Painaja ja muita runoja

Vähän erilaista kokeilua. Saattaa joitakin topaasin seuraajia jopa virkistää.

PAHAN POIKA
Saatanasta sikissyt,
perinjuurin perkeleestä
Sikojen siittämänä,
saastojen saattamana
maailmaan mahdottomaan,
pelloille peräkylien

Kylänraitilla rallatteli
kirottujen kierosilmä
irtolaisena iäisenä,
olemattoman orpolapsena,
ylipapistonsa ylistämänä,
alamaailmojen alistamana
rajoilla rikottujen rinkien,
noitapiireissä nokisissa

Käräjöimässä kävi
kanssa kirotun kirkkoväen
Rallatteli rauhantuomari
Lauloivat lautamiehet
Saarna kuului sakastista
Kiireessä kalkit kumottiin

Yöhyen ylitsekin ehti
Aina uusi aamu aukesi
Tunsi kivut kylkiluissa,
rajat ruumiin ruokittavan
Tuli vaiva vainoajaksi,
seuraksi seuraava varjo

Tutki tuonpuoleiset,
selitti selkosetkin
Jäljitti yliluonnollista järkeä
Viisaus paisusi pääkopassa
Kaikki opettajansa ojensi
Luki luvut lukkarillekin
Kullervona lehdossa leikki
Musta sonninsa mylväsi

Vaan liekkiään ei löytänyt
Kalmistolle kävi katseensa,
askeleensa, ajatuksensa
Tiennyt ei arkkua autuaampaa
Kätilöittensä kaitsemana
maan poveen palasi
Kaikille kadotusta toivoi
Korppi kuulutti kuolemansa

Kerrankin jottain henkeä...

KUOLLEIDEN LEIPÄ
Huutavat vatsansa kalvavasta nälästä
Itää kadotuksen taikina kohdun sisästä
Käyvät ehtoolliseen henkeään raviten
Miten löytävät he sovituksen syntien?

Takaa aikojen on kuolonvuosi saapuva
Tumma leipä leivotaan ruumistarpeista
Loputtomalta kivipellolta rukiit kerätty
Siemenviljat samoihin multiin kätketty

Puukonteriä yllätyksenä sisään leivottu
Niillä pulisseita kieliä ikuisesti leikattu
Limpun synnyttäjinä kuolleet kätilönsä
Koirat syötyään syövät omat sikiönsä

Kova on kuorensa ja kova on ytimensä
Pyöryläinen reikä paikalla sydämensä
Möisitkö koko sielusi vuoksi appeiden?
Antaisitko taivasosasi vuoksi känttyjen?

Kuolemankultin almuleipää puremaan
käyvät nimettömät lapset kirkkomaan
Yhteisen pöytänsä jakavat koiransäällä
kaikki kaadettujen hautakivien päällä

On koruton uhriastia asetettu eteensä
Muistavat Herran kuoloa yöt läpeensä
Pyhitetty vesi jo valuaa suupielistään
Sydän murru ei, niin kuin ei leipäkään

Ateriansa kanssa epäkuolleiden jakavat
täällä kaikki pyhiinvaeltajat ja pakanat
Aina vahva veres kielen päällä maistui
Helvetin kiviuuneissa uunituore paistui

KRISTIKANSAN DEMONI
Turhaan tavoittelet syvää hartautta
Näet enää kuolleen näkemiä unia
Päivää palvoit, mutta yötä pelkäsit
Asujaisilleen sinä mielesi menetit

Kauniit kasvosi veitsen runtelemat
Tietoisesti haavat itsellesi aiheutat
Koit tuntea kärsimykset Kristuksen
Riuduit edessä ristinkuvan verisen

Turhaan syyttelet häntä, joka palveli
Ei liene oma demonisi sen parempi
Kaipaa pöhöttynyt sielusi Golgataan
Raudan lävistämä se oli jo alkujaan

Raamatun vanki, puhuva vertauksin
Inkarnaatioita sitten Herrasi tapasin
Oma hengen paloni liekistäsi erillään
Jo palanut on usko siihen kynttilään

Hehku kuoleman paistaa silmistäsi
Pakotetun riemun tapaan irveestäsi
Kirottujen merkki ympärillä kaulasi
Sisältä sinua kalvaa sairas demoni

Katkerana laittoi sinut kuokkimaan
sen hurskaiden sielujen perunamaan
Epäkiitollisessa työssä se lähteköön;
maaginen yhteys Jahven pyhättöön

Olet haudoilla käyvä kuollut itsekin
Tapaat papin vaatteissa yökyöpelin
Sateessa istuva varis sukulaissielusi
Miksi yksinäinen ketään muistaisi?

HÄNEN KALTAISENSA
Saatatko itsesi tuntea,
kuten tunsit Jumalan?

Tunnetko lähimmäisesi
paremmin kuin itsesi?

Tunnetko ne työt ja teot,
joista kirjassa kerrottiin?

Tunnetko jumalankuvat
kuin oman kuvajaisesi?

Yksin vetten päällä kävi kävellen
Hänkö täyttää köyhän sydämen?
Yksin langennutta tahtoo opettaa
Vaan tarttuisiko hän hukkuvaan?

Tullessa sen kultaisen kuoleman
ken lienisi ylin tuomari Jumalan?
Kuka päättävä on sen kokouksen
joukoissa henkien kadotettujen?

Jotain muuta sain itseyteni tilalle
Johti kutsumus sieluni sivukujalle
Vuosien kuluessa paljon menetin
Silmistä kyyneliä kuivia vuodatin

Tuska hengellinen merkkaa tekoni
On kärsimys päivittäinen riemuni
Tuo kiitollinen kärsimys Herrassa
Valon sydämeen saa vastaantulija

Kirjan mysteerejä salassa aukaisin
Puukkoa kuin ristinpuuta kaipailin
On kuin jumalten tavalla kuolisin
ja pyhää vettä kyljestäni vuotaisin

VAPAUTUMINEN
Tuhannen vuotta, satoja sakramentteja
Ovat koruttomat appeet puolikas surua
Ei liikene täältä ruumista ruokittavaksi
Päivän päässä ei uutta tulevaa huomista

Maalaistranssi kalpeissa kuolon unissa
Puhuu kalpea peto epäpyhän periferian
Kuulet sydänten lyövän jossain syvällä
Niillä olemme ostava uuden maailman

Olemme lunastava tomumajan käytetyn
sillä, mikä löytyy taskujemme pohjilta
Huolellisesti solmut sidotaan kauloihin
Nahkanyörit raajoihin nahkurin orsilta

Koitti meille henkemme kirkastushetki
valaistuksessa yöllisten kirkkopihojen
Yhä kiroamme sitä tornia kammottavaa
Mielettömyys nyt epävalossa sielujen

Toisille koiria olemme, toisille yliherroja
Jo aikoja olemme työtä tehneet pyyteettä
tuodaksemme oman aikamme takaisin
Olemme vapaat Raamatun ajan näyistä

Täällä pastori on kuolemalle käsinukke
Sielunpaimenelle kadotusta toivomme
Monesti kääntyi ristimme ajan tuulissa
Kivillä pahnanpohjimmaista palvomme

Me alakerran saunan lauteilla laulamme
vapaina vankilasta armon ja pelastuksen
Kaikki aika kaikonnut ruhtinaitten luota
Kuolevat jumaluudetkin kuten ihminen

JO RAAJA PUUTA PAINAA
Taas ryömii sieluun suru menetyksen
Ylimaallisen toivon; kokonaan jätti sen
Huoli tulevasta kovasti vaivaa aatosta
Kukapa ajaisi varjot pois tästä talosta?
Ovat päällä synnit ja varjot syytösten
Painon tuntee jo valmiiksi maatuvien
Kovin myöhään täällä pannaan maate
On papinmekko yllä nukkuvan vaate

Nyt tuijottaa hän vain alakuloisia oksia
Käy kavaltajana narupatsaitten polkuja
Koko elonsa vangittu puisiin kehyksiin
Pysähtynyt aika maalattuna piirteisiin
Kova tahto päästä vapaaksi ihmislihasta
On veri parempi ulkona tomumajasta
Täällä kulkee katse maailmalta salassa
Pimeää katsoo elon päiviensä alhossa

Joku kovin tutisee kuoppansa pohjalla
Vierellä varjoihmiset hengittävät lahoa
Arkkuun tukehtuu hän ennen hautausta
Ovat kirkonmenonsa vailla siunausta
Sen jälkeen ketä kiittää niistä sanoista?
Kaikuu kadotetun huuto maan povesta
Sitä huutoa ei kuultu taivaiden kodissa
Murhatalon alta kasvaa ruoho vihanta

On henkikulta nimettömillä käsissään
Yksi vieläkin huoneen perillä hengittää
Saattaako tietää, miksi eli hän uskossa?
Mitä muuta koki sydän hänelle kertoa?
On tässä talossa niin paljon kuolemaa
On kaikki sen sokean sielun kertomaa
Nyt raahaa ympäriinsä elämänsä arpia
Ei irti päästää saata koetuista kivuista

HÄN HENGITTÄÄ KÄRPÄSIÄ
Yksin paiseinen herra kulkutautien
tuntee syvästi sielun pimennyksen
Hän, jonka nimeä tuskin mainitaan
Jota kirkkosalissa vain siunaillaan

Pian sorkankuva mieleen painetaan
Merkki lähde ei meistä milloinkaan
Sanat, joita aina kannetaan mukana
Ne sanat, joiden unohtua ei anneta

Kuolleen herätykseen löytyy uskoa
Ei meitä hän hengenvalolla lohduta
Kulkee kirjaan haudattuna lauseena
Sen, jonka valkeus loistaa mustana

On loistelias hän armottomuudessa
Ei kanssakulkijalle pelastusta tarjoa
Vain elämänsä kanssa salaisuuksien
Ei ole jälkeenpäin lohtu lankeavien

Jo uudet nekrologit meille kirjoittaa
Käyvät kivet tarinoitaan kertomaan
syvistä haavoista, jotka me otimme
Muiston lailla ei syyllisyys vanhene

On töistään hulluus yksin palkkana
Ystävät vierellä yksin valjuja varjoja
Salojaan ei järki päiväinen paljasta
Lepää kaikki porttien tuolla puolella

Hengittää kärpäsparvia puhuessaan
ja tarjoaa mierolaisena kadotustaan
raamatullisen koston alaisuudessa,
aina kymmenennessä sukupolvessa

Eihän riivauksesta ole aina soveliasta kertoa.

PIILOTETUT HAAVAT
On hän kuten muut arkiselta hahmoltaan,
vaan verestävä katse hänet aina kavaltaa
Rakkaissa partaterissään ja puukoissaan
on porttikäytävät seuraavaan maailmaan

Kynnet syntymättömän kalvavat kovasti
Laskee terävän ristinsä saatanan pastori
Jo kuun mätä tuijotus ikkunansa lävistää
Voi yksi viilto maalliset tuskat häivyttää

On silmissään kuin kirottu taivas tähtinen
Ranteissaan täydentyy kartta maanalainen
Päiväkirjassa myriadeja sanoja ja lauseita
Kaikki omaa lihaansa vahvempia kalpoja

Pitää ratkotut haavansa hihan alla piilossa
Saatanallinen kaste ei kenenkään tiedossa
Käärmemäiset piirtonsa loputtomat iholla
Tarinaa kertovat, mistä yksin tahtoo vaieta

Pimeässä käyneenä tanssii päivänvalossa
Häviää tuska ja syyllisyys aamun saadessa
Kylpenyt on sielun puhdistuksen tulessa
Kuin ihmeenä paholaisen stigmat ihossa

Jälleen muukalaisena kirkkotietä kävelee
Haavojensa polku johtaa taloon entiseen
Maatuneet temppelit valaistussa mielessä
Niissä kynttilä palaa muistona menneistä

Ovat ruumis ja veri turmiokseen annettu
Kanttorin ehtoosoittoa pimeään kannettu
Arpikudelmat nahassaan kaikuina eilisen
Niissä käyvät uponneiden kuorot laulaen

MAALLISET KASVONSA
Hän elonkorjuun aikana kummittelee
Silmä pelloista työntekijää tuijottelee
Pimentynyt on järki kaikkien ihmisten
Tympeät mielet alla viisaiden tähtien
Taas syrjäkylille musta marras ehättää
Syksyn vaatteissa yksi siellä löntystää
Kasvot kuin ääriviivoina universumin
Armottomat silmänsä sielun kuvastin

Henkipattoja lokakuisten kylänraittien
ja renkimiehiä kosmisten luutarhojen
Varjoissa Saturnuksen ja kuun sarvien
kuljeksii kuin painajaisena menneiden
Ovat pimeys ja autiotalot siippojansa
Lakastuvat hautojen pihat rakkaitansa
Nahoistamme on opinkirjansa nidottu
Väkevällä sydänverellämme tahrattu

Uskon irvikuvana ihmisraadot karmeat
petetyin kasvoin kuolon kehää kulkevat
Kolea päivä – hän yhä täällä raahustaa
täynnä iäistä maanteiden kummittelijaa
Tähtitaivaan äärissä sielujemme etsintä
Sammuneet katuvalot, lähitienoo pimeä
Yläpuolella käyvät planeetat kääntyillen
Ajatus hamuaa ympärille yön pimeyden

Vanhan miehen kasvoja ei saata tuntea
Todellista hahmoaan eivät aistit tavoita
Elämämme ajan olemme häntä etsineet
Kuolleita tähtiä ja periferioita löytäneet
Nimetöntä monilla nimillä kutsuimme
Ahdingossamme alati häntä mietimme
Kuolevaisten kesken elävän hahmossa
Verinen omega-merkki silmäkulmassa

Etsikää häntä, älkää luovuttako.

MESTARIN POLKU
Herra syvyyksissä mustan kaivon unien
Hän, joka paljastu ei teoissa arkipäivien
Kolutun maantien kangastuksissa eläen
vartoaa kuin outo pimeys keskiaikainen

Mies kulutetuista ryysyistään tunnettiin
Vanhempi maata, johon hänet haudattiin
Aina ajan ja paikan arvoitusten keskellä
Tulkitsee veritahroja pyhättöjen seinillä

Kadotuksen ylipappimme lihaksi tullut
Herramme todistajina me uskotut hullut
Kiitollisilla näyillä ruumiimme täytetään
Vaihdokkaat ihmisiäksi niihin säilötään

Täällä vainuan savut miljoonien uurnien
pahassa katkussa vanhat ystävät tuntien
Salaiset murhat vakaumukseni merkiksi
Ymmärtänyt en - käännyin sydämessäni

Alaspäin johtavat ne tuhannen porrasta
Etsin häntä, jota ei saata kukaan tuntea
Tahto yksin sen kirjan arkkeihin hukkua
Oma mieli saatanallisena tähtikarttana

Alati muuttuvat lukot mestarin talossa
Aina varjostaa huoli kalpean illan tulosta
Kade pimeäaikaan on kynnyksellä empijä
Ollapa tässä elämässään laulujen tekijä

Pimeän herrani polun itseeni kaiversin
ja kaikki tienristeykset rintaani painatin
Hän asustelee minussa jossakin syvällä
Syvällä kuten kirottu maallinen elämä

MUSTA MAANANTAI
Tuulten surullisen viestin tunnemme
Pimeät loitsut loputtomien syksyjen
Muistuttavat puutkin surevia ihmisiä
Ne kouruselät peitossa surupukujen

Taas koittaa sama musta maanantai
Viikot kylvävät suruansa alakuloisiin
Syrjäinen maaseutu herää henkimään,
kun käymme töihimme apokryyfisiin

Tummat linnut alati oksilla vartioivat
Ne kuuliaiset lapset tämän temppelin
On vanha noidan kallo oppaanamme
Sen neuvosta iki-avaruuksia rukoilin

Langenneet miehet Luciferin peilissä
Savuhormit tupruttavat kylmää savua
Koskaan eivät ne yksin jätä valvovaa
Yksin ei saa tomumaja lauteilla virua

Nukkuu ruumis alla peiton harsoisen
Päivä paljasti totuudelliset kasvomme
Nyt vesi ja oksat hakkaavat ikkunoita
Likaisen lasin takaa katsoo herramme

En koskaan mieltäni hautaa kirjoihin
Enemmän tajuan kuolevia katsomalla
On elomme täällä ohikiitävää pimeää
Maanantait ja sapatit kylän laitamilla

On edessä viikko loputon ja lohduton
Marras vanhoihin mieliimme asettuu
Kuolevan välly täyteen on silmämunia
Ainoa silmä taivaalla kalpea päiväkuu

Halloween. Ei lunta. Kehtaa tämänkin vielä tänne työntää.

SAATANAN SYKSY
Langenneita arkkeja muistokirjoitusten
Kantavat ne sanomaa tienoon hiljaisen
Kirjeet kirjailtu on tulevalle huomenelle
Epitaaffit keväästä syksyyn kulkeneelle

Tien vieressä spitaalinen kirkko seisovi
Hahmonsa tyystin vanha vuosi hautasi
Kalmisto nyt sekin olematonta odottaa
Läpeensä tyhjänä yhtä viimeistä tulijaa

Mies sateesta märällä asfaltilla kävellyt
Keltapunaisia lehtiä sieluunsa pinttynyt
Taas surupukuunsa luontoäiti pukeutuu
Elonkehä kasvoilleen huivina laskeutuu

Soivat muistorunot surevalle luonnolle
Tälle tuhannen vuotta vanhalle syksylle
Niinä aikoina käy mies tuskin vanheten
Kääntyilee ajanpyörä mielissä ihmisten

Karu julkisivu on paljaan silmän pettävä
Ei kylästä löydy yhden yhtäkään henkeä
Koko elo lahjoitettu sarvekkaalle herralle
sekä aikojen viininä vuodatetulle verelle

Käyvät metsät kuin viimeisiään huoaten
Lähdön viestejä ei-kenellekään kantaen
Porrasaskelmat vaikertavat alla kenkien
nimettömät pimeyden vallat tunnustaen

Sureva mies etsii täällä puuttuvaa sielua
Hautaranta on ainokainen vastaanottaja
Kulki houreessa koko elonsa menettäen
Vuodet kävi viikatemies sivuja kääntäen

Pahuuttaan henkivät unohdus ja rappio
Saatanan syksy on luoja-Jumalan tappio
Matka haudan reunalta kuopan pohjalle
merkitty takavuosien vanhoille lehdille

SAATANA VALVOO
Käy tuomittu vartoen uutta aamua
uneksuen aurinkojumalan luolasta
Makaa voideltu vankina houreiden
loputtomia tuonelan katuja tallaten
Aina rukoilemme häntä kuolemaan
Kiertokehän lopullisesti sulkemaan
Ylimaallista mieltä jokin koskettaa
Töitänsä nyt käsi ikuinen johdattaa

Kuin temppelin kuolleen varjoissa
valkoliina peittää saastaisia kasvoja
Saatana tuntee syömmensä eteisen
pyhättöönsä kuin kylmiöön astellen
Kallis verensä säilöttynä ihmiseen
ja sanansa haudattuina sydämeen
Hän kynttilämeren keskellä viruen
ikuisuutta katselee arkkuun paeten

Kaikki raajansa kankeina ja turtina
lähetti hän eteenpäin tummia unia
Kuin sairaan sängyssä hän makasi
Pääpuolensa tilkkutäkin alle piilotti
Tunkevat kasvot palvojansa peilistä
Enää kuvastelevat maailmaa eilistä
Ei lennä hän taivaan porttien tasalla
Yksi mies katselee kuoppaa pihalla

Musta liekki valaisee meitä kaikkia
On haltijallamme sydän kuin korpilla
Pyhää vainajaa käsipuolessa taluttaa
Nimeään kuollut ei enää tunnekaan
Silmät kuin kirkas syyskuu palavat
Menneiden kesien muistot salaavat
Yhä käy yksi kuolemansa muistaen
ja seuraavan syntymänsä aavistaen

TIE OHI TAIVAISIIN
Langenneita ovat suojeluksen enkelimme
Tomumajoillaan taivaspolun päällystimme
Eivät turhaan olematonta aikaa kurkottele
Eivät sydämistämme kieli taikka valehtele
Makaa edesmennyt sisaremme penkallaan
Matkan etäisyys rikkoo luut yksi kerrallaan
Ontto veisuu ympäri kääntää sisuskalunsa
Otti kuolema ne laulut, teki niistä omansa

Emme tiedä menneestä, emmekä tulevasta
Emme totuuden hengestä ohitse kulkevasta
Neljäkymmentä päivää jälkeen kutsun sen
saman näimme me, mitä tiellä Damaskoksen
Kärsivälliset pyhiinvaeltajat idän luostarien
iloisesti kulkevat tietään kanssa tuomittujen
Kilometrien myötä kadottivat he maailman
Ei ollut se Uusi Jerusalem Israelin Jumalan

Mikä koskee hengen- ja ruumiinvaivaisiin?
Kulkee kompassipisteestä tie ohi taivaisiin
Yhdessä käyvät sitä epäilijät ja jalkapuolet
Ruumiit säilyttävät elämisen synnit ja huolet
Luut laulavat teoista kadonneiden jumalten,
jotka kerran hylkäsivät muotonsa maallisen
Hietaan likaisten sandaalien jäljet painuneet
Elävien sielujen omistajat tieltä poikenneet

Seurakunnassa kirjo kulkutautien maallisten
Jokainen kulkija polttomerkitsemä pahuuden
Eivät horjahtele he, eivät ota harha-askelta
Pahan taivaan alla yksin on ristinsä kantaja
Saattavat kuulla he kuin kaukaisten soittoa
Paratiisin portinpielessä aina nukkuu vartija
Vain katumuksen ajatuksia, mieliä maatuvia
Missä lepäsivät, ovat vuoteet nyt saastaisia

LOHIKÄÄRMEEN SYNTYMÄ
Herra ei toivonut sen lapsen elävän
Kohtaa nainen uuden valesyntymän
Synkkyys ryömii kohtuun kantajan
Ottaa paha kirous elämän antajan

Äidille ja pojalle on kirous yhteinen
Kastemekkonsa kävi syvältä kaivaen
Muumio alla lautalattian kapaloituna
Nyt syliin otettuna raapii käsivarsia

Lapsen menetti - liekkiön sai tilalle
Valmistettu oli maailmaa sille lihalle
Vain päiviä sikiö sisällään kasvanut 
Kalvennut kätilö eteisensä avannut

Saapuvat varjot lastaan noutamaan
kalmanvalkoisissa heroiiniunissaan
Kuilun syvyys pyörteilevinä silminä
Löyhkää kuin mätääntynyt hedelmä

Henki tuoreena pyhätön alta kaivettu
Riiteissä sadoille huntupäille naitettu
Siitettiin kuin irvikuvaksi Kristuksen
ylimmäinen hyväntekijä ihmislapsien

Toimii kantajana huonojen uutisten
Kasvoivat sarvet kuluessa viikkojen
syntytarinansa kirjoittaen hurmeella
Käyvät uudet sivut peittäen vanhoja
 
Kuoleman lohikäärme nyt valmis on
Tuntee ajan tuulet ja ristin kohtalon
Yksin on tie suomuselkien painama
Opetuslapsille aina valmis ja lavea

SIUNATTU AVIOVUODE
Hän tumman harsonsa takana hengittää
Ei muistele enää mennyttä lesken elämää
Yhteinen matkamme alle ikuisten kivien
käsikynkässä keskellä kuolleiden nimien

Vanha taivas ei pyyntöjämme kuunnellut
Yksin vihkivalamme sen edessä vannotut
Päällämme keskipäivän aurinko leimusi
Koivupuiden kehää kohti meidät kuljetti

Hautuumaan piirissä vaietut kokoukset
Lehtien havinassa iltapäivän rukoukset
Saapui päivä, kun yhdistimme veremme
Haaskattua aikaa enää tuskin suremme

Valvojaishuoneessa elämään heräsimme
Vuosien jälkeen siunausliiton uudistimme
Soivat täällä kellot kuolevaisille hiljaiset
Valveilla sielut kymmenen kuilun alaiset

Ennen harjaannutin vain yksinäisyyttäni
En toivonut ketään häiritsemään ikeitäni
Nyt on yksi minulla ikiaikaisena seurana
Kuivuneita veritahrat tällä aviovuoteella

Maan lapset häiden tunnelmaa ahmivat
Päivittäiset kyyneleensä heitä siunaavat
Taivainen miekka surut kahtia halkaisee
Siunattua vettä virvoitukseksi sieluilleen

Tänä suvena ei siementä maahan lasketa
Hautaan pistän sirpin syömmeni mukana
Musta multa kaikki ruumisnesteet kulutti
Oli Jumalan sukulinja ihmistä viisaampi

Päivystää nuokkuva vartija unen portilla
Ikuisuuteen valmistettiin kaksi ruumista
Oma sielunsa arkussa ja ajalta turvassa
hän aidan läpi tanssii hautajaismekossa

She's a gothic girl...


KORPINHIUKSINEN NAINEN
On nainen kuin haaska
Kantaa yöllistä lupausta
Helvettiä nahkansa alla
ei hän muille paljasta
Mustien vuosien jäljiltä
ontto tunne sydämessä
Samat hänellä vaivat
kuin kertaalleen eläessä

Hän aina jalkeilla on,
kun päivänvalo kaikkoaa
Ennen kello yhtätoista
tuntea et voi puhettaan
Ovat kasvot ja elkeet
hänellä kuin nokisutarin
ja lepakkomaiset vaatteet
kuin vänttyyt noiturin

On hän täällä kuin yksi
pohjaan palanut enkeli
Hän mustat siivet sai -
silti maahan asti lankesi
Kantaa piikkiruusunsa
rukouksien kanssa kirkolle
ja vanhat ohdakkeensa
vanhan uskon haudalle

Alamaailman käskyläinen –
nainen ilman kohtua
Kaikista portoista alhaisin,
kätkytkuolleiden kantaja
Silmänsä kuin hiilenpalat
Kieroon katsoo kulkijaa
Tietää: ovat mustalaiset
aina lähempänä saatanaa

On unohdettu elonsa
kuin puolikas totuuden
Manalan siippoja monta –
yksi vain maanpäällinen
Kaikki mustankipeiksi
saattaa hän tehdä vainajat
ja kylmään jalkoväliinsä
kahlita kaikki painajat

Häneltä aina piilottelee
taivaankaton Jumala
Maantien pirujen kesken
hän laulaa pilkkalauluja
Kaikki sanansa ovat
manan asujilta saatuja;
syvän sieluntutkiskelun
pieniä aneita ja almuja

PETO
Lakinsa laitimmaiset
kaikki laatijansa pettävät
Kiihkossaan he tuskin
käärmeen päätä näkevät
Elämän puun oksistoille
hän ripusti mielensä
Miekalla kahtia leikatun
heille lahjoitti kielensä 

Ikuisen elon hedelmän
seurassaan vastaanottivat
Kaikki muut ihmislapset
heitä kovasti kadehtivat
Aavemaisessa tähtivalossa
saapuu alttareille ikiyö
Yksi katetussa pöydässä
ehtoollisruumista syö 

Satanikamainen ranko
kiemurtelee pitkin runkoja
Riittoisat ruumiinsa
ruokkivat häntä vuosisatoja
Ovat nyt kuin kaloja
Jumalan Pojan merrassa
Tuhannet orjan elämät
sanoja valheen kirjassa 

Surunsa lähti suremalla
ja kuolema kuolemalla
Kaikkinainen elon ahdistus
elämän puusta ottamalla
Polkua sille puulle nyt
leimuava miekka vartioi
Jumalan pimittämä tietous
siinä terässä kipunoi 

Ihmisten edessä jatkuvasti
uudeksi nahkansa luo
Helvetin tulissa karaistun
viisauden luokseen tuo
Kaksi kuukautta sielunsa
on kahtaalle kasvanut
Yhdeksän päivää syntymätön
kohdun sisässä varttunut 

Porttojen vuoteissa vietti
kaikki pitkät päivänsä
Turmelukseen tuomittuna
tuskin kääntyi teiltänsä
Herjaavat nimet ylpeydellä
hän hipiässään kanteli
Oli kansoitettu sydämensä
jokainen suurkaupunki

Pieni laulu (post-?) apokalyptiselle ajalle.


TYHJYYS
Taivaan valtakunta lienee
meiltä kokonaan kadonnut
Ei Jeesuksen välikappale
kiroustamme kumonnut 
Ylös kutsutut ovat toisaalla, 
eivät täällä kanssamme
Kuluu tuomittujen seurassa 
apokalyptinen aikamme 

Kaikilla vuosikymmenten 
kaamos syvällä sielussaan
Emme haavojamme kaivele;
silti vuotavat ne ainiaan
Vain vaitonaiset varjomme
viipyilevät uskon saleissa
Vailla ääntä ovat henget 
ja tämä hyljätty maailma
 
On kaiken nielevä tyhjyys 
keskellä taivasta palavaa
Kuolevan äänellä puhuri
puiden latvoissa valittaa 
Kuilun syvyys meidät petti
Sen veto vangitsi syntiset
Sen pyörteissä kohosivat
vale-enkelit nahkasiipiset 

Saman katon alla kastetut
sekä arkkujensa hautaamat
Juuri elämään heränneet 
ja vanhaan ikään kuolevat
Laulaa röhkivä kirkkoväki 
kaikille saarnoille kuurona
Hengen etsijöitä vartoilee
tyhjyys alttareiden takana

Tiedät, mitä on narisevalle
penkille kidutettuna istua
Ovat seuranasi unilukkari,
kolehdin kerääjä nukkuva
Menojen jäljiltä olet valmis;
mies ontto, tyhjäkatseinen
Ohitit sinä reinkarnaatiot
ja vältit ylösnousemuksen

Tutkimattomissa nurkissa 
uuden ajan siemen itänyt
Hengenvakaumus sisälläsi
on yksin tyhjää ilmaa nyt
Täällä kuljet pimeinä öinä
kera herran tienristeysten
Karmea on haudan miasma;
haju valtatien, syrjäkujien