Kenen keikalla olet viimeksi käynyt?

Olin perjantaina The Curen keikalla Hartwall Areenalla. Aivan mahtava keikka, vaikka Cure ei ihan omaan musiikkimakuni keskiöön kuulukaan. Meillä oli permantoliput ja koska oltiin kuultu huhuja, että keikka kestäisi kolme tuntia, jätetiin lämppäri väliin. Se oli ihan oikea ratkaisu, sillä keikka tosiaan kesti sen kolme tuntia. Tottumattomalle selälle ja jaloille seisoskelu kovalla lattialla oli hiukan raskasta... Viimeinen encore oli 8 kappaleen mittainen ja sattumalta seitsemän kahdeksasta kappaleesta oli suosikkejani, josta jäi kyllä todella hyvä mieli koko viikonlopuksi. :)

Heilutin eilen lettiä ja hörpin olutta Powerwolfin nopeissa tahdeissa. Löysin bändin joskus kesällä ja innostuin melkoisesti, kun huomasin, että iloiset saksalaiset tulevat syksyllä Suomeen ja vieläpä melko lähelle Tampereelle. Diskografia tuli otettua aika hyvin haltuun muutaman viime kuukauden aikana, minkä ansiosta settilistaan ei kuulunut kuin pari outoa biisiä. Bändin power/heavy metal on kuitenkin niin naurettavan menevää ja tarttuvaa, ettei etukäteen opiskelu ole välttämättä tarpeellista. Kun minkä tahansa biisin kertosäkeen kuulee kerran, seuraavalla kerralla osaa jo hoilata mukana. Tuli siellä itsekin muutamat halleluja- ja amen-huudot kiekaistua.

Powerwolf ei ole todellakaan maailman vakavin bändi, mutta minut se koukutti aikanaan juuri huumorielementin ja eeppisen överiyden avulla. Sanoituksissa ja kansikuvissa vilisee vampyyreja, ihmissusia ja uskonnollista symboliikkaa ja musa kuorrutetaan juustoisilla kirkkourkukoskettimilla. Toimii levyllä, toimii livenä. Oopperatyyliin laulava Attila Dorn puhkui mahtavasti kuin tuomiopäivän saarnamies ja keikka olikin kuin jumalanpalvelus, paitsi että kaikilla oli hervottoman hauskaa. Välispiikeissä kuultiin yksi pieruvitsikin. Synamiehellä oli synat kahdella puolella lavaa ja ukko säntäili niiden välillä aina, kun soitettavaa ei ollut ja piti muutenkin show-menoa hienosti yllä.

Lämppärinä soittanut Civil War oli myös näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Amerikan sisällissodan aikaisiin pohjoisvaltioiden uniformuihin (?) sonnustaunut ryhmä heitti energisen ja hikisen setin ja sai ainakin meikäläisen lämpöiseksi. Rumpali ainakin veti täydellä tunteella ja kaveri näyttikin siltä, kuin olisi ollut salitreeneissä, eikä soittamassa. Tämänkin bändin laulaja oli huikean hyvä, ja suosittelenkin tsekkaamaan, vaikka sankarihevi ei olisikaan suosikkijuttu.

Pain, Turmion Kätilöt & King Satan / Klubi, Tampere

Eilen tarjoiltiin raskaita tanssitahteja oikein urakalla, kun kolme aktia nousi Klubin lavalle ja pisteli menemään enemmän tai vähemmän elektronista metallijyystöä. Keikka oli loppuunmyyty ja väenpaljous sen mukainen, mikä oli sekä hyvä että huono asia. Porukassa tunnelma tihenee, mutta juomaa saadakseen tai kusella käydäkseen piti jonottaa tovi jos toinenkin. Mutta mitäpä tuollaisista, kun iltamat olivat muuten mitä mukavimmat.

Tilaisuuden avasi vielä demoasteella oleva King Satan, jonka lyhyehkö setti sisälsi tasaisesti tamppaavaa teknojumputusta perusriffeillä mehevöitettynä. Soundit olivat ainakin lavan edessä epätasaiset, kun kieliosastosta ei meinannut kuulla mitään, kun taustanauhakompit ja ärjyntälaulu jyräsivät kaiken. Muutenkaan tämä uusi tuttavuus ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, vaikka ihan okei-tasoisen fiiliksen saikin aikaan. Synaa ja efektejä hoidellut tyttönen sentään keinui siihen malliin, ettei kaljatiskille tullut lähdettyä kesken kaiken.

Aivan eri meininki syntyi, kun Turmion Kätilöt, tuo metallimusiikin oma Kummeli, aloitti humoristisen ja energisen settinsä. Veikkaukseni mukaan suuri osa ihmisistä oli tullut katsomaan juuri heitä ja yleisö olikin alusta alkaen erittäin innoissaan. Itse en ole kotioloissa pystynyt Kätilöistä juurikaan innostumaan, mutta livenä porukka osaa kyllä asiansa. Jokaisen biisin välissä laulajakaksikko heitti huonoa ja epämääräistä läppää, mikä kumma kyllä toimi tässä yhteydessä. Eivätkä ne biisitkään paskempia ole, nerokkaista sanoituksista puhumattakaan. Hyvä veto, vaikka en Kätilö-faniksi ryhdykään.

Juhlien pääpiru Pain heitti odotetun mukaisen setin, eli useamman biisin uusimmalta levyltä ja vahvikkeeksi ne tunnetuimmat hitit vanhemmilta. Coming Home-uutuuslätty on maistunut minulle oikein hyvin ja melko hyvin se pelitti livetilanteessakin. Pakkopaitaan pukeutunut johtohahmo Peter Tägtgren suoriutui lauluista hieman vaihtelevasti, välillä huudot ja puhtaat osuudet lähtivät hyvinkin komeasti, kun taas välillä voimaa olisi voinut olla enemmänkin. Mutta eipä merkittävästä asiasta silti ollut kyse. Rumpusetin takana istui Tägtgrenin poika, joka hoiti tonttinsa mallikkaasti, vaikka ei taida olla vielä teini-ikää ylittänyt.

Huvittava hetki koettiin, kun Call Me-kappaleen aikana tapahtui jokin kömmähdys ja koko veisu hajosi niin, että soitto lakkasi kokonaan. Kysyviä katseita vaihdettiin, mutta pian oltiin taas vauhdissa. Syntikat tulivat kaikki taustalta, mikä oli pieni pettymys, mutta bändi veti kuitenkin ilman muuta pisteet kotiin. Hyvä ilta noin kokonaisuudessaan.

Kreator, Sepultura, Soilwork & Aborted / Pakkahuone, Tampere

Neljän varsin tunnetun metallibändin muodostama spektaakkeli oli massiivisuudessaan hieman uuvuttava, mutta ehdottomasti nautinnollinen kokemus. Harvoin pääsee todistamaan useampaa näinkin isoa ja laadukasta nimeä samana iltana, puhuttiinpa sitten festareista tai klubikeikoista. Kaikki esiintyjät olivat myös sopivan erilaisia, mikä ansiosta musiikillinen rautaisannos ei käynyt kyllästyttämään missään vaiheessa.

Teknistä ja nopeaa death metalia paiskova Aborted sai kunnian laukaista illan käyntiin ja puolituntisen setin pääpaino oli odotetusti uusimman Retrogore-albumin materiaalissa. Bändin tyyli on kehittynyt jatkuvasti vauhdikkaampaan ja koukeroisempaan suuntaan ja siksi olinkin utelias näkemään, miten belgialaiset suoriutuvat sekopäisistä biiseistään livetilanteessa. Huikeastihan tuo sujui, sillä soittotaituruus on näillä jampoilla huipussaan. Rumpalin blastaus oli suorastaan epäinhimillisen konemaista ja tarkkaa, varsinkin kun hän sai hommansa näyttämään uskomattoman helpolta ja rennolta. Ammattimiehiä koko porukka.

Seuraavaksi esiintynyt Soilwork edusti bändinelikon kevyintä ja tarttuvinta antia. Itse en ole koskaan erityisemmin lämmennyt ruotsalaisryhmän liiankin mukavasti soljuvalle melodeathille, vaikka kyllähän tämäkin bändi satunnaisessa kuuntelussa toimii. Keikasta ei ole pahaa sanottavaa, mutta täytyy tunnustaa, että Soilworkin setistä jäi kaikkein vähiten mieleen. Oikeastaan bändi oli minulle vain kiva välipala ennen kerroshampurilaista, jonka kaksi mehevää pihviä olivat vasta tulossa. Erityispiste kuitenkin laulajalle, joka hallitsi mallikelpoisesti sekä äreät että puhtaat laulut.

Karkeloiden kolmas viihdyttäjä oli melko ristiriitaista mainetta tänä päivänä nauttiva Sepultura, jonka kokoonpanomuutokset ovat tunnettua historiaa. Sisään jonottaessani joku takanani kuului tuomitsevan yhtyeen illan paskimmaksi, vaikka takkeja ei oltu saatu vielä narikkaan. No, minulle Sepultura kelpaa hyvin nykymuodossaankin, sillä vuoden alussa julkaistu Machine Messiah-albumi on parasta, mitä se on saanut aikaan 2000-luvulla. Keikalla soitettiin paljon juuri näitä uusia biisejä, mutta odotetusti myös vanhoja klassikoita, kuten vaikka Roots Bloody Roots. Yhtyeen nykyinen rumpali oli muuten settinsä takana täysi raivoapina, moista huitomista en muista ennen todistaneeni. Nuoren kaverin paidaton ylävartalo paljasti, että salilla on tullut käytyä ja soittotyyli huomioiden lihaksia todella tarvittiin.

No sitten se varsinainen vetonaula, germaanisen rässin legenda ja oma suursuosikki, Kreator!! Päänimen noustessa lavalle ilmassa alkoi olla suuren metallijuhlan tuntua, eikä pelkästään tässä vaiheessa jo runsaasti nautitun oluen ansiosta. Biisejä soitettiin niin tuotannon vanhemmasta kuin uudemmastakin päästä, juuri julkaistun uutuuslevyn ollessa tietenkin vahvasti edustettuna. Kreator on yhtye, joka pystyy heittämään kehiin parin tunnin verran pelkkiä hittejä ja keikka olikin yhtä aggression ja energian ilotulitusta. Ulkoisesti bändi esiintyi rutiinimaisen oloisesti, mutta vuosien tuoma kokemus kuului kyllä soiton tiukkuudessa ja intensiteetissä. Savut, hienosti käytetyt valot ja taustavideot antoivat vielä viimeisen silauksen.

Kun reippaan neljän tunnin megashow oli päätöksessään, olin väsynyt mutta onnellinen. Melko rajuksi välillä yltynyt circle pit meinasi vaarantaa terveyden, mutta säästyin kuitenkin mustelmilta. Joku muu luultavasti keräsi niitä kehoonsa, sen verran väki kuitenkin otti kontaktia lattian kanssa.

Viikate & The Empire Strikes / Klubi, Tampere

Kesäloman puolivälissä oli mukava poistua hetkeksi kotoa ja nauttia kaihosta ja katkeruudesta. Tein sen poikkeuksellisesti kaverin kanssa, yleensähän ravaan keikkoillakin yksin. Viikate on iskenyt kovaa jo monta vuotta ja säännöllisesti ilmestyneet levytkin ovat pysyneet tasokkaina, vaikka samoja juttuja niissä pitkälti toistetaankin. Tämä olikin jo kolmas kerta, kun näin bändin livenä. Lämmittelijänä nähty The Empire Strikes oli minulle uusi tuttavuus, joka esitti riehakasta autotallirockia tiukalla soitolla ja asenteella. Meno oli omaan makuuni liiankin iloista ja energistä, mutta rokkareiden eloisaa lavaliikehdintää ja kieltämättä varsin tarttuvia biisejä ei kehtaa haukkuakaan.

Positiivisuus vaihtui alakulotettuihin tunnelmiin, kun viikatemiehet astuivat lavalle kravateissaan ja kauluspaidoissaan. Puolitoistatuntinen setti sisälsi itselleni sekä tuttua että vähän paitsioon jäänyttä kamaa, mutta kaikki kappaleet tehosivat erinomaisesti ja saivat jalan polkemaan selkeillä soundeilla soitetun melankolian mukana. Tuore sinkkubiisi Synkkä ventti kuulosti perusvarmalta Viikatteelta, mikä lupaa myös perusvarmaa levyä. Omakohtainen huippuhetkeni taisi olla toinen korttiaiheinen biisi Sysiässä, joka rokkasi ja svengasi mahtavasti. Haluan antaa erityismaininnan basistille, jonka lavaolemus oli yhtä jämäkkä ja karu kuin muistinkin. Turhat kikkailut pois ja olihan siellä kuitenkin kitaristikaksikko vastaamassa liikkeestä ja läpänheitosta. Hyvä keikka ja kenties paras kolmesta näkemästäni.

Miksi ette käy keikoilla? Koska ette kuitenkaan osta levyä tai fanipaitaa, voisitte sijoittaa edes keikkalippuun. Toki minunkin pitäisi käydä keikoilla enemmän, eli moitteeni koskee myös itseäni.

Sh kirjoitti: Itse kävin Haloo Helsingin keikalla hieman yli kaksi vuotta sitten. Samana vuonna taisin käydä myös Elämä lapselle konsertissa. Sen jälkeen ei ole tullut käytyä missään.

Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa :)

Mayhem, Barshasketh & Dragged Into Sunlight / Klubi, Tampere

En voi sanoa olevani erityisen innokas Mayhem-fani, mutta kun yksi genren pioneereista saapuu mestoille, niin kyllä sitä on mentävä ihmettelemään. Yhtyeen historiaan liittyy melko epätavanomaisia juttuja sekä vähintäänkin mielenkiintoisia persoonia, minkä vuoksi legendan maine ansaittiin jo varhain. Toki yhtye on myös äänittänyt varsin hyvää musaa, mistä todisteena käy debyyttilevy De Mysteriis Dom Sathanas, joka kuultiin keikalla kokonaisuudessaan.

Ensimmäinen lämppäri oli uusiseelantilainen Barshasketh, jonka lähestymiskulma black metaliin ei ollut aivan perinteisin, kiitos vinkeiden melodioiden ja keskimääräistä monipuolisemman kikkavalikoiman. Tyylilaji huomioiden bändiä voisi kutsua jopa hienostuneeksi. Toinen lämppäri Dragged Into Sunlight oli vähän toista maata ja sai paikat jo todella kuumiksi. Brittinelikko puski ilmoille niin saatanallisen raskasta ja väkivaltaista black/death-tuuttausta, että rintakehäni ja aivokuoreni meinasivat murentua. Sankan savun seasta bändiä ei juuri erottanut, mutta kiintoisana seikkana tummat varjot näyttivät pysyttelevän rumpalia lukuun ottamatta selkä yleisöön päin. No, kukin tavallaan.

Mayhemin kamoja säädettäessä alkoi jo vähän jännittää. Millaisia olisivat synkät ukot, joiden ansiosta Norja tunnetaan vuonojen lisäksi myös mustasta metallista? Alussa tuli kuulutus, joka kehotti pitämään puhelimet taskussa, jotta tunnelma ei kärsisi. Klubi oli tässä vaiheessa ääriään myöten täynnä, olihan ilta loppuunmyyty, vaikka elettiin keskiviikkoa. Kaapuihin verhoutuneiden hahmojen aloittaessa Funeral Fogin hymy nousi huulilleni, sillä rumpusoundi oli saatu melkeinpä identtiseksi kuin parinkymmenen vuoden takaisella albumilla. Ja se soundi on justiinsa mikä pitääkin olla.

Iltaani pilasi vain se, että olin sijoittunut Mayhemin aikana siinä määrin ikävästi, että olin jatkuvasti pöydän, porrastasanteen ja ihmisten muodostamassa puristimessa, josta en päässyt pakoon. Väenpaljous oli hämmentävä, sillä liikkumaan ei yksinkertaisesti päässyt. Mutta yhtyeen lopettaessa ja kynttilöiden sammuessa olin tyytyväinen, että tuli tällekin keikalle lähdettyä. Jotkut yhtyeet kutsuvat keikkojaan rituaaleiksi ja tämä oli juuri sellainen.

Testament, Annihilator & Vader / Pakkahuone, Tampere

Tästä on mennyt jo hetki, mutta tunnelmoidaanpa vielä. Vuoden ensimmäinen kokemukseni livemusiikin parissa ei ollut mitään arkaa himmailua, vaan täyttä turpaanvetoa lämmittelijöiden alkutahdeista pääesiintyjän epilogiin asti. Ostin lipun näille kekkereille jo hyvissä ajoin, koska arvelin, että tällainen kattaus saattaa myydä loppuun nopeammin kuin perusjannu uskookaan. Luuloni oli väärä, sillä lippuja sai vielä portiltakin, vaikka kaikki kolme esiintyjää olivatkin kovia tekijöitä lajissaan. Keskiviikko ei tietenkään ole kaikille paras ajankohta raskaalle humpalle, mutta ei Pakkahuoneella toki autiotakaan ollut. Tällä kertaa suurin osa yleisöstä koostui karvaisista köriläistä naisten ollessa selvästi vähemmistössä. Huomasin kuitenkin ilokseni, että muutama rässiliiviin pukeutunut hevimirmelikin oli saapunut paikalle. Itsekin pääsin vaihteeksi käyttämään omaa liiviäni ympäristössä, jonne se kuuluukin.

Saatuani kaljan kouraan olikin jo ensimmäisen lämppärin aika. Puolan death metal-panssarivaunu Vader tykitti luultavasti ehtoon nopeimmat sahaukset ja blastaukset, mikä uhkasi vähän kääntyä itseään vastaan. Vauhdikas, brutaali ja suoraviivainen remellys teki kyllä tehtävänsä, mutta minulta meinasi kieltämättä loppua happi jo muutaman biisin jälkeen. Onneksi setin keskellä ja lopussa kuultiin pari hitaampaakin veisua ja tokihan Vaderin rokkaava ja rässihenkinen kuoloraasto sopi hyvin illan teemaan. Annihilatorin ilmavampi tuuttaus maistui kuitenkin minulle paremmin ja keulahahmo Jeff Watersin ilmeilyä seuratessa hymy leveni omillakin kasvoillani. Bändin ura alkoi ennen kuin sen nykyinen rumpali oli syntynytkään ja Waters heittikin aiheesta vähän läppää. Mutta hyvinhän tämä nuori kaveri selviytyi, vaikka ei iltamien kannuttajista kokenein ollutkaan.

Juhlien isäntä Testament oli odotetun kaltainen rässijyrä, joka soitti tasavarman ja perusviihdyttävän setin, kuten vanhoilla konkareilla on tapana. Jokainen bändin muusikoista on raudanluja ammattilainen ja varsinkin Gene Hoglanin rumputyöskentelyä oli antoisaa seurata. Vokalisti Chuck Billy osoittautui mainioksi show-mieheksi, joka jutusteli välillä mukavia ja soitti mikinvarrella ilmakitaraa aina, kun vaan ehti. Ammattitaidon esittely meni kuitenkin överiksi, koska kaikki hemmot soittivat pitkät ja aika tylsät soololuritukset keikan keskivaiheilla. Osaavaa sormi- ja kapulanäppäryyttä toki ihastelee hetken verran, mutta sillä hetkellä on rajansa. Noin muuten Testamentin keikka oli oikein viihdyttävää metallimäiskettä, jonka aggressiivinen energia pisti tukan heilumaan ja pitin pyörimään.

Wilko Johnson / Klubi, Tampere

En yleensä tee spontaaneja päätöksiä oikein minkään suhteen, mutta kun Tampereelle oli muutakin asiaa, niin ostin keikkalipun vain päivää etukäteen. Normaalistihan käytän keikkareissujen suunnitteluun vähintään viikkoja. Wilko Johnson ei myöskään ollut minulle ennakkoon kovin tuttu nimi, vaikka hänen entinen bändinsä Dr. Feelgood kuuluukin bluesrockin legendoihin. Lisätutkimukset paljastivat, että mies on esiintynyt Game of Thronesissa muutaman jakson verran ensimmäisellä kaudella. Ajattelin, että lavalle nousee varmasti mielenkiintoinen herrasmies.

Alkulämpöä tuotti kotimainen Fuzzy Mama, josta Google ei osannut antaa mitään ennakkotietoja. Kolmihenkinen ryhmä nostatti kuitenkin tunnelmaa ihan hyvin ja saksofonin mukana olo miellytti minua kovasti. Johnsonin bändi esiintyi myöskin triona ja täytyy sanoa, että vanhat papat olivat kovassa iskussa. Johnsonin nykivät tanssiliikkeet ja hullut ilmeet olivat hulvatonta katsottavaa ja kyllähän se kitarakin pysyi käsissä mallikkaasti. Basisti oli vähintään samaa tasoa ja tämä Steve Buscemin näköinen ukko näytti olevan jatkuvasti jonkin kouristuskohtauksen vallassa. Hemmojen eläväisestä ja liikkuvasta lavaolemuksesta voisivat nuoremmatkin ottaa mallia.

Jostain syystä herra Johnson poistui näyttämöltä pariin kertaan, toisella kerralla aika pitkäksikin toviksi. Hän kertoi olleensa kipeänä koko viikon, joten meniköhän ottamaan särkylääkettä tai jotain. Muuten puolikuntoisuus ei kuitenkaan pahemmin menoa haitannut, vaan rokki soi komeasti ja hyväntuulisesti koko illan. Soundit olivat selkeät ja kirkkaat ja volyymikin maltillinen, joten poikkeuksellisesti uskalsin jättää tulpat pois korvista. En osannut odottaa keikalta mitään erityistä, mutta randomi päätökseni mennä mukaan oli ehdottomasti oikea.

Echramath kirjoitti: Bay area thrashista ja "neljästä isosta" puhutaan, mutta Metallica on AOR/Lulu-seikkailuilleen eksynyt, Anthrax taskulämmintä pomppuheviä ja Megadeth ei oikein koskaan saanut pakettiaan toimimaan. Slayer oli tietysti Slayer, mutta muistan vaan sen vuoden 2008 Tuska-keikan, jossa fiilis oli, että sitä olivat odottaneet innolla kaikki muut paitsi Slayer. Mutta parhaat rässibiisit tehdään nykyään muuten Saksassa – ja Ruotsissa on sitten The Haunted tietysti.

Metallican ja Slayerin voi puolestani säilyttää isossa nelikossa, mutta Testament ja Overkill voisivat korvata kaksi muuta. No jälkimmäinen ei toki ole kotoisin Bay Arealta, mutta kuitenkin.

Saksan kolme kovaa, eli Kreator, Sodom ja Destruction ovatkin sitten yhdessä niin pysäyttämätön rässivaunu, ettei Amerikan nelikko meinaa ehtiä alta pois. Kreatorin nokkamies Mille Petrozza on varmasti vihaisin vegaanisuvakki, jonka olen livenä nähnyt.