Minkä levyn ostit viimeksi?

Meinasin itsekin perustaa perinteisen levynostoketjun, mutta sitten ajattelin, että lieneekö sille tarvetta, kun ei levyjä nykypäivänä enää paljoa ostella. Eiväthän sivuston nuorimmat käyttäjät edes muista, että musiikkia on joskus tallennettu fyysiseenkin muotoon. Mutta ehkä konservatiisia musiikinkuluttajia silti edelleen löytyy. Tässä muutama poiminta hiljattain hyllyyn päätyneistä:

Devildriver - Devildriver

Muutaman viime kuukauden aikana tämä amerikkalaisbändi on soinut laitteistossani todella tiuhaan, oikeastaan voisi sanoa, että bändi on yksi suurimmista suosikeistani tällä hetkellä. Tämä ensimmäinen levy ei kuitenkaan ole aivan sitä jalostuneinta parhautta, sillä hyvistä puolistaan huolimatta täytekaman osuus on varsin huomattava. Levyn alkaa todella voimakkaasti ja nostattaa fiilikset korkealle, mutta loppua kohden meno hyytyy melkoisesti ja parin viimeisen kipaleen aikana olo on jo totaalisen tylsistynyt. Dez Fafaran kireä ärinä pelastaa pahimmalta puutumiselta, mutta fakta on, että levyllä on liian monta aivan turhaa biisiä. Hyvät hetket ovat suorastaan loistavia, muuten mennään vähän riman ali. Niiden hyvien biisien (Nothing's Wrong?, I Could Care Less ja pari muuta) takia päätin silti hankkia tekeleen omakseni.

Amon Amarth - The Crusher

Jos olisi pakko valita maailman paras bändi, nämä ruotsalaiset olisivat kyllä kärkiehdokkaiden joukossa. Bändiä on tullut kuunneltua ja fanitettua noin kymmenen vuotta, mutta silti tämä levy päätyi hyllyyni vasta äskettäin. Se on hieman tasapaksumpaa kamaa yhtyeen muuhun tuotantoon verratuna, mutta levyllä on kuitenkin vielä aistittavissa suhteellisen vahvaa death metal-fiilistä, joka on myöhemmin saanut enemmän perinteisen heavyn piirteitä. Kuten aina, aloitusbiisi on tulisen aggressiivinen ja näyttää välittömästi, mihin yhtye parhaimmillaan pystyy. Soundit ovat varsin ilmavat ja hengittävät, hiukan puuroisetkin, mutta eivät ainakaan steriilin särmättömät. Levy taitaa olla hieman aliarvostettu, eikä se Amon Amarthin paras saavutus olekaan, mutta itselleni se on aina maistunut oikein hyvin.

Unleashed - Midvinterblot

Olen joskus pitänyt Unleashedia jokseenkin tylsähkönä ja värittömänä death metal-kentän edustajana, mutta tarkemman perehtymisen jälkeen osaan sanoa, että erinomaistakin materiaalia bändin katalogiin mahtuu. Kenties tylsyyden mielikuva on syntynyt joidenkin levyjen ohuista ja suttuisista soundeista, mutta ainakaan tällä kertaa ei ole sitä ongelmaa. Äänimaailma on oikein tanakkaa ja iskevää tekoa, kitarasärössä on purevuutta, bassossa muusta massasta erottuvaa jykevyyttä ja rummuissakin on kunnollista iskuvoimaa. Biisit ovat kaikki tasaisen vahvoja, huonoa yksilöä ei heti tule mieleen, joskin hieman lyhyempänä levy saattaisi toimia vieläkin paremmin. Pääasiassa yhtyeen kuolometalli etenee vanhan liiton tunnelmissa, mutta kevyt rokkaavuus maustaa sitä juuri oikealla tavalla. Livenä tällainen matsku tekee varmasti selvää jälkeä.

Kirjoitetaanpa tännekin, kun pitkästä aikaa on jotain kirjoitettavaa:


Legion of the Damned - Feel the Blade



Hollantilainen rässiryhmä mättää suoraviivaisesti vanhan koulun tyyliin ilman minkäänlaisia kikkailuja tai hienosteluja, mikä toimii minulle erinomaisesti. Meininki on nopeaa, hikistä, tulivoimaista ja erittäin intensiivistä. Miinuspuoleksi muodostuu kuitenkin se, että näin hengästyttävä meno käy myös puuduttavaksi pidemmässä mitassa, oikeastaan ollaan siinä rajalla, onko levyn kuuntelu alusta loppuun kovin mielekästä. Halusin lätyn kaikesta huolimatta omaan hyllyyn, sillä bändin tuotannosta se iskee jostain syystä kovimmin. Esimerkiksi neljä ekaa biisiä ovat niin perkeleenmoista pieksemistä, ettei paremmasta väliä.


Six Feet Under - Commandment



Tasalaatuisia levyjä tasaiseen tahtiin tehtaileva death metal-bändi tietää mitä tekee, eikä ole juuri katsonut parhaaksi muuttaa tuttua reseptiä vuosien varrella. Uudemmassa tuotannossa on kyllä haettu vähän teknisempää ja mutkikkaampaa otetta, mikä sopii minulle, mutta ei tässä vanhassa, yksinkertaisessakaan tyylissä vikaa ole. Kuten moni on sanonut, bändi on kuin kuolometallin AC/DC, eli samaa peruskaavaa on toistettu uudestaan ja uudestaan vain minimaalisin variaatioin. Sikälikin hyvä vertaus, että Chris Barnesin luotsaama porukka tykkää valmistaa veripalttunsa rohkean rokkaavasti, eli mitenkään äärettömän synkissä tunnelmissa ei liikuta. Raskaissa ja mätäisissä kylläkin, mutta tästäkin levystä tulee lähinnä hyvä mieli. Kappaleet ovat simppelin tarttuvia ja kolahtavat helposti ns. tyhmempäänkin ihmiseen.


Bullet For My Valentine - Fever



Emoilu tai edes metalcore ei ole aivan meikäläisen ykkösjuttu, mutta on pakko myöntää, että mielestäni Bullet tekee juttunsa niin hyvin kuin se voi tehdä. En ole varma, mikä se juttu on, koska nyyhkyttävää emoilua tämä ei kyllä (pelkästään) ole, eikä se corekaan niin corelta kuulosta, korealta kylläkin. Tytötkin tästä kuulemma tykkäävät, mikä on kaltaiselleni karskille metallimiehelle aina vaikea pala, mutta riittävän räyheää menoa tälläkin levyllä on ainakin omiin tarpeisiini. Mutta mikä tärkeintä, hyviä riffejä ja melodioita tarjoillaan joka kappaleessa, eikä lauluisskaan valittamista ole. Aloitusbiisi varsinkin on kova, siinä saadaan hyvä pohjavire koko levylle.


Bathory - Requiem ja Octagon





Kommentoin näitä nyt yhtenä könttänä, koska levyt muodostavat selvästi yhden ja varsin tarkkaan rajatun aikakauden yhtyeen historiassa. Bathory on eräs suurimmista suosikeistani ja Quorthon eräs eniten arvostamistani musiikintekijöistä, mutta fakta on, että ihan kaikki miehen tuotokset eivät suinkaan kuulu parhaaseen laatuluokkaan. Requiem on thrash-kauden levyistä ensimmäinen ja sisälsi vielä jossain määrin kuuntelukelpoista materiaalia, mutta seuraaja Octagon ei oikeastaan sitäkään vähää. Ei siinä mitään, jos haluaa kokeilla uusia juttuja, mutta rässi oli ehdottomasti sellainen alue, jonne Bathoryn ei olisi pitänyt astua. Hyviä riffejä sieltä täältä pystyy toki bongailemaan, mutta kumpaakaan levyä ei voi luonnehtia edes keskinkertaiseksi. Soundit ovat huonot ja Quorthonin laulu kammottavinta raakuntaa, mitä hän on luultavasti koskaan nauhalle päästänyt. Kuriositeettina ja kokoelman täydentäjinä halusin silti nämäkin omistukseeni.