Painaja ja muita runoja

Ikävä sanoa, mutta lukijasi on todennäköisesti mainosbotti. (Viestin linkin url ei kuitenkaan näytä nettikasinolta tai muulta sellaiselta, joten ei ehkä kovin tuhma botti.)

Oletko koskaan kirjoittanut proosarunoutta? Runoissasi on vahva tunnelma ja kuvasto. Runomuodosta syntyy tietty rytmi ja jo sinänsä omanlaisensa tunnelma, mutta mietin, miten sisältö mahtaisi herätä lukijan mielessä eloon, jos teksti ei noudattaisikaan niin tarkasti runon mittaa (eli tavallaan huomiota ei lukiessa menisi siihen). Jos olisi sinänsä sama sisältö mutta paikoin vapaampi sanajärjestys, ehkä joissain kohdin jokin sana lisää, voisi lukija kokonaisvaltaisemmin keskittyä pohtimaan ja aistimaan säkeiden ja sointujen sijasta sitä sisältöä, jota näissä runoissa on todella paljon. Tiedän, että olet musiikkimiehiä, joten säkeiksi jaettu teksti on ehkä sitäkin kautta rakasta ja kerrottava asia jäsentyy siten. Sinulla on ihailtava kyky saada asiat asettumaan säkeisiin. Mutta jos vaikka sen syntyneen runon joku kerta vielä kiepauttaisi proosamaisempaan muotoon? Ainakin minusta olisi kiinnostavaa nähdä, mitä siitä syntyisi. 

Itsehän en ole proosarunouteen mitenkään perehtynyt, joten en tiedä, onko siinäkin jotain omanlaisiaan ns. muotoseikkoja, joita täytyy huomioida. Mutta tälleen nyt hyvin nopeasti kokeilin muokata sanajärjestyksiä ja laittaa lauseet perätysten: 

Join vettä ihmistiedon kaivosta. Piinasin henkeäni hämärillä pulmilla. Täällä näin ruumiin ensi kerran. Täällä koin ensimmäisen murhani. Kohtasin tuonpuoleisen valmiina. Seisoin ruohoisen kansan rajalla. Vierelläni jokainen valon olento. Löytyisi edes jonkinlainen rauha! Minä tukehduin maanalaiseen tietoon. Kuulin kolkutuksia mieleni ovilta. Näin pieniä verikaapuisia neitoja. Merkkini nähdessään ne kaikkosivat. Näin hylättyjä käärmeennahkoja, kerran mahtavia saleja, korkeita torneja. Kivien arkisto oli tyystin lahonnut. Totutut valat jäivät tekemättä. Sanat kuihtuivat kuivuneina suuhun. Taivaista näin vain katkotut siivet. Turhaan kuulutin olematonta Herraa,
kohtasin päivän ja ihmisen pelon. Kuolleen tuijotus, sanaton ilme. Tahdoin kysyä: ”Mitä näet sinä siellä?" Mutta arvasin, ettei tietäväinen kerro. Se jätti minut yksin aatteineni. Tiesin vain sen, mikä oli luvattu. Vuosikaudet vanha hauta odotti. Löysin sen nurkkavieriä kolutessani. Pidin heille sen, minkä olin sanonut. Myötäjäisiksi lahjoitin mieleni. En puhunut enää tämänpuoleisista. Onko työni vain kaikilta unohtua? Olenko elävä vain joukossa vainajien? On elävien maailmaa vaikea tajuta. On kuin kompuroisin pimeässä, näkisin pitkää unta kivien lehdosta.

Itse jos muokkaisit, olisi lopputulos hienompi. Mutta tahtoo siis sanoa, että kirjoitat hienoa tekstiä, josta olisi vaikka ihan uusiinkin aluevaltauksiin.