Painaja ja muita runoja

HILJAISUUDEN SAARNAAJA
Kun makaat vuoteellasi, jokin kalvaa ihollasi
Heräät aamutuimaan täynnä tuoreita haavoja
Kuin joku peilien takaa öisin pimeitä puhelisi
Paikoista, missä sydämesi kävi, et voi kertoa

Hiljaisuuden täyttää puhe entisten rakkaiden
Rukouksen hiljennyttyä on oltava taustahälyä,
jotta kuuluisi ei omantunnon ääni vaivainen
Muutoin saatat itsesi kavaltaa yösyömmellä

Hautapaasien pastori, hiljaisuuden saarnaaja
puhuu olemattomia maan poven seurakunnille,
joiden pyhä vakaumus on ristinsä alle maatua
Kutsu messun loppuyöstä kuuluu mielipuolille

Ne unohtuneet värssyt, ne jäivät vaille kaikua;
niitä yötä pelkäävien piirissä tuskin tunnetaan
On kalmiston tarkkaava korva kaiken kuuleva
Vanha vuosi kantaa iänikuista käskysanomaa

Enää polku helvetin odottaa satoine ikeineen
Jokainen vanha ystävä ohdakkeena vierellä
Tyhjää ilmaa halkovat oksat hirttonuorineen
Roikkuvat he vaiti, mutta niin kovin eläväisinä

Siellä pelkkä hiljaisuus kulkee kukkasia talloen
Oppaana aliseen nyt sielun kartta tuntematon
Saman tien käynyttä käyvät alkujuuret kuristaen
Kivenä kurkkuun juuttunut kirous sanomaton

Totuus elämästä kanssa miesten vaikenevien
Pattovala pidättelee hiljaista kieltä, suppusuuta
He torjuvat maanittelun, anelun ja kiristyksen
Sait sinä kolkon tuulen kaiut, et mitään muuta

MUILLE OPETTAJA
Päiväkodin lapsille tarinaa Betlehemistä kannoit
Moni nauravainen istui laulupiirissä ja kuunteli
Vaan pilkka pilasi sen hyvän, minkä heille annoit
Kuin kuuroille korville kaikuivat kaikki läksysi

Vuodet kuluivat – he varttuivat ja heidät menetit
Loppui lapsenusko Raamatun vanhoihin satuihin
Uhmaiän merkit kovin saatanalliset nyt huomasit
Niljakas käärme kiemurteli pyhäkoulun loruihin

Yliluonnollisen yhteyden luulit Herraan saaneesi
Moni hyvää uskoa ruokki aneillaan ja almuillaan
Uskoasi mietit muiden taivas-polkua katsoessasi
Vuosikaudet pelkkää leivän syömistä oli se vaan

Kirja kätki viisautensa – koit epäilyksen helvetin
Mielenvikaisuus israelilaista perua täytti sivunsa
Lakinsa portteja valhetulkintoihin, harhaoppeihin
Tavaamasi lohtujae jo sinussa menetti voimansa

Kirkon penkillä tunsit lähestyvän varjoseinämän
Universumi sinuun hetkiseksi suuntasi katseensa
Kellä vaaran tuntemus, sillä avain täyden elämän
Tahdoit sinne, missä loputon oli toinen maailma

Hylkäsit uskonkappaleet – muistelot ihmisyytesi
Et kaivannut ketään selittelemään uskosi pulmia
Jokainen kirkastushetki kuin sivallus rinta-alaasi
Yökaudet ahmit noita mädättävän tiedon kirjoja

Näit edessäsi ainiaasti vuotavat siunatut haavat
Etsinnässäsi edes päiväiseen varjoosi luotatko?
Heille on pelkkä itsepetos ja ulkoa opitut kaavat,
kunnes jäljellä on ajan hylkäämä hengen asunto

Terveisiä härmän striiteiltä.

MURHAKUUN ALLA
Kylätien lopussa yksi houreinen lamppu palava
Vieraiden katseista paistelee hämäräinen helvetti
Taivas on näkymätön – on vain tuo yksi majakka
Lähellä sinua sielunvihollinen ja ruumisnahkuri

Saman ihmismätää putoavan kivitahkon keilassa
lienen minäkin eräs käyttelijä sirpin tai viikatteen
Käy ruumishaju pitäjästä toiseen kulkijan mukana
Täällä ainoa riemu lienee olla mieliksi esi-isilleen

Murhakuun alaisuudessa perisuomalaiset verityöt
Murhamies oli vaarisi, murhamies lienet sinäkin
Kaikki pahan verenperimän ja verikoston uhriyöt
Hautaan kannetaan vanhan sukupolven synnitkin

Ja aina nousen ylös minäkin sen kuun noustessa
Niinä tunteina ei minua päiväinen leposija pidättele
Hetkiseksi pantiin minuun siunausvalta Herrassa
Sen kokeneena en elolle kadetta ajatusta elättele

Se kulkee päittemme päällä kuin rukiita niittäisi
Käyvät käskysanansa taas ihmissukua harventaa
Ilman kiintopistettään emme eilispäivästä tietäisi
Siunauksellaan sukupuun kieroja oksia leikataan

Katsot ylös, sieltä verekseltä löydät vainolaisesi
Moni kuulee laulut uhripuukon hiljaa mielessään
Irstas pyörylä kuin ihmisen ajatuksia kuvastelisi
Näyn äärelle palajaa kuolevainen viime hetkinään

ISÄNTIEN ÄÄNET
Täällä valtuuksia ei liene papeilla
Ei näillä jumalattomilla tonteilla
On portit vuorattu linnunraadoilla
ja ovet salvattu pahoilla lauseilla

Ajankulu kätkenyt lahonneen talon muistonkin
Sanovat jotkut: joku asuu siellä salassa vieläkin
Verityöt, joista kukaan ei ole täällä kertomassa
tutkivan mieltä koettelevat ikuisessa rajatilassa

On pelkkä kutsu ikuisten peltojen
Kolkossa tuulessa sanat henkien
Pelon laeista ja haavoista kertoen
käyvät nyt äänet isäntien entisten

Itseään peljäten peilin henki huoneissa kuljeksi
Kuulit sydämentykytyksen, joka ei ollut omasi
Varjoiset huoneet kuin peräkammarit kauhujen
Avioliiton kahle muuttunut kahleeksi välitilojen

Päättyy vuodenkierto sukukinkeriin
Kyläjuhlat liittyvät sadonkorjuisiin
Heidät kuolleista eläviksi hakattiin
ja syntinsä saunassa pois vihdottiin

On ”elämä” täällä yksinäinen paholaisen loukko
Täällä maatuvaa miestä vartoo marraksen eukko
Täällä tunnin maleksineet jo vanhuudenheikkoja
Olohuoneeseen mahtuu kolmetoista sukupolvea

Jälleen uusia merkkejä talon nurkalla
Portaikosta kuuluu luurangon naurua
Kadotustaan selittää ei saata sanoilla
On paino täällä enää parojen puheilla