Charlaine Harris

Minulla tarttui kätösiini viime kirjastoreissulla Harper Connelly -sarjan avausosa, Kuiskauksia haudan takaa. Olen kuullut hieman dissausta tästä sarjasta, en muista mitä, mutta on jäänyt jotenkin negatiivinen kuva. Hassua, koska minusta tämä eka osa oli varsin viihdyttävä.

Nopea luettava ja nappasi mukaansa heti. Harperista tulee mieleen Sookie, molemmat kun ovat kuitenkin jokseenkin rauhallisia ja kylmähermoisia hahmoja. Pidin Harperista, varsinkaan kun hänellä ei ollut ihan niin paljoa sosiaalisia ongelmia kuin Sookiella oli oman kirjasarjansa alussa. Tolliverista pidin myös, suojeluhaluinen, muttei liiaksi.

Juonellisestihan kirja ei ollut mikään mieltä räjäyttävä, mutta ihan hyvin tehty jännityskertomus. Minua häiritsi aika paljon se, että oikein kukaan ei tuntunut tuntevan surua toisten ihmisten poismenoista, ei edes omien sukulaisten. Outo piirre.

Aion kyllä lukea muutkin osat.

Jatkoin aika reippaasti Harper Connelly -sarjan seuraavaan osaan Yllätyksiä haudan takaa. Lainassa on myös kolmas osa ja kohta myös sarjan viimeinen osa. Nämä ovat nopeita luettavia ja aikalailla aivot narikkaan tavaraa. Toinen osa ei ollut ihan niin hyvä kuin ensimmäinen; siinä oli ihan liikaa toistoa ekasta osasta. Toivottavasti sama meno ei jatku lopuissa kirjoissa...

Edelleen minua häiritsee se, että vaikka vanhempia kuvattiin surun murtamiksi, se ei tuntunut yhtään siltä, suru ei näkynyt tekstin läpi. En saanut fiilistä, että he olisivat surreet ihan oikeasti.

Luin samaa kyytiä sarjan viimeiset osat.

Ihan hyvä sarja, pidin taustaideasta, vaikka toteutus ei nyt ollutkaan ihan timanttista. Viimeisen kirjan ideaa oli mukavasti pohjustettu aikaisemmissa kirjoissa tarpeeksi. Harper oli ihan miellyttävä ja kiinnostava päähahmo, mutta minua alkoi ihan tosissaan häiritsemään se, että välillä Harper huomasi ja tajusi asioita ihan ilmiömäisesti, mutta sitten jotkin asiat, jotka olivat lukijoille ihan itsestäänselviä, näitä Harper ei tajunnut. Tuntui todella oudolta ja tympäisevältä.

Tarinat näissä neljässä kirjassa olivat liian samankaltaisia, ne toistivat itseään asetelmaltaan ja hahmoiltaan. Rikokset ja mysteerit olivat ilahduttavasti melkoisen raakoja, joka toi tarinoihin oman fiiliksensä. Minua hiukan hämmästytti, että kaikissa tarinoissa keskiössä oli lapset/nuoret ja heidän kuolemansa.

Mikäköhän tarve Harrisilla on luoda outoja romanttisia suhteita?