Luettiinko lapsuudenkodissasi?

Meille lapsille luettiin paljon. Ainakin siltä se tuntui, toki "paljon" on niin epämääräinen käsite, että se mikä oli minusta paljon, saattaa jollekin olla vähän. Äitini lukee yhä jonkin verran, ja samoin kuin Rinjalla, äitini on nuoruudessaan lukenut paljon. Hän on myös lukenyt kaikki Potterit. Isäni lukuinnostus on aina rajoittunut urheilusivuihin ja Tex Willereihin. Ei ole koskaan tullut kysyttyä, mutta en usko, että hän on lukenut elämässään yhtään ainoaa kokonaista kirjaa.

Isosiskoni puolestaan on lukenut kaiken minkä on saanut käsiinsä siitä lähtien kun oppi lukemaan. Meidän kylässämme oli pieni kirjasto, ja hän on kertonut, että jossain vaiheessa ei enää löytynyt nuortenkirjoja, joita hän ei olisi lukenut. Sama innostus on jatkunut läpi hänen elämänsä, ehkä vielä lisääntynyt ajoittain. Täällä on varmasti samanlaisia synnynnäisiä lukutoukkia. Innostus ja rakkaus kirjoihin johdatti siskon myös ammittiin, jossa hän on nykyään.

Itse olen löytänyt lukuharrastuksen aikuisena. Olen lukunet nuorena jonkin verran. Ala-asteella vähän heppakirjoja ja myöhemmin kirjoja, joita joku on suositellut, tai jotka ovat yleisesti olleet suuressa suosiossa, esimerkiksi Harry Potterit. Mutta sanoisin, että enintään kymmenen kirjaa vuodessa, en varmasti sitäkään lähellekään joka vuosi. Sitten nuoruuden ja aikuisuuden välissä oli muutamia vuosia, etten lukenut yhtään kirjaa.

Noin kolme vuotta sitten koin heräämisen. En herännyt niinkään siihen, että pidän lukemisesta, koska olen aina kyllä pitänyt siitä. Vaan heräsin tietoon, että maailma on täynnä upeita ja loistavia kirjoja! Että jos olen juuri lukenut upean kirjan, on olemassa lisää samanlaisia! Eikä oikeasti tietenkään ollut kyse siitä, että en olisi tiennyt maailman olevan täynnä kirjoja, vaan jotenkin ajattelin, että hyviä ja sellaisia joista minä pidän, on vain vähän.Ennen olin lukenut tunnettuja ja kohuttuja kirjoja, ja ajatellut, että nämä ovat niitä parhaita, koska näitä kaikki lukevat. Samalla löysin myös sen genren, joka on kuin minulle tarkoitettu ja sen jälkeen olen lukenut ja lukenut ja lukenut. Yksi iso syy tähän "heräämiseen" taitaa olla myös se, että tulin vain sellaiseen ikään, tai sellaiseen elämäntilanteeseen, että lukemisesta tuli ajoittain yksi harvoista mielekkäistä asioista. Viimeisen kolmen vuoden aikana olen lukenut enemmän kirjoja, kuin sitä ennen koko elämäni aikana.

En tiedä mistä lukuinnostus tulee tai kuinka se mahtaa periytyä, muttta minun sisaruksistani löytyy hyvin erilaisia lukijoita. Kuten kerroin, isosiskoni on elämäntapa lukutoukka, vastaavasti pikkusiskoni ei ole lukenut yhtään kirjaa sitten ala-asteella luettujen heppakirjojen, ja hän on kuitenkin jo 22 vuotias. Minä taidan olla jostain tuosta välistä. Näyttää ainakin, että samat vanhemmat vaikuttavat hyvin vähän tähän luku-asiaan.

Meille kolmelle lapselle luettiin paljon kirjoja lapsena. Lähinnä satuja, mutta on minulla hämäriä muistikuvia ihan oikeistakin kirjoista. Isäni on aina lukenut paljon kirjoja, äitini lukee ehkä kirjan tai kaksi vuodessa, mutta molemmat olivat tiiviisti sitä mieltä, että meidän lasten kuuluu lukea kirjoja. Opimmekin lukemaan kaikki joskus 4-5 vuoden iässä, vanhemmat halusivat, että opimme lukemaan jo ennen koulun alkua. Kaikki kolme opimme lukemaan kirjasta "Pulmu-possu ja mehiläinen". Itse asiassa vähän noloa mainita, että ensimmäinen ikinä lukemani kirja jäi heti kesken, sillä opin lukemaan ennen kuin saimme sen loppuun ja isä ja äiti olivat jo isosiskoni kanssa tavannut sitä kirjaa niin monesti, että he taisivat olla helpottuneita, kun koko kirjaa ei tarvinnut tavata minun kanssa.

Alkuun tietenkään kirjojen luku ei ollut mitenkään erityisen miellyttävää, ja saimme palkintoja, kun saimme kirjan luettua. Isosiskolleni ostettiin Aku Ankan taskukirjoja, minä ja pikkusiskoni saimme toisinaan taskukirjan ja toisinaan rahaa. Jossain vaiheessa lukeminen muuttui kaikille meille miellyttäväksi puuhaksi ja palkinnot jäivät.

Kirjojen genreistä sen verran, että siinä asiassa minä olen ollut tavallaan se "tienraivaaja" eikä isosiskoni. Isosisko on aina pitänyt historiasta ja hän luki ja lukee edelleen mielellään historiallisia romaaneja sekä klassikkokirjoja. Hän mýös pitää kovassa arvossa esimerkiksi Laila Hirvisaarta, jonka kirjoja vanhempanikin ovat lukeneet paljon nuoruudessaan. Näissä meidän maailmaan sijoittuvissa kirjoissa vanhempani eivät nähneet mitään "väärää". Isäni luki paljon sci-fiä ja piti kovassa arvossa Tolkienin tuotantoa, mutta fantasia oli meidän perheessä täysin vieras käsite, kunnes minulle 11-vuotiaana annettiin Sormusten Herrat luettavaksi. Sen jälkeen etsin kirjastosta lisää samanlaisia kirjoja ja minusta tuli fantasiaosaston kanta-asiakas. Yhden jos toisenkin riidan olen äitini kanssa aiheesta käynyt, hän kun ei ihan heti ymmärtänyt, miksi haluan elää jossakin kuvitteellisissa maailmoissa, joissa elää täysin epärealisisia olentoja. Isäni ymmärsi kyllä intoni, mutta ei hänkään heti saanut äitiä ymmärtämään. Murrosikäisenä muutaman vuoden lähes kaikki viikkorahani menivätkin kirjoihin, sillä äiti ei fantasiaa minulle ostanut lahjoiksi, muita nuortenkirjoja kylläkin, jotka kaikki luin äidin mieliksi (omat rahatkaan ei riittänyt koko aikaa ostamaan kirjoja, kotikuntani kirjasto oli aika pieni ja minä saatoin lukea 2 kirjaa viikossa). Siinä vaiheessa, kun isosiskoni toi kotiin Harry Potterin alkoi äitikin vihdoin ymmärtämään, miksi minä viihdyin fantasian parissa niin hyvin, lukihan äiti ensimmäiset kolme Potteria itsekin. Läpimurto äidin kanssa tapahtui, kun olin 15-vuotias ja hän osti minulle Stephenie Meyerin Houkutus-kirjan ihan muuten vaan, kun ajatteli, että voisin siitä pitää. Jossain 16-17 vuoden iässä sain joululahjaksi yli 10 kirjaa, joista kaikki oli fantasiaa. Pikkusiskoni fantasia- ja erityisesti vampyyri-innostusta ei enää ihmetelty, vaan hän sai noita kirjoja heti lahjaksi kun osoitti niihin mielenkiintoa. Pikkusiskoni lukee myöskin lähes pelkästään fantasiaa, hänen ei vaan tarvinnut asiasta riidellä.

Ei se äiti ihan tätä genre-innostusta ole silti ymmärtänyt, muutama vuosi sitten luin kesällä mökillä Steve Jobsin elämänkerran. Äitini sanoi kerran jos toisenkin tuon kirjan aikana, miten mukava on nähdä minun lukevan muitakin kirjoja. Oma erävoittoni tapahtui muutama vuosi sitten, kun äiti pitkän väännön jälkeen otti Nälkäpelin käteensä. Hän ei muistikuvieni mukaan ole koskaan lukenut kolmea kirjaa niin vauhdilla. Nyt elämme äidin kanssa hyvässä yhteisymmärryksessä: minä luen mitä haluan ja äiti ostaa lahjoiksi toivomiani kirjoja. Toki asiaa helpottaa se, etten ole enää niin fantasia-riippuvainen kuin aiemmin vaan nykyään luen myös historiallisia romaaneja. Niissä äiti ei näe mitään kummallista.

En nähnyt vanhempieni lukevan koskaan. Äiti luki korkeintaan kukka- ja keittokirjoja. En muista luettiinko minulle iltasatuja, mutta jos halusin kuulla tarinan, pyysin äitiä lukemaan jonkun kirjan. Opin lukemaan ennen kouluikää, ja aloin heti itsekseni lukemaan iltaisin lastenkirjoja ja hieman myöhemmällä iällä paksuja ja tiheätekstisiä satukirjoja. Minusta äiti kuitenkin epäsuorasti ruokki lukuinnostustani, sillä olin jäsen Lasten Kirjakerhossa, josta tuli joka kuukausi yksi kirja ja hän kävi myös kanssani kirjastossa ja auttoi minua löytämään luettavaa kun en itse osannut etsiä. Alakoulun vikat luokat meni Pottermaniassa ja yläasteella luin ehkä kirjan kuukaudessa. Vasta lähiaikoina minusta on tullut ns. himolukija. Olen löytänyt vasta äskettäin netistä kirjakerhoja ja -nettisivuja, (kuten tämän risingin) ja kun tajusin, kuinka paljon kirjoja on olemassa ja kuinka paljon muita kirjafaneja on, olen innostunut toden teolla lukemisesta. Joten ei, lukuharrastus ei välttämättä periydy

En muista, että meille olisi luettu paljoa lapsena, mutta isä itse kyllä tykkäsi lukemisesta. Kolmesta sisaruksesta nuorimpana lukukärpänen tarttui minuun eniten. Isällä oli tapana naurestella kirjastoautosta kantamiani kirjapinoja, äiti puolestaan kauhisteli (äitillä tuntui aina olevan pelko, että pääni sekoaa "liiasta" lukemisesta. En tiedä, kaipa niinkin voi käydä, mutta itselleni ajatus on aina ollut naurettava) ja yritti toisinaan toppuutella kirjamääriäni, siinä onnistumatta.
Isä saattoi jopa lainata minun hyllystäni jotain itselleen (ainakin jokusen Stephen Kingin) ja minä luin hänen hyllystään kaikki Paasilinnat, mutta hänen Päätaloihinsa en koskenut.

Kyllä kai meille lapsille jonkin verran luettiin, mutta mitään varsinaista ei ole jäänyt mieleen. Isällä tosin oli tapana kertoa satuja ulkomuistista. Kerran kyllästyttiin siskon kanssa kuulemaan se ainainen Punahilkka, minkä jälkeen isä kertoi, että puunhakkaaja joutui käräjäoikeuteen, koska sudet ovat rauhoitettuja :) Noissa kerrotuissa saduissa oli enemmän tunnetta ja mielikuvitusta, mistä luultavasti kumpuaa omakin tarpeeni keksiä tarinoita.

Mutta muuten vanhempani lukivat. He olivat (ja ovat edelleen) fanaattisia Agatha Christie -faneja. Heillä oli tapana etsiä Christieitä divareista ja riidellä siitä, oliko joku niistä heillä jo vai ei. Isä tykkäsi myös Jack Londoneista, äiti kaikista suomalaisten naisten kirjoittamista kirjoista. Spekulatiivinen fiktio on kuitenkin se raja, jota he eivät ylitä. Äiti on lukenut yhden Harry Potterin ja siihen sai jäädä :)

Toisaalta taas isäni, joka ei fantasiaan koskekaan, oli juuri se henkilö, joka tutustutti minut siihen. Olin innostunut silloin nappulana historiallisiin seikkailuromaaneihin ja kun ne loppuivat, isä kävi hakemassa TSH:n kaupasta. Isän kanssa koluttiin myös paljon divareita, koska suostuin menemään pianotunneille vain, jos sain vaivanpalkaksi uuden kirjan ;)

Itse olen sitä mieltä, että lukutottumukset ainakin osittain periytyvät. Ja nimenomaan niin, että vanhemmat lukevat itse ja lapsi on tietoinen asiasta. Toisaalta osittain oma innostukseni juontaa siitä, ettei minulle luettu niin paljon satuja kuin olisin halunnut. Siksi teini-iässä luin salaa satukirjoja. Olin piilottanut Andersenin satukirjan sarjakuvalehtien väliin, koska hävetti niin paljon ;) Muut ehkä lukivat silloin salaa toisenlaisia kirjoja... Siskoni ei lukenut lapsena tai nuorena mitään, mutta innostui aikuisena. Samoin kävi veljelleni. Olen itse asiassa aika yllättynyt siitä, että veljeni, joka oli tietääkseni lukenut vain akuankkoja, osaa lahjoa minut juuri sellaisilla kirjoilla, joista tykkään.

Itse luen lapsilleni paljon, samoin myös kerron satuja. Esikoinen lukee paljon 7-vuotiaaksi ja on kiinnostunut kirjoista. Olen käyttänyt pelisilmää sen verran, että luen hänelle jänniä kirjoja, joista hän on kiinnostunut ja joiden aiheista hän innostuu (esim. se Potteri). Osana lukemiseen kuuluu tapahtumien pohdinta ja kirjoista keskustelu. Kuopus ei ole niinkään lukijatyyppiä (vielä) mutta harvinaisen nerokas keksimään tarinoita. Parhaimpana on jäänyt mieleen viimejouluinen kertomus ketuista, jotka varastivat joulukuusen, ja kyseessä tosiaan oli silloin 3-vuotias tarinanikkari. Olin aika vakuuttunut, että näissä asioissa se veri oikeasti on vettä sakeampaa ja huonoille vaikutuksille altistuu helposti :)

Minulle luettiin paljon lapsena. Kävimme yhdessä kirjastossa, jossa sain valita, mitä lainataan ja luetaan. Aku Ankka tilattiin jo hyvissä ajoin ennen kuin osasin lukea. En totta puhuen ollut kouluun mennessä edes erityisen kiinnostunut lukemaan oppimisesta.

Oma sysäys lukemiseen lienee monen tekijän summa: sain lahjaksi kirjoja, minulle luettiin niitä, totuin käymään kirjastossa. En tiedä olisinko kuitenkaan innostunut lukemisesta samassa mittakaavassa ilman Harry Pottereita, joista ensimmäisen sain joululahjaksi tädiltäni 8-vuotiaana. Koulussa luettiin varsin puisevia kirjoja, jotka olivat peräisin koulun omasta käpysestä kirjastosta. Järjetöntä sinänsä, koska kunnollinen kirjasto oli n. sadan metrin päässä. Kaikkien piti kuitenkin lukea samaa kirja. Nopsajalka suurissa metsissä, Poika ja pelikaani ja Haaraparran tytär ovat esimerkkejä opettajamme loistavista kirjavalinnoista. Muistan edelleen yhdessä kirjassa olleen toteamuksen ”Mies oli harvinaisen rehellinen neekeriksi” Toivottavasti nykyään kouluissa luetaan vähän inspiroivampia teoksia.

Diara kirjoitti: Yhden jos toisenkin riidan olen äitini kanssa aiheesta käynyt, hän kun ei ihan heti ymmärtänyt, miksi haluan elää jossakin kuvitteellisissa maailmoissa, joissa elää täysin epärealisisia olentoja. Isäni ymmärsi kyllä intoni, mutta ei hänkään heti saanut äitiä ymmärtämään. Murrosikäisenä muutaman vuoden lähes kaikki viikkorahani menivätkin kirjoihin, sillä äiti ei fantasiaa minulle ostanut lahjoiksi, muita nuortenkirjoja kylläkin, jotka kaikki luin äidin mieliksi (omat rahatkaan ei riittänyt koko aikaa ostamaan kirjoja, kotikuntani kirjasto oli aika pieni ja minä saatoin lukea 2 kirjaa viikossa).

Tämä on kuin suoraan omasta elämästäni. Kuinka monet kerrat olenkaan käynyt keskustelua juurikin siitä miten viitsin lukea epärealistisista olennoista yms. asioista, jotka eivät voi olla totta. Yläasteella sain lahjaksi nuortenkirjoja, vaikka toivoin fantasiaa. Ihmeellistä käännytystä, jota en vieläkään pysty ymmärtämään. Ne nuortenkirjat oli sitten pakko lukea, oli äitini varmasti niiden valitsemiseen käyttänyt aikaa ja mahdollisesti itse olisi pitänyt ko. kirjoista nuorempana. Sain äitini lukemaan yhden Potterin, joka oli hänestä uskomattoman tylsä. Kirja oli kuulemma ok siihen asti, kunnes Harry sai kirjan, joka eli. Että joo, toivoton tapaus.

Meillä luettiin kotona paljon, molemmat vanhempani olivat jo nuorina innokkaita lukijoita ja lapsille luettiin satukirjoja. Kotona oli rikas kulttuuri scifiä, fantasiaa, elokuvia ja sarjakuvaa. Luin itse paljon pienestä pitäen, osittain lainaten kirjastosta, osittain vanhempien hyllyistä ja osittain kirjoja joita sain lahjaksi vanhemmilta. En tiedä, onko omiin kiinnostuksenkohteisiini vaikuttanut se, että kasvoin niihin kotona, mutta veikkaan että minun tapauksessani lukuinto on ainakin osittain periytynyt. Mummolassa sen sijaan suhtauduttiin lukemiseen lähinnä ajanhukkana.

Nin ikään olen tottunut isoihin kirjahyllyihin, ja kuuntelin siksi kauhulla selostusta siitä miten nykyään ihmiset eivät enää kaipaa koteihinsa kirjahyllyjä. Eihän ilman kirjahyllyä ole kotia, ajattelin. Tietysti hassua kerätä hyllyihin kirjoja, joita ei ehkä koskaan lue uudestaan, mutta... mutta...

Emelie kirjoitti: En myöskään oikein välitä ajatuksesta, että itsekään periyttäisi tätä harrastusta jos joskus muka hankkisi lapsia. Tai edes yritä "opettaa" sukulaislapsia. Motivaatio harrastuksiin pysyy parempana, kun into niihin lähtee itsestä.

Minä taas olen ajatellut, että on hyväkin tutustuttaa lapset asioihin, kunhan ei pakota. Yrittäväthän ne koulussakin opettaa lukemaan, tai ainakin ennen, en tiedä miten nykyään on asian laita. Voi olla, ettei kiinnostaviin asioihin törmääkään isompana. Tulee myös mieleen maailmalla syntynyt köyhempi kansanosa, joka pitää lukemista halveksuttavana eliitin touhuna. Veikkaan että siinä on ainakin osittain kyse siitä kotonakaan ei ole luettu. Onneksi ilmiö ei taida koskettaa kaikkia köyhiä luokkia. Muistan erääseen slummiin perustetun epävirallisen kirjaston, jossa ainakin silloin kävi kävijöitä... Voi myös olla että olen itse sekoittanut asiat, ainahan lukeminen on tainnut kuulua marginaaliin...

Lapsille luettiin, mutta vanhempani eivät itse lue juurikaan

Äitini luki minulla ja sisaruksilleni kunnes opittiin itse. Vanhempani lukevat todella vähän. Äitini kuului kirjakerhoihinkin, mutta en muista, että kotona asuessani niitä kirjoja olisi lukenut kukaan muu kuin minä.
Itse olen lukenut lapsilleni paljon, ja luen itsekin paljon. Lukiolainen lukee lähinnä pakolliset, mutta muut ovat innokkaampia.

kyty kirjoitti: Nin ikään olen tottunut isoihin kirjahyllyihin, ja kuuntelin siksi kauhulla selostusta siitä miten nykyään ihmiset eivät enää kaipaa koteihinsa kirjahyllyjä. Eihän ilman kirjahyllyä ole kotia, ajattelin. Tietysti hassua kerätä hyllyihin kirjoja, joita ei ehkä koskaan lue uudestaan, mutta... mutta...

Minä olen kaveripiiristäni suunnilleen ainoa, jolla on kirjahylly, kuvastaa mielestäni sitä, miten katoava harrastus kirjojen lukeminen on. Jotenkin minusta koti on tyhjä, jos sieltä ei löydy kirjahyllyä, ihan kuin jotain puuttuisi. Kavereiden kämpissä vieraillessani etsin aina sitä kirjahyllyä, mutta koskaan en löydä. Vastapainona onneksi yksi kaverini kerran totesi minun luonani, että hitsi kun tuollaisen kirjahyllyn saisi itsekin, on niin hyvännäköinen jo ihan sisustusmielessä. Minulla on tapana lukea kirjoja uudestaan, joten ei ne siellä hyllyssä pelkästään sisustuselementtinä ole.

Emelie kirjoitti: En myöskään oikein välitä ajatuksesta, että itsekään periyttäisi tätä harrastusta jos joskus muka hankkisi lapsia. Tai edes yritä "opettaa" sukulaislapsia. Motivaatio harrastuksiin pysyy parempana, kun into niihin lähtee itsestä.

Tästä olen hiukan eri mieltä. Itsehän en kirjoja alkuun lukenut ilman kannustinta, mutta rahallisesta palkinnosta tuli turha siinä kohtaa, kun kirjojen lukemisesta tuli itselle tärkeää. Jos vanhempani eivät olisi jaksaneet panostaa siihen, että minä luen kirjoja, voisi olla hyvinkin mahdollista, ettei minunkaan asunnossani olisi kirjahyllyä. Menee aiheesta hieman sivuun, mutta sama päti myös nykyään rakkaan musiikkiharrastukseni, sellon soiton kanssa. Ei siinä riidoilta vanhempien kanssa vältytty, kun minä en olisi halunnut harjoitella tai lähteä lauantai-aamuna ylimääräiselle sellotunnille, kun oli tutkinnon tekeminen lähellä. Vasta siinä vaiheessa, kun sain musiikin perustutkinnon suoritettua noin 9 vuotta soittotuntien aloittamisen jälkeen, olisin saanut vanhemmilta luvan lopettaa soittotunnit. Siihen mennessä olin kuitenkin jo niin kiintynyt soittimeeni ja musiikkiin (harjoittelusta riitelykin oli loppunut muutama vuosi aikaisemmin), että jatkoin soittotunteja vielä seuraavat 3 vuotta eli siihen asti, kun pääsin ylioppilaaksi. Sello muutti mukanani Tampereelle, kun opiskelijaelämä alkoi, ja on edelleen rakas soittimeni. Tuotakaan harrastusta minulla ei olisi, jos vanhemmat eivät olisi jaksaneet tapella minun kanssani harjoittelusta. Olen jopa aikuisiällä vanhempia kiittänyt, että jaksoivat viedä minua soittotunneille ja jaksoivat riidellä kanssani, sillä sello on antanut minulle todella paljon.

Dyn kirjoitti: Onkohan mun kaveripiiriin sitten jostain syystä tullut normaalia enemmän lukijoita...? Harvinaisempaa on se, että vierailen paikassa, jossa ei ole minkäänlaista kirjahyllyä, pientäkään.

Minulla on tosiaan yksi kaveri, jolla on sellainen ikean 1x4-lokerohylly, jossa kahdessa lokerossa on kirjoja. Hän kyllä käyttää minun kirjahyllyä omana kirjastonaan, koska pidämme samanlaisista kirjoista ja olen onnistunut suosittelemaan hänelle monia kirjoja, joista hän on pitänyt paljon. Muut kaverini eivät lue kirjoja lainkaan, mikä on siinäkin mielessä sääli, ettei ole oikein ketään, jonka kanssa keskustella kirjoista. Onneksi isäni ja pikkusiskoni lukevat samanlaisia kirjoja kuin minäkin, niin heidän ja sen yhden kaverin kanssa voin keskustella lukemistani kirjoista, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Ei minulla ollut edes yläasteella tai lukiossa kirjoja lukevia kavereita, ja minua pidettiinkin vähän kummajaisena harrastukseni takia. Kai se osittain selittää sitäkin, miten tänne päädyin, kun täältä löytyin samanlaisia kummajaisia kuin minäkin.

Itse olen ollut huomaavinani, ettei lukeminen välttämättä vähenny kaikilla niillä, jotka haluavat kirjahyllystä eroon. Kirjoja luetaan osittain digitaalisesti ja myydään pois sitä mukaa kuin hankitaan, koska ei haluta että niitä kertyy nurkkiin. Osittain tämä on ihan tilanpuutettakin.

No, ainakin toivon ettei lukeminen vähenny kokonaisuutena, mutta taitaa olla turha toivo?

Emelie kirjoitti:

kyty kirjoitti:

Emelie kirjoitti: En myöskään oikein välitä ajatuksesta, että itsekään periyttäisi tätä harrastusta jos joskus muka hankkisi lapsia. Tai edes yritä "opettaa" sukulaislapsia. Motivaatio harrastuksiin pysyy parempana, kun into niihin lähtee itsestä.

Minä taas olen ajatellut, että on hyväkin tutustuttaa lapset asioihin, kunhan ei pakota.

Totta kai on hyvä tutustuttaa lapsia erilaisiin asioihin, mutta tutustuttaminen onkin eri asia kuin periyttäminen. :) Minä vaan haluaisin nähdä, että esimerkiksi nyt lukeminen olisi hauska, rentouttava harrastus, eikä niinkään tapa, johon on totutettu pienestä pitäen.

Niin, se on kyllä hankala hahmottaa missä menee raja tutustuttamisen ja periyttämisen välillä... tai ainakin itsellä. En edes ole varma, periytettiinkö harrastus minulle. Kirjoja kyllä tuupattiin ja lukemiseen ohjattiin, mutta itse näin sen jonkinlaisena loputtomana kirjojen runsaudensarvena. Ehkä olin jo valmiiksi siihen suuntaan suuntautunut. Monen muun kohdalla on varmasti toisin. Lisäksi lukemista on niin moneen junaan, sarjakuvista hyppäsin myös mangakelkkaan, mitä taas ei kotona oikein ymmärretty. Se ei tosin korvannut muuta sarjakuvaa kuin teini-iän ajaksi, eikä koskaan elokuva- ja fantasiaharrastusta.

Lukeminenhan - ja nimenomaan kirjojen lukeminen - on siitä hankala taito, että se pitää opetella väkisin. Ensin vängerretään kirjaimien kanssa ja sen jälkeen luetaan hitaaaaaaasti ja tuskallisesti kirjoja, joissa on vaikea pysyä edes samalla rivillä. Moni taitaa lopettaa jo tuossa vaiheessa, tai hieman sen jälkeen, jolloin lukemisesta ei kehity helppoa ja nopeaa?

Äitini luki jonkin verran ja hän käytti meitä muksuja ahkerasti läheisessä pikkukirjastossa. Olin tosi innostunut kirjoista mutta hänellä ei ollut joko aikaa tai jaksua lukea minulle, joten sen tontin hoiti mummi silloin kun hän oli meillä kaitsemassa. Hän istui aina samassa nojatuolissa ja minä istuin käsinojalla kuuntelemassa ja katsomassa kuvia. Isän taas en muista lukeneen silloin kun olin pieni. Ei kai ollut aikaa. Eikä hän nykyäänkään lue säännöllisesti, mutta innostuu aina välillä jostain aiheesta ja hetken aikaa lukee vimmatusti. Isoisäni taisi olla lähisuvusta ainoa minun lisäkseni joka harrasti lukemista, tosin en enää muista mitä hän luki. Luulisin että sotakirjoja (huomasin kun aloitin työt kirjastossa, että vanhoissa sotakirjoissa on piinttynyt haju [norttia ja talia] joka toi isoisän mieleen). Lapsuuden kirjastoreissuilla veljeni lainasi aina sarjiksia, jotka kelpasivat minullekin, mutta muuten hän ei kauheasti lukenut. Veljeni muksuille on luettu vaippaikäisestä saakka ja minulla on toiveita että ainakin vanhemmasta saattaisi kehittyä lukija. Lahjojen hankkiminen ainakin helpottuisi jos ei muuta. Itse olen pienen ikäni yrittänyt levittää kirjojen ilosanomaa esim. juuri lahjoittamalla niitä ja kantamalla kirjastosta kirjoja, joista ajattelin että perheenjäseneni voisi tykätä. Yhteen aikaan kun olin töissä kirjastossa vein äidilleni niin paljon uutuuskirjoja ettei hän itse käynyt kirjastossa lainkaan.

Minä en muista, oliko lukemisen opettelu vaikeaa vai ei. Lähinnä muistan sen, miten epäreilua mielestäni oli, että iso- ja pikkusiskoni saivat olla mökillä pihalla leikkimässä tai tekemässä jotain muuta kivaa, ja minun piti tavata sitä Pulmu Possua sivu tai kaksi isän kanssa melkein joka päivä. Sitten, kun opin lukemaan niin homma sujui ihan innokkaasti. En muista, mitä silloin ihan alkuun luin, satuja aivan varmasti ja luultavasti olen 4 vuotta minua nuoremmalle pikkusiskolle lukenut loruja ja vauvakirjoja ääneen. Jotakin muistikuvia nimittäin minulla on, että olisin pikkusiskoa viihdyttänyt Puppe-kirjoilla. Ensimmäinen kirja, jonka luin yhdessä illassa oli nimeltään Sinapinkeltainen takki (mistäköhän minä tämänkin muistan). Ei hajuakaan minkä ikäinen silloin olin, varmaan jotain 6 tai 7, kun siinä kirjassa oli alle 100 sivua. Joskus 8 vuotiaasta eteenpäin luin paljon Babysitters club-sarjan kirjoja sekä ahmimme isosiskon kanssa Replica-sarjaa. Tiina-kirjoja olen kanssa joskus lukenut, niitä oli huoneessani paljon. Isosiskoni luki paljon Neiti Etsiviä, mutta minä en niistä välittänyt. Noihin aikoihin myös luin paljon isäni Tarzan-kirjoja. 11-vuotiaana lukemani ensimmäinen Taru Sormusten Herrasta oli paksuin kirja, mitä siihen mennessä olin lukenut, sen jälkeen en arastellut sivumäärienkään kanssa.