Kasaripopin helmet ja timantit

Koska foorumilla on muistaakseni muitakin 80-luvun popmusiikin (syntikoilla tai ilman) ystäviä, voisin tehdä tällaisen ketjun löydösten jakamista varten. Voidaan varmaan olettaa, että useimmat tätä lukevat tuntevat Madonnan, Pet Shop Boysin, Depeche Moden ja sen sellaiset hittilistojen vakiovieraat. En kiellä hehkuttamasta näitäkään, mutta koetan tuoda esille hieman harvinaisempiakin helmiä, jotka ovat ehkä olleet aikansa hittejäkin mutta eivät tehneet esittäjistään poptaivaan kiintotähtiä.

Avaan pelin tällä tarttuvalla ranskalaiskappaleella, jonka sanoista en sivistymättömänä ymmärrä mitään, mutta jotain Ella Fitzgeraldista siinä lauletaan. Ja hyvin lauletaankin!


 

France Gall oli 60-luvulla kuuminta hottia. Parikymmentä vuotta ennen tuota videota hän meni ja voitti Euroviisut. Mukava nähdä, että hänen uransa jatkui sen jälkeenkin. Biisi kuulosti hyvältä, mutta ei ehkä kannata käännättää googlella sen sanoja. Olen uteliaisuudesta koittanut tykkäämieni rankalaisbiisien kääntämistä ja niiden sanat on useimmiten aika oudot.

Varoituksen sana: kasaripoppi (mielummin syntsilla kuin ilman) on vähän niin kuin Mun Juttuni, joten saatan ehkä tunkea tämän aiheen tukkoon suosikkejani. Mikäli onnistun ratkaisemaan videoiden upotuksen arvoituksen...

Aloitetaan vaikka tällä pirtsakalla Princen kynäilemällä viisulla.

Huomasin itsekin, että Gallin ura alkoi jo aiemmin, mutta pikaisen kuuntelun perusteella tykkään kyllä hänen kasarituotannostaan enemmän. (Viisubiisiä en vielä tsekannut.) Onhan 60-luvun popissakin viehätyksensä (ja paljonkin), mutta Gall vaikuttaa laulajana kasarille tullessa kehittyneen huomattavasti alkuajoistaan.

Hyväntuulinen kappale Sheila E:ltä! Artisti olikin minulle uusi tuttavuus. Kappale tuntuu olevan etenkin rytmipuolen osalta aikaansa edellä, koska new jack swingiä ei kai oltu keksitty vielä 1984 ja oikeastaan tiukempi tempo vie vaikutelman lähemmäs vuosituhannen vaihteen UK garagea. Artful Dodgerin salaiset vaikutteet löydetty? :)

(Muox: ja kerrankin kappale, jossa on tarpeeksi lehmänkelloa!)

Ja kun nyt new jack swing tuli puheeksi:



Tämän genren assosioin enemmän ysärin alkuun, mutta kyllähän sitä kasarin puolella jo tehtiin. Aika kaukana toki ollaan äänimaailmallisesti (muodista puhumattakaan) kasarin alusta, mutta 80-luku onkin paljon moni-ilmeisempi musiikkivuosikymmen kuin moni hoksaakaan.

Heitetäänpä vielä lisää ranskanpoppia, tällä kertaa Desirelessiltä. Kovasti matkustellaan ilmeisesti, mutta muuta en ymmärrä, oli sitten parempi tai huonompi näin... mutta mieleenpainuva syntsapopsävelmä joka tapauksessa:


 

Ha! Tuo Desirelesin kipale on juurikin niitä, joiden sanat googlettelin englanniksi joskus ja ne ovat vähintäänkin erikoiset. Matkustelu ja eri paikkojen namedroppailu tuntuu olevan Desirelesillä olevan kantava teema tuotannossaan (esim. John ja Elle est comme les étoiles )

New Jack Swingistä tuli jostain syystä mieleen Adventures of Stevie V:n Money talks (se on kylläkin housea) mutta se näköjään lipsahtaa jo ysärin puolelle joten unohdetaan se. Hauska piirre tuossa NJS:ssä miten se muuttuu viimeisellä kolmanneksellaan milteipä ihan toiseksi biisiksi. En ole useinkaan törmännyt sellaiseen.

Milläpä sitä jatkaisi? Olen varsin mieltynyt sophisti pop -nimiseen genreen. Se on niin tyylikästä. Paras lajin edustaja on mielestäni tämä Bronski Beatin kappale, joka on alunperin oopperasta Porgy and Bess. En kyllä vieläkään ymmärrä miten video liittyy laulun sanoihin, mutta ehkäpä se ei kasarilla ollut niin tarkkaa.

Mielenkiintoista. Olen kuullut sophisti-popista nimenä, mutten oikeastaan tiennyt millaista se on. Bronski Beatin olen tuntenut Smalltown Boy -hitistä, joka on tavanomaisempaa syntsapoppia, mutta tuo ylläoleva kappalehan on huikeasti parempi!

Kappaleesta tuli mieleeni Saden Smooth Operator, joka näkyykin luokitellun sophisti-popiksi. Ei erityisen tuntematon helmi, mutta helmi kuitenkin:



Täytyy nyt nostaa esille myös Pet Shop Boysin ehkä huonommin tunnettua kollaboraatiota Dusty Springfielding kanssa, joka minusta mahtuu samaan genreen:



(Se paremmin tunnettu kollaboraatio on todella timanttinen, mutta ei ehkä sophisti-poppia?)

Täytyykin heti korjata itseään, koska kyllähän Dusty ja pojat näkyvät tehneen puolen albumillisen verran yhteistyötä , mutta sen hedelmät menevät jo pääosin ysärin puolelle. Mutta tämä vähän iloisempi veto on vielä kasaria:


 

Hih! Minulla on tuo kyseinen Dustyn ja Petsien yhteistyöalbumi Reputation ja Nothing has been proved on mukana yhdellä ensimmäisistä omistamistani cd-levyistä (kokoelma elokuvista tuttuja biisejä). Se on kyllä loistava kappale. Kertosäe alkaa pyöriä mielessä aina kun seuraa jotain poliittisia skandaaleita etenkin briteissä, sillä onhan se tehty tunnariksi leffaan joka käsittelee brittiläistä poliittista skandaalia. Pet Shop Boysit tekivät kasarilla yhteistyötä toisenkin legendaarisen laulajattaren kanssa. He tuottivat Liza Minnellin v. 1989 albumin Results, joka on erittäin hyvä sekin. Tunnetuin biisi siltä on varmaankin Losing my mind, mutta se on Stephen Sondheimin käsialaa. Petsit ovat vastuussa omasta suosikistani:


Sophisti-poppiin palatakseni, Rate Your Music -sivuston määritelmässä genren yhdeksi perustajaksi mainitaan Roxy Musicin ja Bryan Ferryn 80-luvun alun tuotanto. Tämä Ferryn kappale vuodelta -85 on yksi kaikkien aikojen suosikkejani:

Minelli ja Ferry eivät olleet minulle tuttuja, lisää kuunneltavaa siis...

Neilin ja Chrisin sivuprojekteihin lukeutuu myös tämä Electronic-nimisen kokoonpanon kappale (video ysäriltä, mutta kappale kasarilta, sanoo Wikipedia):



Muu Electronicin tuotanto menee sitten ysärille. Melkoinen kasaripopin superyhtye (olkoonkin tuotanto pääosin ysärillä), sillä sen perustivat Bernard Sumner New Orderista ja Johnny Marr The Smithsistä. Selvästikään Morrisseyn inho syntetisaattoreita kohtaan ei tarttunut bändikaveriin...

Sophisti-poppiin menee ehkäpä vielä tämäkin kappale Naked Eyesiltä. Tai ainakin sofistikoituneesta populaarimusiikista on kyse:


 

Electronic on kyllä oiva kokoonpani New Order, The Smiths ja PSB -faneille. Lempparibiisini heiltä on aina ja ikuisesti Disappointed, joka tosiaan on jo ysäriä, joten eipä siitä sen enempää. Tuo Naked Eyesin biisi kuulosti hämärästi tutulta, mutta vasta RYM:stä tarkistettuani selvisi, että olen kuunnellut heidän debyyttilevynsä pari vuotta sitten ja jopa pitänyt siitä melkoisen paljon. Niin ne tuppaa unohtumaan. Uudelleenkuuntelun paikka selkeestikin.

Olen jo useamman vuoden pyrkinyt kuuntelemaan jonkun itselleni uuden albumin joka päivä ja 80-luku on selvästikin se vuosikymmen jolta tulee eniten kuunneltua. Olen löytänyt paljon uusia artisteja ja genrejä ja tykästyin kovasti postpunkiin. En tiedä edustaako tämä Siouxsie and the Bansheesin timanttinen kipale sitä genreä, koska tiedot on vähän ristiriitaisia, mutta se on sen verran erinomainen että menköön:


Ja osattiin sitä kotimaassakin (tämän löysin Eilisen jälkeen - suomalaista postpunkia 1981-1987 -nimiseltä kokoelma-cd:ltä):

Cities in Dust on kyllä timanttinen kappale muuten ei-niin-hyvin tuntemaltani yhtyeeltä. Onko se sitten post-punkia vai goottirokkia... jaa-a. Post-punk taitaa ylipäänsä olla aika lavea genre. Paljon kiinnostavaa matskua sinne kyllä mahtuu. Tämä The Sisters of Mercyn kappale on myös gootteilun svengaavampaa laitaa:



Osa post-punkista ei svengaa eikä rokkaa ollenkaan, mutta luo karuista aineksista jotenkin hypnoottisen ja vangitsevan äänimaailman, jonka ei pitäisi kaiken järjen mukaan kuulostaa niin hyvältä kuin se kuulostaa. Tuo Rikoksen rytmi on puolestaan tätä osastoa ja aika hieno löytö! Tällaisesta äänimaailmasta täytyy nostaa esiin Cocteau Twinsin alkupään tuotanto:



Itse löysin ensin CT:n myöhemmän dreampop/shoegaze/ambient-soundin, jota etenkin diggailen, mutta tämä kasarin alkupuolen post-punk on myös yllättävän puoleensavetävää. Nyt on sitten portit avattu ja CT:n tuotannolla voikin täyttää sitten lopun ketjun... no ei, on paljon muutakin hienoa kasarimusiikkia vielä käsittelemättä.

Kotimaisesta post-punkiksi luokiteltavasta ainoa minun tuntemani yhtye on Musta paraati, joka ei ole ehkä ihan maailman kärkeä mutta ei sitä nyt huonoksikaan voi sanoa:


 

Musta Paraatiin Peilitalossa ei jostain syystä oikein iskenyt minuun kulttiklassikkoasemastaan huolimatta. Ennakko-osotukseni olivat kai taas kerran liian kovat. Mutta olisin valmis maksamaan aika paljon saadakseni tuon Päiden Pitkän marssin levyhyllyyni. Sitä ei kai kuitenkaan ole koskaan julkaistu kuin vinyylinä kasarilla.

Cocteau Twinsin tuotanto on täälläkin läpi kuunneltu ja hyväksi havaittu, vaikka dreampoppiin muuten en ole yrityksistä huolimatta onnistunut sen suuremmin ihastumaan. Head over heels on aivan törkeän hyvä albumi. Lainasin Heaven or Las Vegasin joskus teininä kirjastosta, mutta se ei avautunut silloin. Yritin myöhemmin uusia tuttavuutta, kun opin että bändin laulaja Elizabeth Fraser esittää tämän This Mortal Coilin veret seisauttavan kauniin Tim Buckley -coverin:


Albumiiprojektissani tänään oli kuunteluvuorossa bändi nimeltä For Against, joka yhdistää post-punkkia ja dreampoppia. En heistä mitään tiedä ja Spotify-soittojen määrän perusteella ovat he tainneet unohtua valitettavasti muultakin maailmalta. Vahva suositus ainakin heidän pitkäsoitoilleen December ja Echelons. Tässä pieni maistiainen:


Sisters of Mercyä kuunnellessa tulee usein mielee, että kuinkahan paljon vaikutteita Jyrki 69 on ottanut Andrew Eldrichistä?

Youtuben algoritmi radikalisoi minua syvemmälle chanson françaisen syövereihin. Ero suomi-iskelmään ei ole välttämättä valtavan suuri, tosin ehkä se, ettei sanoja ymmärrä, parantaa kuuntelukokemusta? Koska saksalaisillakin on Schlager, mieleeni tulee, että onko englanninkielinen kulttuuripiiri itse asiassa poikkeus siinä, että siellä tämäntyyppinen musiikki ei vaikuta olevan suosittua? Vai liikkuuko se jossain tutkani alapuolella?

Paremmasta päästä löytöjäni on tämä kappale, jossa Elsa laulaa lumisesta päivästä:



Sekä Véronique Jannot'n ilmeisen ilmailuteemainen kappale:



Cocteau Twinsiltä usein suositellaan Treasure-albumia, mutta omasta mielestäni se ei ole läheskään bändin paras. Soundi voi olla asiaan vihkiytymättömälle vähän liiankin kasaria massiivisine kaikuineen. Omaankin makuuni miksaus on turhan tukkoinen ja tekee albumista tavallaan menetetyn mahdollisuuden. Head over Heels on sen sijaan oikein hyvä albumi, jossa kuuluu vielä vähän post-punk ja Victorialand on ajattoman kaunis ambient-helmi. Heaven or Las Vegas on minusta myös eri hieno albumi, ja edustaa yhtyeelle tavallaan käännekohtaa, josta soundi lähti kehittymään enemmän valtavirtapopiksi, mutta se on ysärin asioita se...

Kiinnostavaa, että Amerikassakin on sitten näköjään tehty post-punkkia, eikä tuo For Againstin kappale ole yhtään hassumpaa. Noin yleisesti ottaen Euroopan kasari ja Amerikan kasari tuntuvat olevan kaksi eri maailmaa, ja toki manner-Eurooppa eroaa myös Brittein saarista. Mutta osittainhan tämä voi olla näköharhaa, sillä kaikki hyvä musiikki ei välttämättä, ikävä kyllä, saa suurta suosiota.
 

Seikkailuni kasarimusiikin parissa ei ole kovinkaan usen heittäneet minua Ranskan suuntaan, mikä on aika outoa kun sitä rupeaa ajattelemaan. Ei tule äkkiseltään mieleen kuin Desireless. Kaikennäköistä muuta ranskalaista olen kokeillut (Patricia Kaasia, Francoise Hardya, Yann Tierseniä, Alain Bashungia mm.) mutta kasaria ei ole tullut vastaan kaiken maailman konsultoimiltani listauksilta. Nuokin madamoisellet olivat ihan uppo-outoja, mutta biisit olivat oikein hyviä.

Suurimmaksi osaksi kuuntelemani musiikki on tietty englanninkielistä, mutta olen kastellut varpaitani muillakin kielialuiella. Esim. Japanista on löytynyt kaikenlaista kivaa kun on uskaltautunut lähtemään YMO-mukavuusalueeltaan edemmäksi.  Suurimpia yllätyksiä musiikkimatkoillani on ollut se, että miellyin kovasti varhaisen 80-luvun puolalaiseen postpunkkiin/new waveen. Oli aika vaikea aluksi uskoa että rautaesiripun takaa voisi tulla sellaista musiikkia, mutta näin se on nähtävä. Tykästyin ainakin Lech Janerkaan, Republikaan, Maanamiin ja Lady Pankiin. Parhaasta päästä oli kokoonpano nimeltä Klaus Mitffoch, joka julkaisi valitettavasti vain kaksi albumia urallaan (joista vain toinen oli hyvä).



Espanjankielisistä artisteista/bändeistä eniten on tähän mennessä iskenyt chileläinen trio Los Prisioneros.

Itsekin törmäsin tuubissa itäblokin synamusiikkiin, mikä oli vähän yllättävää. Tässä neuvostosynapoppia vuodelta 1987:



Venäjästä ymmärrän vielä vähemmän kuin ranskasta, joten en osaa sanoa onko sanoituspuoli sosialistista realismia vai jotain pikkuporvarillisempaa. Mutta täytyy sanoa, että laulajalla on melkoinen ääni ja sävellys on hieno myös. Lisäksi neuvostopopparit vuosimallia 87 menisivät ihan täydestä hipstereinä 2023.

Neuvosto-Virossakin tehtiin hyvää musiikkia:



Pahoittelut heimosiskolle lahden taakse, mutta en näitäkään sanoja ymmärrä kuin palasen sieltä täältä. Mutta hyvää soulia silti.

Täytyy ilmeisesti tutkailla Puolan suuntaankin ja Los Prisionerosin kappale on myös hyvä. Täytyy sanoa että espanjankielinen musiikki on minulle täysin terra incognita. Japanista lisää myöhemmin...
 

Tuo Allianssin biisi on kyllä omaa luokkaansa, mutta yleisön reaktio oli kovin vaisu. Itse olisin ollut ihan pähkinöinä. Se lippalakkipäinen viiksivallu ei tyylinsä puolesta oikein sopinut kuvaan, mutta synsailu oli hepulla hallussa. Ihme ettei tämä bändi ole tullut aiemmin vastaaan, sillä kuvittelisi heidän olevan ainakin kulttimaineessa.

Taidankin esitellä seuraavaksi viimeisen viikon aikana tekemäni löydökset noiusevan auringon maasta. Yellow Magic Orchestra on siis suuria suosikkejani ja trion jäsenistä olen aiemmin tutustunut vain Sakamoton soolomatskuun. Olen nyt kuunnellut kaksi Takahashin soololevyä kasarilta ja ne ovat . Mistäköhän nekin saisi levyhyllyynsä? Must. Have. S ja T muuten poistuivat molemmat keskuudestamme alkuvuodesta, joten enää on Hosono jäljellä. Seuraavaksi pitää kai tutustua hänen tuotantoonsa, sillä hän on kuulemma hyvin merkittävä hahmo japanilaisessa popmusiikissa.

70-80-lukuista japanilaista länsimaisesta musiikista vaikutteita ottavaa poppia kutsutaan idol kayoksi. Kasarin merkittävimpiä idoleita oli Akina Nakamori, joka ei ole hullumpi hänkään.

Olen tainnut kuunnella YMO:lta lähinnä 70-luvun tuotantoa, joka kyllä kuulostaa aika lailla kasarivideopelimusiikilta. Oletettavasti jälkimmäinen on ottanut ensinmainitusta vaikutteita. Voisikohan sanoa, että Solid State Survivor on 70-luvun paras kasarialbumi? Pitäisi tutustua siihen oikeaan kasarituotantoonkin ja vaikuttaapa Takahashi tekevän soolonakin kuuntelemisen arvoista musiikkia.

Japanista olen kuunnellut viimeksi city pop -nimistä genreä. Kyseessä on 70-80-luvuilla muodissa ollut hyvin vahvasti ulkomaisiin vaikutteisiin (lähinnä amerikkalaiseen funkkiin ja souliin) nojaava lajityyppi, joka onnistuu kuulostamaan kuitenkin vinkeän japanilaiselta. Livautan ensin tiskin alta tämän 70-luvun lopun totaalisen huumaavan kappaleen , joka olisi kuin kotonaan myös jollain nollarin chillout-kokoelmalla. Ovatkohan vaikka Zero 7:n tyypit kuunnelleet tätä...

Ja sitten takaisin kasarin kesäpäiviin Anrin kanssa:



Tässä Miki Matsubara sekoittaa city popille tyypillisesti englantia ja japania ja mahtuu sekaan vähän ranskaakin:



Rytmisesti kaikkea muuta kuin yksinkertainen kappale, jossa on kaikesta kikkailusta huolimatta vetävä pop-kertsi!

Missä menee sitten raja city popin ja idol kayōn välillä... en tiedä, ja onko rajanveto nyt niin tärkeää, mutta tuo Akina Nakamorin kappale on ainakin lähempänä läntistä syntsapoppia kuin läntistä funk/soul/disko/jazzia. Mainio biisi kyllä! Se alkaa käydä selväksi, että tinkimättömän syntsapophelmien metsästäjän täytyy tutustua myös Japanin kätkettyihin aarteisiin...
 

Törmäsin itsekin city poppiin hiljattain, mutta se ei ainakaan vielä ole tehnyt suurempaa vaikutusta vaikka ihan kivaa onkin. Kaipaa enemmän syntsaa. Viimeisimpiä Japanin-tuliaisiani on Yasuaki Shimizun albumi Music for commercials vuodelta 1987. Luulin sen olevan jonkinlainen konseptialbumi/taiteellinen pläjäys, mutta se olikin ehtaa mainosjinglemusaa. Tulee mieleen kasarilapsuus ja se miten aina säntäsin telkkarin eteen kun kuulin mainoskatkon alkavan MTV:llä (Maikkari oli vielä tuntematon käsite silloin). Kuuntelisin mielelläni pidempiäkin versioita.

Ilman aasinsiltoja haluan mainita yhden parhaimmista löydöistäni evör. The Curen tuotanto on kuunneltu aika läpikotaisin ja siinä puuhassa törmäsin Robert Smithin sivuprojektiin vuodelta 1983 nimeltä The Glove. Kokoonpano julkaisi vain yhden albumin, Blue sunshine, johon en sen isommin tykästynyt, mutta cd-versiolla oli bonusraita joka räjäytti tajunnan:


Ja kun tajunta on kerran räjäytetty niin jatketaan samalla linjalla. Killing Joken albumi Brighter than a thousand suns (1986) on albumi jonka olisin halunnut kuulla ekan kerran jo vuosikymmeniä sittten, mutta parempi myöhään kai... Se on suorastaan täydellinen kokonaisuus ja on vaikea valita paras biisi tähän esiteltäväksi. Jos sitä valkkaisi aloitusraidan ja siitä voi sitten jatkaa kuuntelua loppuun asti. Niin minulle aina käy.

Löysin tuubista pari hyvää lemmikkikaupan poikain haastattelua. Ensimmäisessä kaksikko kelailee kelojen ääressä taivaltaan poptähteyteen. Aika paljon käsitellään juuri duon alkuaikoja kasarilla.



Tässä taas on äänessä haastattelijan lisäksi vain Neil:



Itselleni näissä ovat mielenkiintoista etenkin Neilin mainitsemat taiteelliset vaikutteet (Beatles, Bowie, Kraftwerk, Soft Cell, Grandmaster Flash ja homoklubeilla soinut disko sekä visuaaliselta puolelta teatteri.) Lisäksi jälkimmäinen haastattelu kertoo tarkemmin, miten Neil ja Chris tapasivat. Joskus kömmähdykset synaostoksilla voivat näköjään johtaa vuosikymmenestä toiseen jatkuvaan yhteistyöhön ja poptähteyteen.

Kaksikon kasarivuosien reippaasta klubbailutahdista ja musafanituksesta tulee myös mieleen yhtymäkohtia (varoitus: siirryt pois kasarilta)  The Pop Kids -kappaleen sanoitukseen, joka tosin on sijoitettu ysärin alkuun, mutta siinäkin käydään ulkona viidesti viikossa ja tunnetaan kaikki pophitit.

Bobby O:n kanssa Petsit tekivät aluksi yhteistyötäkin, joten kaiketi tämän tyylinen disko/hi-nrg-musiikki heitä inspiroi:



Edit: Jäi pois, että Grandmaster Flash lukeutuu myös Neilin vaikutteisiin. Kyllähän tässä on eittämättä yhtymäkohtia West End Girlsiin...



Mitä The Cureen ja sivuprojekteihinsa tulee, ne ovat minulla pitkälti kuuntelematta, vaikka voisin epäilemättä pitääkin. Sen sijaan Killing Joken Love like blood on ollut jostain tuttu kappale jo pidempään ja jokin aika sitten aloin tutustua bändiin muutenkin. Oikein hyvää tavaraa kyllä.
 

Laitanpa vielä PSB-teemalla haastattelussa mainitun duoamme yhdistäneen kappaleen:



Arvelisin, että OMD on syntsapoppiin syventyneille tuttu yhtye, mutta ehkäpä tätä ketjua lukevat hekin, jotka eivät ole vielä synapop-harrastajia...? OMD ei noin yleisesti ole ihan syntsapop-suosikkieni kärkeä, mutta Souvenir on oikein kaunis kappale (ja on heillä muitakin hyviä).

Souvenir ei kyllä tunnu äkkiseltään erityisen PSB-mäiseltä, mutta tarkemmin ajatellen Paul Humphreysin hillitty ja artikuloiva laulutyyli on hyvin samantapainen kuin Neil Tennantilla. Ja jos mitkään syntsat ylipäänsä puhuttelevat sielua, niin luulisi että tämän kappaleen syntsat ainakin. Kyllä Souveniristä tykkääminen olisi ihan hyvä lähtökohta syntsapop-duon perustamiselle nykyäänkin!

Syntsajingleihin palatakseni, ihan hauskoja pätkiä Yasuaki Shimizulta. Tältä osastolta on mainittava amerikkalainen syntsapioneeri Suzanne Ciani, joka teki jinglejä käsittääkseni melkoisesti ja jonkin verran löytyy SinäTöllöstäkin . Itse en näitä tunnista, mutta se ei toki tarkoita, etteikö näitäkin olisi saattanut Suomen TV:ssä aikanaan näkyä.

Jinglejä enemmän minua puhuttelee kuitenkin Cianin pidemmän kaavan mukaan tehty tuotanto. Tämä aaltoileva syntsamusiikki ei ole synthwavea, new wavea saati darkwavea, vaan new ageksi tätä lähinnä sanotaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole esim. minimalistinen ambient-surina, vaan sävellyksellisesti kompleksinen mutta silti helposti sulava paketti korvia hyväileviä ääniaaltoja. Ykkösestä on hyvä aloittaa:



Ja jos tämä kolisee ...loiskuu, kannattaa kuunnella seuraavakin albumi, The Velocity of Love, joka on samantapainen ja yhtä hyvä oppitunti siitä, että syntsamusan ei tarvitse aina välttämättä perustua luuppaamiseen ja minimalismiin tai pop-rakenteisiin.
 

Uskomatonta. Just eilen oli kuunteluussa tuo Cianin albumi Seven waves! Great minds think alike... Kiinnostuin Cianista kun näin Teemalta syntsan pioneerinaisista kertovan dokkarin Sisters with transistors. Hänenkin mainosjinglensä olivat siistejä. Nyt olen kuunnellut aika paljon progressive electronic -genreä, erityisesti Vangelista. Lainasin ison boksin hänen 70-80 -lukujen tuotantoaan. Lempparini on 70-luvulta (L'apocalypse des animaux), mutta kasarilla hiljattain edesmennyt maestro tahkosi legendaarisia soundtrackejä yhtä legendaarisiin leffoihin. Oma suosikkini tosin on ehkä vähemmän tunnettu:


OMD on kasarin aatelia ja ovat he myöhemminkin julkaisseet ihan kuunneltavaa musaa, esim 2010-luvun albumit English Electric ja The Punishment of Luxury. Paras on silti mielestäni heidän esikoisensa ja siltä mieleenpainuvin raita on tämä:


Pitäisi kai joskus oikeasti tutustua syvemmin Petsien inspiraationlähteisiin (kuten juurikin Bobby O:hon) mutta se saattaa olla sellainen kaninkolo, että sieltä ei ihan heti olekaan poispääsyä. Pistetään tähän vielä poikain Patsy Kensitin luotsaamalle Eight Wonderille kynäilemä viisu: