Painaja ja muita runoja

HILJAISUUDEN SAARNAAJA
Kun makaat vuoteellasi, jokin kalvaa ihollasi
Heräät aamutuimaan täynnä tuoreita haavoja
Kuin joku peilien takaa öisin pimeitä puhelisi
Paikoista, missä sydämesi kävi, et voi kertoa

Hiljaisuuden täyttää puhe entisten rakkaiden
Rukouksen hiljennyttyä on oltava taustahälyä,
jotta kuuluisi ei omantunnon ääni vaivainen
Muutoin saatat itsesi kavaltaa yösyömmellä

Hautapaasien pastori, hiljaisuuden saarnaaja
puhuu olemattomia maan poven seurakunnille,
joiden pyhä vakaumus on ristinsä alle maatua
Kutsu messun loppuyöstä kuuluu mielipuolille

Ne unohtuneet värssyt, ne jäivät vaille kaikua;
niitä yötä pelkäävien piirissä tuskin tunnetaan
On kalmiston tarkkaava korva kaiken kuuleva
Vanha vuosi kantaa iänikuista käskysanomaa

Enää polku helvetin odottaa satoine ikeineen
Jokainen vanha ystävä ohdakkeena vierellä
Tyhjää ilmaa halkovat oksat hirttonuorineen
Roikkuvat he vaiti, mutta niin kovin eläväisinä

Siellä pelkkä hiljaisuus kulkee kukkasia talloen
Oppaana aliseen nyt sielun kartta tuntematon
Saman tien käynyttä käyvät alkujuuret kuristaen
Kivenä kurkkuun juuttunut kirous sanomaton

Totuus elämästä kanssa miesten vaikenevien
Pattovala pidättelee hiljaista kieltä, suppusuuta
He torjuvat maanittelun, anelun ja kiristyksen
Sait sinä kolkon tuulen kaiut, et mitään muuta

MUILLE OPETTAJA
Päiväkodin lapsille tarinaa Betlehemistä kannoit
Moni nauravainen istui laulupiirissä ja kuunteli
Vaan pilkka pilasi sen hyvän, minkä heille annoit
Kuin kuuroille korville kaikuivat kaikki läksysi

Vuodet kuluivat – he varttuivat ja heidät menetit
Loppui lapsenusko Raamatun vanhoihin satuihin
Uhmaiän merkit kovin saatanalliset nyt huomasit
Niljakas käärme kiemurteli pyhäkoulun loruihin

Yliluonnollisen yhteyden luulit Herraan saaneesi
Moni hyvää uskoa ruokki aneillaan ja almuillaan
Uskoasi mietit muiden taivas-polkua katsoessasi
Vuosikaudet pelkkää leivän syömistä oli se vaan

Kirja kätki viisautensa – koit epäilyksen helvetin
Mielenvikaisuus israelilaista perua täytti sivunsa
Lakinsa portteja valhetulkintoihin, harhaoppeihin
Tavaamasi lohtujae jo sinussa menetti voimansa

Kirkon penkillä tunsit lähestyvän varjoseinämän
Universumi sinuun hetkiseksi suuntasi katseensa
Kellä vaaran tuntemus, sillä avain täyden elämän
Tahdoit sinne, missä loputon oli toinen maailma

Hylkäsit uskonkappaleet – muistelot ihmisyytesi
Et kaivannut ketään selittelemään uskosi pulmia
Jokainen kirkastushetki kuin sivallus rinta-alaasi
Yökaudet ahmit noita mädättävän tiedon kirjoja

Näit edessäsi ainiaasti vuotavat siunatut haavat
Etsinnässäsi edes päiväiseen varjoosi luotatko?
Heille on pelkkä itsepetos ja ulkoa opitut kaavat,
kunnes jäljellä on ajan hylkäämä hengen asunto

Terveisiä härmän striiteiltä.

MURHAKUUN ALLA
Kylätien lopussa yksi houreinen lamppu palava
Vieraiden katseista paistelee hämäräinen helvetti
Taivas on näkymätön – on vain tuo yksi majakka
Lähellä sinua sielunvihollinen ja ruumisnahkuri

Saman ihmismätää putoavan kivitahkon keilassa
lienen minäkin eräs käyttelijä sirpin tai viikatteen
Käy ruumishaju pitäjästä toiseen kulkijan mukana
Täällä ainoa riemu lienee olla mieliksi esi-isilleen

Murhakuun alaisuudessa perisuomalaiset verityöt
Murhamies oli vaarisi, murhamies lienet sinäkin
Kaikki pahan verenperimän ja verikoston uhriyöt
Hautaan kannetaan vanhan sukupolven synnitkin

Ja aina nousen ylös minäkin sen kuun noustessa
Niinä tunteina ei minua päiväinen leposija pidättele
Hetkiseksi pantiin minuun siunausvalta Herrassa
Sen kokeneena en elolle kadetta ajatusta elättele

Se kulkee päittemme päällä kuin rukiita niittäisi
Käyvät käskysanansa taas ihmissukua harventaa
Ilman kiintopistettään emme eilispäivästä tietäisi
Siunauksellaan sukupuun kieroja oksia leikataan

Katsot ylös, sieltä verekseltä löydät vainolaisesi
Moni kuulee laulut uhripuukon hiljaa mielessään
Irstas pyörylä kuin ihmisen ajatuksia kuvastelisi
Näyn äärelle palajaa kuolevainen viime hetkinään

ISÄNTIEN ÄÄNET
Täällä valtuuksia ei liene papeilla
Ei näillä jumalattomilla tonteilla
On portit vuorattu linnunraadoilla
ja ovet salvattu pahoilla lauseilla

Ajankulu kätkenyt lahonneen talon muistonkin
Sanovat jotkut: joku asuu siellä salassa vieläkin
Verityöt, joista kukaan ei ole täällä kertomassa
tutkivan mieltä koettelevat ikuisessa rajatilassa

On pelkkä kutsu ikuisten peltojen
Kolkossa tuulessa sanat henkien
Pelon laeista ja haavoista kertoen
käyvät nyt äänet isäntien entisten

Itseään peljäten peilin henki huoneissa kuljeksi
Kuulit sydämentykytyksen, joka ei ollut omasi
Varjoiset huoneet kuin peräkammarit kauhujen
Avioliiton kahle muuttunut kahleeksi välitilojen

Päättyy vuodenkierto sukukinkeriin
Kyläjuhlat liittyvät sadonkorjuisiin
Heidät kuolleista eläviksi hakattiin
ja syntinsä saunassa pois vihdottiin

On ”elämä” täällä yksinäinen paholaisen loukko
Täällä maatuvaa miestä vartoo marraksen eukko
Täällä tunnin maleksineet jo vanhuudenheikkoja
Olohuoneeseen mahtuu kolmetoista sukupolvea

Jälleen uusia merkkejä talon nurkalla
Portaikosta kuuluu luurangon naurua
Kadotustaan selittää ei saata sanoilla
On paino täällä enää parojen puheilla

KULKUTAUTI
Näin taivaan suojeluksen alaisen
kulkevan alla Jahven nimen salaisen
Jo ylleni kävivät varjot esi-isien
sielun kavalluksista minua syyttäen
Oli kuin mies nähnyt olisi suruni
Sanoillaan hän minut ristiinnaulitsi:
”Jos tahdot lähemmäksi Jumalaa,
lähde äläkä muistele maailmaa.”

Oli arkussa rippi-isäni – lienen adoptoima kirkkomaan
Yhä etova haju sen miekkosen käy minuun tarttumaan
Yhä henkii hän, joka loitsujensa turvin kulki yöjalassa
Tuijotin orjantappuran piikkien naarmuttamia kasvoja

Olen hänelle kade niistä tempuista
Turha rukoilla maailman puolesta
Minulla viini loppui ennen uskoa
ja tähti yksinäinen toimi oppaana
Tuttu lieni se laupias matkalainen;
maalareiden kuvaaman kaltainen
Katseellaan sydämeni lukot avaten
Minussa heijastuksensa kohdaten

Hyvä toivo syömmessä joku petollista arkkua raotti
Taudin vuosisatoja uinuneen keskuuteemme vapautti
Nyt ympäri kyliä käyskentelee se kulkutauti kiljuva,
eivätkä korppi- ja varislinnut saata erotella raatoja

Mies matkaa yliluonnollista kyytiä
Saat tuijotella epämaallisia silmiä
Paksu tomu peittää takinkauhtanaa
Omatuntoaanko hautaan kuljettaa?
Olemuksensa täynnä valkeaa ruttoa
Sana Isänsä hipiällä kuin ihottuma
Hän anastetuilla maagikon kyvyillä
yhä ympäri käy ja levittää myrkkyä

KUN PIMEYS NIITTÄÄ VALOA
Jo varjo poikineen tunkee sisälle porstuaan
Turha on taistella vastaan alkavaa marrasta
On jokainen meistä jo langennut uskossaan
Turha on taistella vastaan näkyä ja houretta

Saapuu kohtalomme nyt saatavia hakemaan
Se vieras kyselee toimittamatonta siunausta
Pitkään kävimme sitä koputusta kuulemaan,
joka manasi esiin meissä levottomia voimia

On yön pimeys ja hiljaisuus vaikea kohdata,
sillä siellä asustelee yksin pelkkä kuolema
Tunnen itseni noissa yhdeksässä huoneessa;
yhden olevaisuuteen kahlituista ruumiista

Saapuu uskovainen kantaen tyhjää lupausta
Samalla käy mielessään pimeä valoa niittäen
Visusti varoitellen meitä kulkijoista pahoista
Näet vain halon viikatteen terän muotoisen

Jumalan selän takaa käy synkkä huominen
Pian nimettömän hautaan meidät haudataan
Pimeys valoa syö, valo vain tähteitä yöhyen
Peloteltuja mieliä se loppuun asti valvottaa

Mielessään sanat sadonkorjuun vertauksen
Hän vuosisadasta toiseen teräänsä teroittaa
On askeltensa alla pelkkä viljapelto verinen
Kuin hiomatahkona käy aurinko laskemaan

Tämä maailmanaika kaipaisi miestä. Kipeästi. Missä luuraa hän?

TYHJÄ RISTI
Näin sänkyni päädyssä olennon tummasiipisen
Mitä raskain hautapaasi vierähti syömmeni sijalle
Se ilmoitti minulle lukumäärän vähenevien päivien
Silti jotain pysyväisempää löysin epäuskoni tilalle

Sain tietää nuo sanat hämärässä illan viimeisen
Taivaiset sanat pimitetyt seuraajilta uhrijumalan
Golgatalla kuullut, panttaamat kirkon oppi-isien
Ne sanat, jotka paljastivat salat ristinkuoleman

Sanovat talonsa sijaitsevan sydämissä syntisten
Maan rauhattomille lepokammio lienee hautansa
Tyhjä ristinsä yksin merkkinä ylösnousemuksen
Yhä se samainen risti löytyy sydämeni paikalta

On yksin tyhjä risti – jäikö ihminen puuttumaan?
Kuuliko kukaan kadonneen Jumalan Pojan huutoa?
Kovin harva todisti, kun valmisteltiin ruumistaan
Muut asiasta juoruavat, mutta minä olin paikalla

Näin kasvot runtelemat tappurakruunun piikkien
Näin silmistä kaiken järjen ja elämän kaikonneen
Yhden tomumajan puoliksi syömänä raatolintujen
Mies tyystin oli sortunut ja osallinen taikuuteen

Verta ja vettä vuosivat naulojen jäljet kehossaan
Kai tietoisena monelle merkkinsä nousi suojaksi
Nousi uusi temppeli kolmessa päivässä lihastaan
Hän tekojensa kautta tuhannen kirkkoa synnytti

Asuu miehessä tietous kymmenen vuosituhannen
Mitkä käsittämättömät voimat pitää hän sisällään
Moni jatkuvasti vartoaa merkkejä toisen tulemisen
Yksin pääsin minä salaisen hehkunsa näkemään

Enhän miekään mittään tierä...

VAIN VARIKSET TIETÄVÄT
Paha tietous pilkottaa pikimustissa silmissä
Kertoo hiljaista tarinaa niistä peninkulmista,
jotka moni tietää jo mielessään käyneensä;
se taival, jota käydään hautakivien varjossa

Useat meistä vasta sen tien alussa lienevät
Käsität, että siellä pelkkä mitättömyys odottaa
Minne loppuvat käytetyt maalliset elämät,
siellä päättymätön kylänraitti eteen aukeaa

Kylän kaikki juorut verekseltään tienneenä
linnunretaleet ne alati panttailevat tietojaan
Raapahduksensa käsittämättömänä kielenä
Sielunkulta kiiltäviä sormuksia rakkaampaa

Ei päättäväinen mies saattojoukkoja kaipaa
Kanssakulkija orpojen sielujen varislintunen
Heistä tuskin kukaan enää tietää elon taikaa
Paholaisen riimujalat puussa ruumisarkkujen

Lihan raunioilla kuin suuri lauma nyt häärisi
Hiljalleen hiipii kuolemanpelko ihmiskallossa
Manalan piireissä ne yhä muistavat nimesi
Sielusi on reikä kyntein ja nokkien kalvama

Sähköpylväiltä raikuu raakunta hajamielinen
Siinä ihmissydänten haltija yksin nauraa vain
Yhä juoruilevat parvensa voimasta tyhjyyden
Jo yksikin katse voi niittää miehiä sadoittain

PEDON SILMUKKA
Miehen näin, vaikka toinen silmäni oli pimeä
Kirkon penkillä piinattuja sanansa rauhoittaa
Takaa vuosisatojen toistavat he ikuisen nimeä
Taustalla pauke - arkkuja hiljalleen naulataan

Pahan pastori lyö rukousta päälle rukouksen
myöden jälleen ilmaiseksi lihaa uhrikaritsan
Valmis seurakunta kokee saatanassa yhteyden
Heidät kastaa hän oikeudella jumalattoman

Hän liikkuu päiväsellä, hän liikkuu yöjalassa
Totisesti pelkään häntä kuin tautia kulkevaa
Ehkä ainoastaan minut se vie, eikä kaikkea?
Valuva veri ja mätä nyt askeleensa kavaltaa

Tänä aikana ihmiset tulevat aatteista hulluiksi
Lait jotka pitivät tänään, eivät pidä huomenna
Totuus harhailee, vaan köytensä istuu tiukasti
Taikauskoasi ruokit kuin ruokkisit varislintua

Yön käsivarsilla olet sinä kauhu-unia näkevä
Kuin nukkuisit sinä mustien tammien oksilla
Puissa kuolleissa itsemurhien muisto on itävä
Alati tiukemmaksi kiristyy pedon silmukka

Huiputtajan tavat tietää kaikki valat rikkonut
Hän aina kulkee laitapuolen kulkijan matkassa
Tyhjillä viinapulloilla on hän tiensä merkannut
Innokkaana korvaan kuiskaa tarjoten narua

Pedolla maailma otteessaan
Kuin käsi vainajan kurkulla
Meistä pitää kiinni ja pakottaa
Henkiä riivaa ulos ruumiista

Lempi se on joskus yksinäistä puuhaa.

HULLUUTENI ENKELI
Aikaa kulunut – avaan ristikkoportin uudestaan
Suurella nokallani haistan lähtöni olevan lähellä
Halu päästä hautareliikkien keskelle uinumaan
Maahan maanalaiseen lentää voi tyngillä siivillä

On armelias mantu piirteensä tyystin piilottanut
En muuta muista kuin neitosta palavatukkaista
Muisto hänen on minua koleudessa lohduttanut
Vaan se muisto on hautakynttelin lailla hiipuva

En muuta pyydä, kuin että olisin hänet tunteva
Että loistonsa loisi hän tähän mielen pimeyteen
Mutta elämän hehku on jo silmistään katoava
Kaiken hyvän ja pahan tiedon vei hän itselleen

Tuli hulluuden enkelistä yksi demoni pilkkaava
Peileihin tuijotus käänsi katseensa ylösalaisin
Madot ryömivät nyt taivaisen serafiinini iholla
Murtuneet kasvonsa kaikkoavat puolivarjoihin

Täysin huomaamatta imee hän minut itseensä
Täysin pysyväisesti muuttaa sieluuni asumaan
Seuraa humallus kaikesta viiltelystä ja viinistä
Veren tulkkeina käyvät unohdetut huutamaan

Kai hengetön lienisin, jos ei olisi tätä hulluutta
Elävien romansseista minä en poika enää välitä
Kuolleiden sikiöistä enää turpoava on vatsansa
Siivissä enää helvetin kärventämää höyhentä

MANAN KÄVIJÄT
Yksi nuotteja kirjoittaa kuin edellä kuoleman
Urun piipuista yksikään ei saata enää puhkua
Alitajunta mysteerien kielelle etsii tulkinnan
Merkkejä raapustetaan vanhuksen käsialalla

Paikkakunnan pastori on kauan ollut kateissa
Kanttori kaikkosi sillä samalla kellonlyömällä
Julma etsintä haihdutti kuolevaiset hahmonsa
Humaltuivat miehet hulluuden ehtoollisviinillä

Kärsimyksistä kirjailtu perinteinen saarnansa
Jumalan temppelistä kuollut on nimi Joosuan
Pikimusta roskapönttö on nyt tuhkauurnansa
Taakseen jättivät he pitäjänsä pirun riivaaman

Sanat oikeat he löysivät vain kautta vaistojen
Ei ollut arvoa kahden silmäparin todistuksilla
Tiesivät niksit manan monisalpaisten lukkojen
Ei hautamaa salaisuuksiaan luovuta helpolla

Jo laulavat sydämensä ylpeyttä vääräuskoisen
Tuulessa he seisovat, yön ja päivän rajatontilla;
missä aukeavat portit alitajunnan ja ajatuksen
Sen kävijöinä isänsä yhdeksässä sukupolvessa

Eivät etsinnän vuotensa näkijänä ja kokijana
saata koskaan heitä korottaa syntiensä alhosta
Portinvartija puolivaltaa sekä mustaa lautturia
mielistelevät he sielun turmelluksen pauloissa

Perintönsä nyt mysteerimiehien, kierosilmien
Niiden, jotka tietoa päätään enemmän kasaavat
Pahan tiedon porteilla toistuu jatkumo verinen
Miehet sielunsa myöneenä jälkiään seuraavat

Eipä tässä nyt taida muuta tekemistä olla, kuin runoja prustata yksin vaan.

SATURNUS KULKEE
Mielessä kummittelevat huoneet ja käytävät
ja vuosien aikana nähdyt kuolemat hämärät
Värssyistä vielä vanha talokin kovin vapisee
Hiljainen kieli sanoja marraksesta toistelee

Arkku nousee maasta, pappi sylkee viininsä
Kaikki alkoi heti, kun luopui hän siitä rististä
Pyörätuolissa häntä kalmistolle kammetaan
Kylän vanhinkin häntä tunteneensa unohtaa

Peltojen takaata kaikuu saarnapuhe ikuinen
Sadonkorjuussa kulkee haamu Saturnuksen
ikivanhan huonojalkaisen miehen hahmossa
Tien varrella pelkkiä kuoleman surumuistoja

Väkevä henkensä ruumiinnesteistä juopuaa
Mies maailman rajan takaa panttaa juorujaan
Luunvalkea hahmo tekoihimme meidät ajaa
Vieraana täällä käy ja niittelee Jumalan viljaa

Hän on mies monien uskomuksien ja nimien
Kulkiessaan raitteja tuo tänne syksyn hiljaisen
Tielläsi kuulet valitukset tyhjenevien talojen
Hiljentynyt maaseutu kuin alla käden likaisen

Hän seisoo edessäsi rääsyisenä, epäpuhtaana
Tunsit hahmonsa kerran hyvänpäiväntuttuna
Tutut lievät kasvonsa, vaan vieras katseensa
Moni tietämätön ei erota jumalaa kylähullusta

Kulkumies aidan takaa laulaa ja maata äestää
Langenneiden kuoro häntä kellokielin säestää
Rääkyy sorasoinnuilla sinfonioita universumin
Mätäkuu ohi, mutta vielä pilaantuu ruumiskin

MANAN KATSANTO
Yöllä koko hautapaikka riekkuu valveilla
Ei kukaan suostu kuolleita siunaamaan
Ei haudattavakaan suostu haudattavaksi
Kalman katkua ei peitä haju tervankaan

On pastori täällä tuhannen valheen mies
Seurakuntansa ajalta menneiden pyhien
Pinttynyt katseensa hänet aina kavaltaa
Yhä käyskelee variksena keskellä elävien

Turhaa on miehen elävää teeskennellä
On harmaa pärstänsä, kaula tummunut
Silmänsä kuin tyhjän kaljalasin pohjat
Liekki sydämessä pohjaan asti palanut

Vielä pappilan seinällä kello seisahtuu
Alkavat aionit jälkielämien lainattujen
Silloin kaikuvat täällä mätänemislaulut
Säestää kuoro taivaasta pudotettujen

Entisen kirkon pohjakaavaa kartoittelee
hän, jolle ihmisruumis on pelkkä alttari
Hänellä nyt uusi on pöydässään järjestys
Tulevaa kaaossanomaa soittaa psalttari

Näet pastorin kalman katsetta kantavan,
puukolla punatulla valansa vannoneen:
”Satakoon ylhäältä vaikka rautanauloja,
ennen kuin minä pakenen taivaaseen!”

Yksi oli entisellä miehellä hartain toive:
ettei hänelle ikipäivänä tuotaisi kukkia!
Hän on täällä aina oleva merkitty mies,
ja katsantonsa laatu on manalta peruja

PETOKSEN SEINÄT
Jo aikoja on puu tummunut ja märkinyt,
aivan kuten kaiken-kertojan kerkeä kieli
Pastorilla taas edessään valheiden ehtoo
Menneet vuosisadat kätki paatunut mieli

Pitkään katsoit sinäkin; sitten ymmärsit,
mikä haamu lieni aikojen päästä saapuva
Ryhdistä itsesi ja suitsi mielesi levoton
Olet jäljittänyt vain kadonneita valheita

Ristiinnaulitsit sinä kaiken, mikä liikkui
Armosta langenneet veit alle lautalattian
Vielä kiven alla sykkii peikon sydämesi
Henki sidotaan paasiin keinolla liturgian

Täällä pelkkä hiljaisuus vastailee hänelle,
joka haluaa kuulla nimet pyhätön herrojen
Kirkonkello täällä salaisuutensa juoruaa
Käy vanha puoskari esikuviaan seuraten

On meillä yhteinen työmme ja uhripöytä
Päädymme kaikki keskiöön päätyseinien,
jotka huutavat yksin petosta ja kuolemaa
Seisoo Kristus takana toisen Kristuksen

Kaikki raamatulliset kolme tuhatta vuotta
saman luhistuvan kivikupolin alle mahtuvat
Papin haaska salaisuutensa vie alle maan
Sen jälkeen ikuisuudeksi rauniot vaikeavat

Puusta, joka käytettiin tähän pyhättöön,
ei pidä sinun ikinä puujumalaa vuoleman
Manalan myllyt yhä ihmisluita jauhavat
Jäljellä ovat enää vanhat kivut kuoleman

Black Metal...

MUSTA PETO
Maatuvien paasien keskellä seisoo joukkio
syksy-yön pimeiden tuntien hiljaisuudessa
Kirkkopuisto kauan ollut töilleen näyttämö
Vasta-ajeltu ruohikko aamukasteen peitossa
Vuosisatoja kultti on kutsunut ja odottanut
Yhden mielissään voi palava ajatus herättää
Kituliaasti palaa nyt kauhunliekki kynttilän
opastaen yliseen sitä, joka yön voi lävistää

Keritsetyt päät ja sateen kastelemat kaavut
Laulun myötä mustaturkki manalta saapuva
Myyttistä demonia salassa on elossa pidetty
Kyntensä leukupuukot ja harjaselkä kumara
Kryptisiä symboleita ilmestyi ladon nurkille
Ei huudoitta kukaan myöhään kulkija katoa
Kaikuu musta rukous paikkaan kuulumaton
Kirkastunut Pohjantähti ennusteli sen tuloa

Riimusilmiin puolijumalan voimat vangittu
Susimainen peto yön usvan tänne hengittää
Syttyy kellotapuli sen leimuavasta katseesta
Kirkkoherran päälle kivi särkyen vierähtää
Rikkinäisiä ihmisraatoja vasaroidaan oviin
Kuuden papin verta roiskunut pitkin seiniä
Sisälmyksensä jo kylmää ruohoa koristavat
Risti painetaan alhoon koristamaan heiniä

Hiilenmustana hahmona aitavieriä koluilee
kumarassakin kolme miehenmittaa pitkänä
Nimettömänä muistona veressä kristittyjen
Pihamaata varjostaa kuin nukkuvien mieliä
Yhä läsnä, vaikka pakana-aika on päättynyt
Kostonhenki sikissyt vuosisatojen valheista
Ne vuodet silmänräpäyksessä ohi vilistävät
Metsän kätköpaikat täyttyvät kultin uhreista

PAKANAN PYHÄTTÖ
Mustan portin mysteeri etsijöitä odottaa
On polkunsa vailla valoa, vailla kulkijaa
Avaa suuaukkonsa hautuumaa syksyinen
Houkka vartoilee yhä jumalaa houkkien
Puu vetänyt puoleensa kuolevia lauluilla
Juoneet juurensa vertaan ämpärikaupalla
Vaan vieläkään ei sen jano saata hellittää
Ruumiin ikuisuus vapisevissa lehdissään

Mullissa nyt joskus rakastaneet sydämet
Kaikki totuutemme sisuksissasi tuntenet
Jo kauan on tontti kristittyjä vieroksunut
Hautojen iäisyys rukouksensa piilottanut
Nyt levolliset verenimijöiksi muuntuvat;
aina yösydännä levotonna kuuta ulvovat
Ei kivi päällä kiven vakaumusta piilota;
täällä lepäävää pakanan salaista kirkkoa

Nyt kyllästyneissä sanoissa leipäpappien
puhuu kansamme ääni avulla riivauksien
Pistää Jumalan miehet töitään hoitamaan
Värssynsä vainajat kääntymään sijoillaan
Se repii lattialle messiaat ristinkuvineen
Apostolien kaulat tiedetään sen katkoneen
Se jäljittää perimänsä aina alkukirkkoihin
ja talloo alas niiden jokaisen muistonkin

Paha maaperä odottaa uusia käskysanoja
kuin yhtenä sielun pohjattomana nieluna
Kauhun ehtoo seurassa valvovien väkien
Jäljellä pelkkä kumppanuus raatovaristen
Yksi palava aatos aina asustaa luonamme
Vaarna sydämessä kuolleen ylipappimme
Harva pysähtyy ja tontille luo katseensa
Moni kulkee sen lävitse mitään saamatta

KIROTTU OLEVAISUUS
Koskaan eivät lopu täällä työt etsiväisten
Laahustavat lävitse hautapihojen ikuisten
Kuin kannettaisiin heitä torniin hiljaisten
Maan ääriin kurkottelee torni käänteinen

Suut täynnä maata maaten sahajauhoissa
Joku kaivelee heitä ylös päivänpaisteessa
Lienemme me kaikki saman äpärän poikia;
kasvottomia miehiä pirujen liekanaruissa

Pimeä silmä erottaa piirteet yön kasvojen
Suuri nokka haistaa läsnäolon kuolleiden
Voiman tunnen vahvistuvan myötä vuosien
Syysaikaan käyvät talot kulkuani seuraten

Olen minäkin täällä yksi yksinäinen surija
Lohtua ei suo sukulaishenki näinä tunteina
Raamatun taiat tuskin enää käyvät avusta
Oudoin tekstein siunailtu katoavaa sielua

Päivät kulutan elämää synkkää muistellen
Alla makaan seuraavaa maailmaa odottaen
Iltapuhteet käytän hautakiveäni kaivertaen
Ei käy taivainen valo kasvoilleni paistaen

Toistuvasti kiellän piinatun olevaisuuteni
Lienevätkö pimeydessä nimeni ja paikkani?
Hautamatojen sokkeloissa jokainen aistini
Kirkot ja seurakunnat alla kengänpohjani

Minua eivät seinät kappelinkaan pidättele
Silti ulos päästyäni en ulkoilmaa haistele
En samaa kirousta vuodesta toiseen toistele
Eivät kahleet olevaisen paina taikka kalise

Kosmischer Visionär.

VARJOT YLI KIRKONTORNIEN
Eivät lopu täältä olevaisen kauhut milloinkaan
Pihavalot kauniit, mutta hiipivän pelon aavistaa
Ihminen nyt yksin kasvokkain kanssa totuuden
Henkiopit elävät kanssa juopuneiden pappien
Seurakunta uusiin mustiin vaatteisiin puetaan
Merkistä totisen kristikunnan meidät tunnistaa
Yhteisiä ovat täällä kulttimme ruumis ja henki
Itsensä tänne kantanut vain tyhjyyden on renki

Alijäähtynyt sadetihku piiskaa korkeaa ikkunaa
Kirkkopuistojen kylmät lait kohtaavat kulkijaa
Joku huhuaa saarnojaan päällä näiden muurien
Messu yhteinen pimeyden puolella käyneiden
Täällä ulvomme me kanssa tähtien nimeä vailla
Sisimmässä tiedämme: joku on ollut siellä aina
Katsoessasi luuletko, ettei kukaan katso takaisin?
Elävä varjo roikkuu yllä luterilaisen temppelin

Temppelin seinustalle avautunut silmä palava
Vartioi, kuka täältä poistuu ja kuka on palaava
Sielun lukumäärää käänteinen jumaluus valvoo
Vääräkatseista epeliä tuskin sokeakaan palvoo
Muurilla päivysteli se, kellä korva oli tarkkaava
Kaiverteli murtunutta tiiltä ja irronnutta laastia
Seinien koloissa nöyrimmät aneet ja rukoukset
Huominen totisesti antamatta jätti vastaukset

Aavemaiset kellot soivat vanhetessa ehtoiden
Lopunajasta saarnaten, kadotustaan pauhaten
Ei yksi ohikulkija saata sitä sanomaa tunnistaa
Hänen vie unohdus ennen kuin aamu sarastaa
Lohikäärmeen selkään iäinen yötaivas kirjailtu
Sitä aikakaudet kuin pyhiä tekstejä on tavailtu
Varjo käy ylös kellotapuliin ja päihin palvojien
Luojan luomat nyt peilikuvina sielunvihollisen

VANHALLE NIMELLENI
Satoja tunteja jatkuvat täällä palvontamenot
Puhdistumisriitti suvun saastaisten kasteiden
Uuden valan otan tahriintuneilla alttarikivillä,
jotka ripoteltu on pitkin kulmauksia metsien
Ihmisten kesken pidin itseäni muukalaisena,
mutta näissä joukoissa ei maineella ole väliä
Sameasta vedestä tunsin totuuteni löytyvän
Vaikka poissa olinkin, olin aina isieni tykönä


Aina uudelleen tapaan samat vanhat rauniot
Matala muuri männäsyksyn lehtien peittämä
Kutsuvat sitä peruskiveksi jonkin temppelin
Mustan sydämeni kautta olen sinne löytävä
Mielessäni hän, joka sanoillaan papit lumosi,
ja joka noidille ja velhoille oli suoraa sukua
Hän, joka haastoi kielellä vaikeaselkoisella
Nyt hänet haudannut suo henkii suuria suruja

Vanhat isäni tunnen, olen kanssaan puhunut
Ystäväni ulkopuolella pinnallisen maailman
Täytin mädän sieluni heidän mädillä unillaan
Nyt sivusta katselen aikakausien vaihtuvan
Ovat omat sydämenlyöntinsä hidastuttaneet
Meditoineet jatkuvassa kärpässienitranssissa
Pohjalta tuijottavat silmänsä minua kutsuvat
Tähden lailla ovat ne valoja jossain kaukana

Ei minun lisäkseni kukaan enää uhreilla käy
Tänne käy toivoton mukavuutensa hyljäten
Vielä tulee aika, etten palaa siihen maailmaan
hautakivien kaupunkien ja likaisten kohtujen
Isieni kanssa käyn suon hautaan nukkumaan
sekä vaikeapääsyisille alueille henkimetsien,
missä purppuranpunainen veriusva aina itkee
keskellä värikkäiden sienihuuruisten näkyjen

Näillä aroilla yksinäni nauran maailmallisille
Tänne apatiani myötä syyssateet langenneet
Elän ja hengitän pelkästään vanhalle nimelle,
jonka kuolevaiset ovat jo tyystin hyljänneet
Polvistuen otan vastaan nuo mahtavat lahjat
Merkkini jälleen tuttuun mäntyyn raapustan
Suovettä juon, riisuudun, nokkosia suutelen
Pyhä maa juo vereni – tuntuu kutsu manalan

Ihan kesäviilareissa jo. Ei haittaa edes satunnainen lumisade.

MIDSOMMARIN YÖ
Muistopäivän tavat tietää jokainen pakana
Ystävällisiä kasvoja ja maaginen tunnelma
Ihmisiä järven rannalla kokkojen loimussa
- pimeimpiä hautariittejä Suomen suvessa

Tänä ehtoona välttele kaikkia pitkiä katseita
Älä kauaksi lähde, älä usko sanaa vierasta
He kaikki tunsivat sinut jo ennen syntymää;
kaksitoista apostolia elontiensä hylkäämää

Varo, minkä kiven juurella annat lupauksen
Voit saada yhteydenottoja entisten aikojen
Nähdä asioita, joille ei löydy selviä selityksiä
Juhlakansan ääni pinoaa tiellesi eksytyksiä

Tänä iltana luota älä ohikulkijoihin iloisiin;
nuoriin rakastavaisiin, juoppoihin hilpeisiin
Epäkuolleet kulkevat eläväisten hahmoissa
Ei heitä muu kuin noitatuli täältä karkoita

On niillä ainoastaan yksi lyhyt yöhyt aikaa
viedä eksynyt sielu käyttäen manan taikaa
Alamaailmoihin salainen portti meidät vie
Varomattomille kivetty pahan kohtalon tie

Kaksitoista kalkkinaamaa vastaan kävelee
Papin puvuissa kulkee ja huurua henkäilee
Nurinkurisista ilmeistä et ottaa voi selkoa
Ei todellista hahmoaan katsekaan paljasta

Tuo kutsu vie sinut kauemmas juhlaväestä
Vielä kaikuvat korvissa saarnat tulikivestä
Pakanoiden menoissa unohtuu kastajan työ
Jumalattomissa merkeissä jatkuu yötön yö