Painaja ja muita runoja

Itsellänikin musiikki on yksi innoittaja ja monet aiheet kumpuavat sitä kautta, joten sillä varmasti on vaikutusta tyyliin ja aiheisiin. Tuo enkun kielinen tuo jotenkin mieleen Type O Negativen tuotannon - nyt kun tarkemmin mietin -, vaikkei bändi vallan mustaa metallia olekaan.

On rikkautta, kun runo herättää lukijassa moninaisia merkityksiä. Se on mielestäni onnistuneen kirjoituksen merkki. Enkä kovin kauaksi ominen ajatuksineni jäänyt tarkoitetusta .

Niinpä. Itelle musan kuuntelu on muodostunut viime aikoina jopa tärkeämmäksi kuin lukeminen. Tai ainakin musaa tulee kuunneltua noin määrällisesti enemmän.

Type O on yksi lempibändeistä. Niiden lyriikat on kuitenkin jo sitä tasoa, ettei niihin tämmönen jätkä pysty, vaikka miten haluaisi. :)

PIMENNYT USKONI
Mustat linnut kuin kutsusta saapuivat
Ne pimenneen uskoni sanansaattajat
Puu lehtensä karistaa, ne siihen istuvat
Katsovat hiljaa, kun verhoan ikkunat
Vuoteessani tavoitan unta salaperäistä
Sen hohteen pappi näki korpin silmistä
Tuo katse omistaa yön yli henkeni
En muuta näe, kun suru hautaa taloni

Kotikylän tiet viettää synkeinä harhaan
Yhtä mysteeriin käyn, toista luutarhaan
Vanhat uskomukset, pyhätöt metsissä
Pieni mieleni elää enää niiden rippeissä
Levolle lasken minä päiväni varhain
Valoni vei taivaan piiat kuin varkain
Kuun silmä painuu, on iltani harmain
Päivistäni viimeinen on oleva parhain

Lopun enteet koen entistä herkemmin
Ehti talvi tänne tänä vuonna aiemmin
Sen myötä on auringon hiillos hiipunut
Ja kuunkin, sen lienee Rahko tervannut
Tänä aattona pyrkii haudan valo sieluuni
Nyt pimeässä käyn alla mustan tahkoni
Siis varis mulle vaaku ja korppi koiku
tuon pimenneen uskoni tuttu joiku

Papin työn päätyttyä madon työ alkaa
Kun kuolleet lepää, niin lierot ahertaa
Alhainen mato on korkeampi ihmistä
Iholla kuolon kartta, moni ahdas käytävä
Kalmon pinnassa käärmemäiset haavat
Lihaan ikuistettu pyhien kirjojen kaavat
Yllä musta taivas, kuusta valaistuminen
Himmenevä liekki - pimeys korpinnälkäinen

Tunnelmallinen runo. Se ei varmasti tapahtunut missään tietyssä paikassa, mutta sain kuitenkin voimakkaasti tietynlaisen miljöön sisäisten silmieni eteen näkyväksi. Sitä synkemmänpuoleista tekstiä on ja viimeiset päivät vahvasti läsnä.

Kiitosta vaan. Lopunajan meininki tosiaankin, vaikka runo itessään on jo muutaman vuoden vanha. Kyllähän sitä joskus miettii, että onko pimeyden voimat tässä omassa elämässä takana. Taitavat olla.

Tuossa männäpäivänä aloin toista runokokoomaa työstellä. Samaa settiähän se tulee olemaan kuin edellinenkin. Ei vanha saatanallinen kulkukoira uusia temppuja opi.

JÄTTÄKÄÄ RUOTONI RAUHAAN
Istun valveilla sängyn laidalla, seurana pimeän lasten
Valonkajoon katseeni käännän, kalpeana iltaa vasten
Olen tullut tuntemaan henkivallat ja totuuteni löytänyt
Olen tutkinut sieluni salat ja itsepetoksen hyljännyt

Vain kuudesosa ihmisistä kokee paholaisen riivauksen
Vain viidesosa ihmisistä saa Jumalaansa yhteyden
Ymmärryksen mysteereistä vain kovin harva tavoittaa
Se harvoille vain valkenee, se hämärän on teologiaa

Meistä hengessä lahjakkaimpia koetella saatetaan
Houkan meistä tekevät usko Jumalaan ja saatanaan
Muille sana ei valkene kuin vasta kuolinvuoteella
Uskonoppien hämäryys ei tuota selvää vastausta

Haudon mielessäni asioita, joita ei tulisi ikinä kertoa
Kannan mielessäni pelkoja, joista miehen ei sovi puhua
Papin räähkät ja pirun perkeleet, pitäkäät te oppinne
Harakat naurunne vaietkaa ja seurakunnat messunne

Laumoihin heidät vihkien te istutitte heihin pelkonne
Vedoten alhaisiin tuntoihin pakotitte päihin valheenne
Jättäkää tämä ruoto rauhaan, ei teille kuulu sydämeni
Älkää turhaan seuratko polkuja itsenäisen henkeni

Kyllä on auringonlaskun jälkeinen tunnelma taas paikoillaan. Tässä runossa pystyin helposti kuvittelemaan lukijaksi sellaisen matalan miesäänen, joka melko rauhallisella temmolla kuljettaa tekstiä eteenpäin. Vahva pohdiskelu ja oman tien löytäminen pitkän etsinnän jälkeen välittyi tästä.

Kiitosta vaan, Nebu. Hyvä, jos jotain tuntoja nostatti. Täytyis tämän lorun kohdalla vielä sanajärjestyksiä sun muuta miettiä. Ei ihan vielä ole kohdillaan.

Runo päivässä pitää näköjään mielen virkeänä, vaikka ruumis muuten tahtookin prakata. Välttelen nykyään henkilökohtaisempia aiheita, mutta aina välillä se lipsahtaa.

ENNUSLINNUT
Jälleen samat turmanlinnut seuraan lyöttäytyvät
Kuka lähetti ne taas tänne minulle nauramaan?
Taidan tietää sen nimenomaisen käskynantajan:
kierosilmä, jonka katse näkee horisontin taa

Kuin vanhat papit tai juoruilevat lautamiehet
tuomitsijoita parikymmentä istuu orsillaan
Koko ehtoon hajamielinen käräjöintinsä kestää
Vaan tätä syytettyä eivät kuuntele ollenkaan

Ne sanoilla, jotka kuoleman mysteerin tuntevat
syyttävät minua synninteoista männävuosien
Kun solmuun saisin niiden kielet kieroilevat
Ei koske minua parakraafit sen joukon lakien

Runoilijan silmä on aina tarkkaavainen ja vakaa
Se näkee siipien leiskunnan, kun muut nukkuvat
Vain minä yksin tunnen nämä kuoleman merkit
Nämä lopun enteet noidankehän lailla toistuvat

Enkä enää usko enteisiin, lukuihin, kirjaimiin
Ne kaikki saatanoitten valehtelua ovat vaan
Enkä enää usko Jumalan kolmansiin kutsuihin
Jo kaksi sain, vuosia sitten ne jätin unholaan

Mistä tiesivät taas tulla, edestä julmien ikeiden?
On kuin henkeäni pakottaisi ulos ruumiistaan
Eivät keikauta liihottajat maailmanlopun tiellä
Joka ilta sama joukko saapuu samaa lupaamaan

Öinen kotinsa on siellä, minne aurinko laskee
Alamaailmaan parvet herransa luokse palajaa
Missä päivä on pitempi ja haaskoja syötäväksi
Vielä tämän iltapuhteen ne henkeäni kaluaa

Kaikkoa pois, korpin kuvatus!
Liihota teillesi, harakan haaska!
Vaikene tyystin, vanha varis!
Häviä hiiteen, naurava naakka!

Toivottavasti minä en nyt kyllästytä sinua jatkuvilla jorinoillani runoistasi. Mutta on taas pakko tulla sanomaan sananen.

Kun huomaa, että ketjuun on tullut uusi runo, mieli osaa jo automaattisesti hakeutua tiettyyn tunnelmaa. Se on aina todella vahvasti läsnä teksteissäsi. En tiedä, onko sinulla mielessä koskaan minkäänlaista miljöötä, johon asioita sijoitat. Sellainen kuitenkin itselleni näistä tulee selkeänä mieleen.
Teksti on jotenkin soljuvaa vanhahtavalla tavalla. Siksi varmasti hirsimökki ilman sähköä, mies puimassa nyrkkiä kaikelle ja ei milleen, ehkä pettyneenä ainakin uskomuksiin, piirtyy sisäisten silmien eteen. Voi olla että mielikuva menee puihin, vaikka runosi eivät sitä kyllä tee.
Hyvin omaleimaisia ovat.

Ja kyllähän se runo päivässä tosiaan pitää mielen virkeänä. Erinomainen keino järjestellä ajatuksia ja herätellä uusia .

Ei kyllästytä yhtään, varsinkin jos kommentti on noin mukava. Sitä aina toivoo runon postatessa, että tulisi edes joku pieni kommentti joltain. Ja sitten kun tulee tuommoinen pitempi, niin mikäs siinä.

Itse sijoittaisin tämän lorun ihan arkisesti oman luhtikämppäni parvekkeelle. Siinä lähipuissahan se sama harakkarevohka taas elämöi, kun minä tuota juttua kirjoitin.

SALAISUUKSIEN LOHIKÄRMES
Tähdentutkijan kammiosta katselen taivasta kiertyvää
Jos sen perälle tuijottaa, näkee silmät pelkkää pimeää
Etäisyyttä toisen elämänpiirin himmennyt järki tutkailee
Sinne kulkeutua saattaa kun ruumiistaan irti matkailee

Kuulostellen ääntä äänetöntä voin kuulla sen puhuvan
Tahdon tietää ja käsittää tiedon sydämessään asuvan
Viisaus annetaan etsiville, en luota sanoihin ihmisten
On kirjansa valkoinen sivu keskellä tummien sivujen

Mustan traakin hahmosta on vain mystikon kertomaa
Toinen pakeneva kuunsilmä, toinen palavana tuijottaa
Siivet kullalla koristellut, selkäevät hopeisina hohtaen
Pimentynyt taivaankatto kätkee ruumiin käärmeksen

Se harjaselkä, kyömyniska saa avaruuden muuttumaan
Tulihenki, suomuvatsa linnunradat suustaan oksentaa
Pimeän maahan langetessa taivaan yli häntä kietoutuu
Lailla tähtien kuolevien sielu näkemälleen antautuu

Ei ole pitäviä sääntöjä, on vain tahto ja tietous ihmisen
Ikuisuuden luonne paljastuu kera kuoleman mysteerien
Mitä olemme maailmassa? Houkkia aikojen armoilla
Sama sanaton ääni meitä kaitsee, käskee henki puhuva

Mustien kirjojen mysteereitä on kirkon piirissä tulkittu
Ne ovat vain aavistus siitä, mitä vihityille on kerrottu
Näen muodottoman olennon, joka salaisuudet omistaa
Kuin hetki maalauksessa; alati muuttuva, iäti paikallaan

Sen kierot kynnet avaruuteen pitkiä aukkoja raapivat
Sille vihkimyksen tehneitä silmänsä vuoroin tutkivat
Ilmestyen ihmisten puheisiin kirkon peräseinän takaa,
maailmantapin päällä käärmes kuin kuolleena makaa

Olipa jykevää kerrontaa. Runo oli omasta mielestäni todella hyvin rytmitetty ja erittäin sujuva lukea. Rytmitys on ainakin itselleni hyvin merkityksellinen, koska se parhaimmillaan kaappaa mukaan.
Runon tunnelma ei kunnolla avautunut heti ensimmäisellä lukukerralla, mutta muutamaan kerran jälkeen pääsi sisälle. Ja useamman lukukerran vaativat tekstit, jotka jaksavat pitää mielenkiinnon herpaantumatta otteessaan joka kerralla, ovat taidetta. Tästä voisi vielä nostaa neljännen säkeen esiin erittäin onnistuneena.

Tämän tekstin mukana mieli lähti todellakin taivasta tutkimaan ja näki siellä hääräävät olennot sekä aavistuksen niiden taakse kätketystä salaisuudesta.

Tästä nyt ei ehkä tullut kovin tyylipuhdasta palautetta, kun meni vain kehumiseksi. Mutta tämä runo on mielestäni tähän ketjuun postaamistasi parhaimmistoa.

Kiitosta vaan. Ei kannata tuijotella liikaa niitä tähtiä, heh heh.

Tämä on kyllä omasta mielestä kanssa sieltä paremmasta päästä, mitä olen loruja kirjoitellut. Aika usein tapahtuu, että visio jää runossa epäselväksi, ja kirjoittaminen on sellaista tuntemattomuuteen kurkottelemista. Tämä oli mulla siihen mukava poikkeus.

Rimmaako?

EXCURSIONS AMONG THE DEAD
An erected tent between old relics
Graveyard camper's summer release
The crowded beaches are far away
I can spend this vacation with ease

No winding lines before the gates
A campsite next to an abysmal pit
All that is left are beloved bones
A company even an outsider can fit

Fellow campers are silent statues
Nails hit the throats of bygone men
I steal their crosses as souvenirs
And later spoil my soul with them

In the middle of this insane heat
I prepare to enter their pale scene
Profound voyages, secret excursions
To explore what seemed unseen

I disguise my face with a pig-skin
And hide my intentions under a gown
I chill out by the graves of locals
And pay a visit to the funeral town

I found here through a secret trail
I work my spell with a hidden tool
You can keep your circle of friends
I will rather be a hopeless fool

With pleasure I succumb to misery
Totally deaf to your cheerful voice
Your proofs have no weight here
An obsessed man has no choice

Comes the fall like prolonged death
I am still here at my summer retreat
Dead spouses walking all around
The next resort - the world beneath

Pitkästä aikaa taas runo ketjussasi. Näitä onkin jo ehtinyt odottaa, ja mukava lukea enkku-sellainen.
Kyllähän tämä huviretki luutarhaan omasta mielestäni rimmasi ja oli muutoinkin vahvaa kerrontaa. Taaskaan en voinut välttyä tekstin aiheuttamilta mielikuvilta. Heti ensimmäisestä säkeestä alkoi vahva miljöön ja tunnelman luonti, joka päättyi tyylillesi uskollisesti synkästi. Runon tunnelmaan oli helppo päästä mukaan (vaikka runon itsessään ei ole helppo) ja se jätti kyllä vahvan jälkikuvan. Jotain, jonka voisi vaikka piirtää, jos osaisi.

Kiitti palautteesta ja hyvää viikonloppua! Olen ohimennen korjaillut tätä tässä viime päivät. Aika primitiivinen se alkuun oli. Idea on ollut päässä vuosikaudet, mutta vasta nyt tuli toteutettua.

En yleensä lue paljoakaan runoja, mutta tästä tykkäsin kovasti! Varsinkin niinkuin Nebu tuossa jo sanoikin, niin kerronta tuntuu vahvalta ja tunnelma vie kyllä mukanaan.

Itselleni tässä kaikuu ehkä lähinnä teeman, mutta myös rytmin puolesta metallilyriikat (varmasti myös syy, miksi tykästyin runoon aivan erityisesti). Ainoastaan pari säettä, jotka eivät minua oikein puhuttele ja jopa hienoisesti rikkovat tunnelmaa, tuntuvat turhan päällekäyvän uhmakkailta - You can keep your circle of friends/I will rather be a hopeless fool. Ehkä siksi, että runon teema ja sisältö riittää itsessään luomaan erilaisuuden, ulkopuolisuuden tai kertojan asennoitumisen vaikutelmaa - I steal their crosses as souvenirs/And later spoil my soul with them - eikä sitä tarvitse alleviivata laisinkaan.

Tuo uhmakkuuden vaikutelma on varmastikin kuitenkin tulkinnasta, mieltymyksestä ja tavoiteltavasta fiiliksestä kiinni. Oli kyllä niin lukemisen arvoinen tuotos, että täytyypä seurailla ketjua tarkemmin. ^_^

Kiitos sullekin feedbackista. Kiva jos kuitenkin plussan puolelle jäätiin. Ihan hajulla kyllä olet siinä, että ulkopuolisuuden tunne on mulle loruissa yksi suurimmista vaikuttimista.

PAHA KIERTOLAINEN
Mustalaisen palkka annettiin hänelle
Ei raatoansa huolinut tuonpuoleinen
Tyhjät silmät, nahka ristin lävistämä
Viettää valon ajan kirotusti piileksien
Ei kuulu eläviin, ei joukkoon vainajien
Tuntee elinpäiviä turhaan kertyneen
Luiden päällä lihaa tuskin nimeksikään
Silti tietää rottain häntä seuranneen

Hän tuntee kateuden
ohittaessaan miehen maatuneen
Ilman unen lohdutusta
saa kulkea noine ryysyineen
Kaikki juomansa olut
valuu suoraan hänen lävitseen
Edes huonoilta naisilta
ei läheisyyttä saa osakseen

Elää kaukana kaitselmuksen piiristä
Edessänsä kuu entisestään kalpenee
Näkee koko ihmissuvun kuihtuvan
Ei kuolla saa, silti ruumis vanhenee
Kunpa saisi jo tomumajansa hylätä
Se loisia vain kerää eikä häntä elätä
Muuten saisi kiertolaisuuden päättää,
mutta sielu lojuu helvetin piirissä

Vaikka mieli väsyisi,
tie vain jatkuu jatkumistaan
Ei koskaan levätä saa,
tai kuolleet hänet saavuttaa
Pyhän Hengen avitus
täällä enää kenkiänsä kuljettaa
Ei tahdo olla itsenäinen,
vain käydä pystyyn maatumaan

Paha kiertolainen tietäsi ristesi
Kävi varjo ylle kaltevan polkusi
Kellon viisarit viritti taaksepäin
Pelot perimmäiset puki sanoiksi
Käänsi tienviitat turmiota kohti
Hiirenhiljaa astui jalanjälkiisi
Kirouksensa lahjoitti eteenpäin
Sait periä häneltä oman ikeesi

Tutki ennen sieluasi,
älä voitele sitä matkaraamatulla
Rauhoitu kalmistolla,
älä levähdä tienvarsikirkolla
Lohtuasi et sinä löydä
enää yhtäkään tietä seuraten
Nahoissasi kestää saat
kurjan henkesi henkipattouden

Kuljet alta valaistujen ikkunoiden
miettien vain, miten talot sytyttää
Laitapuolen kulkijat sinut tuntevat
Heille koetat kirouksesi sälyttää
Ajan pyörät jauhavat sääriluita
Kirous jatkuu sadannessa polvessa
Paha tietous päässäsi kertautuu
Lohtu levähtää enää ristin varjossa