Minkä levyn ostit viimeksi?

Obituary - The End Complete



Amerikkalaisen death metalin peruskiviin kuuluva Obituary on aina ollut minulle vähän tylsänpuoleinen bändi, mutta silloin tällöin tulee sitäkin kuunneltua. Ovathan ne klassikkolevyt kieltämättä varsin toimivia paketteja, joihin myös tämä kolmoslevy 90-luvun alusta lukeutuu. Death metal-asteikolla Obituary on aina ollut melko hidasta ja junnaavaa kuunneltavaa, mistä mainitsemani tylsyys johtuukin, mutta toisaalta raskas raahaaminen on myös bändin vahvuus. Useimmat kuolometalliryhmät kiiruhtavat kuin tukkirekka maantiellä, kun taas Obituary muistuttaa enemmän liejussa ryömivää panssarivaunua. Toimii minulle, mutta ei joka päivä.

Sepultura - Roots



Tämä on mahdollisesti thrash-veteraanin tunnetuin albumi, joskaan ei missään nimessä paras. Julkaisun jälkeen bändissä tapahtuneet kokoonpanomuutokset sekä aikaisemmasta tuotannosta paljonkin eroava tyyli vaikuttivat kuitenkin siihen, että albumi on jättänyt vahvan muistijäljen ihmisten mieliin. Tokihan niitä hittikappaleitakin löytyy, kuten kaikkien tuntema Roots Bloody Roots. Sen tavoin muukin levy tarjoilee keskitempoista ja matalavireistä rytmiriffittelyä, jota maustetaan viidakkorummuilla ja muilla enemmän tai vähemmän olennaisilla heimovaikutteilla. Levy toimii tänäkin päivänä ihan hyvin, mutta minullekin se on enemmän yhden aikakauden päätös kuin mikään todellinen klassikko.

Amon Amarth - With Oden On Our Side



Erinomainen, tunnelmallinen ja teräksenkova levy alusta loppuun. Ainoastaan täydellinen Versus the World-levy yltää tätäkin korkeammalle, mutta sillä nyt ei ole mitään merkitystä. Yhtyettä ei nykyään tule kuunneltua niin usein kuin teini-ikäisenä, mutta tämäkin kiekko muistuttaa tehokkaasti, miksi Amon Amarth on ollut yksi suursuosikeistani ainakin kymmenen vuotta. Rajuja riffejä, tarttuvia melodioita, uhmakasta aggressiota ja kaunista melankoliaa, sitä kaikkea tämä albumi tarjoaa. Tuota samaa perusreseptiä on toistettu sittemin ehkä liiankin muuttumattomana, mutta ainakaan tällä äänitteellä tuttuuden tunne ei pääse vaivaamaan, kaukana siitä. Näitä tulisia biisejä kuuntelisi mielellään livenäkin. Ehkä pääsen senkin joskus kokemaan, vieraileehan yhtye Suomessakin kohtuullisen tiuhaan.

Tällä kertaa en ostanut pelkkiä audiotallenteita, vaan mukana tuli myös liikkuvaa kuvaa.

Powerwolf - The Metal Mass Live



Rakastuin tähän bändiin viime vuonna ja viimeistään keikalla käynti solmi liitostamme pysyvän. Tämä massiivinen livejulkaisu sisältää kolme keikkaa, jotka kuuluivat samaan kiertueeseen, jonka yhdelle pysäkille itsekin osallistuin. Mukana on kaksi isoa festarivetoa ja yksi pienempi klubikeikka, kaikki kuvattu Saksassa. Teatraalisesti esiintyvä ja pukeutuva bändi sopii hyvin kameroiden eteen, sillä sen keikoissa on yhtä paljon kyse musiikista kuin visuaalisuudesta. Meininki tuntuu joka setissä varsin tutulta, sillä tyyppien liikehdintä ja laulajan jutustelut olivat askeleen ja sanan tarkkuudella samoja, joita itse todistin aikanaan. Mutta eipä kai mikään bändi keksi täysin jotain uutta jokaiselle keikalle. Kolmen metallimessun ja dokumentin muodostama kokonaisuus on vahva ja näyttävä, kuten myös itse tuotteen paketointi.

Dimmu Borgir - Forces of the Northern Night



Suurta ja mahtailevaa menoa tarjoaa tämäkin pläjäys, mikä on usean vuoden odotukseen nähden varsin kohtuullista. En tiedä, miksi tämän julkaisuun meni aikaa näin paljon, keikathan tapahtuivat vuosina 2011 ja 2012. No, kummatkin vedot on kuvattu ja toteutettu ns. viimeisen päälle, joten ainakin minä sain rahoilleni vastinetta. Julkaisun pääpihvi on sisätiloissa järjestetty hulppea superkonsertti, jossa lavalla on yhtyeen lisäksi myös kuoro ja täysi sinfoniaorkesteri. Tuhtina lisukkeena tarjoillaan keikka Wackenista, missä myös on mukana orkesteri. Voi sanoa, että harva black metal-yhtye on soittanut näin mahtipontisissa puitteissa. Soundit painottavat orkesteria ja kuoroa kitaroiden jäädessä hiukan taustalle, mikä on ihan hyvä ratkaisu. Keikoilla kuullaan enimmäkseen uusimman (ja aika kehnon) Abrahadabra-levyn materiaalia, mutta valittuja paloja vanhemmastakin tuotannosta kuullaan. Mourning Palace ja Puritania ainakin saavat kultaisen käsittelyn.

Ostin randomilla Barathrumin Venomous-levyn joskus kymmenen vuotta sitten ja se kuulosti aika tylsältä ja laimealta. Nähtyäni jonkin musavideon tuolta Fanatiko-albumilta yllätyin, miten raivoisalta meno tuntui. Pitänee kuunnella levy ihan kokonaan, jos muutkin biisit ovat samaa tasoa.

Kreator - Pleasure to Kill



Joskus pitää hommata hyllyyn pakollisia klassikoita, jotta ei luulla ihan peräkylän kasvatiksi. Toki tämäkin levy on tuttu jo teinivuosilta, mutta oma kopio tuli ostettua vasta hiljattain. Rouheaa ja iskevää menoa alusta loppuun, eikä yhdeksän kappaleen ja vajaan 40 minuutin paketissa ole yhtään löysää. Pakko nostaa bändin parhaaksi levyksi ja omaksi "the rässilevyksi" ainakin 80-luvun osalta. Soundit potkivat jumalaisesti, lyhyet soolopätkät tuovat mukavaa maustetta ja muutenkin kaikki on erittäin jees. Riot of Violence nousee omaksi kohokohdakseni. Suosittelen kaikille farkkuliivejä käyttäville.

Moonsorrow - Varjoina Kuljemme Kuolleiden Maassa



Kotimaassa osataan olla raskaita ja surullisia ja siinä suhteessa Moonsorrow kerää kyllä kaikki pisteet. Verisäkeet on edelleen minulle bändin paras levy, mutta ei tämä paljoa jälkeen jää. Soundi on ehkä hiukan siloisempi, mutta tunnelmien tummuus on samaa tasoa. Ville Sorvalin laulu kuulostaa ehkä piinatummalta kuin koskaan, mikä sopii synkkiin sanoituksiin erinomaisesti. Pitkä ja monikerroksinen kokonaisuus vaatii tarkkaa kuuntelua, mutta levy on silti kaapannut mukaansa jo ensi yrittämällä. Oluen voimalla soitettu pajupillihevi ei pahemmin innosta nykyään, mutta tällaista folk metalia minäkin jaksan kuunnella.

Grave Digger - Healed By Metal



Saksalainen työmyyrä jaksaa painaa, vaikka on aina jäänyt isompiensa jalkoihin. Siihen on syynsäkin, koska ne isommat maanmiehet ovat kieltämättä tehneet mestariteoksia, joiden tasolle Grave Digger ei ole koskaan yltänyt. Olen silti oppinut rakastamaan yhtyettä ja onhan silläkin urotöitä takanaan. Sitten on näitä tavanomaisia normisuorituksia, joissa toistetaan menneisyyttä ilman pienintäkään pyrkimystä uudistumiseen. Levyn nimikin kertoo, että perusasioiden äärellä liikutaan. Eipä siinä mitään, Healed By Metal on varmaotteista ja vanhanaikaista kunnon vitun heavy metalia ilman kikkailuja tai mitään ylimääräistä. Riffit rouhivat, tuplabasarit jytisevät ja Chris Boltendahl ulvoo omaan uniikkiin tyylinsä kuten on tehnyt jo kymmeniä vuosia.

Immortal - At the Heart of Winter



Norjalaisista black metal-bändeistä Immortal on minulle ehkä se kaikkein kovin ja yksi syy siihen on tämä jäätuulien karaisema klassikkoalbumi, joka vakuuttaa jo pelkällä kansikuvallaan. Immortalin synkissä tunnelmissa parasta on omaperäinen groove, joka saa pitkätkin kappaleet lentoon kuin yöhön heitetty lumipallo. Soundi on miellyttävän karkea, mutta selkeä, mikä palvelee sävellyksiä justiinsa oikein. Abbath soittaa tässä ekaa kertaa kitaraa Demonazin jäätyä sivuun käsivamman takia ja ne omituiset riitasoinnut tai mitä ovatkaan hivelevät kyllä korviani toden teolla. Yhtyeen parhaimpia levyjä, ellei peräti paras.