Surkein kirja, jonka olet koskaan lukenut

Viime vuosilta on helppoa sanoa surkein kirja. Se on ehdottomasti Gertrude Steinin Ida.

Katkelma bloggauksestani :

Päähenkilönä seurataan Ida nimistä tyttöä, kohti aikuisuutta. Ida vaikuttaa ikäistään nuoremmalta. Hänen tapansa kommunikoida on lapsenomaista höpöttelyä, jota leikkaavat "olipa kerran"-lyhyttarinat. Pohdin moneen otteeseen hänen mielenterveyttänsä. Varsin alussa kirjaa hän mm. päättää keksiä itselleen kaksosen. Tässä vaiheessa kirjaa hän oli jo lähenpänä kuuttatoista ikävuotta. Voisiko kyseessä olla Sucker Punch tai The Ward leffojen tyylinen kertomus mielisairaalan potilaasta? Ajattelin Idan juurettomana haahuilijana, joka ei aina tajua, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Idalle "tapahtuu hassuja". Nämä tapahtumat eivät yleensä olleet hassuja. Tai oikeastaan edes tapahtumia. Ida lähinnä seuraa sivustakatsojien puuhia lapsen intensiivisyydellä.

Venkslasin Risingin kirjahyllyni arvosanajärjestykseen, ja huonoimman arvosanan saaneista valitsen kyllä huonoimmista huonoimmaksi David & Leigh Eddingsin Unennäkijät-sarjasta lukemani kolme kirjaa. Ihme että edes jaksoin ne kolme, mutta olin nuori ja halusin antaa mahdollisuuden, koska Eddingsien muut kirjat olivat sentään osanneet viihdyttää. Unennäkijöitä tylsemmäksi sen sijaan on vaikea päästä.

Aikaisemmin olen tainnut tällaiseen ketjuun vastata huonoimmaksi Clive Woodallin Siipien sodan, mutta kieltämättä sen kohdalla syynä oli (ajoittaisen tylsyyden lisäksi) se, että jos kirjan kehutaan olevan rakastettu lastenkirja brittilässä niin ei siinä silloin mielestäni pitäisi olla pääosassa eläimiä, jotka raiskaavat toisiaan. Moraalinen syy siis, koska vaikka itse tykkään kyllä lukea väkivaltaista inhorealismiakin, niin ajatus siitä että lapset jallitetaan lukemaan jotain tuollaista... hyh.

Alkuun hitusen off-topic:

Ansa kirjoitti: Terry Pratchettin Nation (suom. Valtio)
Ei vain millään meinannut upota tuo tyyli, jolla Pratchett kirjoittaa. Oli myös ensimmäinen kirja, jota Terryltä yritin lukea. Ensimmäiset kymmenen sivua ja lopetin, koska ei vaan suju ja olihan se hieman puuduttavaakin.

Minulla oli vähän sama ongelma kun aloin lukea Pratchettiä. Ensimmäiset sivut olivat tuskaa, koska kirjoitustyyli on niin erilainen kuin mitä oli aiemmin lukenut. Mutta siihenkin tottui, ja nykyään hänen kirjansa kuuluvat jos eivät nyt ihan suosikkeihin, niin aika korkealle kuitenkin.

Ja asiaan:

Twilightin eka osa, Houkutus se taisi olla, oli aika jännittävää tavaraa. Aika karmea stalker-kirja, en ymmärrä miten joku voi (lukea ja) pitää siitä, että joku random heebo toljottaa nukkuvaa tyttöä ikkunan takana/tämän huoneessa ja seurailee perässä. Eikä sarja parane edetessään, vaikkakin olen tainnut arvostella kirjat 3 tähdellä. Ja sekin aika pitkälti siitä syystä, että leffat olivat aivan karmeaa kuraa, jolloin jopa kirjojen taso nousi.

Mutta ei Twilight-sarja ole ne huonoimmat kirjat. Varmaan toiseksi huonoimmat kirjat löytyvät Eddingsiltä, nimittäin hänen Eleniumin ja Tamulin tarut. Niin pitkästyttävää, niin puuduttavaa. Minulla oli silloin teininä jokin tarve osoittaa itselleni, että pystyn ja kykenen lukemaan ne kirjat, ja niinhän sitten tein. Mutta voi sitä tuskaa.

Ehdottomasti kauhein kirja mitä olen koskaan lukenut, on J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Tylsä ja puuduttava, kauheaa kuraa. Kirjan päähenkilö tyyppi vain hortoilee ees taas siellä sun täällä, puhuu tyhmiä ja siinä se. Ei mitään eloa, ei mitään järkeä. *puistatus*

Kaksi huonointa lukemaani kirjaa ovat oikeasti huonosti tehtyjä kirjoja.. Etenkin toisessa oli kirjoitusvirheitä ihan kesken katkeavista virkkeistä ja puuttuvista välimerkeistä alkaen. Sitä lukiessa tulin surulliseksi, että eikö kellään muka ole ollut aikaa edes kertaalleen oikolukea tekstiä ennen paperille painamista. Kirjailijalle itselleen oman kirjan painoon saaminen oli oletettavasti tärkeä asia, joten kyllä jonkun olisi pitänyt auttaa.. Sisältökin kyllä pani miettimään, että ei tarinoita näin voi kirjoittaa, mutta niille ratkaisuille oli tietyssä mielessä ihan looginen selitys. Toisessa kirjassa oikeinkirjoitus sentään oli parempaa, mutta tarinan rakenne pelkkää pomppimista tapahtumasta toiseen. Se olisi mennyt jonkinlaisesta juonikäsikirjoituksesta ja jännien ideoiden luonnoksesta, mutta aivan kuin kirjailija olisi unohtanut varsinaisesti kirjoittaa tarinansa. Jälleen harmistus: miksei ollut malttanut vielä viimeistellä... Toisen noista luin loppuun, toinen jäi laina-ajan umpeutuessa kesken. En viitsi tässä yhteydessä mainita kirjojen nimiä, mutta voin kirjoittaa joskus seikkaperäisemmän arvion, niin että paremmin havainnollistan puutteita ja kerron myös kirjoissa hyviksi kokemistani asioista. Uskon kyllä, että kaikille kirjoille on eduksi, jos lukijat ennen lukemista tietävät, millaiset seikat kirjoissa saattavat häiritä, sillä silloin ne häröilyt eivät enää lukiessa tule pettymyksinä.. Kirjaan pettyminen on mielestäni pahinta, sillä silloin ei ehkä jaksa huomioida niitä kirjan kelvollisia puolia.

Sitten on minullakin noita kirjoja, joista minä en ole pitänyt.. Listaan niitä vaikka joskus toiste.

Pussy, merirosvokuningatar niminen kirja Kathy Ackerilta oli niin kokeellista "taidekirjallisuutta", ettei siitä ollut mitään iloa ainakaan minulle, vaikka seksi ja merirosvot olisivat muuten vaikka miten kiinnostavia aiheita. (Olisikohan tähän mennessä ainoa kaunokirjallinen teos minkä lukemisen jouduin lopettaman kesken, koska keskittymiskykyni ei vaan riittänyt niin sekavan tekstin seuraamiseen..)

Netistä löytyi äsken aika osuva arvostelukin siitä. teawithannakarenina.blogspot.fi/2012/08/...rosvokuningatar.html