Kirjoitetaanpa tännekin, kun pitkästä aikaa on jotain kirjoitettavaa:
Legion of the Damned - Feel the Blade
Hollantilainen rässiryhmä mättää suoraviivaisesti vanhan koulun tyyliin ilman minkäänlaisia kikkailuja tai hienosteluja, mikä toimii minulle erinomaisesti. Meininki on nopeaa, hikistä, tulivoimaista ja erittäin intensiivistä. Miinuspuoleksi muodostuu kuitenkin se, että näin hengästyttävä meno käy myös puuduttavaksi pidemmässä mitassa, oikeastaan ollaan siinä rajalla, onko levyn kuuntelu alusta loppuun kovin mielekästä. Halusin lätyn kaikesta huolimatta omaan hyllyyn, sillä bändin tuotannosta se iskee jostain syystä kovimmin. Esimerkiksi neljä ekaa biisiä ovat niin perkeleenmoista pieksemistä, ettei paremmasta väliä.
Six Feet Under - Commandment
Tasalaatuisia levyjä tasaiseen tahtiin tehtaileva death metal-bändi tietää mitä tekee, eikä ole juuri katsonut parhaaksi muuttaa tuttua reseptiä vuosien varrella. Uudemmassa tuotannossa on kyllä haettu vähän teknisempää ja mutkikkaampaa otetta, mikä sopii minulle, mutta ei tässä vanhassa, yksinkertaisessakaan tyylissä vikaa ole. Kuten moni on sanonut, bändi on kuin kuolometallin AC/DC, eli samaa peruskaavaa on toistettu uudestaan ja uudestaan vain minimaalisin variaatioin. Sikälikin hyvä vertaus, että Chris Barnesin luotsaama porukka tykkää valmistaa veripalttunsa rohkean rokkaavasti, eli mitenkään äärettömän synkissä tunnelmissa ei liikuta. Raskaissa ja mätäisissä kylläkin, mutta tästäkin levystä tulee lähinnä hyvä mieli. Kappaleet ovat simppelin tarttuvia ja kolahtavat helposti ns. tyhmempäänkin ihmiseen.
Bullet For My Valentine - Fever
Emoilu tai edes metalcore ei ole aivan meikäläisen ykkösjuttu, mutta on pakko myöntää, että mielestäni Bullet tekee juttunsa niin hyvin kuin se voi tehdä. En ole varma, mikä se juttu on, koska nyyhkyttävää emoilua tämä ei kyllä (pelkästään) ole, eikä se corekaan niin corelta kuulosta, korealta kylläkin. Tytötkin tästä kuulemma tykkäävät, mikä on kaltaiselleni karskille metallimiehelle aina vaikea pala, mutta riittävän räyheää menoa tälläkin levyllä on ainakin omiin tarpeisiini. Mutta mikä tärkeintä, hyviä riffejä ja melodioita tarjoillaan joka kappaleessa, eikä lauluisskaan valittamista ole. Aloitusbiisi varsinkin on kova, siinä saadaan hyvä pohjavire koko levylle.
Bathory - Requiem ja Octagon
Kommentoin näitä nyt yhtenä könttänä, koska levyt muodostavat selvästi yhden ja varsin tarkkaan rajatun aikakauden yhtyeen historiassa. Bathory on eräs suurimmista suosikeistani ja Quorthon eräs eniten arvostamistani musiikintekijöistä, mutta fakta on, että ihan kaikki miehen tuotokset eivät suinkaan kuulu parhaaseen laatuluokkaan. Requiem on thrash-kauden levyistä ensimmäinen ja sisälsi vielä jossain määrin kuuntelukelpoista materiaalia, mutta seuraaja Octagon ei oikeastaan sitäkään vähää. Ei siinä mitään, jos haluaa kokeilla uusia juttuja, mutta rässi oli ehdottomasti sellainen alue, jonne Bathoryn ei olisi pitänyt astua. Hyviä riffejä sieltä täältä pystyy toki bongailemaan, mutta kumpaakaan levyä ei voi luonnehtia edes keskinkertaiseksi. Soundit ovat huonot ja Quorthonin laulu kammottavinta raakuntaa, mitä hän on luultavasti koskaan nauhalle päästänyt. Kuriositeettina ja kokoelman täydentäjinä halusin silti nämäkin omistukseeni.