Painaja ja muita runoja

KIVET HAASTAVAT
Perjantaisin kokoontuu maanalainen seurakunta
Suljetun kultin iltamat koostuvat loitsujen luvusta
Perättäisinä öinä herätykset hautausmaille toimitin
mutta siinä työssä muutuin hautapaadeksi itsekin

Hulluuteni laatua ei osannut kallotohtori määrittää
Epäpyhät rikokseni koki hengenmieskin pimittää
Jumalan valtakuntaa en osakseni saa enkä halua
Minulle riittävät kaltaisteni menot kirkon nurkalla

Jos maltat yösydännä kuunnella,
voit kuulla, miten kivet haastavat
Vaan kun ensivalo ristiin paistaa
kaikki turpavärkkinsä sulkevat

Keskellä hautapihaa tuijottelee korkea patsaani
Turkoosinvärinen kosteus valuu pitkin ruumistani
Hirtehinen naurunpuuska alati kasvaa sisälläni
Kivettyneitä lakeja demonit latelevat kielelläni

Kylmyys asuu siellä, mistä kerran olen kulkenut
Empimättä perässäni olen viimeisen oven sulkenut
Tallaamillani poluilla käärmeet kulkevat edeltä
maahan, missä syntyi julkeus Sodoman synneistä

Runsas on raatimme tarina-aitta
Monta kaskua kulkee kirkkomailla
Kursailematta teille paljastamme,
kuka maailmassa on nimeä vailla

Uhrasin maallisen itseni mustan magian alttarille
Kieroutuneet lainalaisuudet sälytin sanataitureille
Syömmessä itää syöpä, mutta kivi säilyttää kipuni
Ilmestyskirjan syövereistä on kirottu olevaisuuteni

Armollisille lauseille olen sydämeni kovettanut
Edes surevalle leskelle en kyyneliä vuodattanut
Rakasta on minulle vakaumus elämänvastainen
Sisälläni murtuneena kuihtunut hahmo ihmisen

Olemme kohdanneet kaikki kirot
Nautimme kuolevaisesta pelosta
Kuin musta liekki me elämöimme
Yönseutuina nousemme levosta

AAVEPOHJOINEN
Hän sivakoi aina Pohjantähti suuntimenaan
Virvoittaa itsensä hörpyllä Otavan kauhasta
Tähtikiertolaisen lailla aika ajoin ilmaantuu
Suihkivilla nuolilla tähtäilee taivaanpeuroja
Taidolla ja maltilla sauvat luista vuoleskeltu
Sivakat voidellut vastasyntyneiden rasvalla
Kekäleiset silmät, jotka aavevaloa hohtavat
Olkapäillään istuu joulun henkien revohka

Kontti painaa, on miehen hahmo on kumara
Tuomisina hänellä pala myyttistä maailmaa
Sitä taikauskon ja pakkasen pimettyä maata
Ultima Thulen syrjäiseksi saareksi sanotaan
Siellä kolea tähtitaivas on kuin kirjava ryijy
Luminen peltotanner pilven pintaa kuvastaa
Se on maa, missä ohikiitävistä vakaumuksista
pelkät risteävät latu-urat kokevat muistuttaa

Lumi narskuu kuin Pakkasukon hampaat,
mutta kylmempää on sielunsa komeroissa
Yksinhiihtäjä huurteisen parran kätkemä
Kaukalainen – pelkkä muisto kotipuolessa
Päiväkaudet hän on seurannut jäljitettävää
Myyttisillä tarinoilla mieltään marinoinut
Loistava hahmo alati pakenee edeltään
Jahtimiehen toivo on vähitellen kadonnut

Joulukuun taivaalle syttyvät tuikkivat valot
Monta päivää ovat kuolleet elävien seurana
Tielle, johon pelko loppuu ja vapaus alkaa,
käy mies, joka hyljännyt on totutut latunsa
Hän sivakoi muuttumattomissa maisemissa
Tutkii taivaan ääret, tulkitsee tähtimerkkejä
Tietää jutut vanhan Pytheaksen sepittämät
Aavepohjoisen myytti kasvaa ihmismielessä

Hän näkee valkean valon silmiin paistavan
Se valo onko kaitselmuksen vai eksytyksen?
Äärimmäiseen pohjoiseen kulkutiet päättyvät
Täällä karttaa ei tarvita, vain polut sydämen
Öljylampun lailla valo kulkijasta sammuu
Kaukalainen luulee jo jahtinsa päättyneen
Hän löytää kontin sauvan nokkaan lyötynä
Vanhan ladun uuden lumen alle peittyneen

Huikaiseva hahmo päilyy silmiensä edessä
Miehen lähestyessä se kasvaa ja loittonee
Mies arvaa kuvan muinaisen nähneensä
Luulee itsensä jo maan piiristä kadonneen
Harras näky häivähtää lumipyryn keskellä
Siellä seisoo kirkko puoliksi näkyväisenä
Hiljaa kumisevat kellot, tornit laavakiviset
elävän uskon toivorikkaana ilmentymänä

Jossain täällä kulkee kadotettu kirkkoväki,
joka puron sijasta Sanalla itsensä virvoittaa
Syntisyyden kaavun alla piinatut kasvot
Kurjimukset peittelevät maallisia tautejaan
Kirkkosalin penkeillä he istuvat hytisevinä
ja taivashurmoksen vallassa kirkuvat virsiä
Palkinto kärsimyksistä heille odottaa siellä,
minne herra Sebaot valmistelee pöytänsä

Ateriointia saa Kaukalainenkin todistaa
Yksi ruumis on kammettu huoneen ristille
Muodollinen tapa muuttuu ruumiilliseksi
Veret laskettu on kalkkeihin, liha lautasille
Valkoinen luu alkaa paistaa pääkallostaan
Terillä vuoleskellaan uhrikaritsan raajoja
Kaukalainen käy sammuttamaan nälkänsä
Puukko särpii verta, leikkaa lihanpaloja

Hän maistaa suussaan keltaisen lumen
Kaavut muuttuvat mytyiksi penkeillä
Kellot putoavat korkealta lattian läpi
Kylmennyt kalmo roikkuu suksiristillä
Siinä, missä kirkko vielä äsken seisoi,
seisoo Kaukalainen hankien keskellä
Lienivätkö näkynsä väsyneen haamuja;
kuvajaisia, jotka Uller jätti jälkeensä?

Pari kuukautta tässä ehtikin kulua, etten käynyt kurkkimassa, mitä täällä on tapahtunut. Uutta tekstiä on tullut paljon - tasaisen tutun laadukasta.

Tämä viimeisin on mielestäni kaikkein tunnelmallisin ja vahvimmat mielikuvat herättävä. Vain yksi sana jäi jotenkin kaivelemaan, ja se oli kolmannessa säkeessä oleva "marinoinut". Ja tämähän nyt on vain makuasioita, eikä varmasti edes mainitsemisen arvoinenkaan, mutta kun tällä päällä yksittäiset sanat ovat niitä pahimmin takertuvia .
Muutoin tekstin tunnelmalliseen ja vanhahtavaan asuun ruoanlaittoa kuvaava sana jotenkin pomppasi silmiin. Tajusin kyllä tässä sen merkityksen (ja niitä kertoja kun en tajua, on vaikka kuinka paljon), mutta... No, kunhan mainitsin, enkä pahalla.

Oli jotenkin mukavan turvallista tulla näiden runojesi pariin, kun aina tietää mitä saa. Suomenkielinen synkkä ja puhutteleva riimittely tuntuu kaiken oman enkussa tarpomiseni jälkeen hyvältä. Ja näiden tekstiesi kanssa täytyy aina ottaa aikaa, joka on hyvä asia.
Sen näkee selvästi, että kristinusko ei ole sinulle vieras asia. Se ei ole sitä minulle itsellenikään, mutta kokemuksemme ovat varmasti jossain määrin erilaisia. Ja runous on kyllä yksi parhaista taiteen keinoista purkaa kokemaansa.

Kiitoksia jälleen palautteesta! Kiva huomata, että olet tehnyt comebackit. "Marinoinut" pistää rehellisesti sanottuna omaankin silmään, koska ei ole tässä kontekstissa täydellinen riimi. Mutta kun parempaakaan en keksinyt, niin no can do.

Raamattua tulee tavallaan luettua joka päivä, vaikken ole isoa kirjaa vuosikausiin avannutkaan. Teksti-tv:n sivu 894 auttaa.

Voipi ehkä olla vielä duunia tässä...

ABRASAXI
Olen tainnut vierailla täällä, mutta en tässä elämässä
Muistan yhä vanhan kalmiston, kirkon sen vieressä
Ennen se seisoi siinä muistutuksena elävästä uskosta
Nyt se on raunio, joka herättää taikauskoista pelkoa

Puumerkkini kirkon seinään joskus silloin raapustin
Yhden karkean kukonpään, jonka tunnen vieläkin
On kaulassani aurinkoriipus, jonka tuolloin kadotin
Paikallaan puinen ristikin, jonka itselleni kähvelsin

Täällä kävelin usein kirja kädessä
ja tutkin huvikseni hengentieteitä
Oli tunnelmakin usein hengellinen
Joku tarkkasi minua takaa kivien

Muina miehinä istahtaa vieras penkille kirkkomaan
Pitkään piilossa ollut muistijälki mieleeni palajaa
Luulen hänet joskus tavanneeni toisissa ajanoloissa
Muoto on muukalaisen, vaan tuttavalliset tapansa

Epäilyttävä monimielisyys hallitsee miehen puheita
Ristiriitaisilla viesteillä hän kokee mieltäni ohjailla
Hän puhelee niin kuin olisi hänellä kaksi suuvärkkiä
Ovat toisen sanat ystävällisiä, toisen myrkytettyjä

”Saatoit olla täällä taikka sitten et
Ehkä jonkun toisen eloa muistelet
Kenties jonkinlaista arkkityyppiä,
jonka haudat ovat merkittyjä kiviä”

Onko tapaamani miekkonen entiteeteistä ylimmäisin?
Luulin saaneeni varmuuden, kun tarkkana kuuntelin
Kylän kaikki ihmiset puhelevat suuhun pantuja sanoja
”Abracadabra!”, kiekuu lihava kukkokin takapihalla

Tunnen taas olevani lähellä henkiviestien maailmaa
Mies hautuumaan penkillä alkaa itseään muistuttaa
Hän sanoo: ”Tahtoani saattaa vain harva ymmärtää
Yksinäinen maan tallaaja ei voi sellaista selvittää”

”Sanojen, kirjaimien ja numeroiden
kautta aukenee arvoitus olevaisen
Koen teiltä kaiken sellaisen piilottaa,
mitä yksikään elävä ei tuntea saa”

”Olisiko arvannut kukaan maallisten lakien säätäjä:
korkein kaikista olen minä – päättämätön päättäjä
Minä yläilmoista tähtäilen ajatus- ja sananuolilla
ja annan houkille heidän mielenvikaiset aatteensa”

Näin mustan kollikissan kävelevän hiljakseen tien yli
Sillä samalla hetkellä miekkonen vieripenkiltä katosi
Mietin silloin: ”Tällaistako on taivaallinen huumori?”
On tahtonsa suuri arvoitus, vaan kielensä universaali

Korkeimpien arvoitusten laatija
voi olla satunnainen ohikulkija
Kohtaaminen hänen kanssaan on,
kuin tapaisit kanssa kohtalon

Uutta tekstiä ehti täällä ketjussa olla jo toista kuukautta ennen kuin pääsin kommenttia rustaamaan. Onneksi nämä eivät häviä täältä mihinkään, niin laiskempikin ehtii...

Sellainen erikoinen piirre useimmissa teksteissäsi on, että ne tuovat aina sellaisen vahvan mielikuvan, jonka voisi tallettaa piirroksena tai maalauksena. Samoin oli tämän tekstin laita.

Vahva ihmettely ja Luojan aatosten kummastelu tätäkin runoa vei eteenpäin. Eli hyvin tunnistettavissa teokseksesi ja tasavahvaa, tyylille, niin ulkoiselle kuin sisäisellekin, uskollista tavaraa.

Tattista vaan. No new tricks, kuten varmaan huomasit.

Kiinnostaako meitsin runokokoelma? Voisin lähetellä vaikka ilmatteeks, kun olet sen verran näitä juttuja täällä kommentoinut. Suurin osa tuotoksen runoista tietysti tuttuja täältä, mutta on siellä niitä julkaisemattomiakin jokunen...

Jotain semipaskaa taas vaihteeks...

JUMALAN SYÖPÄ
Hautausmaalla yksin maleksien mies muistelee elonhetkiään:
”Kuka maallisen tautini parantaa, tuo valon sieluun pimeään?”
Polvistuen kiviaidan reunalle hän käskee nimetöntä kaitsijaa:
”Revi tuo henki irti minusta, joka kynsillään sisintäni kaluaa!”

Kuollut kuiskaus kiertää muuria keskellä kukkivien lehmusten
Kuin pää aasin hän seuraa varjoa välissä vanhojen katakombien
Hän sotkee kirkon oven sillillä – oman aikansa Juutas pilkkaava
Tahraa haudat himon nesteillä ennen pahojen kielten kavallusta

Ristien valo polttaa katsettaan, kellojen soitto särkee korviaan
Jumalan sana käy kuvottamaan ja virsien ulostus oksettamaan
Kaiken nakertava syöpäläinen sielullisten tautien on tartuttaja
Asuu loiseläjänä meissä sisällä, sisälmyksiämme ahmii tauotta

Tämä Jumala on idiootti, näkymätön näkijä, tekemätön tekijä
Kaiken luonnollisen vihaaja, tietämätön tietäjä, hengetön henkijä
Asiainhoitajat paskakärpäsistä, päässä seppele kärpässienistä
Palvojat juopuneet akvaviitistä, vakoojat madosta, hämähäkistä

Tyhjyys ei ole tyhjä, kuilu asumaton – paskiainen siellä asustaa
Tuomionsa täyteenpanee niille, jotka eivät antaneet pakkovalaa
Turhamainen olento, joka ainoastaan sokeiden suojassaan olla suo
Hän luonut on sen sonnankin, jota seuraajansa nyt uudeksi luo

Mies kuolevan sielunsa asukkeja kaitsee kuin mielen demoneita
Ristiä täynnä ovat täällä tienoot, Iisakinkirkko tehty ihmislihasta
Saapuu kirveineen ja astaloineen remonttisakki tummanpuhuvana
Käyvät työhön vannoen valan, jonka kaiku toistaa nurinkurisena

”Tehkää kirkko vanhan päälle, tehkää tilat kaikille epäjumalille.
Nämä huoneet ovat ahkerille palvojille, Jahven ikeistä päässeille.
Peittäkää entiset perustukset, nouskoon pyhättö niiden paikalle.
On jumalanpilkka ja pyhäinhäväistys lempiurakka tälle loosille.”

Tämä on hengenkoti onanian orjien ja Jumalan merkitsemien
Täällä erotellaan taivaalliset taudit, raskausarvet neitsyitten
Huoneen herra ei heitä ketään yksin öisiä tienoita tallaamaan
Hänen ristinsä varjossa ei jumalattominkaan pelkää uskoaan

SISÄINEN PYHÄTTÖ
Kuin musta hiili palaa syömmeni
Kuin paholaisen palje on kurkkuni
Kuolleet oksat tunkeuvat suustani
Sisuksissani makaa ruumisalttari

Siellä ne asuvat, syvällä aivoissa;
moni kuvatus mieltäni pakottava
Hiljaisen hallitusmiehen virassa
asuu sisuksissani yksi Vapahtaja
Takaa salanimen heittelen herjoja
kuin hullu mies mielenvikainen
Säilytän ihmistarpeet ja -eritteet
Myös löytöluita hyllyyn keräilen

Tuonen iitojen kalseat viettelykset
Salaviisaiden mustat miettelykset
Nurinkurin käännän minä nahkani
ja väkisellä pakotan sen vatsaani

On verelläni kirjoitettu valtakirja
sielujanne vainoskella ja pilkata
noille hengille, jotka takavuosilta
tänne saapuvat suurilla joukoilla
Golgatan keskimmäisen räähkän
naulitsen mielessäni uudestaan
Raajat svastikan muotoon pakotan
Nyt valo Jahven luokseni palajaa

Pahaa tietoutta painoin kallooni
Tuli huoneestani ruumiskammari
Oli tuttuni edesmennyt naapuri
Lahjaksi saatu veitsi tiesi tuskani

Sielun synkissä kätkökomeroissa,
päättymättömän pylvästien varrella
lepää maailma silmälle näkymätön
Sen salakaupunkeihin olen kulkeva
Kallot sievästi katsovat parvelta,
ja kattohirsistä femurit riippuvat
Aikamme lehdille kirjaamattomina
syömmessäni tuhannet kuolemat

Seinille pantuna on henkien galleria
On Painajaa, Lilithiä ja Aaprasaksia
Hörhöä, tähdentutkijaa, kulttihahmoa
ja viillettyjä juoppojen muotokuvia

Olen jälleen yksi tärähtänyt hylkiö,
jota sisäinen ääni murhiin kehottaa
Mielenrauha on kapakissa helvetin,
missä sana-lauseita ei voi tavoittaa
Huonon väen seurassa kallistan lasia
Istuu pöydässäni tuhannen saatanaa
Tuttuja kaikki maailman lahonaamat
Siihen pyhättöön sydämeni halajaa

Ajatus kiertelee hautojen ympärillä
Voin maalle antautua ja heittäytyä
Hipiässä kovin paljon puukonreikiä;
kaikki sisäänpäin tuijottavia silmiä

Tämmöistä tänään...


KÄÄRME TEMPPELISSÄ
Synnin poluilta saapui huoneeseen kuokkavieras
Alamaailman suurlähettiläs, paholaisen vakooja
Niljakas nahkapuku, jota kahlitse ei moraali ihmisen
Kristityille tuomisinaan vaihtoehtoinen sanoma

Ylös krusifiksia kiemurtaen
ja pitkin reittä Pyhän Marian
se helma-lapsensa kuristaa
Voit kuulla parun haihtuvan

Puhelee saarnastuolin takana pimetyllä kielellä
niitä lauseita, jotka jätettiin pois pyhästä kirjasta
Jumalanpalvelukset ja henkimenot keskeyttäen
pitkin seinänlaitoja matelee vaitonaisena varjona

Se elkeillään heitä hyljeksii
ja sylkee myrkkyä suuntaansa
Naittaa naiset ja matelijat
Siittää muotopuolet lapsensa

Se kokenut on taivaallisen raivon ja kaunan
Muodon kirotun on saanut totuuden kertoja
Tuntee perimmäisen luonteen Luoja-Jumalan
Kuin tulessa elämöi haarakielinen saarnaaja

Pakanallisissa bakkanaaleissa
saatanallista hamboa tanssitaan
Ristillä riippuvan tuoreen lihan
loputon liero nielee kokonaan

Tulee uskovaisten huoneesta hiirikaupunki,
ja siunatusta ruumiista kuoriaisten kauppala
Papista saatanan sätkynukke ja komeljanttari
Rotat käyvät kisaa kalmoista alttarin takana

Taivaan taudista parantaa voi
joskus yksikin tippa sylkeä
Tarvitaan pirunmoinen piispa,
joka saattaisi madon nylkeä

MIES SIVUMMALLA
”Varo visusti sitä tummaa miestä,
joka vaiti katsoo ja odottaa...”

***

Mies vainajien kielten tulkkina
toistelee langenneiden lauluja
Rukousten omaehtoinen lausuja
aina häiritsee pastorin puhetta
Kuin kurottava kuoleman varjo
seuraa seremonioiden kulkua
Murhatöiden hiljainen todistaja
kiirehtii hauta-arkkujen laskua

Mustapukuinen miekkonen seisoo etäällä
Häntä tunnnista et sukulaiseksi, tuttavaksi
Saat häneltä vain mysteerisen tuijotuksen
Menoihin hän ilmaantui kuokkavieraaksi
Koettelee kepillään hautakivien vierustoja
Toistelee vaimeasti mustia parakraafejaan
Niin tehden kuin kirkkoväen hän manaisi,
mutta kukaan ei erota sanoja puheestaan

Rautaportin hirmuinen kolistaja
kuin vartija hautapihan avainten
Manalan rakkikoira ja jäljestäjä
haistaa kalmon päästä matkojen
Ajan ja ihmisruumiin arkkitehti
saa kallat haudoilla kukkimaan
Kuolon salaisuuksien tallettaja
vie omaisilta muistot mukanaan

Sielunvihollisen luotettu juoksupoika
Mies, jota korppilinnut eivät kavahda
Hän kuolevaisille aina vieraana pysyy
Se viimeinen mies, jonka olet tapaava
Tuuli tarttuu kiinni takkinsa liepeeseen
Sanaton virrenveisuu seuraa kulkuaan
Ruskeat lehdet tanssivat ympärillään
Oksat kurottuvat haravoina roikkumaan

Vainaja menneisyytensä vankina
elää eloansa lakkaamatta uudestaan
Aistit turtuneet, ruumis tunnoton
Enää kuulee hän vain yhtä puhujaa
Mies vartioi kuolleita heräämästä
Taitaa parren mustien liihottajien
Tuo kalsean tunnelman mukanaan
Tietää sijat maatuneiden henkien

Tälle tontille on monia haudattu päällekkäin
Aika syö päivämäärät ja kirjaimet graniitista
Kivet korvataan, risti nousee ristin paikalle
Vain yksi henki pysyy välittämättä vuosista
Monenlaista hänestä kylän piirissä puhutaan
Tuonpuoleiseen astua ei voi, vaikka vanhenee
Luonaan kuilunkatsoja käy keinoja kysellen
Elonsa unohtanut kalmo verijälkiä seurailee

AJAN PETKUTTAJAT
Jos kunnolla kuulostelet, voit kuulla mumisevia sanoja
Kun oikein suuntaat katseesi, näet kaapupäisiä hahmoja
Joku silmiesi katveessa usein hiljaa hiipii ja kuiskailee
Kuuntele kun hautapihalla kivi kolisee ja lehti rapisee

Olivatko ne kuulemasi askeleet
pelkkää tammipuiden kahinaa?
Näet kalmistolla mustan miehen;
kävelet sen luokse ja se katoaa

Kaikki linjat ovat katkenneet, katuvalot sammuneita
Kuulet puhelinlangoilta pelkkiä naakkojen juoruiluita
Vastaasi kinkuttaa ryppyinen eukko mustassa koltussa
Alati uusia sävyjä saa maaseudun painajaistunnelma

Joukossa hämärän kirkkoväen
he maalliset kasvonsa peittävät
He ajan ja kuoleman kehän yli
kuolleet sukulaisensa näkevät

On olemassa heitä, joita vain päivänvalo saattaa kahlita
Kateelliset kylänihmiset kokevat heistä puhua valheita
Aika-ajoin löydetään kaiverrettuina kryptisiä merkkejä
lähitienoon kuusista sekä latojen ja pyhättöjen seinistä

Se takkukarvainen demonisusi
raapii leukukynsillään arkkuja
Metsän kalmankalpea styranki
ostaa sopimuksin ihmissieluja

Saatoit tekosillasi kenties aikaa ja kuolemaa huijata,
sillä vain toinen jalkasi käväisi rajan toisella puolella
Tunnet tuonelan kalamiehet; he vähän siimaa antavat,
pistävät silmän koukkuun ja sitten täysillä kiskovat

Lakkaamatta elon tunteja venytät
Hiljalleen ajan merkitys katoaa
Sinun omasi on yksityinen polku
Maasta tullut ei maaksi tulekaan

Sanomattomia sanoja joku noituri korviisi papatti
Katkeran työviikon päässä aina odottaa musta sapatti
Sängylläsi makoilet ja kuuntelet sisimpäsi ääniä
Ne aina seuraavat kaappikellon väsyneen lyöntejä

Vihtahousulle...


VUOHI YLIMMÄINEN
Tuulessa kukkuili tuonelan käki
Paholaisen hahmon silmäni näki
kulkevan metsikössä ilkosillaan
vuohipukin kerintä miehustallaan

Sen siitin oli pitkä, sorkat jaloissa,
sarvi päässä ja naama persnahassa
Katse sillä oli nokea mustempaa
ja iho kuin paksua saapasnahkaa

Tuo on se tuttu ukko, tuo on selvä saatana
Tuttu ruokoton parta sekä rentun kauhtana
Vaitonaisena maantien suuntaan tuijottelee
Silti ilmeensä muuttumattomana pysyttelee
Nähnyt on pakanat, peikot ja turkkilaiset,
ja kuinka luoliin kahlittiin ristiretkeläiset
Todistanut on, kuinka maan ihmiset luotiin
ja kuinka heidät perisynnin piiriin tuotiin

Väkevämpi kuin piispa Roomassa
Vanhempi kaikkia Jehovan luomia
Maneerinsa kuin julmetulla papilla
Kauppiaan elkeet, toivoton sanoma

Jos uskallat puheitaan kuunnella,
kuulet pelkkiä vaimeita kiroiluja
Ne pääsevät mätäneviltä huulilta
ja viestinkantajan saavat tuulilta

Maankiertäjän matkaan ei lapsia anneta
Kulkee sinne, minne tienviitta ei osoita
Sorkat kenkiin, häntä housun lahkeeseen
Houkat seuraavat häntä vakaumuksineen
Jokaisena sapattina puvun päälle pujottaa
Musta karvoitus rintamuksestaan rehottaa
Leposijansa jakaa maan lierojen kanssa,
sillä jok'ikinen niistä hylkii ruumistansa

Siihen paikkaan tuntemattomaan
kaapupäiset käyvät saapumaan
Palvojat kaikista ilmansuunnista
Kukaan ei tiedä, mistä taloista

Nuoren karitsalauman joukossa
yksi häärää ylhäisimpänä pukkina
Yksi sarvi on pystyssä keikkuva
Kuva vuohettaren valvoo menoja

Nuori neitsyt asettaa päähänsä havuseppeleen
Valkoinen kulkue paimennetaan uhripaikoilleen
He kantavat päällään vain läpinäkyviä harsoja
Ehtoolliskalkit täynnä ovat paksua pirunmaitoa
Sille kelpaa vain paras karja joukosta ihmisten
Se suosija on korkeasukuisten arjalais-tytärten
Huuruiset ihmiset pakanallisen unen pauloissa
unohtavat järkensä ja vanhan vakaumuksensa

Kohtaloaan tunne ei kukaan
Silti ottaisi se sinut mukaan
Sillä miljoona sielua turvassa
on kukkarossa perstaskussa

Merkistään miehen tunnistaa
Puheensa saattavat harhauttaa
Kaikkien sydänten omistaja
Sen karkotat kellojen soitolla

Epäuskoisille...

KAHDET KASVOT
Näet kaikki aikakautemme ilmiöt mystisessä valossa
Arkielämän kulissien takaa paljastat monta petosta
Toisinaan olet yksi korkeimpien arvoitusten ratkaisija
Muutoin mesoat kaduilla päinsyljettynä houkkana

Ruokapuolesi on pelkkää vettä, kannikkaa ja riisiä
Alati kuulostelet jokaista hetkeä maailmanlopuksi
Mies pelkkää ohutta nahkaa, henkesikin muserrettu
Hiljaa kituuttamalla muuttuu muotosi luurangoksi

Kuljet elontietäsi takaperin
näkemättä synkän mutkan taa
Päivänvalo kuin ruumisauto
huomaamattasi sinut ohittaa

Ensin työnsit pyörätuolia, sitten sait istua siinä jo itse
Näit veljiesi riutuvan – siitä koko ruumiisi lannistui
Lankesit sairaansijalle, ei laupias tytär sinua lääkitse
Raskasta on elämisesi; mieli kalmistoihin hautautui

Epätoivoinen maagikko ja vastentahtoinen profeetta
Seurana kärpäsen surina – olet vainajan suu ja kanava
Puheisiisi yksikään ei ole vuosikymmeniin uskonut
Puhelet kielellä vieraalla toispuolelta tuotuja sanoja

Elämisen sietämätön ristiriita
kuvastuu kaksista kasvoista
On toinen kuin elävä Messias,
toinen taas ihmisen irvikuva

Vuodatat lakkaamatta kyyneliä tyhjän ristin edessä
Vapaaehtoisten tuskien airuena rauta ihosi lävistää
Glorifioit piinaasi, palkinnoksi saat lisää kärsimystä
Haluat olla marttyyri, vaikka uskot ei-mihinkään

Kadut kaikuvat kun arosudet sielussasi ulvovat
Suusi vanhaa valhetta haudanvakavana toistelee
Sisälläsi hopeaturkkisten demoninen possessio,
joka kanssa hahmon loistavan alati kamppailee

Tuttuja kaikki dualistiset opit
Kannat vastakkaisia merkkejä
Enkeli epäjumalien rinnalla
on sydämeesi tilojaan tekevä

Jaahas, enpä ole kolmeen kuuhun mitään täällä julkaissukkaan...

VIIMEISET RIIVAUKSET
Ylleni kurottuu oksan varjo, mutta puutapa sitä ei näy
Huoneet vailla auringonvaloa, savuhormissa viima käy
Eloni loppuajan olen pyrkinyt karkuun tästä kylästä
Vaan aina kun sen rajan ylitän, olen taas takaisin sisällä

Sydämessä hitunen taikauskoista pelkoa
Tapahtuu pirullinen muutos ilmanalassa
Syksy saapuu laaksoon niin salakavalasti,
ettei sitä saata edes ihmissilmä huomata
Pellot muuttuvat hiljaisiksi kätensä alla
Kosketuksensa on kokonaan lamauttava
Kuin hirtehisimmässä painajaisunessa
seisoo paikoillaan tuikituttu maisema

Lehdet tummuvat yksi toisensa jälkeen
Tuulenvire alkaa vaiheittain voimistua
Se menee hautapaikkojen onttoihin puihin
alkaen niiden kautta sanomaansa ulvoa
Se kiipeää kirkon ränsistyneeseen torniin
tarttuen naruun niin kuin kellonsoittaja
Kuuluu pelkkä vaimea ja kolkko sointi,
kun kieli hiljaa koskettaa kellometallia

Olen omillani täällä ja voin sisuksissani aistia sen:
luvatun kuoleman kantajan saapuvan takaa aikojen
Ikäkulu henki jo tahtoo eroon entisistä nahoistaan
Viimeisetkin enteet kävivät valheeksi muuttumaan

Halu kuljeskella valtaa unettomina öinä
Ääni kulman takaa takiaisena takaraivossa
Ilmoille päästetyn lauseen kaiku vaihtaa
poimintoihin pannaan pannuista kirjoista
Toivoisin päivänkehrän paistavan päälleni
Olen täysin kyllästynyt kuun kalseuteen
Siinä se väijyy kuin yksi vinkkaava silmä
Ajaa minut takaisin ajatusten ankeuteen

Silmät tapittavat minua ikkunaristikon läpi
Silmät ontot kuin kaksi viekasta sirppikuuta
Varjot kasvavat, oksat tunkeutuvat sisään
Edessäni on kaksi narisevaa luurankopuuta
Kolkko tuuli käy puhaltamaan kuin tyhjästä
Kovin ravistelee aution kylän perustuksia
Hongat alkavat kävellä paljaine juurineen
Ne suuntaavat kohti kalmistoa ja kirkkoa

Viimeiset riivaukseni odottavat sinä ajankohtana,
kun musta kirkkaus virtaa sisään ruumiin aukoista
Pian sadonkorjuun kuu saapuu lakipisteeseensä
Huoneenhajottajien parvi viereeni kerääntyneenä

Makaan viimeisilläni hikisellä vuoteella
Kuoriaiset kuhisten kyttäävät tilaisuuttaan
Pian ruumiini on maan pienten kauppala
Hymysuin vielä kerran kohtaloa uhmaan
Samalla kun kasvaa kumpu hautasijoilla,
kohtaan suuruudessa tuonpuoleisen eloni
Samalla kun lakastuu kirkonpihalla patsas,
kohtaan erakkuudessa surkean loppuni

Hivuttaen saapuu syksyn synkkä päätös
Kaikki on kuolonkalpeaa, kovin haurasta
Pellot muuttuvat kivenkovaksi sonnaksi
Pilkkaavat demonit käyvät tanssia katoilla
Kukkula kasvaa vaeltelijoiden jäänteistä
Tahdoton on henki, tahdoton ruumiskin
Joka kulman takana uusi painajaisnäky
Täällä pitkään pelkkänä varjona harhailin

AUTIOTALOJA
Minkä löysin tämän maaseudun perukoilta,
sai minut sydänjuuria myöten vapisemaan
Mieleni ylle on asettunut vainoava pimeys,
joka saa huoneiden varjotkin huhuilemaan
Sähkövalot sammuivat viimeisestä talosta
Varikset sähkölangoilla kuten aina ennenkin
Seuraan elämöintiään kuin alhainen hahmo
Jälleen ilmaantuvat vanhat pahat merkitkin

Miljöö vuosikymmeniä vanha ja luhistuva
avautuu takaa viillettyjen ikkunaverhojen
Minkä kuvittelet tänne, muuttuu näkyväksi
Yksinkertaisen ikkunan rikkonut tietää sen
Peräkamarin kirjaillun kokolattiamaton alla
pyörteinen luukku suureen tuonpuoleiseen
Olohuoneessa nuotio ja sanomalehtien pahna
Tiedät siellä satunnaisen kulkurin yöpyneen

Täällä elämän kantaja on kuoleman ajomies
Hämeen perukoilla lepää lohduton taajama
Pitkään elänyt usko alkuperäisille jumalille
Yöt läpeensä kukkula on kokkojen valaisema
Jos haluat tietää, mitä on ylimmäinen kauhu,
vietä meidän kanssamme tunti tai muutama
Jos tahdot tuntea, minkä Jahve muilta pimitti,
nosta kivi ja katso, mitä piilee puun takana

Autiot tienoot, hylätyt talot – sieluni kuvat
Kuljen aina täällä, vaikka olisin jo kaukana
Mieli vangittuna olen tutkinut yksiä kivikehiä
Kylällämme on kätketty myyttinen historia
Raitilla koikkaa mummo mustassa koltussa,
joka hautautunut on tänne niin kuin talotkin
On kulkeminen kituliasta, hengitys vaikeaa
Näet hänessä miehensurmaajan arkkityypin

Myymäläautoa odottaa epämääräinen joukko,
mutta se myymäläauto ei pysähdy koskaan
Kaikki ihmisiä niin kuin unohtuneessa ajassa
Vuosi vaihtuu, hahmot hautautuvat loskaan
Bussikatoksen alla maleksimassa nuoripari
Millaisia epäsikiöitä lienevätkään lapsensa?
Olen kuullut, miten täällä naimiset hoidellaan
Kaikkialla haistan hajun pilaantuneen lihansa

Metsänreunan painostavassa hiljaisuudessa
syntyneet äänet kiertävät ympäri tienoota
Puiden narina, alati murtuvat kiviperustukset
Ryömiviä raajoja ja sisään työntyviä oksia
Muutamat merkit Jerpinmäen taloon piirretyt
kertovat kieltä syväneläjien perinnejuhlista
Vaan mitäpä tietäisi niistä houkka ihminen?
Kasvojaan se kansa ei paljasta päivänvalossa

Piikkilangalla kokoon parsittu tomumajani
Paikallisten palvojien vartioima ja kätkemä
Vaikka ei ole minussa henkeä rahtuatakaan,
tästä kummajaisten pitäjästä poistu en ikänä
Kannoin maallisuuteni pihakaivon raunioille
Aloitin uuden eloni vailla arkielämän kahleita
Heitän hatkat koko menetetylle ihmisyydelle
Ohikulkija saattaa päilyvän varjoni huomata

AIDANTAKAISET
Mukava saattopäivä täällä kotoisilla syrjäkylillä
Mummot mustissa ovat kymmenittäin liikkeellä
Joukolla kailottavat omia turhanaikaisia asioitaan
Seuraavat sitä, kun kiviristin yhteyteen kuljetaan
Eukot koltuissaan ovat täynnä puhetta ja naurua
Siunailevat ja kiroavat meidät samoilla lauseilla
Mitä pikimustin kirous seuraa jälkeen aamenen
Aamen taasen hiljennyttyä pikimustan kirouksen

Heidän kälätykseltään et saa lainkaan sanansijaa
Joku sanoi: ”Ovat sellaiset lähempänä saatanaa.”
Kukapa niitä laskee; Ave Marioita tai saatanoita?
Hartaissa puheissaan on piilomerkityksiä monta
Puuaita on ollut täällä jo ikuisuuden korjaamaton
Siellä naapurin lehmäkarjan yksi ruoholaidun on
Ammuvat hölmöinä, missä huoneenhajottaja pesii
Kaivavat samalla hajamielisesti ihmisluita esiin

Eukkojen kööri kerääntyy yhteen papin messua kuulemaan
Vaan kun pappi selkänsä kääntää, toisenlaiset puheet alkavat:
”Leuhottakoon tiehensä se kireäkaulus, musta pyryharakka.
Emme tänne sielunpaimenta kaipaa, vaan ruumiinnostattajat.”

Hämärät kaiut kiertävät ympäri aitoviertä vinoa
Niitä toistetaan kalmistojen päivänpäätöslauluissa
Sanat, jotka sanottiin muutama sata vuotta sitten
koppaavat pään hautausmaan piinaaman mielen:
”Musta kirous tulkoon päällesi kirjoittamattomana.
Saatanan sakastin perältä lyijynraskaassa kalkissa.
Se tulkoon tuotuna paholaiskirkon palveluksista.
Lahjana kalmiston kinkereistä, herätyskokouksista.”

”Tulkoon osallesi sielun riivaus, kalmon kalpeus.
Pääkoppasi päälle pimeys tai hirmuinen valkeus.
Pohjattomien näkyjen tulista, ikuisuuden kuilusta.
Päiväsen ankeasta epätoivosta, öisestä kauhusta.
Kaiva, poika, kaiva kuoppaasi alati syvemmäksi.
Hautaa samointein myös päiväinen vakaumuksesi.
Tulkoon täyteen tummasta viinistä uskonmaljasi.
Kaada siitä kaikkinaiset nimettömät ikeet päällesi.”

Ei ruohonleikkaajapoika arvaa, ketkä tänne on haudattu
On pölyinen pyhäpuku päällänsä, silmissä outoa kiiltoa
Lyhyt kesäpestinsä muuttui hengelliseksi kutsumukseksi
Vaikka aita on yhä kenollaan, ei hän saata täältä poistua

On elävä nuorukainen kuin kivi kivien joukossa
Häntä kaitsee paha paimen, yksi harhaanjohtaja
Lukee nimiä ja päivämääriä kuin pitkää tarinaa
Tänne kirottu ei merkatun rajan poikki käydä saa
Päivät vierivät mustassa apaattisessa horroksessa
Käy paikallinen elon kello nyt menetettyjä aikoja
Rotat jäytävät Luoja-Jumalan reikäistä kuontaloa
Ne hullut yöt juhlivat kuin ennen maailmanloppua

Sanomattomia hourailuja kuuluu maan povesta
Aika jättänyt miehen muista maallisista vaivoista
Vaikka mies on vironnut kuolosta, aitakin matala,
niin vanha ja heikkopolvinen ei saata ylitse astua
Aistit turtuneet, raajat puutuneet ja voimattomat
Ihmettelee orpona, missä luvatut taivastarhat ovat
Katseessa suuri tympeys sekä kimmeltäviä tähtiä
Seisoo portin edessä, mutta ei saata enää lähteä

Sanailee saatanallinen eukkokööri ruohonleikkaajapojalle:
”Kunnioittakoon sinun rippipäivääsi korppein juhla-atria.
Tämä asia on tulen tosi: heitit hyvästit vaan et siunannut.
Saat olla oma riittoisa voisarvemme, enkelten kornukopia."

Sarjassamme samaa sarjaa...

JÄHMETTYNEET PITÄJÄT
Kuljen sorateitä hajamielisiä kolinoita kuunnellen
Jotkut äänet ovat tähän miljööseen kuulumattomia
Tarkkailemalla saatan ymmärtää naakkojen puheet
Talo tummunut vuosia, seinissä tippuvaa kosteutta
Puoliksi näkyväinen seinänväki keskenään elämöi
Kuin jäätynyt paikoilleen on koko ajankulu täällä
Vanha meijeri paloi maahan joitakin vuosia sitten
Muuttuvat vuodet ikuisuudeksi peruskivien päällä

Seinänvierustalla kumarran, puutalossa asuu puujumalani
Näiden temppelien peittämiseen ei riitä tuhatkaan kirkkoa
Luen, mitä näkymätön käsi tihrustanut on seinien uurteisiin
Kuuntelen metsäin puheita ja kolkkoja tuulia savuhormissa

Ei ole muuta tekemistä näillä poloisilla syrjäkylillä,
kuin toistuvasti koko ruumiinsa ja sielunsa häpäistä
Mustat taiteet ovat menettäneet mielessäni hohtonsa
Elän eristäytynyttä eloa kuun eri vaiheissa ja rytmissä
Ajoittaiset harhat jatkuvat, syntyneet sielun tyhjiössä
Kuuntelen mieluiten pimeän ääniä, en ihmispuheita
Vaan eipä täällä ketään ihmiseläjää näe muutenkaan
Vuoksi vararikon ja sairauden talot kantavat kirousta

Herran palvelijat kadonneet, jäljellä enää välinpitämättömyys
Suojelusenkeli-kuvat rikottu, jokainen Raamattu-kirja riivitty
Tauluaiheet kuin kuilun syövereistä, tyhjyydestä silmien takana
Kiesuksen silmät sytyttimellä poltettu, Madonna-kuva viilletty

Syövän kalvamilta näyttävät täällä kaikki ladotkin
Niitä kulkuritkaan eivät arvaa pitää kortteereinaan
Kiirehtivät äkkiä niiden ohi Herran pelko sisällään
On pimeää, vaikka niissä pitäisit kirkasta valkeaa
Tiet kiemurtelevat tässä pahojen sielujen maassa
Kylät niiden vieressä tienvarsikirkkoina uupuneen
Minne jatkuu tämä seutu – maankuoreen aliseen?
En koskaan näiden pitäjien nähnyt ole päättyneen

Omistan täällä Päijät-Hämeen mielenhäiriöisimmän pirtin
Helvetin kihlat pitävät minut sen piirissä raskailla raudoilla
Haravoin muistot syyslehtien alle, paljastan ne kevätaikaan
Ikuisesti jatkuu elonkehä elämän ja kuoleman rajatontilla

Pihan perille astuessa raajat kummasti puutuvat
Joutomaa täynnä on pressuja ja helvetinkoneita
Paikan entinen asukas halajaa kuolleena uneksia
Kuolee inhimillinen pahuuskin näissä ajanoloissa
Tuhkaluukun tuhkat ovat jäännös hengen liekistä
Täällä yksi sielu paloi kuin tuhat hautakynttilää
Posti on vuosia jäljessä, hiljaa huoneenhallitus
Joku huokaa: ”Voi näitä tuhatta elettyä elämää.”

Läpeensä ontto pytinki kaikuu kuin kartanot kauhu-unissa
Huudat tervehdyksesi kolmesti, niin vastaus on aina eri
Täällä henget pitävät peliään pelottomien vieraiden kanssa
Kysyt: ”Missä talon herra?”, niin kaikki visusti vaikeni

Vähän pidempää kerrontaa tällä kertaa.

KIROUKSET KIRKON KIVISEINIEN RAOISSA
Sanaset pienillä, nimeämättömillä paperiarkeilla
Nöyrät toiveet osoitettuna korkeimmalle pyhyyden
Ne kokoon rullattiin, pantiin kiviseinän väliköihin
Humalainenkin aisti siellä ylimaallisen ohjauksen
Kaikki lappuset yön aikana salaperäisesti katosivat
Kaikki almunanelutkin kävivät toteen huomenissa
Ilmiötä saavuttiin ihmettelemään läheltä ja kaukaa
Aika kului uskonmenoissa kirkkovallan siunaamissa

Pitkään viipyili varjo sairaan miehen ohimolla
Harvoin kirkkopihalla näit hahmon niin hirtehisen
Musta mekko päällänsä, naama kalkilla maalattu
Kirkonmiehelle hän teki vilpillisen tunnustuksen
Hän tunsi erinäiset haudan kirot ja niistä kertoili;
niihin kuuluivat hyttyseksi uudestaan syntyminen,
tarkoitukseton elämä Järvelän kyläsen piirissä,
taikka lauta-arkussa ihmiskivenä maleksiminen

Hän paljasti hihansa, julmetut haavat käsivarsissa
Kertoi samalla sieluaan tutkineensa kuin lihaansa
Ei viilto syvinkään enää mielihyvää hänelle tuonut
Ei verta pisaroinut, vaikka arpensa olivat avoinna
Lupasi hän hylätä portot ja itsensä leikkelemisen
luvaten palata ensi viikolla ennen aikaa aamenen
Kuunnella pelastuksen sanaa etummaisessa rivissä
Vielä seinään tahtoi tallettaa yhden aneen alhaisen

Näytti miehen katumus yksinkertaisen vilpittömältä
Sanoi: ”Viime kerran musta taikuri minua huiputti.”
Siitä heräsi papin laupias ja pyyteetön auttamishalu,
mutta pois katsoessaan pirunilkinen hymy häivähti
Päivien edetessä alkoi miljöön salakavala muutos
Sen panivat merkille ensin hurskaista parhaimmat
Hyvänä pidetty kirkko alkoi silminnähden rapistua
Seinärappaukset murenivat ja kattotiilit tippuivat

Ristiinnaulitun kuva lahosi ilman näkyvää syytä
ja halkesi tummaa verta vuotaen keskeltä kahtia
Säällistä jumalanpalvelusta oli mahdoton suorittaa
vuoksi kaikkinaisen häirinnän räyhääjien taholta
Saattoi outo hyökkäys urkurin soiton keskeyttää
Ihmiset alkoivat kovin pelätä ja vierastaa kirkkoa
Kokivat siellä vanhojen kauhujuttujen tunnelman
Kellot alkoivat soida itsekseen aina suden tuntina

Seinäkiviin nähtiin kirjoitetun väkeviä riivauksia
Äkkiä alkoivat ne tippuilla pikimustaa ulostetta
Tuli pyhästä henkien karsinasta saastainen lätti
Koko kirkkosalin lattia oli vuorattu sianpaskalla
Jos sisällä minuutin viivyit, tunnelmasta ahdistuit
Löyhkäsi pahasti myös idoli huoneen päädyssä
Outo ympäristö Jumalan palvelijain mieltä pakotti
Aniharvoin yksinäinen uskalsi sen liepeillä viipyä

Seinät sylkäisivät kaikki uskovaisten toiveet pois
Pian jäljellä oli enää muutama rytistetty lappunen
Kaikenlaista saastaa luki jäjellejääneissä arkeissa:
”Tulkoon paikasta ylimmäinen temppeli riettauden.
Älkööt yksikään uskovainen rohjetko astua tänne
vailla väkivahvaa sielullisen riivauksen tunnetta.
Tulkoon mustin traaki helvetistä taloon isännäksi.
Kaikki rukoukset on mitätöity tämän lain nojalla.”

Puolikuun jatkui ilmiö käyden sikäläisten hermoille
Asia tuntui kaipaavan astetta väkevämpää pastoria
Olivat tämän huuhkajakulmakarvat kuin itse pirulla
Juoruilivat jotkut: ”Häntä pelkää myös itse Jumala.”
Olivat tämän saarnat tylsiä kuin pitkitetyt hautajaiset
Tämä vihasi kaikkinaista ihmisluonteen heikkoutta
Ääni kirkuva kuin tritonuksia suoltava urkuharmooni
Pukinpartansa kaartuili kuten kuutosluvussa sakara

Riivauksen tunnelman saattoi aistia jo asehuoneessa
Kirkkaat kuva-aiheet muuttuneet olivat mielisairaiksi
Ikkunassa pälyili kalpea ja ahdistava kuoleman valo
Kaikki ristien varjot olivat kääntyneet nurinkurisiksi
Huusi pastori: ”Nyt kaikki satiaiset ulos seinänraoista.
Ei ole minulla aikaa koko ehtoota peeveliin kuluttaa.
Ensin miehen huhuiluun vain oma kaikunsa vastasi
Sitten virkkoi ontto ääni: ”Ette muistaneet kolkuttaa.”

”Tervetuloa uudenajan kirkkoon, Jahven renkimies.
Mustin riitein vihittyyn, siunattuun saatanan painolla.
Te pastorismiehet olette täällä Herraamme lähellä,
harjoitattehan vakaumusta hänen siipiensä suojassa.”
Pappi virkkoi: ”Mahtava Herranne on käynyt täällä?
Miksi hylkäsi hän teidät tähän kirkkoon perähikiän?”
Vastasi henki: ”Tottahan tunnette maan alhaisimmat,
kun itse olette tavanneet sen kaiken alhaisen tekijän.”

Äkkiarvaamatta seisoi papin edessä kolme hahmoa
Ilmestyneet siihen olivat ne suoraan seinien raoista
Kaikilla sikakarjun päät hartioiden yllä keikkumassa
Raajat eriparia olivat, tunkivat saastaisista kaavuista
Vatsapuolella näkyi ihmisen avonainen konehuone
Sydänten saattoi huomata sykkivän vapaasti rinnassa
Sisäelimet eivät olleet paikoillaan, mutta löytyivät
Käyty penkomassa oli hautapihan varaosakaupoilla

”Tämä se on tällainen pahojen paavien konklaavi.
Mietimme, kuka laumastasi seuraavaksi riivataan.
On uskossa pysyttelemistä, hengessäkin pitelemistä
kyläpapilla, joka uskovien ripittäytymiset tallettaa.
Kuin ruumiinosat, ovat aatteet yhteydessä toisiinsa.
Siis mieti tarkoin, kenelle osoitat viimeisen valasi.
Kuten vaikenevat edessäsi ylimmän vallan huoneet,
alat sinä toteuttaa täällä yöllistä kutsumustyötäsi.”

Vääntäytyi pastori pakottavista katseista polvilleen
Teki rukoilemisasennon vieressä pyhän alttariliinan
Otti raamattukirjan käteen, alkoi lausua sitä ääneen
yliluonnolliseen tahtiin ikeessä hurmoksen ja piinan
Monta sivua hän tavasi vain muutamassa minuutissa
Silti kaikki lauseenpainot olivat kuultavissa selvästi
Arkitodellisuus ja ajantaju kaikkosivat silmäin takaa
Niiden myötä hän kuin outoon transsitilaan lankesi

Nyt miljöö oli autio, mittasuhteet mielenvikaiset
Kylän kirkko muuttunut oli suureksi katedraaliksi
Hän kävi läpi ovesta, jossa seisoi sana: ”REALIS”
Hän arvasi tuon luvatusta maasta anagrammiksi
Ennen pitkää hän tapasi saveen louhitun käytävän,
jonka seiniin oli muurattu irvisteleviä luurankoja
Piplian sanat ja vertaukset pyörivät pääkopassaan
Hitsiliekin sinisinä paloivat soihtuset muureilla

Viimein saapui pappi raotetun sakastioven äärelle
Salaisuudet, jotka avautuakseen ihmisiän vaativat
samalla oven aukaisulla ilmestyivät hänen eteensä
Huoneen reliikkejä tunteneet eivät kirkkotaiteilijat
Hän tapasi epämääräisen ja kasvottoman hahmon
Tämä julkeasti esittäytyi hänelle sielunmestariksi
Pikkuhiljaa nuo kasvonpiirteet hänelle kirkastuivat:
mies kammokseen tunnisti ne tutuksi partapapiksi

”Mitäpä löytyypi piilotettuna mielesi komeroista?
Ei Jumalaa, ei Jeesusta, ei valtaa, väkeä tai voimaa.
Ei muuta, kuin yksinkertainen riivauksesi alkusyy,
joka kiviin lyötyinä pitämiäsi henkilakeja soimaa.”
Sanoi pastori hahmolle kaiken kauheuden uhalla:
”Henkeni annan, jos annatte kirkon meille takaisin.”
Sanoi henki: ”Käyköön henkikultasi siitä pantiksi.
Kuin kivinä pidit oppejasi, saatat jähmettyä itsekin.”

Viikon päästä kaikkinainen riivaus oli kaikonnut
Sianpaskaa löytyi enää lattian ja seinien raoista
Kankeana hahmona pastorin tomumaja löydettiin,
eivätkä raajansa oienneet enää millään konsteilla
Nyt tunsi miekkonen hautain monenkirjavat kirot
rukousasentoon kangistuneena pyhyyden patsaana
Tehtiin arkku hänelle erityisten toiveiden mukaan:
löytyi ylimääräinen laajennusosa sen jalkatilasta

INFERNO, PURGATORIO, PARADISIO
Tienvarsikirkko on autio ja kaitselmuksen hylkäämä
Täällä satunnaista vierailijaa enää yönseutu vartoaa
Tunnen sisimmässäni eksytyksen elämän keskitieltä
Yksinäistä polkuani vain kauhu ja epätoivo vaeltaa
Hiljaa olen miettinyt Minoksen odottavaa tuomiota;
kuulunko piiriin itsemurhaajien vaiko kerettiläisten?
Pihakalmiston kryptassa puoliksi näkyvin kirjaimin
seisovat kuulut sanat kuolevaisen toivon heittämisen

Kammarissa papit housuttomat juovat viinaa, kiroavat ristiään
Suuri toivottomuuden kirjo, jälkeen jääneet asuttavat huoneita
Toisaalla miehet narut kourassa lakkaamatta itseään hirttävät
Ei ole tämä kirkko, kristityn suoja – tämä on sielujen vankila!

Ristin varjo antaa suojan tuomitsevilta katsannoilta
Kalmiston piirissä kaapupäät outoa juonta punovat
Neuvonpidot jatkuvat kirkon nurkilla läpi sydänyön
Kavalia sanoja hörhöilijät mustalle koiralle puhuvat
Johdinlankana heillä toispuoleiseen murtautuminen
Ne lait kyllä mainitaan, mutta niitä ei saata eritellä
Ne merkityksen saavat vasta, kun tarpeeksi toistetaan
Silti kukaan heistä ei tahdo tarkoitusperiään peitellä

Näen, kun arkkuja avataan, vainajien raatoja kammetaan pihalle
Ne yksitellen kokoon kaikki parsitaan, rikotut raajat korvataan
Ne suojaa uuden elämän kauhuilta huivillaan mystinen Annikki
Kun haavansa salvataan, lähden revohkaa holviin seuraamaan

Asuttaisinko alisessa maailmassa tulenpalavaa hautaa?
Makaisinko yksin nevassa pohtien piinallisia kaunoja?
Uisinko nuolten armoilla verisessä Flegethon-joessa?
Kerryttäisinkö haavojani sadisti-sarvipäiden ruoskilla?
Vaeltaisinko pääsemättä koskaan yhtään minnekään?
Saisinko selkälihaani kulkurin katseen nurinkurisen?
Kyynelihtisinkö kummatkin silmäni tyystin sokeiksi?
Pääsisinkö harvaan joukkoon hengellisten kavaltajien?

Tuli sisälleni valkoinen kerubi, käteni laajoiksi siiviksi kohotin
Sisäinen nauru kasvoi, kuin olisi korkein sydämeeni saapunut
Pyhä Henki puhui kristikansan lakeja päässäni ehtoot läpeensä
Tunsin koko piplian laajuuden, vaikka tuskin olin sitä tavannut

Maailmantasoilla näin itseni kolmena muukalaisena
Näin, miten atrainkätiset Herran herhiläiset saapuivat
Samalla luurankomiesten armeija hyökkäsi taivaaseen
Rutolla terästettyä myrkkynuolta kummatkin ampuivat
Kiirastulen näin syntyvän kaivetusta maasta helvetin
Ylhäällä hihhulit katsoivat minua terälehtinä ruusujen
Keskistä asuttavan näin pienempien pahojen tekijät
Sama määrä löytyi kerroksia kadotuksen ja enkelten

Ylenin maaherraksi helvetissä, oli legioonia alla käskyvaltani
Oli minulla siellä kivilinna, tilukset ja tuhat hehtaaria peltoa
Minulla valtuudet oli piinata ja kiusata vähäisempiä henkiä
Kerran pelkkä kuolevainen manalan nimismieheksi vuoltuna

Tapasin minä siellä itse Jehovan sekä kontra-jumalan
Näin kahdet kasvot, jotka taivaankappaleet peittivät
Öisen avaruuden keskiössä luimi kolmisarvinen kuu
Päivänpyörän takaa timanttikeihäillä minua heittivät
Taivasplaneettojen piiri kiersi ympyrää tulikerinensä
Kyinen parvi pilaamaassa kävi paratiisin peltotilkkuja
Samaan aikaan pääkopassani kolme kerrosta tuomion
Pronssilla, hopealla, kullalla silatako sielun haarniska?

Judaicasta ja Kolkytoksen ikiroudasta aina luokse Empyreanin
Primum mobilesta jauhettavaksi Luciferin hampaisessa kidassa
Kolusin läpi kaikki piirit ja kuilut, vaan en niistä itseäni löytänyt
Tuomioni oli herätä tyhjän pyhätön lattialta yltäpäältä paskassa

Levotonna kävin outoa maantietä eteenpäin talsimaan
Hämäläiset puut ne huminoiden lauloivat sorasointuja
Näyistä Danten en löytänyt yhtä rangaistuksen paikkaa
Kuka olinkaan minä; pelkkä puuttuvan sielun omistaja?
Sen tiesin, ettei tieni ollut vasemman käden tai oikean
Yksityinen hengenpolkuni kulki jossain niiden välissä
Se elämän keskitie ei ollut, vaan jotain toivottomampaa
Helvetin hehkuista oli saattanut oma hehkuni himmetä