, joka kykenee muuttumaan varjoksi ja sulautumaan muiden varjojen joukkoon. Tämä erikoiskyky selittyy sillä, että Dawn on pienen Didi-tytön mielikuvitusystävä, joka kulkee hänen mukanaan kaikkialle ja auttaa häntä ongelmatilanteissa. Didin suurin ongelma on hänen vanhempiensa karikkoinen suhde, jonka tyttö yrittää korjata parhaansa mukaan. Äiti laulaa öisin kapakassa ja isää ei ole näkynyt hetkeen, joten pienellä lapsella on todellinen haaste edessään. Pelin alussa Didi seuraa äitiään salaa nähdäkseen tämän esityksen ja ajautuu seikkailuun, jossa mielikuvitusystävälle tuleekin tarvetta.

Valoon ja varjoon perustuva mekaniikka kuulostaa mielenkiintoiselta ja sitä se aluksi onkin. Pelimaailma on kolmiulotteinen, mutta Dawnin muuttuessa varjoksi liikkuminen tapahtuu kaksiulotteisesti. Silhuettina seinällä voi ylittää vaikka rotkon ja kiivetä paikkoihin, joihin ei muuten pääsisi. Varjot ovat tavallaan kiinteitä, joten niiden päällä voi hyppiä, mutta läpi ei voi mennä. Mekaniikka näyttää ja tuntuu veikeältä ja alussa peli ihastuttaakin kovasti. Valitettavasti pulmat eivät ole häävejä eivätkä juurikaan vaadi pelaajalta kekseliäisyyttä. Pitää vain etsiä sopiva varjo, muuntautua itse varjoksi ja kävellä sen kautta eteenpäin. Joskus harvoin varjojen luominen vaatii esineiden ja valonlähteiden siirtelyä, mutta pulmat ovat silti enimmäkseen aika tylsänpuoleisia. Tämä on harmi, koska pulmat ovat käytännössä pelin koko sisältö.

Kontrollit eivät myöskään tue pelattavuutta, kuten niiden toivoisi. Sekä 3D- että 2D-hahmona liikkuminen on melko tönkköä, mikä ei ole mukavaa, koska pelissä hypitään runsaasti kummassakin ulottuvuudessa. Varjomekaniikka itsessään on erinomainen, mutta sen hyödyntäminen jää vähän puolitiehen. Contrastin läpäisee noin 4-5 tunnissa, joten tympäisemään peli ei sentään ehdi. Ja onhan pulmien joukossa pari hyvääkin, minkä lisäksi pelin noir-estetiikka näyttää oikein sievältä. Kyllä tätä kokeilla kannattaa, kunhan ei odota täysosumaa.

Peli tapahtuu yöllä, joten kuu näkyy aina ulkona liikkuessa.

05.02.2022 12:12 #404 :: Rasimus
Mitä olet viimeksi pelannut
Vihdoinkin jo ennen talvea aloitettu urakka päätökseen...

Mass Effect Legendary Edition

Kasvojen kohotuksen saaneesta Mass Effectistä kannatti maksaa uudemman kerran jo ihan sen takia että ykkösosa toimii kaatuilematta ja ilman grafikkabugeja. Tosin muut bugit ovat yhä tallella sarjan jokaisessa osassa. Etenkin kolmonen on hieno kokoelma pöllöniskaisia hahmoja, karmeasti valaistuja hampaita, ja senttien rakoja kun jonkin pitäisi koskettaa jotakin, sekä pahimpana disabloituja tallennuskytkimiä (erityisen ikävä kun loppuratkaisujen läpikäyntiä varten pitää grindata varmaan puolen tunnin edestä peliä).

Ensimmäisessä ja toisessa osassa kyllä voi nillittää, että viidentoista vuoden ikä alkaa tuntua. Sisätiloissa on vähän yksityiskohtia, ne on samalla sapluunalla tehtyjä (mitä nyt huonekalut vaihtelevat), ja järjettömän tilavia ja autioita (koska tuon ajan tekniset syyt, vertailun vuoksi tuoreempien Hitman-pelien ihmisvilinä ahtaissa basaareissa...). Kolmososan grafiikoitakin oli kuulemma parannettu, mutta itse en huomannut suurta eroa kun se oli jo silloin aikoinaan kaunis kuin sika pienenä. Tosin kakkosesta porttaamani Shepardin suu muuttui jotenkin ruman näköiseksi, ja Ashley näyttää yhä muoviselta barbinukelta joka ryntää taistelut kajalit huolella tiptop-säädettyinä (parissa ekassa osassa se oli sentään vielä oikean avaruusmariinin näköinen).

Itselle tuli pienenä järkytyksenä kuinka vähän tekemistä ykkösosan sivutehtävissä oikein oli: useimmissa menee vain minuutti, jonka aikana ammutaan kasa tyhmiä örkkejä tyhmien tiimiläisten avustamana, ja sitten saadaan tekstinä muutaman rivin pituinen yhteenveto että se oli nyt siinä. Mutta pääjuoni, rauhallinen syntikkamusiikki, Makolla pelleilly (tietokonepelihistorian pitävimmät renkaat...) ja matkatovereiden kanssa keskustelut (jota sitäkin oli vähemmän kuin muistin) ovat yhä pelin suola.

Jos roolipelimäisyyttä ei ollut ekassa osassa juuri lainkaan, ja kakkososa riisui pois ne viimeisetkin poistamalla tarpeen muille kuin ammuskeluun liittyville taidoille. Loottikin ropemielessä katosi kokonaan, mikä oli ihan hyvä sillä inventaarion hallinta ykkösessä oli painajaismaista. Vuorovaikutus hahmojen välillä sen sijaan lisääntyi, ja kerronta parantui. Kolmannessa osassa vieläkin enemmän, sillä painotus elokuvamaiseen kerrontaan oli ihan nupit kaakossa (jopa dialogin valintapyörän saa kytkettyä pois) ja kakkosessa inhoamani räiskintäosuudetkin muuttuivat kolmosen myötä sujuvammiksi ja siedettävämmiksi tuntuen enemmän hektiseltä elokuvalta kuin peliltä. Suurin nillityksen aiheeni Mass Effect -peleissä onkin se, että ne eivät ole tietokoneroolipelejä Biowaren Knights of Old Republicien ja Jade Empirejen tapaan, vaan räiskintäpelejä (joista kategorisesti en pidä) joissa on roolipelielementtejä.

Tarinahan on se mikä on tehnyt Mass Effecteistä niin legendaarisen. Eka osa menee wanhan hyvän ajan pulp-scifihengessä, jossa starshiptrooperit tappelevat hullua Sarenia ja tämän geth-koneolentokätyreitä vastaan. Toinen osa siirtyy paikoin kauhutunnelmiin, kun kasvottomat ja alienmaisina massoina vyöryvät Keräilijät saapuvat airueina noin sadan tuhannen vuoden välein kaikki kehittyneet sivilisaatiot tuhoaville Sadonkorjaajille. Kirkkaasti sarjan paras kolmas osa taas muuttuu inhorealistiseksi ja sydäntäsärkeväksi toivottoman maailmankaikkeudensodan kuvaukseksi kun Sadonkorjaajat viimein hyökkäävät aivan kaiken kimppuun ja Maa pommitetaan jo ensiminuuteilla takaisin kivikauteen. Kaupan päälle sitten gethien (ja monien muidenkin sivujuonteiden) moniulotteistaminen ja asetelmien kääntäminen päälaelleen matkalla sarjan ensimmäsestä osasta kolmanteen. Vain melko epämiellyttävän Cerberus-salaliitto-organisaation kehittelyyn olisin kaivannut enemmän lihaa luiden päälle (Illusive Man on ihan mainio asia erikseen). Ja sitten on tietenkin pelisarjan syystäkin vihattu lopetus (tai siis neljä valinnaista mutta melko samankaltaista lopetusta), joka paranee jos ajattelee erästä faniteoriaa:
Varoitus: Spoiler.


Muistin taas Biowaren peleille tyypillisen oudon ongelman: Koska hahmojen välillä eri tehtävien aikana on niin paljon uniikkia dialogia, kannattaa netistä kaivaa esiin tietoa siitä missä järjestyksessä tehtävät kannattaa suorittaa ja minkälaisella miehityksellä. Jos haluaa kaiken herkullisen hetulan heiton kokea, pitää tehtävät tehdä useampaan kertaan eri tiiminjäsenillä. Itse en kyllä jaksanut moiseen enää tällä uudelleenpelauskierroksella ryhtyä, vaikka tehtäviin ei yleensä yli puolta tuntia saakaan kulumaan. Onneksi on YouTube jos oikeasti kiinnostaa.

Bonus-kommentti näin MeToo-aikakaudelta: Räikeimpiä naisvartalon nuolemisia on kuulemma väli- ja keskusteluanimaatioista poistettu, mutta Jack ei ole saanut vieläkään paitaa päälleen. Vaikka ovatkin Biowarella olleet hillitympiä kuin joissain japanilaisissa ns. bikinihaarniskaroolipeleissä, niin suojapanssarin läpi pullottavat rinnat ja takamukset ovat yhä melko koomisen näköisiä. Voin vain kuvitella minkälaista tuhoa rintalastassa saa aikaiseksi sopivasti osuva luoti, kun sen voima ei ohjaudukaan sivuun panssarin kuperan muodon ansiota, vaan keskittyy yhteen pisteeseen rintojen välissä olevan koveran kohdan ansiosta...

 
Muokannut 05.02.2022 13:35 Rasimus

08.02.2022 11:46 #405 :: Puupää :D
Mitä olet viimeksi pelannut
Viimeksi pelasin Warcraft 3 frozen thornea ja battlefield 1942 :)

19.02.2022 19:10 #406 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Trine 3: The Artifacts of Power

Kaksi ensimmäistä Trineä olivat erinomaisia tasoloikkapelejä, joissa värikäs grafiikka, iloinen tunnelma ja fysiikkapohjainen pulmanratkonta yhdistyivät viihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Kakkonen jopa paransi ykkösestä tarjoamalla pulmat entistä kekseliäämpinä ja vähän vaikeampinakin. Kolmosesta minulla oli ennakkoon hieman nihkeä kuva, koska sen kehitys ei ilmeisesti mennyt aivan putkeen rahoitusongelmien takia. Sisältöä jouduttiin jättämään pois, eikä sitä julkaistu myöskään jälkeenpäin. Pelkäsin joutuvani pelaamaan pahastikin keskeneräistä peliä, mutta onnekseni Trine 3 ei jää edeltäjistään paljoa jälkeen. Puutteet ovat havaittavissa ja tarina päättyy harvinaisen töksähtävästi, mutta valmiiksi saatettu osuus on kuitenkin viimeisteltyä jälkeä.

Pelaaja ohjastaa tuttua kolmikkoa, eli velho Amadeusta, ritari Pontiusta ja varas Zoyaa. Maaginen artefakti Trine kutsuu heidät jälleen yhteen tärkeää tehtävää varten, mutta seikkailuissa ryvettyneet kumppanukset eivät enää siedä taikaesineen pompottelua. Yrittäessään päästä sen kahleista irti Trine menee paskaksi ja siinähän sitä taas ollaan. Artefaktin korjaaminen vie kolmikon jälleen matkalle halki monenkirjavien satumaisemien ja tällä kertaa liikutaan perinteisen 2D-tilan sijaan kolmessa ulottuvuudessa. Tämä on pelin suurin ero edeltäjiinsä nähden ja 3D-tilassa pelaaminen tuntuukin ihan virkistävältä uudistukselta. Eteneminen tapahtuu pääosin vasemmalta oikealle kuten tasoloikissa yleensä, mutta samalla kentissä voi liikkua myös syvyyssuunnassa. Lukittujen kamerakulmien takia syvyyden hahmottaminen on välillä hankalaa, mutta ei sentään ärsyttävästi. Taisteluissa 3D tuntuu olevan jopa hyödyksi, kun vihollisten kurmottamiseen on enemmän tilaa.

Aikaisemmat Trinet eivät olleet mutkikkaita pelejä, mutta kolmonen on niitäkin simppelimpi. Amadeus osaa taikoa vain yhden laatikon kerrallaan, eikä siltoina toimivia lankkuja enää lainkaan. Hahmonkehitys on jätetty kokonaan pois, joten hahmojen taidot ovat samat pelin alusta loppuun. Keräilytavoitteen antavat sinne tänne ripotellut hohtavat kolmiot, joita myös tarvitaan uusien kenttien avaamiseen. Niiden metsästys on onneksi hauskaa, koska kentät ovat visuaalisesti häikäiseviä ja niitä koluaa mielellään. Kontrollit ovat myös napakat ja fysiikatkin toimivat edelleen hyvin. Kenttiä on vähemmän kuin edellisissä osissa, mutta peli on mielestäni silti ihan sopivan mittainen. Trine 3 on rento ja hyväntuulinen fantasiaseikkailu, jossa pienet puutteet eivät tunnu liikaa.

Peli määrää, mistä suunnasta maisemia katsellaan. Joka kulman taakse ei voi kurkistaa, mutta ainakin kuvat on sommiteltu kauniisti.

Muokannut 20.02.2022 00:44 Mustelmann

29.03.2022 23:44 #407 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Risen 2: Dark Waters

Kun herää krapulassa keskellä palavia vuoria inkvisition uniformussa, tietää eläneensä viime päivinä täyttä elämää. Tällaisesta tilanteesta itsensä löytää Risen kakkosen nimetön päähenkilö, jonka on noustava ylös sängystä ja korjattava se, mitä korjattavissa on. Olen pelannut ykkös-Risenin joskus kymmenen vuotta sitten, joten tarinan taustat olivat päässeet hieman unohtumaan, eikä minulla ollut mitään muistikuvaa siitä, miten pelihahmoni oli päätynyt inkvisition riveihin. Urapolku maajussista maailman rippeitä hallitsevan järjestön upseeriksi on ollut joka tapauksessa pitkä, mikä selittää myös pelin kohmeloiset lähtökohdat. Sankari ei ehdi kauaa levätä, kun inkvisition viimeisen linnakkeen rantahiekalle huuhtoutuu mysteerinainen, joka väittää olevansa kuuluisan merirosvokapteenin tytär. Isukki on kuitenkin kadoksissa, joten aivan aluksi pelaaja saa luvan etsiä hänet yhdessä merirosvoneidon kanssa. Risen 2: Dark Waters onkin selkeän piraattiteemainen peli, jossa seilataan purjelaivoilla, kipataan rommia naamaan ja etsitään kalleuksia aarrekarttojen avulla.

Ensimmäinen osa oli melko perinteistä roolipelifantasiaa keskiaikaisella silauksella, mutta kakkonen muistuttaa enemmän 1700-luvun kolonialismin aikakautta. Miekkojen ohella käytetään musketteja ja sotilaspuvut ovat metallin sijaan nahkaisia. Kolonialismi näkyy konkreettisesti siinä, että inkvisitio vertautuu selvästi espanjalaisiin konkistadoreihin espanjalaishenkisiä erisnimiä myöten. Inkvisitio myös etsii uudelta, viidakon peittämältä mantereelta elintilaa vanhan tuhouduttua titaanien välisessä taistelussa. Pelaaja on alussa inkvisition jäsen, mutta uudelle mantereelle saapuessa pitää päättää, jatkaako sen riveissä vai liittoutuuko paikallisten alkuasukkaiden kanssa. Itse valitsin tien viidakkoheimon parissa, koska inkvisition toimet siirtomaaisäntänä eivät houkuttaneet. Yhteydet entiseen työnantajaan eivät silti täysin katkea, minkä lisäksi pelaaja luo uraa myös merirosvona. Rautoja on tulessa samaan aikaan useita ja niiden takomisesta tuleekin priorisointikysymys.

Päätavoite pelissä on päihittää meressä elevä titaani Mara, joka valtaisan Krakenin hahmossa haittaa merkittävästi mantereiden välistä laivaliikennettä. Vaikka kyseessä on suuri ja paha päävastustaja, ennen väistämätöntä lopputaistelua häntä ei pelissä juuri nähdä. Pahistitaani tuntuukin suurimman osan ajasta sivuseikalta, johon palataan lopussa velvollisuuden vuoksi. Pelaaja itse seilaa toki merellä niin kuin tahtoo, eikä Krakenin lonkeroita tarvitse missään vaiheessa pelätä. Mainittakoon, että purjehdus tapahtuu kokonaan välivideoissa ja laivojen kansilla liikutaan vain, kun ne ovat ankkuroituna satamaan. Laivoja ei myöskään päivitetä mitenkään, eikä niillä ole muutenkaan pelimekaanista merkitystä. Tylsän antagonistin ja käytännössä olemattoman laivailun lisäksi peli tarjoaa onneksi muitakin kiintopisteitä.

Pelihahmo oppii alkuasukkaiden keskuudessa taikuutta eli voodoota, mikä mahdollistaa potioneiden sekoittelun, kirousten langettamisen sekä tietysti ihmisten manipuloinnin nuken välityksellä. Valitettavasti koko voodoo-systeemi on melko turha, enkä itse löytänyt taikojen tekemiselle useinkaan mitään tarvetta. Ihmisten kontrollointi ja ohjaaminen askartelemalla tarkoitukseen sopiva nukke on hauska ominaisuus, mutta sitä voi käyttää vain käsikirjoituksen suomissa kohdissa. Taikajuomiin en jaksanut perehtyä ja muutkin voodoo-temput jäivät lähinnä kokeilun asteelle. Toisaalta alkuasukkaisiin liittyvät juonitehtävät ovat mielenkiintoisia ja kahden eri heimon kulttuureihin tutustuu mielellään. Mikä parasta, merirosvoneidon lisäksi pelaaja saa heilakseen myös viehättävän heimoprinsessan, vaikka romanssit näiden kanssa pitääkin valitettavasti kuvitella omassa päässä.

Avoimessa maailmassa seikkaillaan vapaasti missä haluaa, mutta pelaaminen tuntuu silti jatkuvasti sopivassa määrin ohjatulta. Tehtävälistaan ilmestyy monenlaista hommaa, mutta ähky ei kuitenkaan pääse iskemään. Maailma koostuu muutamasta saaresta ja parista rannikkoseudusta, mikä pitää kartan hallittavan kokoisena. Tutkittavaa ja löydettävää riittää, mutta järjellisessä mittasuhteessa. Viidakoissa, luolissa ja vanhoissa raunioissa liikkuu tietysti paljon vihamielisiä hirviöitä, mutta pelin vihollistyypit voi laskea kahden käden sormilla. Oli vastassa sitten ihminen tai äkäinen villisika, kaikkiin toimivat samat temput. Ensin torjutaan muutama isku, sitten lyödään pari sisään, torjutaan taas muutama ja lyödään taas itse. Pelihahmo voi opetella vastaiskun, mutta en ikinä tajunnut, miten tehdään. Niinpä spämmäsin kevyttä perusiskua ja heitin joskus väliin raskaamman voimalyönnin, mutta siinäpä oma taistelutyylini. Mättö on ikävän tunnotonta häseltämistä, mutta sen kanssa pystyy elämään.

Hahmonkehitys on varsin hidasta, koska alussa raha ei riitä mihinkään ja vaikka riittäisikin, kukaan ei myy mitään järkevää ja taitojen opettajatkin ovat harvassa. Toisaalta silloin kun kauppiaalla on jotain hyvää valikoimassa, riemu on rajaton. Varusteet eivät vaihdu todellakaan kovin usein, mutta uutta kamaa osaa aina arvostaa. Piraateille ominaisesti pelaaja voi turvautua myös likaisiin temppuihin, kuten hiekan heittämiseen silmille tai varastamalla rahat jonkun taskusta samalla, kun puhuu säästä. Vähän turhiksi nuokin kikat jäävät, vaikka oveluus onkin yksi kategoria, joihin taitopisteitä voi sijoittaa. Tiirikointi on tosin hyvä taito, sillä lukittuja arkkuja löytyy joka paikasta. Kaunopuheisuus ja painostaminen ovat vähän kuin sama asia eri lähestymiskulmalla, mutta valitettavasti näitäkin taitoja pääsee käyttämään vain, kun peli antaa siihen mahdollisuuden.

Risen 2: Dark Waters on ihan kelpo roolipeli kiehtovalla merirosvoteemalla. Siinä on paljon hiomattomia kulmia ja omituisia ominaisuuksia, mutta toisaalta pelissä on sympaattista viehätysvoimaa, mikä puuttuu isomman luokan huipputuotannoista. Tarina tai dialogi eivät ole Bioware-tasoa, mutta silti nimenomaan tarina ja hyvin rakennettu maailma pitivät minut otteessaan. Tunnelmaa ja tunnetta riittää silloinkin, kun mekaniikat jättävät toivomisen varaa. Kokeneet roolipelikonkarit eivät ehkä saa pelistä paljoakaan, mutta itse viihdyin sen äärellä peräti 60 tuntia ja tein melkein kaiken, mitä tarjolla oli. Tekstin pituus kertoo, miten syvälle peli parhaimmillaan imaisikaan.

Aidon sankarin tunnistaa sapelista ja kolmikolkkahatusta.

Muokannut 30.03.2022 01:18 Mustelmann

15.04.2022 21:57 #408 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Submerged

Pienimuotoisessa seikkailupelissä liikutaan veden valtaamassa kaupungissa, jonka rakennuksista vain katot ja ylimmät kerrokset ovat näkyvissä. Sieltä täältä löytyy kirjan sivuja, jotka avaavat tilanteen taustoja. Ilmastonmuutos on kiihtynyt siihen pisteeseen, että maapallo tai ainakin pelialueena toimiva kaupunki on vajonnut meren syliin. Aution kaupungin vetisillä kaduilla uivat vain kalat, mutta rappeutuneissa rakennuksissa hiippailee myös outoja ihmisen kaltaisia otuksia. Niitä ei kuitenkaan tarvitse pelätä, sillä pelissä ei taistella lainkaan, eikä siinä ole muutenkaan minkäänlaista haasteen voittamiseen perustuvaa mekaniikkaa. Submerged onkin puhdas fiilistelypeli, jossa tutkitaan ympäristöä, etsitään keräilykohteita ja ihaillaan maisemia.

Nimettömään kaupunkiin saapuu pienellä moottoriveneellä nuori tyttö, jonka pikkuveli on pahasti haavoittunut. Tyttö jättää veljensä turvapaikkana toimivaan kellotorniin ja lähtee etsimään ruokaa, lääkkeitä, puhdasta juomavettä ja muuta tarpeellista tavaraa. Aina kun jonkin tällaisen tavaran löytää, kaksikon menneisyydestä paljastetaan pieni palanen. Pelissä ei ole dialogia, vaan tarina kerrotaan luolamaalauksia muistuttavien sarjakuvaruutujen kautta. Tarinoita on tavallaan kaksi, joista yksi kertoo tytöstä ja pojasta ja toinen maailman laajemmasta tilasta. Pelaaja ohjastaa tyttöä, joka liikkuu kaupungissa moottoriveneellä ja rantautuu rauniotaloihin löytökaman toivossa. Esteitä tai edes puzzleja ei ole, joten pelaaja saa koluta avointa pelialuetta rennosti ilman huolen häivää.

Veneellä ajelun lisäksi toinen tapa ympäristön tutkimiseen on Assassin's Creed-tyyppinen kiipeily, josta putoamisen mahdollisuus on kuitenkin poistettu. Askel ei siis voi osua harhaan, eikä ote livetä kymmenienkään metrien korkeudessa. Kiipeily on mukavaa ja leppoisaa puuhaa, mutta jännitysmomentin puuttuessa vähän tylsääkin. Tarinaruutujen lisäksi pelaaja voi etsiä veneen päivitysosia, jotka buustaavat kaasua, mutta muuta motivaatiota pelimaailman tutkimiseen ei anneta. Peli on myös alusta loppuun täysin samanlainen, eikä siinä ole mitään muuttuvia tekijöitä. Luonnon haltuunsa ottama kaupunki on nätti peliympäristö, mutta teknisesti vanhahtava grafiikka latistaa visuaalista tenhoa. Submerged on silti kiva pikkupeli, jonka viehättää lyhyen kestonsa ajan.

Viherkasvusto on vallannut kaiken, mikä ei ole päätynyt veden alle.

02.05.2022 21:05 #409 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Shantae and the Pirate's Curse

Tämä on 2000-luvun alussa alkaneen pelisarjan kolmas osa ja ensimmäinen, joka on julkaistu tietokoneelle ja isoille konsoleille. Aiemmat osat ilmestyivät alunperin Nintendon käsikonsoleille, mutta nekin on myöhemmin käännetty muille alustoille. Itselleni tämä oli ensikosketus pelisarjaan, joten aikaisemmat tapahtumat eivät olleet minulle tuttuja. Niihin viitataan pelissä jonkin verran, mutta juonesta pysyy helposti kärryillä ummikkonakin. Menneisyys tulee ilmi lähinnä hahmojen välisessä sanailussa, joka osoittaa, että he ovat tavanneet ennenkin. Juonta ja dialogia on tasohyppelypeliksi paljon, mutta pääasia on itse hyppelyssä, joka sujuukin oikein mallikkaasti.

Shantae on henkiolento, joka on menettänyt edellisessä pelissä henkivoimansa ja niinpä hän totuttelee elämään tavallisena ihmisenä. Seesteinen arki rikkoutuu, kun Shantaen kotikylään hyökkää ilkeä valloittaja Ammo Baron. Pelaaja pääsee pieksemään pahiksen heti alussa, minkä jälkeen paljastuu, että pormestari on myynyt kylän hänelle heikkona hetkenään. Ammo Baron on siis kylän laillinen omistaja, joten Shantae joutuu kotiarestiin. Siellä hän kohtaa vanhan vihollisensa, merirosvo Risky Bootsin, joka syyttää häntä varusteidensa ja miehistönsä varastamisesta. Selviää, että oikea syyllinen on Riskyn entinen kapteeni Pirate Master, joka tavoittelee perinteiseen pahistyyliin koko maailman valloittamista. Näin ollen Ammo Baron ei olekaan pelin päävastustaja, vaikka hänellä onkin juonessa osuutensa. Shantae ja Risky muodostavat eripuraisen liittouman Pirate Masterin voittamiseksi ja niinpä varsinainen seikkailu voi alkaa.

Pirate Master on itsekin jonkinlainen henkiolento, joka saa voimansa eri puolilla maailmaa lymyileviltä pomohirviöiltä, jotka pitää tietenkin mätkiä hengiltä. Pelaajan pitää myös etsiä lepakkomaisia Tinkerbats-otuksia, joita on ripoteltu sinne tänne parikymmentä kappaletta. Niistä ei ole pelimekaanista hyötyä, mutta niitä tarvitaan, jos päävastustajan haluaa tuhota lopullisesti. Itse en jaksanut etsiä niitä kaikkia, sillä moni on piilotettu sangen kinkkisesti, joten kohtaamassani lopputaistelussa Pirate Master päätyy vain maanpakoon. Maailma pelastuu joka tapauksessa, joten ehkä annan asian olla. Pinkit mustekalan sydämet ovat toinen keräilykohde, joita keräämällä Shantaen elinvoima kasvaa aina viiden sydämen välein. Näitäkään en löytänyt jokaista, mutta elinvoimaa kerrytin sen verran, että kuoleminen alkoi olla jossain kohtaa vaikeaa. Lisäksi peli jakaa parannusesineitä melko anteliaasti, joten osuman ottamisesta ei koskaan koidu suurempaa harmia.

Pelaaminen hoituu oldschool-tyyliin kaksiulotteisessa pikselimaailmassa, jonka pikselit ovat sieltä karkeammasta päästä, eli noin sormenpään kokoisia. Vastapainona keskusteluosuuksissa ihastellaan tarkasti piirrettyjä animehahmoja, jotka istuvat pikseligrafiikan lomaan varsin saumattomasti. Viehkeitä naishahmoja katsellessa mietin väistämättä, miltä peli olisi näyttänyt, jos se olisi toteutettu kokonaan samalla tyylillä. Vaikka olenkin jo periaatteessa kyllästynyt retrohenkiseen pikselimuotiin, niin Shantae on kieltämättä kauniin näköinen peli. Värejä riittää kuin ennen vanhaan ja lisäksi kentät ovat monimuotoisia ja hyvin suunniteltuja, joten niissä loikkii enemmän kuin mielellään. Kontrollit ovat myös napakat, eivätkä ne petä tiukassakaan paikassa.

Shantaen pääase ovat hänen violetit hiuksensa, joita hän käyttää kuin ruoskaa. Lisäksi neito saa pelin edetessä käyttöönsä Riskyn kadonneet merirosvoaseet, eli musketin, sapelin ja hatun, jonka avulla voi leijailla kuin laskuvarjolla. Pari muutakin kykyä tarjoillaan ja näitä kaikkia tarvitaan, jos kentät haluaa koluta läpikotaisin. Voidaan siis puhua metroidvaniasta, mikä iskee itseeni lähes poikkeuksetta, vaikka tälläkään kertaa vanhaa kaavaa ei uudisteta millään tapaa. Hyvin luotujen kenttien tutkiminen on kuitenkin aina hauskaa, joten mitään uusia temppuja en jäänyt kaipaamaan.

Shantae and the Pirate's Curse on varsin helppo peli, vaikka pomojen kohdalla pitääkin vähän miettiä, miten ne voitetaan. Haastaviakin hyppelykohtia löytyy, mutta ne ovat lyhyitä, eikä pitkiä puristuksia joudu muutenkaan suorittamaan. Kun iloinen kokonaisuus viimeistellään tarttuvalla ja todella energisellä musaraidalla, ei tasoloikkafani voi juuri parempaa toivoa.

Pelihahmoille on kirjoitettu paljon repliikkejä, mutta ne on ääninäytelty vain muutamien sanojen osalta.

23.05.2022 18:47 #410 :: Rasimus
Mitä olet viimeksi pelannut
Detroit Become Human

Nohnih. Nyt Quantic Dream viimein teki sen. Eli pelin jonka jokaisesta aspektista pidin. Tähän astihan olen digannut ihan kybällä Fahrenheitin, Heavy Rainin ja puutteistaan huolimatta myös Beyond Two Soulsin tarinoita, mutta valittanut merisairaaksi ja eksyneeksi tekevää kameraa ja sormet solmuun saavaa ärsyttävää quicktime-jumppaa. Detroitiin oli jäänyt huonoa vain paikoitellen poukkoileva ja ihan väärin suunnattu kamera.

Kun 3D-hahmoina seikkailee tunnistettavat Lance "Millennium-masennus" Henriksen (inhottavan pieni rooli tosin) ja Clancy "There can be only one" Brown Bladerunner-teemaisessa juonessa, niin mikäs tätä oli pelatessa. Juonellisesti ja emotionaalisesti muutaman viime kuukauden paras pelikokemus, vaikka yhä kärsii joistain tarinankerronnan kliseistä ja hyväksikäyttämättömistä juonenkäänteistä: olisin kaivannut jotain Westworld-henkistä suurta suunnitelmaa androidien oman tahdon syntymiseen, sellaista kun viitattiin olevan Ison Pahan Yhtiön muijan ja samaisen yhtiön taiteellisista erimielisyyksistä jättäneen neron välillä.

Alkuvalikon Chloe oli kiva tatsi:
Varoitus: Spoiler.



X-COM 2

Avaruusolentojen vuoropohjainen, enemmän lautapelimäisiin kuin realismia tavoitteleviin sääntöihin perustuva taktinen ammuskelu (ja räjäyttely) ei ole muuttunut mihinkään ekasta pelistä - eli oli hauskaa mutta turhauttavaa kun nurmiporat eivät osu ladon seinään edes ladon sisältä. Suurimmat erot ovatkin strategia-ruudulla jossa pitää jostain käsittämättömästä syystä puljata kahden eri valuutan, eli intelin (tiedustelutiedon) ja resourcesin (rahan) kanssa. Jostain syystä kauppaan ei kelpaa kuin intel maksuksi, mutta kun kauppaat rojuja pois niin sitten kyllä saat rahaa kouraan.

Bugeja löytyi pari... Yritin ironman-moodia, mutta se loppui lyhyeen kun pelastettava VIP-henkilö oli sijoitettu kartan ulkopuolelle. Ei sinänsä haittaa, koska turhautumista huonosti kestävänä yksilönä suosin joka tapauksessa save/load-jumppaa kunnes asiat onnistuvat. Toinen ärsyttävä bugi oli reitinhaussa, joka pari kertaa laittoi jässikän juoksemaan tulen ja vihollisen näkökentän läpi. Ongelma, jonka olisi voinut välttää 90-luvun alkuperäisten pelien tapaisella vapaammalla liikkumisella nykyisen "klikkaa minne haluat mennä ja reitinhaku hoitaa"-systeemin sijasta.


Rise of Tomb Raider ja Shadow of Tomb Raider

Lara Croft jatkaa Indiana Jonesin jäljillä kallisarvoisten kulttuurihistoriallisten raunioiden ja ainutlaatuisten artifaktien tuhoamisessa.

Rise-jatko-osa oli ihan samaa tavaraa kuin eka reboottikin, jopa niin paljon että ihan kaikki tarinaa myöten oli vain kopiota edellisestä: Silmiin pisti että etenkin kohtaus, jossa massiivisen myyttisen romukaupungin sillalla marssii yliluonnollinen armeija ohitse autuaan tietämättömänä seinillä kiipeilevästä ja hiiviskelevästä Larasta. Oli kiusallisen tuttu ekasta osasta.

Shadow-jatko-osa teki sitten teknisesti valtavan hypähdyksen ja oli kaunis kuin se kuuluisa sika pienenä. Sääli että bugeja löytyi, mutta ei onneksi mitään fataalia. Laran tärinät ja duracelpupumaiset loikkimiset osuessaan sopivaan kohtaan maaston polygoneja eivät kuitenkaan olleet mitään kivaa katottavaa. Tarinaan yritetty (mutta vain yritetty) saada syvyyttä laittamalla tällä kertaa Lara aiheuttamaan maailmanloppu, tuntemaan siitä omantunnon tuskia, ja sitten juoksemaan kilpaa aikaisemmista osista tutun Trinity-organisaation kanssa sen estääkseen. Bugien sijasta pahinta oli kuitenkin laaduntestaus, joka oli jätetty kokonaan tekemättä. Voi luoja kuinka aloin inhota peliä sen kontrollien takia. Jostain syystä hypyt eivät tuntuneet enää osuvan kohdilleen. Sukeltamisessa peli ei osaa päättää käytetäänkö siihen CTRL:ia vai C-näppäintä. "Examine to find hidden information" esineitä tutkiessa on lähinnä tuuripeliä löytyykö oikea kulma. Kartta avataan TABista ja suljetaan ESCistä, mitä vain en koko pelin aikana meinannut millään oppia koska harva muu moderni peli moista näppäintenvaihtumisrumbaa tarjoaa. Ja mikä hiton ajatus oli olla näyttämättä löydettyjä dokumentteja ja esineitä heti löytäessä (kuten edellisissä peleissä tehtiin - jos häiritsi niin painaa ESC:iä), vaan saadakseen ne esiin piti mennä erikseen löydettyjen esineiden ruutuun ja arvata mikä pitkässä listassa otsikoita oli juuri nyt löydetty esine? Raivostuttavaa nyhertämistä koko peli ja jäikin minulla suosiolla kesken. Jotenkin tuntui koko seikkailu vain vastenmieliseltä edeltäjiinsä verrattuna.

Eli voisi sanoa, että jos piti ensimmäisestäkin pelistä niin sitten pitää näistä muistakin (paitsi ehkä Shadowista), mutta mitään uutta ei kannata odottaa. Itse kyllä pidän koko sarjasta (paitsi Shadowista), etenkin siksi että harvoja pakotettuja toimintakohtauksia lukuunottamatta pelit ovat rauhallista tasohyppelyä, jossa annetaan ihan tarpeeksi aikaa pohtia tilannetta ja puzzleja. Mutta jatko-osiin olisin kyllä kaivannut vaihtelevampaa tarinaa. Itseasiassa, minkään kolmen uuden Tomb Raider -pelin tarina ei ole mitään järin moniulotteista nerokkuutta. Tarinan huonoutta korostaa se, että muutaman vuoden takainen ekaa peliä suurpiirteisesti myötäilevä Tomb Raider -leffakin sisälsi paremman idean (lähinnä jättämällä yliluonnollisuudet pois).

...

Tämä pelisarja tarjosi muuten minulle taas tekosyyn tökkiä sormella fiktion kliseisiä typeryyksiä:

Alan kyllästyä mystisiin salaliitto-organisaatioihin, joiden motiiveja, pyrkimyksiä tai rakennetta ei juurikaan selitellä. Organisaatioita, joilla on loputtomat resurssit joiden alkuperää ei avata. Organisaatioita, joilla on loputtomasti itsemurhahakuista tykinruokaa, joka vain jostain syystä on niin uskollista Asialle ettei 90% kuolleisuus yhtä ainoata sankaria vastaan taistellessa haittaa. Ja massiivisuudestaan huolimatta nämä organisaatiot tuntuvat lentävän kaikkien maailman viranomaisten tutkan alapuolella, vaikka tosielämässä taisteluhelikoptereiden ja ohjusten hankinta yleensä kiinnittää aina jonkin tahon huomion.

Ymmärrän kyllä, että salaliitto-organisaatiot tarjoavat tombraidereissa ja assassinscreedeissä helposti ymmärrettävän ja tutun vastustajan, samaan tapaan kuin yliluonnolliset artifaktit tarjoavat kätevän macguffinin jolla perustella useampia kymmeniä tunteja seikkailua. Mutta raja ns. tropesta kliseeseen on ylitetty jo vuosia ja useampia pelisarjoja sitten niin perusteellisesti, että kaipaisin jotain virkistävää älyllistä twistiä näiden organisaatioiden motiiveihin ja toimintatapoihin. Ehkä tyyliin moraalifilosofisiakin kysymyksiä esittänyt Deus Ex -pelisarja (ainakin ne kivikautiset pelit, en tiedä nykyisistä Human Revolutionin jälkeen). Oikeastaan kaipaisin mieluiten maanläheisempiä vastustajia, kuten seikkailupaikalle vain osuneita sisällissotaa käyvän maan sotilaita, ja/tai rahanahneita kilpailevia arkeologeja palkkamuskeleiden kanssa. Mitä tahansa paitsi Trinityn palkkasotureita (ja "Trinity" nimenäkin on klise...). Tosin etenkin kilpailevien arkeologien kohdalla on vaikeampi selittää mistä sadat kätyrit tulevat... Mutta tajuatte varmasti mitä ajan takaa.

 
Muokannut 23.05.2022 18:51 Rasimus

29.05.2022 12:57 #411 :: Rasimus
Mitä olet viimeksi pelannut
Täytyy muuten Shadow of the Tomb Raider-kommenttia sen verran korjata, että katsottuani YouTubesta pelivideota, niin taisin kyllästyä vähän liian hätäisesti peliin. Sen tarina parani tuntuvasti loppua kohden. Pahis saa ulottuvuuksia, haluaakin vain suojella omaa yhteisöään jne. Kahden ekan pelin tarina sen sijaan jäi melko geneeriseksi. Mutta en kyllä palaa pelin pariin, seinillä käsittämätön ohihyppely oli kyllä niin rasittavaa leikkimistä...


Shadow Tactics - Blades of the Shogun

Hyvin wanhojen Commandos ja Desperados pelien kaltainen yläviistosta lintuperspektiivistä kuvattu hiiviskelypuzzle joka koukutti aika kivasti.

Suoritellaan tehtäviä viiden eri kyvyilä varustetun salamurhaajan kanssa. Yksi on iso samurai, joka ei voi uida, kiipeillä tai hyppiä, mutta ainoana pystyy pistämään muita samuraita lihoiksi ja jaksaa kanniskella (ja heitellä) raskaita esineitä, sekä houkutella vihollisia taktisesti sijoitetulla sakepullolla. Pari ninjaa osaavat taas hyppiä, kiipeillä ja uida, ja toinen voi heittää shurikenia, ja toinen jättää ansoja ja pillillä kutsua vihollisia kävelemään ansaan. Geisha osaa naamioitua jne.

Eroaa Hitman-peleistä sillä, että nyt tosiaan hiiviskely ja piilottelu on selviytymisen ehto, räiskiminen ei käy kysymykseenkään. Ja paikoitellen saa tosissaan ajatella miten murhaajien pitäisi toimia synkassa ja miten lähestyä ja mistä, siinä missä Hitmanissa vain riittää että opettelee kohteiden rutiinit ja sen mikä triggaa mitäkin käytöstä.

Aivan loistavaa viihdettä ja pyöri minun ei-niin-tehokkaalla grafiikkapiirillä varustetulla kannettavallakin kohtuullisen hyvin.
Muokannut 29.05.2022 13:11 Rasimus

05.06.2022 22:11 #412 :: Mustelmann
Mitä olet viimeksi pelannut
Machinarium

En ole pelannut tsekkiläisen Amanita Designin muita pelejä, vaikka esimerkiksi Botanicula ja Samorost-sarja ovat liikkuneet tutkassani ajoittain. Machinarium voidaan varmasti lukea studion tunnetuimpiin luomuksiin, joten siitä oli hyvä aloittaa. Kyseessä on perinteinen seikkailupeli, jossa osoitetaan ja klikataan kiintoisalta vaikuttavia kohteita siinä toivossa, että jotain tapahtuu. Oikeita asioita pitää tietenkin yhdistellä toisiinsa, jotta pelissä pääsee eteenpäin, mikä vaatii aivotyöskentelyä ja vähän tuuriakin. Machinariumin pulmat ovat enimmäkseen onnistuneita ja loogisia, vaikka parissa kohdassa seinä meinasikin nousta pystyyn. Kärsivällisyys ja syvään hengittäminen auttavat kuitenkin yleensä vaikeammassakin paikassa.

Machinarium kertoo pönttöpäisestä robotista, joka kipataan kaatopaikalle robottikaupungin ulkopuolelle. Tavoitteena on päästä takaisin, sillä kaupungissa odottaa peltinen tyttöystävä, jonka ilkeät pahisrobotit ovat vanginneet. Samat pahikset meinaavat myös räjäyttää tornimaisen kaupungin korkeimman huipun, joten robottisankarilla riittää vastuuta kannettavaksi. Kaupunkiin päästään nopeasti, mutta sen huipulle kiipeäminen vaatii monenkirjavien pulmien ratkaisua ja robottikansalaisten jelppaamista milloin missäkin asiassa. Yksi pulma johtaa usein seuraavaan, mistä saattaa muodostua kiharainenkin vyyhti. Esimerkkinä kadulla soittavan bändin instrumenttien korjaus vaatii kolikoiden voittamista retropelihallissa, mutta ensin halliin pitää saada pääsylippu. Erilaisia vipuja ja nappuloita pitää myöskin kääntää ja painella tämän tästä, mikä sopiikiin roboteemaan mainiosti.

Pelin visuaalinen tyyli on kajahtaneen omaperäinen, sillä pehmeänrosoinen piirrosgrafiikka henkii leppoisaa tunnelmaa, mutta ruosteisen neuvostoliittolaisella silauksella. Mauri Kunnaskin tulee käsinpiirretyistä näkymistä väistämättä mieleen. Komeissa taustoissa on tosin joskus hankala liikkua, koska aina ei ole selvää, mihin robotti voi mennä ja mihin ei. Noin muuten kontrollit toimivat varsin hyvin konsolillakin, vaikka hiirellä kursorin liikuttelu olisi tietenkin ollut kätevämpää. Noin kymmentuntinen pulmaseikkailu iski minuun mukavasti ja jätti halun tutustua kehittäjän muihinkin peleihin.

Omituinen robottikaupunki kylpee haalistuneissa värisävyissä.

Muokannut 05.06.2022 22:12 Mustelmann

Valvojat: RasimusMustelmann