Painaja ja muita runoja

Hyviä enkeleitä ympärillenne. Ja Herran siunausta.

ENKELIT MINUA PIIRITTÄVÄT
On minulla tunne, etten viivy täällä enää pitkään
On kaikki ennen tuttu alkanut kääntyä vieraaksi
Kun askeleeni lyhenee, samalla varjot pitenevät
Riippuvat oksat käyvät ylleni muuttuen raajoiksi
Näen repaleiset siiventyngät ja roikkuvan nahan
Seisoo edessäni kuin syvästi rikkinäinen ihminen
Mystisesti tulleita vaivoja ovat iltapuoleni täynnä
Näkemääni usko en, vaan puolisokeana kävelen

Miksi suuria rahoja tuhlata tiiliin, kun temppeli on minulla sisälläni
Vielä kuluttua vuosikymmenten etsiskelen yhä aukkoja muurissa
Palkeiden säestämät alkuvirret tuhatäänisinä tärykalvoissa soivat
Niissä puhuu pelkkä hiljaisuus – kuulen seinien henkäämiä sanoja

Kyseinen entiteetti ei paljastanut todellista nimeään
Valaisi minulle polkunsa visusti kätketyn ja salaisen
Osoitti minulle ne paikat, missä päivisin lepuuttavat
Sitä paikkaa syvän raukeana vartioin ja muistelen
Entisaikojen tiedemiehet luulivat sellaisia enkeleiksi
Hengen kultansa etsinnässä kuluu mieleni lahoava
Vieläkin näen tomuissa nuo samaiset kengänjäljet
Kaikki lukuisat ristit kaulassani eivät mitään tarkoita

Vino muistokivi pääni alla nukahdan, näen unta Raamatun päivistä
Maanalaisen maan syövereistä taas yksi nimetön olento tänne sikisi
Yhä hulluna minua pitävät, kun yksinäni hautakalmistoilla puhelen
Yhdeksän päivän päästä salaa rupikonnan sama epäsikiö synnytti

En puhellut kanssa arkkienkelin, vaan perivihollisen
Henget aamunkoitteen elävät; ehtoopuolen vainajat
Kallis ajatukseni sikisi rauhasta; totaalisesta rauhasta
Saat riivauksen mukana, jos täältä reliikkejä anastat
Horteisina tunteina mieli käy muinaisia kivikäytäviä
Mädän kielen nuolemia ovat alamaailman kerrokset
Lukuisat seinäpiirrokset julistavat sielujen anarkiaa
Etsiskelen soppea, missä tyhjinä makaavat arkkuset

Kolmesti siunattuna vannon minä sen kaiken tästä lähtien olevaksi;
on pelkkä ruumiiden halkoma kylänraitti ikuisuudesta ikuisuuteen
Makailemasta tapaan kaiken sukuni; ensin nuoret, sitten varttuneet
Ei ole ketään minulla maailmassa – siipiensä kuulen vain havisseen

Kolmesti kirottu myös tuo kohtalon kolmiyhteys
Vanhan eritteen tahrimia kiviä nuolen paljaaksi
Saatan maun tuntea: veren tapettujen enkelten
Ne maahan lankesivat ihmismiehelle viihteeksi
Ei siipi auringossa korvennu, vaan maan ahjossa
Pikimusta on syömmensä, siellä hiilikekäle palaa
Hiilenmusta on myös ilmeensä - hymyt tuhkatut
Heidät uudestaan kaivan ja peittelen aivan salaa

Eloni kuluessa olen rippipastorin pettänyt ja kaikki valani rikkonut
Mitä tapahtui ennen saatanallista kääntymystä, sitä en muistakaan
Näen olkisen ja tervatun naisen, maahan höyhenet satavat lumena
Kadunmiehelle suunnattomaksi iloksi taivaiset tarjoavat porttoaan

Tolling 40k, perkele. Mennään siis teemalla: "Täältä seuraavana etappina ikuisuus".

SANOJA SYVYYKSISTÄ
Isä Meidän, joka olet syvyydessä – mikä lienee oikea nimesi?
Vailla pohjaa on ehtoollismaljasi, tähtien laki se ainut moraali
Mitäpä merkkaavat jumalanpilkka ja pyhäinhäväistys sinulle?
Koko olevaisuutemme pelkkä lyhyt askel mysteeriesi äärelle

Vaikka miten tuijotan, näen vain tähdet entisestään etääntyvät
Kuulen kaikuja maailmanlopusta, sanat vähitellen selkiintyvät
Välinpitämättömän veisuu kuuluu kuin naapuripitäjän kirkolta
Välinpitämättömän pimeyden huomata saattaa ristin juurelta

Kuilun valtias tutkijoilleen silmästä silmään eri kasvot paljastaa
Jokaiselle tuijottajalle hänellä lauseet, joilla pauloihinsa kietoaa
Mikä onkaan hänen huoneensa perimmäinen ja syvin arvoitus?
Kuten pyhällä piplialla, lienee sillä jokaiselle erilainen tarkoitus

Muinainen herätyskäsky avaa teräslukot oveen olemattomaan
Vailla opinkappaleita käy moni äärettömyyksiä tarkkaamaan
Samalla sieluparka kuin vankilaan siihen huoneeseen lukittuu
On hänelle enää yksi vartija; tunkeileva ja hupeneva puolikuu

Synkän filosofin mietinnöillä kumottu on koko elämän antaja
Kuorin eteen mahtuvat kaikki seurakunnat ja jokainen jumala
Samaan kastiin ja kuoroon kuuluu täällä uskova ja epäuskova
Takoo meidät uusiksi astioiksi yksi lasimestari ja savenvalaja

Puhalla palkeillasi meihin henget, kutsu olemattomat olemaan
Miehen pään pyörälle se panee, jos universumi käy puhumaan
Kirkonkellot ja sydämenlyönnit kumisevat samaisessa rinnassa
Epäharmonian korkea, salattu kieli kuperan ämpärin rummussa

Kuilun juonet koetat selvittää, vaan niitä ei voi kukaan tuntea
Juonivat henget kattilassa tuhannen tuntia jatkavat musisointia
Luuranko lentää repaleisin enkelin siivin ja puhaltaa torveensa
Kadotuksen orkesterissa elämöimässä luunlaiha huilunlurittaja

Sen entiteetin ympärillä lakkaamati murhaajan ajatus työtelee
Mies otti toisen nimen – hän synkkää menneisyyttään peittelee
Palanen palaselta taivainen kartta muuttuu ruumiiksi Tyfonin
Mielessänsä hämäränä, kun sekaantui hän muinaisiin rotuihin

Kuolevainen hirttää aikansa keskelle köydensilmä-tähtikerien
Sydän lakastuu ja sielut sammuvat alla jäätävien linnunratojen
Voi vanhan ajan kivialttareilta palvojan henki kulkeutua pitkälle
Sanaton yhteys toimii yhteen suuntaan kutsumuksena houkille

Näytä minulle ikivanhus kuu
Näytä minulle tähtien kohtalo
Vailla selvää mieltä tai tahtoa
on korkeimman kastin olento

...and don't you loaf too long on a crossroads, on moonless nights...

HENGEN ELÄTIT
Puheet kiertelevät ympäri härmäläisiä kyliä
Mieleltäni tympeäksi kaikki minua kutsuvat
Ihmisten keskuudessa ei minulla nimeä lie
Vastaantulevat aina kadunpuolta vaihtavat
Edeltäni kaikki päivänvalo tyystin pakenee
Hirtehiset henkivallat ovat myötäni ainiaan
Ovat herrat taivaisen täällä minua vastaan
Oikea totuus tullut on vanhasta valheestaan

Sanoin Herran kuivalle morsiolle: ”Se vakaumus ihmisen kalkkeuttaa!”
Nyt liikehtii kuin olisi elämän vettä saanut tyhjäsilmäinen naikkonen
Lopunajat meidät hetekasta herättivät – sen myötä sain viihdyttäjät
Nyt ruosteista sänkyä autiotorpassa peittää kerros kuivan höyhenen

Ruumis elää nykyhetkessä, sielu keskiajalla
Läpi kaupunkien pukinviitta päällä taivalsin
Ei muuta toivetta, kuin kuolo elävänä tavata
Jalat kopisevat koreasti mukulakivikatuihin
Eilisen varjot perässä pakko liikkeellä pysyä
Sivukujilta vaimea, etäinen nauru kantautuu
Olisinko tänään se julkea puhuja totuuksien?
Jos huomiseen selviän, niin silloin kirkastuu

Huusin pitkäikäisille demoneille: ”Lähtekää helvettiin sisuksistani!”
Oli jälleen aika totiselle kevätsiivoukselle – aika päänsä tuulettaa
Tutunoloisen ruumiin löysin takavuosien lakastuvasta pihapiiristä
Se lieni vain muistelo maallisesta elämästä, joka pakenee ainiaan

En enää vuosikausiin ole kirkossa vieraillut
Niillä portailla vakaumuksemme punnitaan
Siksi kiroan ristejä jokaisella katonharjalla,
ja yönseutuina lahopirttilä minut majoittaa
Maailman murheelliset laidat hengenkotini
Varisee tien pintaan tuhka ikuisen vaeltajan
Moni meistä täällä kuin tähtien kiertolainen
Tummien matkassa omat verilinjani ohitan

Minä sanoin vieressäni nukkuvalle pojalle: ”Kerää jo jätkä luusi!”
Koltiainen otti lautavuoteensa ja selvänä aamunkoittoon käveli
Vainajien keskuudessa harjoitimme tekoja himokkaan pahuuden
Mutta eihän kukaan päivän puolella elänyt meitä syyttää arvaisi

Eivät korviaan lotkauta yläkerran olevaiset,
kun pyytelen heiltä myrskytuulia ja sadetta
On kulkukoirana mukavampi tehdä matkaa,
kun siltakäytävä on autio ja vailla kaidetta
Itsenäinen tieni kaareutuu kuin hirttonuora
Jos väistämätöntä pakenen, se aina lähestyy
Nimetön kanssamatkustaja takkini vuorissa
joskus yhdeksän askelta perässä näyttäytyy

Näillä poluilla hengen elätti on kuten vanha mies tai linnunpelätti;
syntyneenä liian myöhään hän ainaisesti selkänsä taakse tuijottaa
Maankiertäjän valan tehnyt ei sen kummempia ennustajia tarvitse
Tulkoot kaikki hevosmiehet ja hullut – kaikki lähempänä saatanaa

Sukupolvien mittainen kirous.

PAHOLAISEN LOUKKO
Hän on kuin tuuli ja sade – kaikki yön varjot ympärilläsi
Kuin kuollut maankiertäjä, joka seuraa mielessä kulkijaa
Hän on seurassasi pitkät ehtoot, nuotiolla sinua vartoo
Aamunkoiton hetkellä hän kirjattomat teillensä toivottaa
Hän on unohdettu ääni tuhansien piinattujen temppelien
Kaikki kielletyt rukoukset koivupuun lehtien havinoissa
Hän on varjostava korppi, joka alati seurassasi maleksii
Ulvoo tavoittamattomana yösutena kirkon kellotornissa

Seuraa kulkijoita katseellaan tyhjänä tuijotteleva pytinki
Seinustalla muotokuva kuin tuijottaisit suoraan helvettiin
Kaikkiin kasvoihin pesiytynyt kulkutauti ja sisäsiittoisuus
Ei koskaan hämärällä kuulu sukumme hautasija hiljaisiin
Suu henkää jäätävää huurua, multainen käsi kohottuu
Kyseinen ilmiö on leimaava ainoastaan tälle kalmistolle
Maalatun katseessa tarkkaavat silmät, aika seisahtunut
Myöten holvikäytävää käyvät kengät kellarin portaikolle

Paholaisen loukko – viimeinen soppi kuolleiden taiteiden
Kantatalo vanha henkäillyt aatteilta rauhassa vuosisatoja
Vaikka torni on korkea, ei uskomme ole pelkkä rakennus
Tämä huone on perustettu ja periytynyt meille keskiajalta
Joukossa kylän syntiparkojen monipolvinen veljeskunta
Mietin niitä perhepiirin hautajaisia, joita vielä on tulossa;
joita yksinäni täytyy minun valvoa, siunailla ja todistaa
Syntymä koittaa esi-isälle nyt elävän poikansa ruumiissa

Mies nöyränä kerjäävä veistetty vanhasta joutopuusta
Persjalkainen makaa lähikirkon lattialla pitkin pituuttaan
Miten läpeensä köyhältä näyttääkään kolehdinkerääjä?
Ei sisuksissaan lie yhtään anetta, ei pennin kopeekkaa
Ei syömmessämme sijaa kristuksille väärille tai oikeille
Jokainen piilotettu haavamme on aikojen päästä märkivä
Kylänraitilla tallailee kalpeita ja ilottomia sieluhaaskoja
Tummat lokakuiset värit saa täällä kaikki kristitty elämä

Juhlapäivänä käy joku ympäri lähipitäjää vitsoja selässä
Sanoo taivaisen Herran kannattelevan hirttonuoraamme
Lähinnä meitä jälleen se pimeän herruus kaikkivaltainen,
kesän paikalliset pakanafestivaalit ja talven tuikkeemme
Ovat kaikki työmme täällä kaikkien elävien töistä erossa
Merkkaa mitään ei vuodenkierto vangeille hautapihojen
Hiljaa paljastuvat kasvot kivikummun merkkaamattoman
Siitä kielii se valaistus, joka istutettiin päähän juoppojen

Hautakiviin kirjattuna määränpää helvetti nimien ohella
Taivaalta pudonneet enkeliruumiit kivettyneet paaseiksi
Kalpa kädessä synnyimme neljännellätoista vuosisadalla
Mitä tapahtuu kartanolla ja kalmistoilla, jää yksityiseksi
Kokoontumiset salassa kyläläisten tunkeilevilta katseilta
Huhut saavat kiertää – kaikilta kätketyt hengen tulemme
Yksi lamppu vain palaa ikkunassa yönseudun läpeensä
Mielemme valvovat aina ja kurkottavat manalan porteille

Olemme voittaneet ajan ja ihmisiän, samoin alistumisen
Kaikki kellot käyvät kohti mennyttä marmorihuoneissa
Talomme salvatut ovet käyvät aina kuntiin maanalaisiin
Voi seinustalla haarniska miekkakädellä jonkun kolkata
Kahtia jakautuneet ristit ja niissä ruumiiden puolikkaat
On jakautunut mielenkiintomme maan alle ja taivaalle
Suurmiesten patsaiden yhteyteen piirrämme salakaavat
Oopiumihoureen vallassa vanhat idolit me kohtaamme

Lisää kalmanhuuruista, tasalaatua, määrämittaista.

KIRKKOMAALTA KARUSSA
Katson ihmistä toisin kuin ennen, sillä olen nähnyt liiaksi
Vartoo kahle lyijyarkun – minut punoisivat maan pauloilla
Kuoleman mutkat ja juonet selvitin, sitten teilleni painelin
Jätin minä työni turhanaikaisen manan harmailla pelloilla
Kuka varakas minulle säälliset hautaanpanot kustantaisi?
Mieluummin lahoan pystyyn kera entisen vakaumukseni
Täällä aikalaisteni tomumajat kaikki joutomaille joutavat
Siksi maalaisilta olen eksoduksessa ja nimeä vailla kiveni

Vakoojat ja varjostajat saatanoiden maanteille lähettämät
tahtovat minut hiljentää, koska raottelin tuonelan kirstuja
Katuojasta puhe kantautuu, vuosisataiset varjot perässäni
Ne tunnistaa saatan niin syrjäkylillä kuin ihmisjoukoissa
Tienvarsikapakoissa mies pöytäseurueeseeni tuppautuu
Joku vieras nahoissa kylähullun, tuijottajan tyhjäsilmäisen
Hänet jätän taakseni ja kohtaan aina seuraavassa paikassa
Tulin epäileväksi, kun näin suustaan ryömivän hyönteisen

Saavat varjojen hallitukset minua pitkämielisesti odotella
Perstaskuun jemmasin mustat markat ja pennit mestaajan
Kohdaltani tyhjiä ovat hengen astiat – tuopitkin kumottu
Iltapuhteella kaljalasin pohjaa kuin lasisin silmin tuijotan
Sanovat minun lähteneen naapuripitäjään kirkonpolttoon
Vaikka muuttaisin kaupunkiin, jäisi mieleni maaseudulle
Vaikka kuoppani on auki, haudatkoot he jonkun sijalleni
Pitkään on se odottanut sopivaa asujaa pantiksi Herralle

Tien mutkassa raadon äärelle kokoontunut varisten kehä
Irtolaisen tomumajassa sisällä jäänteet veren muinaisen
Silmissään ikuinen ihmiselämä vain myyttinä näyttäytyy
Metsäläiskäräjät käyty on elinkautiseksi kulkurin iäisen
Tänä aikana makaaviin vainajiin tuskin viitsin katsahtaa
Tuntuu kuin kallossani palaisi kynttilä mustille huoneille
Kukapa alla avaran taivaan olisi Jumalaansa lähempänä?
Kosto kuuluu aina kaikkivallalle, ei typerille lautamiehille

Minä iloisena kiertelen ympäri enkä juuri pilkasta perusta
Katson hölmistyneenä ihmistä ikeissä hengen heikkouden
Kovasti ylpistyneenä kuulen aina ne samat kokkapuheet
Ei muuta repussani kuin ylpeys kadotetun ja ulkopuolisen
Uuden merkityksen saaneet päivämäärät seuraavat eloani
Pitkään en ole vanhaa hamunnut – en reliikkejä, en sanoja
Kalpea kaiverrus kivessä, joka kirkon tontilta syrjään jäi,
kaavan ulkopuolella viruu nyt kuin syrjäytyneen uskossa

Iltarukoukseni sanoja ei kuulu, vaikka sen sadasti lausuu
Sieluni taivas pimeä – tähdet makaavat syrjässä radaltaan
Vaikka kauas kulkisin, on mieleni aina viluinen ja kalsea
Vaikka palttooni haisee, en ehdi hautapihalla makaamaan
Lähestyessä siniliekin enää kirkkorovio iltaani lämmittää
Tiesin lähelläni maanneiden olleen takapajuisia uskossaan
Oli minulla niin kiire, etten ehtinyt sukulaisia hyvästellä
Muistan vain sen ehtoon, kun esi-isät raottivat arkkujaan

Joko väsyttää?

YÖ KIRKKOPUISTOSSA
Niin julma on syksy-yössä suden kuu
Kuolevainen pelko syömmeen asettuu
Pilvien takaa aavemainen kajo käy
Eikö riivaajaa eilispäiväisen jo näy?

Lamput koko ehtoon palaneet suden tuntina sammuvat
Samoin on kalvava väsymys päässyt ahkeraan tutkijaan
Tuuli ulvoo sanatonta sanomaa syysyön kirkkopuistossa
Joku siirtää temppelikivet eri paikkoihin yksi kerrallaan

Ennen vanhaan säälliset asujaiset maan;
tahdottomia ja mitättömiä varjoja vaan
Tomumajoista täyttyvät sielujen pellot
Öistä kuolemaa paasaavat mysteerikellot

Unohdetut ajan hylkäämät alttarit kaatuneiden hautakivien
valapatolle yksityisen hautaportaalin ammollensa avaavat
Sen äärellä iltaisen valan vannovat puukolla kaikki kulkurit
Ovat olosuhteet synkät, vieraannuttavat ja huolestuttavat

Yössä todistan, kun ruumista nostatetaan
Se Jumalan Poika ei lie, eikä Lasaruskaan
Hihhulitilassa edes huomista huomaa en
Näin vain kaaret mätää valuvien kirjainten

Puistossa toimivat niin tuonen koura kuin kirkon lonkerot
Salattua viiniä juon, kunnes hengestä juovun tai tukehdun
Kalmanhuuruiset näyt ovat tällä kellonlyömällä tykönäni,
kun kolkon tuulenvireen nimettömälle messulle antaudun

Mieli alati inspiroitunut ja kuolleiden vallassa
Ilon kyyneleet valuavat lohtujakeen lopussa
Ei paljonkaan jäänyt minusta haaskalinnuille
Minä kaikkeni jo lahjoitin yksin tähtitaivaille

Ulvovat häirittyinä holvit, kryptat, katakombit ja kappelit
Portit ja niiden teräskalterit nauravat päättymätöntä naurua
Haudanusva, sameat katulamput ja sade luovat tunnelmaa
Etsivät ovat liikkeellä kellojen tuomiokäskyjänsä soidessa

Kirjoitin, kun selvisin luostarin jeesuksista hengissä.

MATKAMIEHEN RISTI
Soratiellä kaikaavat sorasoinnut raspikurkkujen
Joku Erkki-vainajan hautalauluja yksin laulelee
Aavistelee, että tuskin onnentuoja hänet hylkää,
jos hän tieltä poikkeaa, idolinsa luona vierailee
Samalla on mielessään pyhä ja kiitollinen ajatus:
”Kun voisi tehdä matkaa Herran luokse ainiaan!”
Ulvovasta tuulesta löytyvät hengen kutsusanat
Puun lehdistä koostettu piplia toimii karttanaan

Syrjäisellä taipaleella on matkaseuransa syrjäteiden kuningatar
Hän huutelee: ”Kolmipäinen Hekate, nouse minulle katuojasta!
Ole armollinen ja suotuisa, johdata minut tienhaaraan oikeaan!
Aja pois pahansuovat eksyttäjät Haadeksen periferian valosta!”

Puolimatkan kirkko kulkijalle yösuojan tarjoaa
Ulkoa päin on se kuin rakennus kaikille hulluille
Talon mysteeri tuntuu pimeältä henkirikokselta
Täällä tuskin painoa pannaan ihmisten puheille
Kuka on saanut kaikki sadat kynttilät palamaan?
Mistä mahtoi ikonin naama niin kovasti hiiltyä?
Miksi tuntuu huoneessa kivenkylmä hengitys?
Miksei liene pyhyyden teoista mitään merkkiä?

Seinustalla matkamiehen risti kerää itseensä saastaisen valon
kuin totuuksien peili, joka näyttää kaikille sielunsa sairauden
Kokonaan vaiti seisoo edessään se, joka pitää monia jumalia
Verta eivät stigmat valu, vaan nesteitä mädäntymisen sisäisen

Hengen kaupustelija on pistänyt ristin ovipuuhun
Se on merkki, että enkelit ovat täältä poistuneet
Joku kuiskaa hänelle lattiaraosta äänellä esi-isien,
minne pakanalliset temppelikivet ovat hukkuneet:
”Hamasta menneisyydestäsi me kutsumme sinua.
Olimme kanssasi jo silloin, kun synkän tiesi aloitit.
Olet voinut unohtaa, vaan me muistamme valasi.
Vuosia olemme vartoneet, vaikka meidät unohdit.”

”Älä viivy täällä liiaksi, sillä me olemme kaikki jo menetetyt.
Paranna maallinen tautisi ja hylkää tämä matoinen maailma.
On jokaisella matkamiehelläkin risti aina itsensä kokoinen.
Tämä risti on uskottu sinulle, sillä olet sen arvoinen kantaja.”

Mies huomaa omat piirteensä kasvoissa Kristuksen
Huomaa lattiatomun päällä vanhat kengänkuvansa
Hihhulien riivityt naamat häntä kiinteästi tarkkaavat
Muistaa välähdyksinä tuhannet eletyt ihmiselonsa
Muistaa riutuvan hahmon ja puuristin laakavarjon
Muistaa myrskyisän ilman ja naulittujen kironneen
Tuntee kauan odottaneensa Jumalan Pojan paluuta
Hän tuntee tuon äänen – tuntee itsensä puhuneen

"Nyt saat kulkea horjumatta sinne, minne ristinkuvasi viittaa tien.
On sinun luotettava vain merkkiisi näissä ankeissa ajan oloissa.
Pyhä Henki on se varpu, joka eteen tulevat risteykset ratkaisee.
Tästä lähtien ylimmäisen hengen suojelus on sinulla matkassa."

Hän ottaa käteensä kuluneen reliikin ja samassa
astuu hänen päähänsä kristallinkirkas ymmärrys
Katselee näkyjä kivien ja kasvien muodostamia
On kuollut kesken elävän, elävä kuolleen elänyt
On puheensa tästä lähtien puhdas sana Jumalan
Minne ikinä kulkeekin, se pätee kaikkina aikoina
Vaikka hän kuolisi, hänet uudelleen nostatetaan
Herra puhuu hälle havisevien puiden avituksella

***

Vankina kohdussa, vankina miehessä, vankina ruumiissa
Tuhannen ihmiselämän kiertolaisuus maailman laidoilla
Mies matkaa tekee kera reppunsa sivuilla Raamattukirjan
Samoin tuhatkunta uskovaa on sidottu sanaansa pauloilla

Koin tehdä erään teosofisen runoilijan runosta oman versioni. Sama totuuden etsinnän henki, mutta kankeampi rytmi kuin esikuvassa tietysti. Ehkä en julkaise täällä enää vähään aikaan mitään uutta. Ovathan kaikki nämä jo nähneet. Jos jotain poikkeavampaa syntyy, niin se on sitten eri asia.

KAMMIOON
Kankaaseen pinttyneitä tahroja – hikeä ja virtsaa
On repaleisen tomumajan ympärille kääritty vaate
Yhä löyhkää Jeesuksen palvojan mätänemishuone,
kuin kerran pilaantuneen miehen pilaantunut aate
Jokin kumma tietämys joskus tässä miehessä asui;
se unohtunut on vuosikausiksi vaateparren sisälle
Ohjaa viimeinenkin opas minut pimeän tyyssijaan
Ehtoon puolella palaan uudelleen ruumiin äärelle

Olin pitkään sen paikan suhteen pakkomielteinen
Täällä vallitsee aina sama vuosisatojen hiljaisuus
Jälleen liikkuvat täällä varovasti silmät tutkivaiset
Kanssani totuuden etsijöiden viisaus ja ahkeruus
Saatat sanat kuulla, jos kovasti korvillasi tarkkaat
Mutta ne sanat eivät ikikuuna ihmisille auenneet
Yhä puoleensa vetää inhottava, löyhkäävä vaate
Lienevät nyt järki ja syy kasvoiltansa kadonneet

Eivät ole monen askeleet käyneet täällä edeltäni
Kuulen käytävän perältä etäisen kaiun kutsuvan
Vartoavana kuiluna käytävä nyt hahmoni nielee
Näen tutun nokinutun lattialla laakana makaavan
Katosi hän maailmalta, ei kukaan sitä huomannut
Tippuvan mädän ja veden tanssi on hypnoottinen
Läpitunkevana haistan turkoosia vuotavat kivet
Kohtaan minuuteni, minne vuosiksi hylkäsin sen

Eivät koostu mietteet koskaan arkisista aatoksista
Kuolleiden taiteiden kirjat luin, sydämeeni talletin
Vanhoin silmin olen katsonut sitä hirtehistä irvettä,
jota ilman ulkoista vaikutinta kauan turhaan selitin
Ei ole mieli vastaanottavainen korkeuden valoille
Korvissa paasaa kuoro niiden, jotka olen tappanut
On näiden käsien kautta kulkenut sata ihmishenkeä
”Vie jo pois, jos viet”, lienen riivaajalleni lausunut

Tiedän teosofian äidin ilmestyneen minulle unessa
Käski syventyä myytteihin, koluta hautoja esi-isien
Palanen jumalviisautta asuu kanssa manan kävijän
Nyt ajasta erossa on mieleni jäänyt vangiksi eilisen
Moni minua parempi on täällä menettänyt järkensä
Kalliita saloja pantataan, ne harsoihin hukutetaan
Tyhjät silmät kohtaan, astuu minuun ilkeä iättömyys
Kotiovellani enää petetty kohtalo vartoaa omiaan

Ammoin maahan tippunut veri näytti polun minulle
Sen kertomat sanat otan tuonpuoleiseen turvaksi
Taas tahdottomat raajat selittämättömästi vuotavat
Kulkeutunut kammioon on soihtu palavan henkeni
Tippaakaan haaskaamatta kaadetaan veri maljaan
Se vanhaa, väkevää verta on – kaikkein parhainta
Kirkon raskas rautaovi pysyvästi edestäni suljetaan
Läsnä vain syvä huokaus tällä elämisen ehtoolla

Mistä luopuisit, että saisit tuntea luojamme kasvot?
Kolme päivää kuolleena olen vartonut hautaamista
Onko enää tietoinen ilme kivivuoteella makaavan?
Tajusin: totuuden olemus löytyy kuolleen kasvoista
Kaukana päivänvalolta saat muinaisen arvoituksen
Voisiko se olla ristisiitos eroavaisista hengenopeista?
Puoliksi näkymätön täältä toistuvasti kiroten poistui
On oven edestä iäisyydeksi kaikonnut enkelivartija

Voi pentele tätä riivattua sielua. Se pettää heti kaikki antamansa lupaukset. Vaan minkäs teet. Mies on jo pilalla.

TUOMITTUJEN ELO
Paennut olen koko maanpäällisen eloni ajan
Olen käynyt ylitse sen viimeisen pitäjän rajan
Kirkosta meidät ulos pakkasilmaan heitettiin
Kolehdin kavaltajien tieksi tiemme merkittiin
Ei noutajalla sielua, ei mitään alla vaatteiden
Renki vailla tahtoa, parantaja taudin maallisen
Harhautuneita on kuin alituisesti kuulostelisi
Kohdatessa vain terän saat väliin kylkiluittesi

Pimeyden tyyssijassa varjelee hän hehkuaan
Maan povesta pahat kukat käyvät kasvamaan
Siellä liikkuu kulkijan henki häväistyksellinen
Salatussa sopessaan kesken sukulaissielujen
Lapsentappaja kerran mies puhdassydäminen
Nyt vaimea syyllisyys käy mielen turruttaen
Päässään puhelee nyt vain valhe salakielinen
Matkaa tekee joukossa surmatyön tehneiden

Nimettömät varjot päällä hämärän taipaleen
Karkotetut henget saavat sontaa kasvoilleen
Seuranpitäjiksi alkavat laitapuolen kulkijalle,
jolla takeita ei lie korkeimman suojelukselle
Osaltaan luovat herranpelkoa matkamieheen
Vaeltajakansa kesken kirkon pannan ja ikeen
Muistavat kaikki pahat ripitykset ja petokset
On aika hyljätä kirkkojen ikäloput totuudet

Juo muistoille, juo menneille tuttavuuksille
Illan lopussa käy laulu maan kaikille lapsille
Valon enkelin sijalla hahmo mustakaapuisen
Varmasti saattelee se yön selkään kännisen
Sisäiset helvettikäytäväsi lopullisesti salvaa
Älä lausu sanaakaan; se vielä sinua kalvaa
Kulje tie loppuun asti, itse säädä omat lakisi
Älä sure sinä, vaikkei kukaan iltojasi jakaisi

Asuu näissä kylissä elämä vailla tarkoitusta;
on elonsa valhe kuin puolikas papin sanasta
Sitä seuraa kovasti ihmetellen ulkopuolinen
Parempi olla omistaja puukon vakaumuksen
Turkusilta olet sinä uuden maailman ostava
Maankiertäjän kesäteatteri on täällä kulkeva
On tie mennyt sijoiltaan mieliemme mukana
Kauhuja penkereet täynnä, vaan eivät pelota

Mahtavat olla lopunajat, kun kalmisto elämöi,
ja kirkon puoskari kanssa Herransa kärhämöi
Epätodellisten piiristä epäkuollut sai näkynsä
Ristillä viruavakin kohotti roikkuvaa päätänsä
Alati eteenpäin käy elo tuomiotaan odottavan
Valojen kulkeissasi näet entisestään erottuvan
Kirkonisät totuudesta toisen puolen pimittivät
He tiensä perineet helvetin hehkuun lähettivät

Vanhaan kotikylään edelleen ajoittainen ikävä.

LAPPILAN YÖELÄMÄ
Jälleen sama maaginen pimeys voittaa
Joku vieras ovikelloa toistuvasti soittaa
Kynnyksen takana miekkosta tapaa en
Tervehdyksen tuo tuulenpuuska etäinen
Tänä ehtoona eivät elävät täällä kolkuta
Mustan kuun sirppi vain niittelee valoa
Yhä syvimmän unettomuuden kourissa
käsken itseni jälleen pakon alla nukkua

Hullujenhuone se teki miehen hulluksi
Ristittiin tämä mielenvikaisten kyläksi
Täällä ei löydy mitään, mihinkä uskoa
Jäljellä lienee pahojen töiden muistoja
Vanhukset täällä sitkeästi pysyttelevät
Loputtomiin mustiin uniin kääriytyvät
Himmeä kajo tulee yhdestä ikkunasta,
vaan peräisin ei ole se sähkölampusta

On vain ääni, jonka aikaa sitten kuulit
Pimeähehkuista auraa mieheksi luulit
Kuun tahko on meillä seura ainainen
Kaikkialla sama pimeys saatanallinen
Tutut tienviitat ovat kaikki tummuneet
ja tutut paikannimet kaikki kaikonneet
Kuun sirppi muuttuu kylmäksi teräksi,
tuijottaa sisimpääsi ja katkoo kaulasi

Tänään et tiedä, kuka on vastaantulija
Paha henki voipi esiintyä valepuvussa
Vainajat lievät jälleen tänne palanneet,
vaikka milloinkaan eivät niin luvanneet
Ovat pimeän olennot jälleen todellisia
Kuin kujia on nimilleen kiertoilmauksia
Niitä yömyöhällä ei sovi täällä lausua
Ei löydy kylällä vakaumusta, ei kirkkoa

Harmaantunut hahmoni katsoo peilistä
Minä sitä etsiskelin kuin ehtoota eilistä
On kuin olisin jälleen vuosia vanhennut;
Herrassa herännyt, perkeleessä ulvonut
Läsnä on täällä koko edesmennyt suku
Yhä uudesti tahraantuu sama pyhäpuku
Henget olemattomat ilmestyivät leskelle
Manasivat itsensä olohuoneen keskelle

Ei lupaa ole niiden täällä mitään puhella,
tai sitten ääneen toisten asioita huudella
On sanoissaan sitä eilispäivän nostalgiaa
Ne voivat yhä häilyvän mielesi anastaa
Jos tänne asettunet, kai sitten taiat tajuat
Täällä yksin unettomien tähdet paistavat
Muistan, kun virren verisen veisti Pentti
Elollemme se lienee sovelias testamentti

Sellaista tulin sanomaan, että nythän tämä äskeinen runo on jopa jollain tapaa ajankohtainen:

www.iltalehti.fi/kotimaa/a/8eb77f2e-67e5-4885-84c1-5ef8636a5608

Valitettavasti värssyni ei vain ole totuudenmukainen. Oikea Lappilan yöelämä on sitä, kun yksinäinen Suomi-Jyrä hilluu ja hoipertelee laskuhumalassa aution kylämiljöön keskellä ja odottelee viimeistä junaa. Tekee ehkä siihen väliin horjuvan, mutta hartaan heilauksen. Ei mitään yliluonnollista.

AAMUTUIMAAN
Kömmi ylös vällyistä ja paha maailma kohtaa
Lue yksin kuolinilmoitukset paikallisaviisista
Laita noutajan vierailun päivämäärä päivyriin
Parranajolla mieti vain kurkkusi leikkaamista
Aamutuimaan peilin edessä itsellesi valehtele
Taas samoissa ajatuksissa aamunpuoli nyhjää
Kasvonpiirteet mielisairaan perimäsi salaavat
Vastaan katsovat mustat silmät täynnä tyhjää

Kumpi onkaan sinulle ahdistavampi paikka;
sairaala vaiko hautausmaa sinut käännyttää?
Tavalliseen arkieloon sekoittuu harhaluuloja
Vielä Abrasaxi kaiken aikaa viestejä lähettää
Paikkakunnalta tunnet ne laitapuolen kulkijat
”Kunnon ihmiset” katselevat sinua peljäten
Ovat rahahuolet huolistasi niitä vähäisimpiä
Nyt kuihtuviin ajatuksiin käy mielesi maatuen

Ahdistaa ajatus päivänvalossa liikkumisesta,
sillä mielesi perukoilla pimeys aina kolkuttaa
On määränpääsi siinä alitajunnan aallokossa,
missä painajaisten Leviatan koko ajan velloaa
Unissasi kohtaat salaisissa paikoissa häärivät,
jotka tuntevat rikkeet kaikkien ihmissydänten
Tulevat johtamaan sinut hauta-arkkujen tielle
vielä jokaisen luun luurangostasi katkaisten

Kutsuit hartaasti itseesi ne helvetin keskoset
Nyt kuin tuhatpäisinä ne sikiävät pääkoppaasi
Vaiti ovat ajatuksesi; täysin Jumalalta piilossa
Päiväsaikaan lepää synkkä varjo yllä mielesi
Näit jälleen saman pahan unen, jota et muista
Se piilevä kirous voi päivänvalonkin lävistää
Arkisen epätoivosi keskellä yön musta kuilu
Vain kuolemanpelko liikuttaa vainajaa elävää

Ei liene harvinaista potea Kristus-kompleksia
Moni kuvitteellista ristipuuta itselleen rakensi
Sinä syytön kärsijä saatat olla syyllinen itsekin
Totuutta ei ole, vaikka kiellät kaiken kolmesti
Täällä hamppari ei luota päiväiseen varjoonsa
Mikään viisaus ei menesty joukossa moukkien
Ovat mustan kirkon ovet heiltä iäisesti salassa
Huomaamati terä saatanan käy heitä leikaten

Lisää skeidaa vaan. Sillä se maailma paranee. Not.

NIMETÖN HERRA
Hengenmies taivaankappaleiden vainoama ja pettämä
Teräviä olivat saarnansa, vaan oli säilä kuunkin terävä
Sairaana eteensä aukeni totuus koko maailmankohtalon
Siitä pelästyneenä manasi itsensä pienimpään kolohon

Eivät kuulleet kylällä, kun kello ylimääräisen kerran löi
Vielä ennen kukonlaulua joku kalmiston tontilla metelöi
Vielä kerran ruumiinsa kirkkomaalta pystyyn kammettiin
Lähiomaisilta salassa hänet elävien kirjoihin merkittiin

Kummana sielunkeitoksena joi henkeä keppanapullosta
Teki pysyvän kortteerinsa pimenneistä kallon kuopista
Kiduksissaan lie jäljellä vielä muutama henkäys elämää
Mitäpä muuta tointa ylösnousseelle pastorille keksitään

Silmänympärykset tummat, kasvot kuin kalkilla maalattu
Kuolleen katseen taakse vanha ja vieras jumala vangittu
Tuntuu, että maailmankaikkeus hänessä vastaan tuijottaa
Mikä paha tietämys yhden päänkuoren alle mahtuukaan

Pukinpartaisesta miehestä tuli saatanallinen luppoparta
Sulana rienaajana pitivät, kun puheli oppia vastakkaista
Ehtoolla kun mies töikseen variksenpeljättiä näyttelee,
saa alamaailman aurinko yhteyden maankuoren tyttäreen

Lintujen ylimpänä ystävänä oleminen lieni kutsumustyö
Kylän hörhöporukan kesken jälleen koittaa uusi uhriyö
On entiselle pappismiehelle petturin rooli kovin luonteva
Yksi kuollut eläväinen nyt elävien kuolleiden joukossa

Luunlaihassa tomumajassa ylösnoussut herra nimetön
Häntä pelkää mies – hänen jäljiltään taivas on tähdetön
Hän tietää liikkeesi taivaan tahkon kautta tarkkaamalla
Sata vuotta ikää on papinhameella näädältä haisevalla

Jotain pimeneville illoille. Pitäkää tulta.

SALATIETEEN ÄÄRELLÄ
Aamupäivän käyttää hän pimeän koittoa varroten
Hän välttelee kirkkaita valoja varjoaan vain etsien
Hän päivänvalossa ei kävele demonilegioonineen
Jälleen kauhu mielessään saa odottaa huomiseen

Illanpuoli täynnä on vanhan muistelua ja odotusta
Hän kärttää kristittyä vaimoaan: "Nouse ikiunesta!"
Visusti varoo hän, ettei toiveensa enää toteen käy
Kun silmänsä avaa, on kaikki poissa; ei häntä näy

Se iänvanha vieras yhä mieltään kovasti pakottaa
Hetken kuuli taas hän kuin kummallista puhettaan
Sitten kaikki äänet tyystin vuosikausiksi vaikenivat
Radiostaan soivat vain öiden loputtomat sinfoniat

Taas tuntuu, kuin nimetön paha ryömisi sieluunsa
Oli se yksi illanpuhde kuin Mefistofeleen seurassa
Kuluttua monen vuoden katuuko niitä kauppoja?
Oudot näöt ja ilmestykset taas tulevat takkatulesta

Ei kuule hän, kun huominen jo ovellaan kolkuttaa
Kuten kuollutta siippaansa hän varjelee korppiaan
Katse kirjaan naulattuna koittavi tahdoton transsi
Nyt kovalla parkettilattialla käy hiirulaisten tanssi

Mikä suojelisi täällä hänen poloisia ajatuksiaan?
Päässään Necropolis yhä uudestaan kansoitetaan
Eikä laupeus täällä hänen iltatorkkujansa vartioi
Helvetti myytyjen sielujen takaraivossaan kipunoi

Ei loppunsa saavu nopeasti, vaan hitaasti hivuttaen
Vuodet näyttävät totuudelliset kasvot henkivaltojen
Kauan karkaistu mielikin kauhistuisi niitä kauhuja
Mielenvikaisena pidetty on salaviisauden omistava

Skitsofrenia, hauska asia. Käänsin Google Translatorilla tämän englanniksi yhdelle foorumille. Tuli ihan tavanomaiset heavy-/black metal -lyricsit.

ME OLEMME SINÄ
Älä kuuntele sinä kuin pelkästään meidän ääntämme
Pyyteettömästi toteuta kaikki mielisairaat käskymme
Me seisomme nyt edessäsi entisen Jumalasi paikalla
Tee hiljaisiksi kanssaihmisesi – ei liene toisia lakeja

Me olemme sinä –
kun sammuvat tuikut viimeiset
Me olemme sinä –
kaikki paholaiset keskiaikaiset
Me olemme sinä –
karkeat hahmot pyhätön seinissä
Me olemme sinä –
asiainhoitajat noutajan leivissä

Me olemme sinussa sisällä, ja sinä olet ulkopuolella
Tämä murha jää pimeäksi – ei ole käräjiä kuolleilla
Me olemme pakottajasi, etkä meiltä ikinä rauhaa saa
Henkikirjurilta salassa saavuimme tähän maailmaan

Me olemme sinä –
nuo sinun rikolliset salaisuutesi
Me olemme sinä –
vaietut ja häpeälliset ajatuksesi
Me olemme sinä –
nimettömät hallitukset varjojen
Me olemme sinä –
silmän kehä ympärillä alhaisten

Järjestäen varastamme me henkilökohtaiset haaveesi
Murskaamme sydämesi ja sen mukana pienen tahtosi
Kokonaan sairaiksi ja paiseisiksi me tulemme sinusta
Silti läsnä olemme, kun kävelet yksin pimeitä katuja

Me olemme sinä –
yliluonnollisen pelon monumentti
Me olemme sinä –
hyveellisen ihmiselon testamentti
Me olemme sinä –
niin kuin kuolleet sankarit vartiolla
Me olemme sinä –
sisäänheittäjät kalmiston porteilla

Hämärän jälleen koittaessa kokoonnumme sinua lähellä
Omatunto lienee murhaajalla, mutta ei murhaajan kädellä
Yksinäisen polkua kulkeissa oma varjosi sinua varjostaa
Ennustustamme toteutat arkityöt unohtaneena kokonaan

WE ARE YOU
Do not listen to anything but our voice
Uncompromisingly obey all our psychotic commandments
We are now standing before you in the place of your former God
Silence your fellow humans - there are no other laws

We are you -
when the last candles burn out
We are you -
all the devils medieval
We are you -
rough figures in the sacred walls
We are you -
ploughboys for The Reaper

We are inside you, and you are outside
This murder remains dark - there are no trials for the dead
We are your coercers and you will never get peace from us
Hidden from the bookkeeper of souls we secretly entered this world

We are you -
your criminal secrets
We are you -
your silent and shameful thoughts
We are you -
anonymous shadow governments
We are you -
the ring of eyes around the lowest ones

Systematically we steal your personal dreams
We crush your heart and with it your little will
Totally sick and swollen we are because of you
Still, we are present as you walk alone in the dark streets

We are you -
a monument to supernatural fear
We are you -
a testament to the virtue of human life
We are you -
like dead heroes at guard
We are you -
bouncers at the gates of the cemetery

As dusk comes again, we will gather near you
A murderer may have consciense, but not the murderer's hand
As you walk along the lonely path, your shadow casts a shadow over you
You forget your daily work and start to fulfill our prophecies

IKUISEN TULEN LAAKSO
Kukapa laaksossa käyskentelee aikaan illan varjojen,
ellei itse se mies, joka käynyt on maan tuonpuoleisen
On nyt itsekin vain pelkkä varjo maallisesta itsestään
Hahmoltaan kerettiläinen, ja matoa tunkee silmistään

Ei kukkaseppeleitä päässä; tappurakruunu piikkineen
Musta vesi ja veri tihkuavat noroina alas kasvoilleen
Pyhiä haavoja pyyhkiessä eivät kädetkään tahraannu
On taivainen tehtävä, yliluonnollinen kohtalo annettu

Kun pyhien maa peittyy ehtoon maagiseen hämärään,
leimuaa kaatopaikka Jerusalemin keskustasta etelään
”Tänne joutuvat kaikki ne, jotka eivät sanomaani usko.”
Tänne mätänemään viskattu on ristin nimetön rosvo

Sammumaton liekki, joka sielun polttaa tai puhdistaa
Vanhukset ja lapsetkin on asetettu sen läpi kulkemaan
Täällä jokainen tuomittu on omat rikoksensa tapaava
Askeleensa kohti alisia maanpäällisessä kiirastulessa

Melkein aistia saattaa paratiisiin lankeavan hämärän;
keskuspuun latvassa nähdä käärmeen kerää kiertävän
Samanlainen pimeys, joka kerran puutarhan pimensi,
siitä päivästä lähtien viljelijää Israelin maan varjosti

Jokainen kuolleen kallo kaikuu Jumalan Pojan sanoja
Vaikka hän on lähellä, on taivaan valtakunta kaukana
Hän sanoi: ”Sinä hullu”, ja siis helvetin tulen ansaitsi
Täällä tyystin lohdutuksetta hengessä köyhä maleksi

Ikiaikainen kunnia Moolokille sekä Moolokin tulelle!
Härkäpäisten patsaat ne asetellaan paikoille korkeille
Missä ikinä kuljenkin, aina palajan teiltäni Gehennaan
Siellä koko sukukuntani on – joka vaiteliaana odottaa

Maalaisromantiikkaa Päijät-Hämeestä.

VANHA SÄKKIPÄÄ
Mikä lienee miehellä murhe,
paitsi yksi yksinäinen surija?
Mikä lienee miehellä seura,
paitsi yksi yksinäinen kulkija?

Tylsimys – kuin yksi vartiomies ei-minkään
Vahtii, kuka menee aliseen ja sieltä palajaa
Täysi hölmöläinen – ei tiedä mistään mitään
Nyt olematonta olevaista hän hiljaa vartoaa

Näkyy ristejä kaikenlaisia
Kaikissa muistot ihmisten
Näkyy ristejä kaikenlaisia
Jotkut niiden alla puhellen

Sisältä tuli jo vuosipolvia sitten sammunut
Hän herää ei edes heräykseen lopunaikojen
Sielunsa kaikessa hiljaisuudessa tuhkataan
Hiillos kuolee hiljalleen kääntyessä vuosien

Mutta et saata sinä arvata,
mitä arveli hän pitäjän osalle
Etpä tosiaan voi sitä arvata,
mitä pitää vakassaan sinulle

Yksin hän tietää, mitä maan alle on haudattu
Siellä liekki Gehennan palaa tyystin piilossa
Mielenliikkeet hitaat, joskin samasta tulesta
Hän ohikulkijaa ei herjaa eikä muista juorua

Kuka nyt yksin raitilla kyselee
kauan kadotettuja tovereitaan?
Kuka raitilla vieraille huutelee
omia yliluonnollisia pelkojaan?

Kerran lieni hän murhamies tuonelan armosta
Keräsi sielunvalon säkkiinsä niine kaikkineen
Kolme reikää silmien ja turpavärkin paikkoina
Joku viitseliäs ne vielä sadatta kertaa tilkitsee

Tekemättömiä töitä kyselevä
saa katseen välinpitämättömän
Sydämen vakaumusta urkkiva
näkee ilmeen käsittämättömän

Hyvää uutta vuosikymmentä. Kohti apokalypsia näissä jalanjäljissä.

NIMETTÖMIEN JALANJÄLJISSÄ
Yömyöhällä sortui hän väsyneenä fataaliin erehdykseen;
luuli tekevänsä tarkkaa sieluntutkimusta tyystin yksikseen
Koki henkilökohtaisesti madonsyömät salaisuudet paljastaa
Ei huomannut nurkassa päivystävää yötä; sen vakoojaa

Vailla ajatusta kutsui hän tahdottomasti jotakin mielessään
Mitä tahansa ilmestystä olisi pitänyt hän menestyksenään
Luetut kappaleet tekivät myyräntyötä kanssa alitajuntansa
Koki mahdottoman mahdolliseksi – voimat valjastavansa

Syrjäisen maaseudun nyt apokryyfinen hiljaisuus verhoaa
Sukulaisensa vaikenevat – vuosisatoja verotettiin hautojaan
Suvun kadonneet kantatalot ja ruosteiset miekat esi-isien
Julman kuun merkissä nousee kalpea ritari kalpaa kantaen

Ääret mustan kirjan avautuvat eteensä kuin kurimuksena
Pimeän piilevä kauhu loitsii nurkkiin levottomia hahmoja
Miehet kaapupäiset käyvät häntä kohti hiljaa hivuttamaan
Viimein öljylamppu sammuu käyden kovasti savuttamaan

Enää kello tekee yksinäistä työtään noilla pikkutunneilla
Kirjan päälle sammunut pää miehen kovasti tiedottomana
Painajaistensa musta koira nyt ulvoo läheisellä nummella
Susimainen varjo on ajatustaan syvän unen läpi vainoava

Kuin yksi perkeleellinen jatkumo – kauhut sen huomisen
Nyt kokee vahvana itseensä ulkoisen voiman vaikutuksen
Jäljittelijä esoteerisen romaanin aiheet järjestäen varastaa
”Kirjoita kuolema”, nyt huutelee jumalaista käsikirjoittajaa

Yökaudet kovin huonosti syöneenä ja liiaksi valvoneena
Nurinkurista kieltä vainajan kanssa tuntikausia puhuneena
Uppoutuneena asioihin, joiden parissa järkikin se vapisee
Mutta tautia pyhyyden ei päästää saa miekkonen sisälleen

Psykoottisessa mielessä nyt pelkkä paranoia on kasvava
Vaan kenen suunnittelua ja tekosia lienee tämä maailma?
Kaivajan seurana kallokynttilät palavat päällä hautakivien
Niiden oppipoika nyt kuljeskelee jalanjäljissä nimettömien

Uuden vuoden juhlinta se inspiroi.

KAKSITOISTA MUSTAA KUUTA
Kuka laittoi heidät harhaisina aamuun kävelemään?
Kuinka käydä haaveista ihmisen kuori herättämään?
Varjojen ja liekkien varjostamat, kuristamat juurien
Koko ajan addiktoimat sadonkorjuun ennus-sanojen

Mustan kuunsirpin alla kulutimme vuosikymmenen
Sen harhaisia unia uneksien ja pyyntöjään toteuttaen
Emme olleet rauhan miehiä kukkaseppeleitä otsalla
Kalmansäteissä taluttimme miehiä miehiksi vuoltuja

Kuluu ehtoo – taivaankappaleet pysyvät vaiheissaan
Vino viikate uudesta vuodesta Sylvesteriin varjostaa
Tarkkaavana kuollut silmä on heitä kohden suunnattu
Sen takaisen hengen mykkä totuus hipiään painettu

Tänä aikakautena jumalat taivaankannen vaikeavat
Olemustaan totuuden etsijät epätoivoisesti pohtivat
Sama synkkä lupaus yhä ihmistä kiusaa ja pakottaa
Koko ajan läsnä, missä surujen satoviljaa korjataan

Yksin mato manalan meihin kalvaa porttikäytävää
Ovat kuluvat kuukaudet kaikki veljeksiä keskenään
Ne opetuslapset, joista jokainen kavaltaja Jeesuksen
Kaikille varattuna on ruumisarkku määrämittainen

Jatkuvasta seisauspäivästä vuosi mennyt sijoiltaan
Sitä verestä parhainta naisemme vuotavat ainiaan
Suut toistavat vanhat sanat – saman laulun melodiaa
Vaikkei merkeistä välitä, näkee yksi ne yläpuolellaan

Ehkä sellainen runo, jota ei pitäisi julkaista milloinkaan yhtään missään. Ei tämä niin graafinen ole, etteikö voisi tänne laittaa, mutta poistoon, jos jotakuta häiritsee. Let's ride.

PALAVA SIEMEN
Vaikka talo on harras, et hiljaisuutta saavuta
Vaikka läsnä ovat kaikki, et rukousta tavoita
Kristuksen morsiamet tuijottelevat syytellen
Herran huoneen seinät veressä kuukautisten

Käy messu kiihkoilijoiden sekä mielipuolien
Kehyksissä kuva-aiheet lasten ja Maarioiden
Pimeät joukkiot sikiölleen kantajaa vartoavat
He toistuvasti häpäisten ruumistansa astuvat

Piplian pukeista puhelee mies, jota tuntene et
Sanomansa on vieras ja jakeensa nurinkuriset
Saarnassa kansojen siittäjät, pojat ja tyttäret;
nuo Eenosit ja Mahalalit vuosisatojen ikäiset

Kupolin alla rituaaliyhdyntä toiseen jumalaan
Lihan porteista Kristus tunkeutuu maailmaan
Taivaallisen siemennesteen saa lapsenkantaja
Äidinrakkaudellaan nyt luurankoa saa kaitsea

Vaikka lihansa hedelmä, ei lapsi liene omansa
Yksi ristiinnaulitun temppeli vain on vatsansa
Sinne johdatetaan kaikki nuo tuhannen pappia
Huora-alttarilla puhkotaan iäistä immenkalvoa

Pitää hän pyhitetyt aatteet varmassa paikassa,
eikä omaa sieluaan saastaiselle valolle altista
”Taivaanportit” auki käydä kadunmiestenkin,
joille Pyhä Birgitta lienee Baabelin porttokin

Jälleen kerran viedään oma sikiö häneltä pois
Kuin talon lautalattian alla hänen itkunsa sois'
Kutsumus on olla äitimuori tuhansien poikien;
niiden äpäröiden, mielipuolien ja murhaajien

Todellisen perimänsä yksin katsanto paljastaa
Silmät väärällä kuin kaksi pyörteilevää kattilaa
Palava siemen kylvetään aina kerran vuodessa
Syntyy öinen vaihdokas Ihmisen Pojan sijalla