Kasaripopin helmet ja timantit

Aijai. Minulla on Vangelikseltakin monta albumia kuuntelematta. The Bountyn teema on kyllä hieno kappale ja The Chariots of Fire täytyy myös mainita, samoin kuin Antarctican teema. Vangeliksen kasarisoundi oli sitä, miltä pienenä ajattelin syntsamusiikin kuuluvan kuulostaa. Oma suosikkini herra V:n kasarituotannosta olisi varmaan tylsän valtavirtaisesti Blade Runnerin ääniraita. On se vaan niin hieno. No, ehkä itse elokuvakin värittää fiiliksiä. Nuo kolme ensin mainittua elokuvaa ovat nimittäin minulle tuntemattomia.

Laitan tähän nyt kuitenkin jotain vähän tuntemattomampaa, mutta silti oikein hyvää, nimittäin Soil Festivities -albumin avausraidan:



Tämä kappale on ehkä Vangelista taianomaisimmillaan. Loppualbumi ei ole ihan samaa tasoa mutta kuuntelemisen arvoinen kuitenkin.

Vangeliksen loppukin tuotanto olisi sentään otettavissa haltuun ihan kohtuullisessa ajassa varsinkaan kun lisää ei enää tule (RIP). Mutta saman sukupolven syntsapioneerien perustaman Tangerine Dreamin kanssa on jo astetta hankalampaa, kun albumeita on niin paljon, että epäilen pysyykö bändi itsekään enää laskuissa. Ehkä parikymmentä ensimmäistä olisivat ne olennaisimmat?

Tämä jylhä synasävelmä kasarilta on yksi TD-suosikeistani:



TD teki myös elokuvamusiikkia. Tämä vangitseva minimalismi ei ole ehkä tyypillisintä leffamusaa, mutta eipä TD:kään tyypillisin bändi.


 

Tangerine Dreamilta on tullut kuunneltua ainakin ne parhaiksi mainitut albumit, mutta ne taitavat kaikki olla 70-luvulta. Pitäisi varmaan tsekata mitä he touhusivat kasarilla. Voisi olla vielä mieluisempaa. Vangelikseen, Jarreen yms. muihin syntsavelhoihin tuli muksuna tutustuttua Ed Starink -nimisen välikäden kautta. Hän on se heppu joka oli vastuussa Synthesizer Greatest -cd-levysarjasta, joita mainostettiin vähän joka lävessä ja joita löytyi varmaan joka taloudesta/auton hanskalokerosta ysärin alkupuolella. Starink siis coveroi kuuluisampien syntsasäveltäjien/artistien musiikkia tähän malliin:



Ongelmaksi ainakin minulle muodostui se, että kun sitä tottui ja mieltyi Starinkin versioihin, ei ne alkuperäiset sitten enää iskeneetkään välttämättä kun niitä vihdoin pääsi kuulemaan. Esimerkiksi kun joskus vanhempana kuulin Jan Hammerin albumin Escape from television, joka sisältää hänen tunnetuimmat (Miami Vice) kappaleensa, oli se hirveä pettymys. Oletin aina, että Starink olisi tilulilu-hissimusiikkiartisti alkuperäisten rinnalla, mutta etenkin Hammerin Tubbs and Valerie oli suorastaan jäätävä.

Onneksi niitä pettymyksiä ei sentään kovin paljon ole ehtinyt tulla vastaan. Miellyin Starinkin versioon Art of Noisen kappaleesta Moments in love jo varhaisella iällä, ja kun vihdoin löysin sen alkuperäisen, niin se oli vielä parempi. Yksi aution saaren biiseistäni itse asiassa:



Jaan vielä tähän uusimman löytöni, joka on ranskalainen coldwave/post-punkbändi Asylum Party. Heidän albuminsa Border line vuodelta 1989 oli aika viilee. Kieltämättä kuulostaa kyllä tutulta, mutta if it ain't broken, don't fix it.

Minullakin oli, tai ehkä on jossain vieläkin Synthesizer Greatest -tuplaceedee! Jännä aikansa ilmiö sekin ja selvästikin sopivan ikäisten syntikkadiggarien sukupolvikokemus. Sittemmin samanlainen (kaupallinen ja alkuperäistä jäljittelevä) coveroiminen on tainnut hiipua, koska alkuperäisiinkin pääsee nykyään käsiksi niin helposti. Muistaakseni kansiin oli merkitty kyllä kappaleiden säveltäjät, muttei alkuperäisiä esittäjiä, joten monien kappaleiden alkuperä jäi silloin mysteeriksi. Keitä olivat J. J. Jeczalik ja A. Dudley, noin esimerkiksi? Myöhemmin sitten selvisi, että on olemassa bändi nimeltä Art of Noise... Itse Starinkistakaan en tiennyt silloin muuta kuin nimen, mutta jokin aika sitten törmäsin NRGM:n aihetta käsittelevään juttuun , joka avaa Starinkin taustoja, jos pää kestää kirjoittajan gonzorockismia.

Nyt kun näitä Starinkin versioita kuuntelee pitkästä aikaa, eivät ne nyt tosiaan mitenkään erityisen huonojakaan ole ja paikoitellen tosiaan alkuperäisiä parempiakin. Ja niin tai näin, kyllähän eka kokoelma (silloin en tiennyt, että niitä olisi enemmänkin) oli aika vahva portti synasoundien maailmaan. Mistäpä muualta silloin olisi kuullut Moments in Loven? Joka on myös omia ikisuosikkejani. Tosin aution saaren biisikään ei ehkä nykyään merkitse samaa kuin ennen, koska saarelle saisi nykyään melkein loputtomasti musiikkia mukaan jos vain virtaa riittää.

Starinkia, Art of Noisea ja aika monta muutakin kasariartistia yhdistää Fairlight CMI -syntetisaattori. Tässä Peter Gabriel uutukaisen digitekniikan lumoissa:



Vintage synth explorer -sivusto informoi meitä , että:

It has been used by Jean-Michel Jarre, Heaven 17, Hardfloor, ABC, Hall & Oates, the Buggles, Supertramp, Thomas Dolby, Jon Astley, Michael Jackson, Yes, Trevor Horn (Art of Noise), Geoff Downes, Stevie Wonder, Vince Clarke (Yazoo), Peter Gabriel, Paul McCartney, Devo, Julian Lennon, The Cars, Yellow, Lindsey Buckingham, Jan Hammer, Herbie Hancock, David Gilmour, Elvis Costello, Scritti Politti, Starship, Teddy Riley, Brian Wilson, Foreigner, Madonna, Debbie Gibson, Jane Child, Eurythmics, Mike Oldfield, Prince, OMD, Steve Winwood, Duran Duran, John Paul Jones, Paul Hardcastle, Kate Bush, Queen, Keith Emerson, Alan Parsons, Fleetwood Mac, B-52's, Pet Shop Boys, Depeche Mode, Soul II Soul, and Stewart Copeland.

Niin, jäikös tästä vielä joku kasarin (syna)poppari pois...? No totta puhuen köyhemmät muusikot varmasti jäivät, koska paitsi että Fairlightit ovat nykyään retroarvonsa takia käsittämättömissä hinnoissa, ne olivat kasarillakin käsittämättömissä hinnoissa, tosin silloin uutuusarvonsa takia. (Vuosituhannen vaihteessa niitä olisi varmaan voinut löytää jostain roskalavalta...) Ajatelkaa, tietokoneella voi samplata ääntä ja soittaa sitä koskettimistolta! Ei ollut tällaista 70-luvulla... On myös hitusen huvittavaa, että kasarilla aikaansa seuraavat synamuusikot kuolasivat digitekniikan perään ja nykyään taas yleinen mielipide on kääntynyt siihen, että kyllähän analogisynat toki ovat sitä kaikkein kasareinta kasaria...

Tuosta ylläolevasta artistijoukosta voisi poimia seuraavaksi biisivalinnaksi vaikka mitä, mutta laitan nyt vaikka Kate Bushia:



Siinäpä aikansa tekniikan aallonharjalla ratsastanutta kasarin syntsapoppia, joka ei kuulosta lainkaan nykypäivän synthwavelta. Mutta hyvä kappale!

Elli et Jacno ovat pirteä parivaljakko! Eikä kasarilla tainnut olla niin väliä osuvatko sormet koskettimiin. 60-luvun tunnelmissa ollaan edelleen tässä kakkosalbumilta peräisin olevassa kappaleessa:



Kolme albumillista synapoppailtuaan duo hajosi ja kumpikin jatkoi soolourillaan vähän vähemmän synteettisissä merkeissä. Jacnon myöhempi tuotanto ei vaikuta äkkiseltään koemaistettuna kovin inspiroivalta, mutta Elli on tehnyt ainakin tämän aika hauskasti svengaavan kappaleen:



Fairlightista voisin laittaa vielä tämän lyhyehkön dokkarin:



Tämä Australian lahja synamaailmalle oli aikanaan melkoinen ponnistus ja hinta taisi olla alun perin vielä moninkertaisesti enemmän, kuin mitä näistä nykyään eBayssa pyydetään. Ja ensimmäinen versio julkaistiin tosiaan jo 1979 eli kyllä 70-luvullakin samplattiin (juuri ja juuri). Melkoista tekniikkaa, ottaen huomioon millaisia tietokoneet olivat vuonna 1979.

Taannoin kun sophisti popista puhuttiin jäi mainitsematta yhtye nimeltä The Blue Nile. En voi sanoa tietäväni heistä juurikaan muuta kuin että ovat skotteja. Kasarilla julkaistut albumit A walk across the rooftops ja Hats ovat erittäinkin hyviä. Laulaja on nimeltään Paul Buchanan ja hänen äänensä miellyttää korvaa omaperäisyydellään. Suosikkibiisini Tinseltown in the rain oli ilmeisesti poppoon isoin hitti v. 1984, muttei mikään iso hitti yleisesti ottaen.



Ja kun omaperäisistä kasariäänistä puhutaan, en voi olla mainitsematta Norjan suurta poikaa Morten Harkettia. Hänen äänensä on ihan tajuton. Viisi oktaavia vähintään, olen antanut kertoa itselleni. Katselin aiemmin tänä vuonna A-hasta kertovan suht tuoreen dokkarin ja siinä kerrottiin että Harkett ei ole koskaan opiskellut laulamista, mikä tekee hänen taidostaan vieläkin vaikuttavamman. Take on me:n tuntee kai koko maailma ja koiransa, joten pistetään tähän jotain vähemmän tunnettua mutta ei yhtään vähemmän hulppeasti laulettua:



Kolmas erikoisemman äänen omaava herra, jonka haluan mainita on Talk Talkin Mark Hollis. Bändi kai tunnetaan nykyään parhaiten siitä, että No Doubt coveroi heidän biisinsä It's my life v. 2003. Heidän pari ensimmäistä albumiaan oli helpommin lähestyttävää syntsapoppia, mutta kasarin puolivälissä tyyli vaihtui taiteellisemmaksi. Albumit The colour of spring, Spirit of Eden ja Laughing stock ovat monilla best ever -albumilistoilla, mutta itse en ymmärtänyt niiden hienoutta ollenkaan. Tykkään enemmän niistä syntsapoppilevyistä. Mark Hollis julkaisi yhden kiitetyn sooloalbumin vuonna 1998, vetäytyi sitten alalta ja julkisuudesta kokonaan ja meni edes 2019.



 

En tiennytkään että No Doubt on coveroinut It's my lifen. Ei hassumpi cover itse asiassa, mutta alkuperäinen on omassa luokassaan. Talk Talkin suhteen olen samoilla linjoilla siinä, että heidän alkupuolen syntsapoppinsa on erinomaista ja jälkipuolen taiderock/post-rock on kyllä ihan mielenkiintoista kuunneltavaa, muttei innosta minuakaan lainkaan samalla tavalla. Ymmärrän kriitikoiden hehkutusta kolmelle viimeiselle albumille sikäli, että olihan toki rohkea ja omaperäinen manööveri kääntää selkänsä syntsapopille keskellä 80-lukua, kun oli ensin myynyt sillä kultaa ja platinaa. Kaiketi oma taiteellinen linja oli Hollisille ja kumppaneille tärkempää kuin kansansuosio. Minulle olisi kyllä sopinut, että olisivat syntsapoppailleet vähän pidempääkin - tai ei sen puoleen, olisin toki suonut pidemmän taiderock-urankin Hollisille jos se olisi minusta kiinni...

Miesten äänialakisoissa ei voine ohittaa Alphavillen Marian Goldia. Kaikki lienevät kuulleet syntsapop-klassikon Forever young, joten tässä ääniakrobatiaa eri kappaleesta:



Koko Alphavillen eka albumi on klassikkokamaa, eikä pelkästään laulupuolen ansiosta, vaan maininnan arvoisia ovat myös hienot synasoundit. (Olkoonkin että äänimaailma hieman kylmä, mutta niin kasarin alkupuolella usein oli. Syytän kylmää sotaa.)

Alku-kasarin kylmyyttä on tässäkin Visagen klassikossa:



Eighth Wonder edelliseltä sivulta jäi kommentoimatta. Patsy Kensitin hunajaisesta äänestä huolimatta olen tykästynyt enemmän Pet Shop Boysin versioon I'm not scaredista, johon tutustuin jo varmaan lähemmäs parikymmentä vuotta sitten. Mutta Eighth Wonder on tehnyt muitakin hyviä kappaleita, kuten tämän:



Tämän kasarin loppupuolen tanssisoundin tahtiin on hyvä lämmitellä, ettemme tyystin feidaa harmauteen marraskuun keskellä!
 

Täytyy nyt vielä tarkentaa ettei kaikki kasarin alkupuolen musiikki toki ollut kylmäsoundista. Samaan aikaan kuin postpunkkarit ja uusromantikot synkistelivät syntikoidensa ääressä, toisaalla roihusi 70-luvun jäljiltä vielä täysi diskoinferno. Esimerkiksi nämä velikullat eivät olleet tosiaankaan feidaamassa harmauteen:



Menemättä vielä syvemmälle kasaridiskon maailmaan, Alphavillestä ja persoonallisista äänistä saa aasinsillan Laura Braniganiin, joka on versioinut hienosti Forever youngia:



Branigan tunnetaan kuitenkin paremmin hitistään Gloria sekä tästä kappaleesta, jossa mopo meinaa lähteä käsistä yöelämässä:



Hieno kappale ja amerikkalaisen artistin kappaleeksi oikeastaan huomattavan italodiskotyylinen, mikä selittyi tarkemmin tutkiessani sillä että se on alun perin italialainen .

Kasarifanitus on 2020-luvulla usein vähän haikeaa, kun niin moni aikakauden muusikko on jo poistunut keskuudestamme. Niin Laurakin, mutta musiikki jää elämään.
 

Itseäni kyllä viehättää juurikin se kylmänviileämpi kasarimusiikki. Suuret Tunteet musiikissa tai muissakaan taidemuodoissa ei oikein iske meikäläiseen. Mitä tunteettomampaa sen parempaa, sanon minä. Aitoon ja alkuperäiseen discoon en ole onnistunut yrityksistä huolimatta tykästymään. Biisit ovat yleensä turhan pitkiä, yksitoikkoisia ja itseään toistavia. Genren parhaat edustajat tähän asti ovat olleet Sylvesterin biisi You make me feel (1978) ja Change-nimisen kokoonpanon albumi The glow of love vuodelta -80. Tässä vähän maistiaisia (raita on instrumentaali, mutta muilla lauletaan kyllä):
Nile Rodgers on tuottanut monia suosikkiartistejani kasarilla ja alunperin 70-luvullahan hän oli discoyhtye Chicin jäsen. Se on juuri sellaista discoa, johon en ole päässyt sisälle, mutta Rodgersista saa sopivan aasinsillan biisiin, jonka hän tuotti Carly Simonille v. 1982. Kerrassaan upea ääni hänelläkin. Enpä olisi tähän helmeen koskaan törmännyt, jos en olisi nähnyt Teemalla Rodgersista kertovaa dokkarisarjaa joitain vuosia sitten.

Ja kun kerran taas hulppeisiin ääniin päästiin, niin nolottaa melkein että pääsi unohtumaan Tears For Fearsin Roland Orzabal. Siinäpä herra jota on siunattu vaikuttavilla palkeilla. Suosikkibiisini TFF:ltä esittää tosin Curt Smith (Everybody wants to rule the world), mutta tämä tulee hyvänä kakkosena:

Kasarifanitus on 2020-luvulla usein vähän haikeaa, kun niin moni aikakauden muusikko on jo poistunut keskuudestamme. Niin Laurakin, mutta musiikki jää elämään.

Tämä. Voisimmepa kaikki olla forever young... Tai no, pääni sisällä olenkin, mutta peili ja kroppa alkaa olla vakavasti eri mieltä asiasta. Uutta levyä siis lautaselle ja pakoon elämän mälsiä tosiasioita.