Minkä levyn ostit viimeksi?

Koska vuosi on jo vaihtunut, pitää avata perinteinen topiikki viimeaikaisile levyhankinnoille - niin uusille kuin vanhoillekin levyille, mitä ikinä olet ostanut lähiaikoina (aikarajan määrität itse).

Eli tarkoitus on kertoa uusimmista levyostoksista samalla laittaen arvosteluntynkää ja vaikka mietteitä siitä, mikä sai ostamaan kyseisen kiekon. Ei listausta, koska siitä ei ole kellekään iloa - hauskempaahan on, jos viestin kautta muutkin löytävät kyseisen musiikin :)

Itse tulen luultavasti ainakin postaamaan välillä isompiakin arvioita.

________


Sonata Arctica: Pariah's Child

Liekö kyse siitä, että Sonata on viime levyillään käytännössä tehnyt kaikkea muuta kiinnostavaa kuin poweria, mutta jotain syystä bändistä on tainnut lähiaikoina muodostua tietyissä pireissä jonkinlainen punchline "paska mainstream-bändi"-vitseille. Itselläni bändi on pysynyt soittolistalla Reckoning Nightista asti keskeytymättä, eikä mitään antipatioita ollut Pariah's Childia kohtaan - paitsi se yletön hehkutus, että kyseessä on bändin "comeback-levy" power metalliin, missä saattoi haistaa paskamyrskyn siemenet jo kaukaa. Mikä tästä tietenkin on alkanut, koska ei saatu Silence kakkosta (ja spoiler: eikä sitä koskaan tulekaan).

Itsekin olin skeptisellä päällä, kun levyä julistettiin kaikkialla Reckoning Nightin manttelinperijänä Sonatan power-levyjen riveissä. Ja nyt kuunneltuna: suoraviivaisempaa ja tilumpaa menoa kyllä löytyy, mutta täsmällisimmin se olisi ehkä puuttuva rengas muodonmuutoksessa RN:n ja Unian välillä, eikä sekään aivan oikealta kuulosta. Omaan korvaani se kun on musiikillisessa kehityksessä umpiselvästi Stones Grow Her Namen jatkaja, mutta rokimman ulosasun tilalle on lisätty Winterheart's Guildin talvista energiaa ja Days of Graysin suureellista tunnelmaa. Se ei tosin ollut pettymys, koska juuri tällaista levyä osasin aavistaa.

Ja omana itsenään se on oikein hyvä levy, joka paranee joka kuulemalla. Niin paljon kuin powermetallissa luukutetaankin nopeuden perään (jota Sonatalla ei " kuulemma " ole enää vuosiin ollut), niin Paarian lapsen power-ralleiksi luokiteltavat pätkät ovat hienosti meneviä ja tarttuvia sävellyksiä jotka eivät häviä fiiliksessä vanhoihin klassikoihin kun ne shufflessa pistää muiden sekaan. Tonyn laulaminen ei tosin niihin ylimpiin nuotteihin yritäkään kurkotella, kun haetaan enemmän tunnetta ja koukkuja. Running Lightsissa taas kuuluu omaan korvaani hippunen Helloweenia.

Hassua kyllä kaikkein oldschooleimpaan meininkiin päästään ehkä balladi Lovella, joka on lapsellisessa siirappisuudessaan kuin Tallulahin optimistinen pikkuveli. Eka kerta varmaan kun Sonata-balladi ei ole täysin nyyhkykamaa.

Omia suosikkejani ovat levyn "erikoset" X Marks the Spot, Blood ja What Did You Do In The War, Dad?, joissa riittää tunnelmaa ja tunteita yhdistettynä mukavasti repäiseviin pyrähtelyosuuksiin. WDYDITW on levyn kruununjalokivi, jolla melankolinen tunnelma ja kauniit melodiat yhdistyvät hienoihin lyriikoihin. Larger Than Life taas on teatraalisuudessaan luultavasti Sonatan veikeimpiä sävellyksiä Deathauran, White Pearlin ja My Dream's But A Drop Of Fuel For A Nightmaren rinnalle. Ja aivan mahtava korvamato.

Banco Del Mutuo Soccorso julkaisi viime vuonna juhlapainoksen vuoden 1972 mestariteoksestaan Darwin!. Kirjamuotoiseen "koteloon" on pakattu uudelleen masteroidun originaalin lisäksi konserttitaltiointi samasta aiheesta ja joku studiossa uudelleen äänitelty poplaulukin vielä. Pitihän se saada.
www.progarchives.com/album.asp?id=42288

Accept - Blood of the Nations

Tulipa ostettua tämä vielä uudemman Stalingrad -levyn kanssa, jota en ole vielä stereoissa pyöräyttänyt. BotN:sia on sen sijaan pari kuuntelukertaa takana. Hemmetti, mikä comeback! Miten olen tämän aikoinaan missannut? Restless and Wild ja Balls to the Wall on itselle olleet aina tärkeitä levyjä, mutta tämä uusi materiaali kuulostaa paikoin vielä niitäkin paremmalta. Soundit on raskaat ja juuri passelit, vaikka en näin "moternista" äänimaailmasta usein innostukaan. Mark Tornillo on loistava Udon paikkaaja laulajana ja tietenkin mestari Wolf H. kitarassa. Bassokin pomputtelee paikoin kivasti.

Levyllä on aika laaja biisikattaus, on hidasta ja tunnelmallista, sitten on keskitempoista jyrää ja nopeitakin kaahauksia. Pienenä kritiikkinä ehkä se, että levy on vähän turhan pitkä. Pari turhempaa vetoa siinä välissä. Mutta muuten en paljon haukuttavaa tästä keksi. Esim. nimibisi ja New World Coming jäävät päähän soimaan päiviksi, eivätkä missään tapauksessa huonossa mielessä.

Valitettavan vähän tullut viimeaikoina ostettua levyjä, mutta viimeisin ostos : Shitter Limited - no more lies cd.

Omistin tämän jo aikaisemmin, mutta joko olen sen lainannut jollekin tai sitten vain kadottanut muuttojen yhteydessä. Shitter Limited : joidenkin mielestä suunniteltu juttu ja joidenkin mielestä tiukinta punkkia. Aivan sama, mie tykkään. Onhan sanoitukset provosoivia (Vittu mä tapan sut iiro viinanen, jumala on läskihomo jne.) . Mutta tarvitseeko kaikkea ottaa liian vakavasti? Onkohan Suomessa yksikään bändi saanut vastaavaa paheksuntaa suunnilleen jokaisella julkaisulla? Sleepy Sleepers ehkä ensimmäisillä levyillään.

Shitter Limited rules! Se oli Suomen mittakaavassa aikoinaan varsin merkittävä tapaus. Syö Paskaa -levyn kansikuva jaksaa naurattaa vieläkin. Eiköhän nuo yhtyeen biiseistä provosoituneet tehneet enemmän hallaa itselleen kuin bändille.

SIG - Unelmia

Tilasin pari päivää sitten. Suurin osa biiseistä on jo entisestään tuttuja, mutta pitihän tämä silti saada. Harmi kun noita yhtyeen alkupään levyjä (Sudet, Matkalla Maineeseen, Syke etc.) ei saa oikein mistään. Pakko soitella vaan kokoelmaa, joka sekin on kyllä pirun hyvä.

SIG:llä on niin monta hyvää biisiä, suosikkeja on Tuonela, Lapsuus & Lapsellisuus, Maailman Myrskyt, Lauantai ja monta muuta. Näistä ei vaan saa tarpeekseen, vaikka kuinka soittaisi. Kaunista, viatonta, herkkää ja vähän jopa hassua.

Nyt täytyykin sitten pistää tilausta vetämään Kollaa Kestää -yhtyeen levystä. Suomessa on aikoinaan tehty niin saakelin hyvää musiikkia.

Olen rakastanut Thirty Seconds to Marsia jo vuosia, mutta vasta nyt olen hankkinut bändin levyn ikiomaksi. Oikeastaan ostinkin kaksi levyä kerralla. Toinen on A Beautiful Lie, joka sisältää monia lempparibiisejäni, ja toinen bändin uutukainen LOVE LUST FAITH + DREAMS. Edellisen ero jälkimmäiseen on suorastaan hämmentävän suuri - uudemmassa musiikki on jopa yllättävän popahtavaa - mutta nautin molemmista kovasti.

Kaikkein vanhin 30stm:n tuotanto ei niinkään ole makuuni, joten vanhinta levyä en taida olla hankkimassa omaksi. Sen sijaan kahden juuri ostamieni levyjen väliin sijoittuva This Is War on vielä hankintalistalla.

Itelle tuli ostettua kaks levyä viimeks.

Maj Karman Salama. En ollut ennen Maj Karmaa kuunnellut mutta oli pakko tutustua Herra Ylppö fanina. En voi muuta sanoa kun jos tykkää Herra Ylpöstä niin ei muuta kuin Maj Karman kuunteluun. Piti mennä kaupaan ja ostaa samalla toinen Maj Karman levy

Maj Karman Salama ja Maj Karman Ukkonen. Aivan loistavia levyjä! Kannattaa kuunnella!

Katatonian Dead end Kings. Ihana tunnelmallinen levy jota olin jo kuunnellut paljon ennen levyn ostoa, mutta keräilyhengessä haluan aina hankkia kaikki loistavat levyt myös fyysisinä kappaleina levyhyllyyni (vaikka kaiken saakin ladattua koneelle niin helposti). Katatonian tuotannosta olen tykännyt kautta linjan ja tämäkin on samaa koskettavan melodista kauneutta. Suosittelen :)

Kauan odotettu Malpractice: Turning Tides saapui viimeinkin tänään!
Proge parhautta!

Minä ostin viimeksi Jeff Healeyltä pari CD:tä ja samoin Eric Claptonilta Bluesbreakersin levyn. Ja, jos näistä jotain pitää sanoa, niin olen aina ollut heikkona kunnon vanhaan ja räkäiseen bluesiin ja rockiin, se siis on syy miksi ostin nämä levyt. Ja siinä missä Clapton on hieman maltillisempi kitaristi ja soittaa aika yksinkertaisia, mutta silti hyväkuuloisia juttuja, niin Jeff Healey on sitten hieman kehittyneepi ja ketterämpi sorminen blues-kitaristi ja hän kerkesi tuomaan ennen kuolemaansa blues-musiikkiin jotain hyvin uutta ja piristävää. Suosittelen kyllä molempia!

Tässä vielä hieno blues-instrumentaali Jeff Healeyltä:

Olis pitänyt jo aiemmin kirjoittaa, mutta tuli hommattua elokuun lopussa Hammerfallin uusin levy r(Evolution). Bändi oli pari vuotta tauolla ja tuli takaisin uuden levyn kanssa entistäkin kovempana. Kyseessähän on siis perus sankariheviä/power metallia, mutta HF tekee sen erinomaisesti pyytelemättä mitään anteeksi. Edellinen levy meni jo enemmän hevin puolelle, mutta uudella levyllä on palattu takaisin bändin juurille ja ensimmäisten levyjen tunnelmaan.

Tässä pieni maistiainen:

Tom Odell - Long Way Down (Deluxe)
Brittiläisen laulaja-lauluntekijä esikoisalbumi. Ihan sattumalta törmäsin biisiin Another Love, kun surffailin Youtubessa ja ihastuin heti. Pojalla on ajoittain outo tapa määkiä laulaessaan, varsinkin livenä, mutta tykkään silti. Ehkäpä pääsee eroon tuosta oudosta maneeristaan iän karttuessa? Ennen tätä mä en edes tiennyt, että tykkään pianosta.. Innolla odotan uutta levyä ja toivottavasti pääsis livenäkin katsastamaan.

Jenni Vartiainen ~ Terra

Vaikka ostinkin levyn pääosin sen hittibiisin (Junat ja naiset) vuoksi, täytyy myöntää ettei se ole läheskään levyn paraita biisejä. Omia suosikkejani oli mm. levyn avauskappale, Tyttövuodet sekä Minä sinua vaan. Tyttövuosien suosion syynä on oikeastaan vain hyvä musiikki (pidän kaikenlaisista pimputuksista), mutta kahden muun olivat vahvat ja hyvät sanoitukset. Sanoitukset joita voi ihan oikeasti miettiäkkin, sillä iänikuiset rakkauslaulut eivät enää tuppaa iskemään yksinkertaisilla sanoituksillaan.

Suosittelen osramaan, mikäli Jenni Vartiaisen ääni miellyttää. :') Nimittäin painotus on juuri hänen äänellään, ei vaikkapa taustamusiikilla tai bändillä. Alla vielä pari esimerkkikappaletta levyltä.

Muistan kirkkauden

Ja ~

Minä sinua vaan

Taisi muuten olla Rytmihäiriön Todellisuuden Mestari. Loistolätty. Vähän häpeän etten ole ostanut tätä ennen.

Eero Koivistoinen - The Original sin

En ole ollut aikaa kuunnella. Vieläkin muoveissa.

Kristiina Halkola - Täytyy uskaltaa

Nyt ollaan ytimessä. A-puoli on kova, "Ei puolikasta", "älä usko sananparsiin" (Taantumuksen varmin keino on väittää puhuvansa kansan suulla.) ja "jos rakastat". Peter Von Baghin esipuhe kruunaa kaiken.

Kingston wall - I

Kauanhan tätä kannatti odottaa mutta kannatti. Ebin tuplat täynnä klassikko kamaa. Eiköhän muutkin tule ostettua kunhan ilmestyvät.

Tilasin CdOnin taannoisesta alesta muutaman levyn, jotka ovat olleet hankintalistallani jo aika kauan. Yksi niistä, John Foxxin Modern Art, jäi pitkän odotuksen jälkeen valitettavasti saapumatta, koska se oli päässyt loppumaan toimittajalta (mutta silti se on edelleen ostettavissa putiikin sivuilla).

Perille asti löysi sentään David Bowien Never let me down, joka kuulemma on yksi herran huonoimpia älppäreitä mutta josta tykkään tosi paljon. No, en ole koskaan väittänytkään että tietäisin jotain musiikista. I just know what I like. Time will crawl on käsittämättömän hyvä biisi.

Toinen ostokseni oli No Doubtin parin vuoden takainen Push and Shove, joka ei nyt ihan yltänyt Rock Steadyn tasolle mutta silti kärsii kuunnella useammankin kerran.

Muok. En viitsi kahta kertaa peräkkäin postata, joten jatketaan tähän.

Eli tänään kolahti postiluukusta Madonnan Rebel Heart (deluxe edition). Joka kerran kun mrs. Ciccone puskee ulos uutta matskua odotan pelonsekaisella jännityksellä mitä tuleman pitää. Mielessä välkkyy, että onko tämä SE levy joka meidät vuosikymmenten jälkeen erottaa, jonka jälkeen en enää uusia levyjä häneltä hanki vaan pitäydyn vanhoissa. Juuri ensimmäisen kuuntelun lopetettuani voin sanoa iloisesti että Rebel Heart EI ole se levy. Päinvastoin. Olen onnesta soikeana, koska kuningattareni teki sen taas. Aivan mielettömän hyvä levy.

Noi trashit on ainoot, mitä omasta Bathory -kokoelmasta uupuu. Ovat vaan niin kehnoja. Muutenhan Quorthon oli visionääri metallin alalla. Varsinkin ne viking metal levyt on kaikki mulle top-20 levyjä.