Painaja ja muita runoja

Hollolan kk kutsuis taas.

VUOSIEN VANKI
Näköni kirkas edellä sokeuden
Kahlittuun sieluuni laskea ei voi
Kalmistolla tuhat outoa tarinaa
Kodinhenkensä vuosiani vartioi

Kun olisi hyviä ihmisiä
Toistuen kelloni jätättää
En itseäni enää ilkeäisi
tästä unesta herättää

Tänne etsikkovuoteni hukkasin
Kuulin vain sävelet nuotittomat
Kaivelin lainkirjoja hautalaisten
Kuuntelin syytteeni sanattomat

Täällä asustin ja vaelsin
halki tummien syksyjen
Uudet murheet tuova oli
vuodenkierto jokainen

Enää lause lopun on merkitsevä
Ymmärrä en vankinihtini puhetta
Minua pelotti se, mitä en nähnyt;
mitä koskaan en iljennyt katsoa

Minusta löydy ei aatteita
Tunnit luotani karkoitan
Jos puhunkin ”Herrasta”,
käsitä et, mitä tarkoitan

Pimeät tuumat ja mustat menot
Jätetty mies kuolemaan sidottu
Tunnelma kovin vanhanaikainen
Henki väärin lupauksin paulottu

Herrasmies hautuumaan
oli kuin kaukainen tuttuni
Suuri löytyi minulla liitos
kanssa menneen ja itseni

UUDEN EDESSÄ
Vanhat rauniosillat
eivät enää kanna ylitse
Syksyiset kynttiläillat
eivät lämmöllään valaise
Nahkaan poltettu tie
kalvaa vanhaa ruumista
On se jotain, mikä vie
ajatuksesi pois sinusta

Suurempiin syvyyksiin
kiviportaikot johtavat
Manan moniin pyydyksiin
pitkät koipesi tarttuvat
Pitkästä oleskelusta
on paita märkä ja virttynyt
Pääse ei siitä katkusta
Haju hipiääsi pinttynyt

Haipuu muisto entisten
Seulot kyyneleitä virrasta
Käy vanha elo taittuen
Kelpaa puupenni lunnaista
Ketään et täältä tunnista;
on aikaa liikaa kulunut
Paluutietä ei voi valaista
Olet sen itseltäsi sulkenut

Kuin jumalaton epatto
on mies aina vilpillinen
Jokin pienempi kuin kohtalo
käy hänessä asustaen
Viimeisenkin edessä
hän vielä kaikkea epäilee
Askelten edespäin käydessä
kurja osansa valkenee

Asiat, jotka ennen tekivät hulluksi,
saavat enää kevyesti ahdistumaan
Asiat, jotka ennen tekivät heikoksi,
saavat pelot tyynesti kohtaamaan

PUHTAUDEN OPPI
Puhuu hän meille vertauksin
Haastaa mieliämme arvoituksin
Valistaa meitä hyvin opetuksin
Puhuu puhki vanhat sadutkin

Moni valon Herraa kumartaa
pettäen perimmäisiä vaistojaan
On merkki, jolla Häntä kutsua
On päiviä, jolloin Häntä juhlia

Luku kaikkivaltaa merkitsee
Luot kasvot tähän huoneeseen
Muinainen on mieleenpainuma
Keskikäytävällä rikottua lasia

On paikallisille kirkonmiehille
piilotettu haureus pitkä perinne
Julkeasti kylvävät sairauttaan;
katalaa moraalista hygieniaa

Meissä perimä on hukkuneen
Vieras meille uusi aika lapsineen
Omamme on maanpiiri kivinen
Sielumme välissä aikakirjojen

Pyhä vesi kasvoilla viattomien
Pesty teot jo alkujaan puhtaiden
Syntiset ennen tietoa pahasta
Syntiset ennen synnintekoja

Tämä on uusi Jerikon muuri
Kirkossa vääräuskoisuuden juuri
Tunnustan kaikki muut jumalat
Panttaan oppinsa hulluimmat

Vaikka miten peset valkoihoa,
hilseilee sillä epäpuhtaus tarttuva
Turha silti häpeämerkkiä kantaa
Maaperä synninpäästöt antaa

Sanansa likaisesta hengestä
Laulunsa ihmeidentekijän verestä
Kätketty vällyt himon tahrojen;
viivat maanalaisten karttojen

TAKIMMAISELLA PENKILLÄ
Kivisalissa vanha on tunnelma
Kaipaa läksytetty korven kirkkoa
Kädessä ovenkahva helvetin
Painuu katsekin lattianrakoihin

Ei mitään laitettavaa kolehtiin
Ei halua käydä lukukinkeriin
Venytetyt tunnit aatos nuokkuva
Kuin nukkuisi veljensä vartija

Pitkä rivi kiristäviä hampaita
Istuu vierelläni mustia lampaita,
jotka iltaisin kokevat rienata,
oman henkielatuksensa tienata

Kyhjöttää saan perse palaen
seuroissa häpeilevien raukkojen
Kiroaisinko tympeän järkeni,
kiroaisinko aatteeni ja tekoni?

Sijalla pastorini saarnaavan
kuulen vain penkkien narisevan
On kuin Kuolo minulle nauraisi,
salaiset synnintekoni kertaisi

Sunnuntaisin ahmin appeeni
Aamun uutiset tihkuvat korviini
He rukouspaikallaan ulvovat
Epätoivon koiratkin haistavat

Tämän yhteisön häpeätahroja
nimiteltiin pidettyjen joukossa
Onko sielu kulkija kahleiden;
pakkovanki saatana-aatosten?

On jumalanpalvelus kulunut
Vuosia olen jälleen vanhennut
Minut tuliseen kaivoon ajetaan,
perille kivipeltojen manataan

Odottelen myöhempiä aikoja
Taidan keitellä kivelläni taikoja
Opit, joita täysin en ymmärrä,
eivät enää ajatustani kähvellä

AAMUNKOITON LAPSI
Usva aamunsarastuksen
hälvenee tieltä kirkkauden
Katse tyhjyyttä hamuaa
Raajat eivät tiedä toisistaan

Aikainen aamun tähteni
valmiin tiesi minulle heijasti
Tunsin parantavat kätesi
Tunsin levottoman mielesi

Valvottaa tahko loistava
Estää lepäämästä rauhassa
Aika yksinäisen on tuleva
Tulee Kuolo kuin Vapahtaja

Löydy ei pysyväistä kotia
Koet kutsuillasi minua vaivata
Ilman kenkiä niityillä kävelen
päällä heinikon kasteisen

Oloni on tyhjää tyhjempi
Askeleeni ruohoa kevyempi
En määrääni enempää menetä
Vaellan hengessä köyhänä

Katoavat maalliset jälkeni
Maan hepenet puen päälleni
Käyn mustaa päälle laittaen;
takin hilseisen ja seittisen

Turha valon lasta kadehtia
Turha illan vainajaa murehtia
Oman henkeni uhrille tuonko,
kun riitä ei taivas, ei luonto?

On mieleni hiljalleen palava
Valehtele en, en kerro totuutta
Kasvakoon ruohikko päälleni
Maatunut ollut en enkeli

Harhaisena vaellan kuten toiset
On tämä elon aamu manan lapsien
Edessäni makaa kahlehdittu aika
Näen kaikessa puumerkit jumalten
Mennyt kiertää pitkän kierroksen
jälleen kasvojeni eteen astuen

NIMEÄMÄTÖN PAHA
On Hänellä herjaavia nimiä
Kaikki niistä kauttaaltaan vääriä
Älä kutsuntamielessä lue värssyjä
tai vie sinut astraalinen pimeä

Edessään makaamme kahleissa
kuin lopun vastentahtoinen profeetta
Yön periltä kuuluu mumina,
käsittämättömiä pimeän kaikuja

Henki, jota aikanani en todistanut
Hänelle pahan mieleni olen altistanut
Tunne en lähellekään vertaansa
jumalten kirjavasta joukosta

Kaatuu Hän itsensä lyöneenä,
kaikki sanat huuliltamme syöneenä
On kaikki silti yhtä silmänlumetta;
monet aionit kestävää petosta

***

Edessä langenneen kasvojen
olet universaali lopuntuoja ikuinen
Kutsumme Sinut esiin hengessä
Kutsumme Sinut esiin veressä

Vain harvat koettavat Sinut tuntea
Anna et mielistelijöillesi armoa
Syöjättärenä olet auringon nielevä
Kuin olisit Sinä minussa sisällä

Olet pohja alla pohjattomien,
yhden toisen vastakohta yöllinen
Arkkitehtuurisi jäljet näen kaikessa;
kaikkeuden totaalisessa tuhossa

Sinua ikuisesti en saa odottaa
Sinua odotan, kun taivas aukeaa
Ainoa tapa kestää on nahoissaan,
mitä sielun pitimiksi annetaan

KESTÄ NAHOISSASI
Kaikki vieri vieren kirkossa
Voit haistaa heidän pelkonsa
Ei mikään pahalta pelasta
täällä vaietun synnin loukossa
Mikä heidät kutsui paikalle
ellei kellonsoitto näille ajoille?
On se hulluuden alkusoitto
Käy lihasta hengen voitto

Röhkivä virsi on kutsuva
Mustatakkiset seisovat ulkona
Asustaa ahdistus kuorissa
Uskostaan elää ei voi erossa
Synkkä mieli edellesi ehätti
Sinut asioilleen paimen lähetti
Spitaalisella kädellä kosketti
Varkain toimimaan velvoitti

Silmissä opettavaisten satujen kuvia
Rukoilemme itsellemme parempia unia
Emme haluaisi tietää mistään pahasta
Perimää synnin ei irti saa nahasta

Musta sädekehä päällämme
Jumalaa jalustalla rukoilemme
Ei elämäkään käy elämästä
Palata ei voi ristiä näkemästä
Käännä pääsi, sulje silmäsi
Vahvaksi parkitse oma nahkasi
Yksi vain on totuuden tuoja
Kuin saarnaisi luojien luoja

On elämä vankina sisälläsi
Näitä päiviä tiedät pelkääväsi
Vaikka tiennyt et syntiä tehneesi,
sinut paremmin tunsi laumasi
Päivien päätös uhkaa aina
Et ajan merkkejä ihoosi paina
Lahkon sisällä, sen ulkopuolella
lakkaamatta kutsuu tuonela

Avautuva maisema on painajaisten harha
Herran rapistuva kirkko, lakastuva puutarha
Kovin tympäännyttää tämäkin hiippakunta
Lahkolaisten paratiisiin sateleva on lunta

TERVEHDYS RAJAN TAKAA
Yösydännä maasta kaivettu
Portille maleksimaan laitettu
Laiskana hän minua tervehti
Laidoille elon kulkuni ehätti

On riistetty ja ristiinnaulittu
kirkon vieritunkiolle heivattu
Täällä seisoo hän seiväspäässä
Palo silmiensä kuin ikijäässä

Minne ehtine ei aamunkoi,
siellä luisen ukon tavata voi
Älä päästä katsettaan sisällesi,
tyhjyyden lähettiä lähellesi

Illan profetiansa toteen käy
Ei valoisia paimenia täällä näy
Tohdinko eksynyttä seurata?
On hymynsä maalta peruja

Iankaikkisesta iankaikkiseen
on mies samanlainen ilmeineen
Vanhat synninteot kasvoillaan
kuin terveiset vieraan maan

On päivä mustempi mustaa
Täällä ajan kynnyksille kustaan
Toinen silmä häneltä meni jo
Sen verikalvo sielun harsoko?

Näen hahmonsa sisältä puuta
ruokkivan kaikkeuden suuta
Mustat pilvet tieltään raivaa
Säpsähtää valokeihäs taivaan

Kerran pääsi hän sielustaan
Nyt viedään hänen ruumistaan
Ajan nääntyvän näit silmissään
hyvät toivotukset syöttinään

Häntä vasten piirsin haavani
Hänen vuokseen heitin uneni
Näyttää niin kuin vilkuttaisi hän
perästä päättyneen elämän

AIKA RAAHUSTAA
Ympärillä talot kuin haudat
katoavaisuuden merkkeinä
Tänne tiensä aika raivannut
Myötään kirkkaus väistyvä

Teroittaa hampaitaan
Hovailee haavojaan
Punoaa juoniaan
Varjostaa kulkijaa
Eukkona raahustaa
Sokeaa tavoittaa
Variksia tervehtii
Eläväisenä elehtii

Elämän metkut hyljänneelle
on täällä temppeli viimeinen
Kalvaa sinua kuin seiniäkin
aika lahona esille kammeten

Mustaa päällänsä
Valkeus silmissä
Pastorin puvussa
se kiertää suvussa
Elämän synnyttäjä
Ruumiin kierrättäjä
Hetken pakottaja
Ikuinen autuuttaja

Unohduksen sanoja kirjoitat
Pian veri korpista kuivahtaa
Mielen autioilla on se luonasi
Hetki laitimmainen kaikkoaa

Ainokainen ystävä
Sokeutesi näkijä
Talojen hallitsija
Nurkissa maleksija
Näkyvänä kasvoilla,
katseen vaiheilla
Kello lyömätön
Päivä päästämätön

MISSÄ AIKA SEISOO
Huutosi haudan kaiuttamat
Edessäsi rajapinta kuoleman
Synkkiä unia kaivat lihasta
Lasket olemattomia tunteja

Läpi toisilta suljetun portin
pääsi pukinsarvina taivallat
Läpi pettävän seinän pusket
Tahto kuolleen antoi periksi

Sisäisiä labyrinttejasi ratkot
Pientä lankaa punot ohjeeksi
Eksyit vaikka halusit löytää
eläväisten piireihin takaisin

On tie kaiverrettuna edessä
Itse olit pelkkä veden piirto
On sydämesi kiviin vangittu
Seisoo niitä maamerkkeinä

Täällä kaikki on kuollutta
Kaikki kulunutta ja kalseaa
Mies kautta hyljätyn tien
hengettä takaisin taivaltaa
Koluttu on kaikki sanatkin
Kohta paha uni saavuttaa
Pelko jos edeltäsi pakenee,
toinen perään laahustaa

Hiiviskelet poikki kammion
Huopakenkäinen kummitus
Aukeaa verisuonien sokkelo
On iltapäiväsi päättymätön

Seisoo aika – miehen vainaja
Lahoon kuoreensa kolkutat
On elämän koeteltu järjestys
yhteen katseeseen tiivistetty

Toistuvasti maa sinut petti
Elämä yksi pitkä kuilun ylitys
Ylittämätön kynnyksen laki
vallan, joka kaivoja asuttaa

Mykkä on kello kaulassasi
Näet kummallisen seurueen
kulkemassa hiljaa ohitsesi
Silmänsä tuhkaiset kuopat

ELÄKKEELLE PÄÄSTYÄ
Rauha elää kohtalonsa tietäen
Hyväksyntä on polkuna autuuden
Kirjani profeetat veivät kieleni
Teologian sumu verhosi mieleni

Ei oleminen tästä paljon eroa
On mieleni pitkään ollut lepuulla
Varttuneella iällä koin uskoni
Repeäisi perna, jos sitä vielä olisi

Enää yksi on mielessäni oleva
Menen lepuulle ennen aurinkoa
Tahdon pitkään uneen nukkua
On kohtaloni mies harmaantuva

Päivät kuluvat, minut kuluttavat
Vuodet kuluvat, viimein unohtuvat
Ketään teoissa en ole palvellut
En avatuin silmin aikaa tarkannut

Oma tuomionsa kestettävä on
Kun itsensä kanssa tekisi sovinnon
Vuosia kesti tietää yksinäisyys
Tuntea kylmän kouran läheisyys

On kesä parhaimmillaan
Talon sisuksissa aina koleaa
Kuin myöhästyvää vierasta
mieli ratkaisuaan odottaa

Vanhuuden painon tuntien
käteni raskaana lepuuttaa,
ja päivä päivältä vähemmän
ihmisten seura kiinnostaa

Ostan uuden keittiöveitsen
Vetelen sillä pitkin selkää
enkä loppuina elon päivinä
suurta tuonpuoleista pelkää

Olen lehdet touko- ja lokakuussa
Kukoistavat, lakastuvat samassa puussa
Loppu tulee, mutta ei tänä päivänä
Enää minulla aikaa on työni tehneenä

MAANPÄÄLLINEN KIIRASTULI
Tässä salissa uudestaan sytymme
Kynttilöillä hipiäämme poltamme
Heikkoverinen suku kokoustaa
Turha tänne miestä kaavun odottaa

Olemme kotonamme talossa,
missä toisten jumalat asuivat pelossa
Järki taivasta kauemmas pakeni
Oli omamme mielisairas helvetti

Voimaa saamme haureudesta
Kyse ei koskaan ollut rakkaudesta
Oli kirouksen jatkaminen lestimme
Liekit puhdistuksen kestimme

Pimeän aikaan ulkona liikumme
Ikuinen syksy on sisällä huoneemme
Me kansat tumman sateenkaaren
Me lävistäjät taivaankannen

Ovat poikamme syytösten alaiset
ja manipuloituja kaikki tyttäret
Tässä perheessä satalukuisessa
paha perimä asuu pyhäpukuisessa

Meihin Jumalan nuoli osoittaa
Tunne emme vihaa rakkaampaa
Olemme Hänen keihäskärkensä
Musta joukko rajoilla järkensä

Meitä koetellaan ja punnitaan
Kuin pohjalta saakka tuuli puhaltaa
Olla voimmeko tarpeeksi vahvoja?
Kaikki paska vain täytyy kokea

Nämä ovat koetellut tapamme
Tämä on säälittävä matkamme
aina reunoille kaitsevan pimeyden
Luokse kirkon neitsytporttojen

Nyljettävänä koira vääräuskoinen
Suolestettavana sudet harhaoppien
Erotamme lähimmäisistä luopion
Koemme liekit sekä tuomion

On uskomme puhdas kuin kuolema
Kiitollisna saamme itseämme rankaista
Emme astinkivesi ole Taivahan iloihin
Seuramme pääty eivät ilonpitoihin

SAASTAISET PAHNAT
Riettaudet nurkkahuoneen
eivät jätä rauhaan yölläkään
Tekevät tietä perille vuoteen
En valveille käy ehtimään

Ei herätyskelloni helkkää
Jokin ruokkii aikaisia himojani
Muita tulijoita en pelkää
kuin valvovia ajatuksiani

Hiipiviä tunteja aamuun
unessa tarvitsisi ei odottaa
Tulen huoruuden kaapuun
enkä kyetä voi liikkumaan

Irvehtii porttoni ikuinen,
jonka hymyssä paistattelen
Raskas varjo selkää painaen
levottomana kieriskelen

Ynnäilen kauhun tunteja
Katala on jokainen oivallus
Varjostaa rauhallista lepoa
hullun naisen kosketus

Näen ylläni kasvot surussa
Silmäluomet umpeen muuratut
Demoni on hän lainapuvussa
En läsnäoloaan kaivannut

Suin harmanneita hapsia
Kantavana on öinen neitoni
Täynnä haaskattuja lapsia,
jotka kylvin päälipeittooni

On yksi rietas naikkonen,
jonka Saatana laski pahnoilleen
Muori pimeän nurkkalapsien
Hän muinaiskieltä haastelee

Mieli nurinperin käännetty
kuin tyynyliina valkotahrainen
On vällyjeni sisukset täytetty
Jatkuu huorinteko yöllinen

Pitkää parin pitkän jälkeen. 

KOLME MIESTÄ
Kolme miestä näen ihmiskasvoilla
Kolme miestä elämänsä eri vaiheilla
Yksi nuori, toinen keskitiellä, kolmas vanhus
Yksi vielä tuleva, toinen täällä, kolmas jo mennyt
Ovat he kolme liekehtivää kynttilää
Yksi hapuileva, toinen kirkas, kolmas sammuvillaan

Yksi valoon käy, toinen hämärään, kolmas ei-mihinkään
Yhden kello juoksee, toisen kulkee ajassaan, kolmannen seisahtaa
Kaiholla otan vastaan vanhuusikäni vaivat
Pahan kohtalon ilta minut tavoittaa
Tulisi yksi lumitalvi ennen kuin kaikki loppuu
Tulisi yksi lämmin kesä ennen kuin kaikki loppuu

On minussa kolme hetkeä – alku, nykyisyys ja loppu
Tervehtivät toisiaan mennyt ja tuleva
Yhteen käyvät eilinen ja huominen
Jäljestä päin muista en kumpaakaan
Koputtavat samaan oveen eri ajankohtana
Olen henkeä täynnä, silti tyhjyyden palvelija

Lepää edessäni kolme porttia
Aamuisin, päivisin ja iltaisin käy vahdin vaihto
Yksi heistä saa postinsa auringolta
Varhaisella tunnilla astelen pyhäkköön
Päivänseudun sen sisällä pysyttelen
Illan tullen suljen oven ja lähden pois

Odottaa edessäni kolme reittiä
Yksi lähelle johtaa, toinen kauas, kolmas perille
Kukkulalle kuljen valon tuomiolle
Päivä näyttäytyy kuin hirsipuun herra
Kaikki pois valuu kuin aika miehen
Ensin anelut, sitten lahjat, viimeiseksi kiitos

Lepää edessäni kolme mysteeriä
Yksi ajan, toinen ikuisuuden, kolmas kuoleman
On harso huomisen silmieni edessä
Joku hymyillen kangasta raottaa
Menetyksiään ei muista, täyttymyksistä ei tiedä
Vain laki taivaan pysyvä on kaikkina aikoina

Turha surra sitä, mikä on mennyt
Turha pelätä sitä, mikä on kaukaa tuleva
On tämä päivä ainoa merkkaava
Joku aikaisin kukkii, joku myöhään lakastuu
Itsessäni tunnistan ikuisen ajatuksen
Toivoisin lapsuusajan luokseni palaavan