Minua ei yleensä Kingin muhkea muoto, kuten hän itse sanoo, pahemmin häiritse. Ei muhkeita kirjoja aina tietenkään jaksa lukea, mutta kun koittaa aika, jolloin paksu kirja tuntuu hyvältä, on mukava tarttua Kingin eepoksiin ja syventyä niihin perin pohjin. Täytyy kuitenkin sen verran romuttaa tätä puolustuspuhetta, että äkikseltään tulee mieleen kaksi kirjaa, joissa minusta King on uhrannut lukunautinnon muhkeaan muotoon: Tukikohta ja Kolkuttajat. Molemmat luin, molemmista pidin, joskin ehkä hiukan kylmäkiskoisesti, mutta kumpikaan ei SÄVÄYTTÄNYT. Varsinkaan Kolkuttajat ei, koska se ei juoneltaankaan ollut minusta niin onnistunut kuin Tukikohta, eikä läheskään yhtä herkullinen asetelmaltaan, tuntunut tarpeeksi vetävältä. Liikaa turhaa tietoa ja väriä, jonka olisi voinut hyvin jättää sivelemättäkin... tai siis roiskimatta, ja etten vielä paremmin sanoisi, pulputtamatta.
Mutta ettei mitään väärinkäsityksiä syntyisi, olen lukenut Kingiltä varmasti yli 30 kirjaa, ja vain yksi niistä on ollut sellainen, jota kohtaan tunsin vilpitöntä ja musertavaa antipatiaa, ja se oli Carrie. Edelleen King on minulla korkeissa arvostuksen kirjoissa, ja luotan vakaasti siihen, että kun syksyn tästä vielä hiukan pimennyttyä tartun Sydänyöhön, en joudu pettymään.
Parhaita kaiketi olivat Musta torni -kirjat, suuren kokonsa, kiehtovuutensa ja monipuolisuutensa ansiosta. Muita vaikuttavia lukuelämyksiä minulle olivat Uinu, uinu lemmikkini, Epätoivon kaupunki, Doloreksen tunnustus ja Hohto.