Voiko kirjan lukeminen olla epäeettistä?

Kirjojen sensuroiminen tuntuu olevan taas tapetilla. Samaan aikaan kun konservatiivinen kirjasensuuri lisää USA:ssa kierroksia, liberaalimpi väestö on ottanut hieman kevyemmän lähestymistavan ja poistaa vanhoista kirjoista yksittäisiä lauseita ja sanoja. Seuraavaksi listalla on näemmä Agatha Christie .

Se että jostain kirjasta muutetaan jokin yksittäinen sana jolla ei sinänsä ole relevanssia tarinan kannalta on tietysti sinänsä suht harmiton juttu. Sen sijaan jos kirjailijan oli tarkoituskin tehdä selväksi että hahmo on rasisti ja sillä on merkitys juonen kannalta, asia muuttuu heti ongelmallisemmaksi. Pelkään pahoin että osa muutoksista kohdistuu juurikin tällaisiin henkilöhahmoihin, Christiellä kun riittää hahmoja, joiden ei ole tarkoituskaan olla mukavia. Roald Dahlin Kekseliäässä ketussa mustiksi ja ilkeiksi kuvattujen kaivinkoneiden muuttaminen vain ilkeiksi taas tuntui itsestä hieman oudolta muutokselta, vaikka tiedänkin että mustan, yön tai tummuuden yhdistäminen johonkin negatiiviseen saa ihmiset helposti takajaloilleen. Lukijoiden vaatimuksesta Roald Dahlin teoksista julkaistaan silti jatkossa sensuroitujen lisäksi myös originaalit vaihtoehdot. James Bondia sensuroitiin myös, mutta oudosti vain osa nykymittapuulla loukkaaviksi koetuista asioista. Koko James Bondhan on itsessään nykymittapuulla yhtä ongelmallisuutta, en usko että kukaan asiasta harmistuva tarttuu teoksiin edes sensuroituna versiona.

Hankalampi juttu taas oli päättää poistaa Don Rosan Roope Ankka-saagasta kaksi kokonaista lukua, jotka ovat tärkeitä tarinan ymmärtämisen kannalta. Syynä tähän oli todennäköisesti Bombi Zombi, mutta samalla poistettiin kerrontaa siitä miten Roope alkaa ahneuksissaan olla varsin ikävä tapaus, joutuu tämän takia kostotoimien kohteeksi ja sisaretkin laittavat välit poikki koska Roope kohtelee alkuperäisasukkaita pahasti ja on muuttunut ilkeäksi ja ahneeksi. Saattaa tietysti olla, että kaikki nämä jutut olivat myös syynä sensurointiin, ja varmasti haitilaisuskomusten käyttäminen tarinassa saisi itsessään kritiikkiä monesta syystä. Ehkä teosta ei tosin enää aiotakaan julkaista, ainakaan toistaiseksi? Sarjakuvat eivät ole Disneylle mikään pääasiallinen rahasampo, joten niiden kohdalla on helpompi tehdä eleitä että "kyllä me otamme tämän asian vakavasti". Toistaiseksi Disney ei nimittäin ole poistamassa vanhoja elokuviaan levityksestä.

Toisin kuin vanhemmasta Disney-tuotannosta, Rosan sarjakuvien sisällöstä ei silti kai sinänsä löydä mitään varsinaisesti rasistista, jos ei oteta huomioon hahmojen stereotyyppistä ulkonäköä ja muuta sellaista mitä ei nähty vuosikymmeniä sitten. Tarinoissa nimittäin tehdään hyvin selväksi että Roope on se joka on väärässä. Mutta esimerkiksi Tolkien sen sijaan on jo ongelmallisuudessaan ihan toista luokkaa. En ole kuitenkaan kuullut, että fantasiakirjallisuuden puolella oltaisiin vielä tekemässä muutoksia. Liekö Tolkien liian iso juttu muutettavaksi, vai alkaako kohta ilmestyä uusia versioita myös fantasiakirjallisuuden klassikoista?

kyty post=66752 kirjoitti: Kirjojen sensuroiminen tuntuu olevan taas tapetilla. Samaan aikaan kun konservatiivinen kirjasensuuri lisää USA:ssa kierroksia, liberaalimpi väestö on ottanut hieman kevyemmän lähestymistavan ja poistaa vanhoista kirjoista yksittäisiä lauseita ja sanoja. Seuraavaksi listalla on näemmä Agatha Christie .
 

Pari suomalaisprofessoria näkee tällaisen sensuroinnin ongelmallisena.  Parempi että Suomessa näin päin, koska nykyään amerikkalaisessa yliopistomaailmassa paremminkin sensuroimattomuus on alettu nähdä ongelmallisena. Tosin siellä kyllä paine sensurointiin taitaa tulla ennen kaikkea aktivistiopiskelijoilta, mutta käsittääkseni hallinto usein myötäilee heitä.

American Library Association raportoi , että kirjastokirjojen sensurointiyritykset Yhdysvalloissa nousivat uuteen huippulukemaan viime vuonna. Kohteena ovat ennen kaikkea sateenkaariaiheet, joten oletettavasti vastuussa on etenkin konservatiivioikeisto. Tosin en ole välttämättä sitä mieltä, että kirjojen poistamista yksittäisen koulun kirjastosta tmv. tulisi kutsua sensuuriksi. Ainakin mittakaava on varsin pieni. Jos taas sensuurilla tarkoitetaan yrityksiä vaientaa jokin kirjailija kokonaan tai estää jonkin teoksen julkaiseminen kirjailijan tarkoittamassa muodossa, aiheet voisivat olla varsin erilaisia ja samoin kiihkeimmät sensuurin vaatijat.

Mutta esimerkiksi Tolkien sen sijaan on jo ongelmallisuudessaan ihan toista luokkaa. En ole kuitenkaan kuullut, että fantasiakirjallisuuden puolella oltaisiin vielä tekemässä muutoksia. Liekö Tolkien liian iso juttu muutettavaksi, vai alkaako kohta ilmestyä uusia versioita myös fantasiakirjallisuuden klassikoista?

No Rings of Power -sarjahan kuulemma (= en ole katsonut) on Tolkienin maailman muuttamista wokempaan suuntaan ja sarjan tekijät ilmoittivat, että heidän mielestään fantasian pitää kuvastaa maailmaa, jossa elämme nykyään. Itse kirjoihin koskemiseen on ehkä isompi kynnys, mutta kukapa tietää...

Fiktiivi post=66756 kirjoitti: Pari suomalaisprofessoria näkee tällaisen sensuroinnin ongelmallisena.  Parempi että Suomessa näin päin, koska nykyään amerikkalaisessa yliopistomaailmassa paremminkin sensuroimattomuus on alettu nähdä ongelmallisena. Tosin siellä kyllä paine sensurointiin taitaa tulla ennen kaikkea aktivistiopiskelijoilta, mutta käsittääkseni hallinto usein myötäilee heitä.

Amerikan piirien vaikutus näkyy vahvasti myös Suomessa, ainakin taide- ym piireissä jotka ovat perinteisesti olleet liberaalimpia. Sitä oikeastaan mietin... meillä on jo nyt paljon uusia kirjailijoita, jotka kirjoittavat taatusti nyky-yleisölle suunnattuja ja sopivia teoksia. (Se ovatko nekin ongelmallisia kymmenen vuoden kuluttua on sitten toinen asia.) Miksei uusia kirjoja markkinoitaisi enemmän sen sijaan että sensuroidaan ja muutellaan loputtomiin vanhoja?

Eiväthän ne edes oletettavasti muutenkaan kiinnosta ainakaan niitä nykylukijoita joille kynnyskysymys on se saako ikävä hahmo kutsua ulkomailla lapsia rumiksi tai pitääkö jokin hahmo kuvata "valtavaksi" "lihavan" sijaan, puhumattakaan vanhoissa kirjoissa olevista vanhoista asenteista, maailmankuvasta ja rasistisesta kielenkäytöstä? Uudempia kirjoja joissa tällaisia ei ole löytyy kuitenkin pilvin pimein.

Muumisarjakuvistakin saatiin uusintapainoksissa osittain sensuroimattomat versiot, mutta kasvaako paine niidenkin sensurointiin uudestaan? Esimerkiksi itsemurhayritys, murhayritys, kaksintaistelut ja villisian tappaminen eivät välttämättä istu enää kaikkien huumorintajuun, varsinkin kun miestään etsimään tullut villisika vielä toteaa kuolleen miehensä olleen tylsimys, niin ettei tässä mitään varsinaista vahinkoa tapahtunut. Muumisarjis ei ollut alun perin varsinaisesti lapsille, mutta Muumit brändinä ovat sitä hyvin vahvasti.

Tosin en ole välttämättä sitä mieltä, että kirjojen poistamista yksittäisen koulun kirjastosta tmv. tulisi kutsua sensuuriksi. Ainakin mittakaava on varsin pieni. Jos taas sensuurilla tarkoitetaan yrityksiä vaientaa jokin kirjailija kokonaan tai estää jonkin teoksen julkaiseminen kirjailijan tarkoittamassa muodossa, aiheet voisivat olla varsin erilaisia ja samoin kiihkeimmät sensuurin vaatijat.

Vaikka mittakaava on pienempi, niin kyllähän tuo sensuurilta tuntuu, tai on vähintään todella huolestuttava kehityssuunta. Kertoo huonoa jos lapsille ja nuorille ei haluta kertoa rasismista, vähemmistöistä ja vaikka juutalaisvainoista, varsinkin kun USA:n kirjastolaitos ei ole samanlainen kuin täällä eikä kaikilla ole mahdollisuutta lainata tai ostaa teoksia.

    kyty post=66763
        Amerikan piirien vaikutus näkyy vahvasti myös Suomessa, ainakin taide- ym piireissä jotka ovat perinteisesti olleet liberaalimpia. Sitä oikeastaan mietin... meillä on jo nyt paljon uusia kirjailijoita, jotka kirjoittavat taatusti nyky-yleisölle suunnattuja ja sopivia teoksia. (Se ovatko nekin ongelmallisia kymmenen vuoden kuluttua on sitten toinen asia.) Miksei uusia kirjoja markkinoitaisi enemmän sen sijaan että sensuroidaan ja muutellaan loputtomiin vanhoja?

Siinäpä kysymys. Jos kirjallisuus menneisyydessä oli etuoikeutettujen valkoisten tunkkainen sisäpiiri, tokihan uuden kirjallisuuden pitäisi olla merkittävästi vanhaa parempaa? (Enkä kyllä epäilekään, etteikö tämän hetken kirjallisuudessa pääsisi ääneen monimuotoisempi kirjoittajakunta kuin vielä sata tai 50 vuotta sitten.) Käy mielessä, että tässä asiassa edistyksen etujoukko ei luota omaan aatteeseensa. Miksi käyttää aikaa vanhan kirjallisuuden muutteluun, jos uuden aallon monimuotoisempi kirjoittajajoukko lyö menneisyyden pölyiset elitistit tuota pikaa laudalta?

Asiassa voi toki olla myös taloudellisia näkökohtia. Uusintapainokset vanhoista klassikoista varmaan vähentävät kustantajien riskejä täysin uusiin kirjoittajiin verrattuna. Aika iso osa kirjoja ostavasta yleisöstä ei varmaan myöskään seuraa uutta kirjallisuutta kovin tarkasti, mutta tietää vakiintuneita nimiä. Ehkä sensuurikohut voivat myös lisätä myyntiä, kun tietty porukka ostaa mielenosoituksellisesti sensuroidun version, jotta natsit eivät voita, ja sitten toiselle porukalle voi myydä myöhemmin sensuroimattoman... ja kaikki mediaa seuraavat ainakin huomaavat, että taas on painoksia julkaistu.

        Vaikka mittakaava on pienempi, niin kyllähän tuo sensuurilta tuntuu, tai on vähintään todella huolestuttava kehityssuunta. Kertoo huonoa jos lapsille ja nuorille ei haluta kertoa rasismista, vähemmistöistä ja vaikka juutalaisvainoista, varsinkin kun USA:n kirjastolaitos ei ole samanlainen kuin täällä eikä kaikilla ole mahdollisuutta lainata tai ostaa teoksia.

Koulujen kirjastoissa ei yleensäkään liene kaikkea aikuisempaan makuun sopivaa aineistoa, eikä sitä yleensä pidetä sensuurina ainakaan samassa mielessä kuin kirjojen kieltämistä aikuisten osastolta tai kirjakaupoista. (Eikä kirjaston aikuisten osastollakaan ole kaikkea, mitä saa laillisesti julkaista.) En ole siksi ihan varma, pitäisikö kaikkia pyyntöjä aineiston poistamisesta pitää sensuuriyrityksinä ja missä määrin on minun asiani ottaa kantaa siihen, millaisten arvojen pohjalta jenkit lapsiaan kasvattavat. Myönnettäköön, että kuvio muuttuu, jos koulun kirjasto on tosiaan ainoa kirjasto paikkakunnalla tmv. Omasta näkökulmastani toki ei näytä hyvältä, jos vanhemmat yrittävät esimerkiksi siivota kaiken tiedon seksuaalivähemmistöistä pois lasten silmistä.
 

Tämän päivän Kulttuuricocktailissa oli tästä aiheesta juttua: areena.yle.fi/1-63847920

Esiin nousi hyviä pointteja puolesta ja vastaan, vaikka yhtäkään täysin kirjojen muuttelua vastustavaa ei keskustelussa ollutkaan. Tapauskohtaisesti siis, ja paljon sen mukaan onko kirja lapsille vai aikuisille. Yhtenä toiveena oli että kirjoissa ei olisi loukkaavaa sisältöä, sillä nuoret lukisivat ehkä enemmän jos voisivat luottaa siihen että kirjat ovat turvallisia ja lasten ja nuorten lukeminenhan on vähentynyt. Esiin nousi myös se pointti ettei historiaa voi siloitella liikaa, osittain sen takia että sitä pitää ymmärtää, osittain siksi että lapsille ja nuorille pitää antaa työkalut tunnistaa rasismi joten kaikkea hankalaa ei voi sen takia täysin poistaakaan. Että olisi tärkeää erottaa toisistaan esimerkiksi rasistinen kirja ja rasismia käsittelevä kirja, mikä on keskusteluissa välillä mennyt sekaisin.

Tuli myös esiin että nykykirjailijoilla on mahdollisuus käyttää neuvonantajia/esilukijoita (unohdin mitä termiä ohjelmassa käytettiin) jotka voivat tarkistaa etukäteen onko tekstissä jotain loukkaavaa tai ovatko henkilöhahmot ja heidän ajatuksensa oikein kuvattuja.
Tässäkin on toki se että kukin kokemusasiantuntija voi tarkistaa asiat lähinnä omasta näkökulmastaan ja osittain sen pohjalta mitä he tietävät omien piiriensä ajattelevan, mutta se ei täysin eliminoi sitä että teksti saattaa sitten kuitenkin loukata jotakuta muuta. Vähentää riskiä, toki. Tämähän näkyi mm vanhassa keskustelussa siitä, saako valkoinen amerikkalainen käyttää kiinalaista mekkoa vai ei: osa kiinalaistaustaisista oli sitä mieltä että ei, se on loukkaavaa, ja osa taas sanoi että kyseessä on pelkkä muotimekko johon ei liity mitään pyhää ja niitä myydään Kiinassa turisteille. Itse en suomalaisena voinut tietää ketä olisi asiassa pitänyt kuunnella, mutta aloin jo silloin pohtia ettei asia ole niin yksinkertainen kun yrittää pohtia mikä on loukkaavaa ja mikä ei: jos saa luvan yhdeltä ihmiseltä joku muu voikin olla asiasta ihan muuta mieltä - tai päin vastoin. Jälkimmäinen ei tosin ole kirjoissa useinkaan ongelma, sillä harva lukija tietää mitä tekstiin oli alun perin tarkoitus tulla, eikä niin ollen osaa hermostua siitä että jotakin muutettiin turhaan.

kyty post=66848 kirjoitti: Esiin nousi myös se pointti ettei historiaa voi siloitella liikaa, osittain sen takia että sitä pitää ymmärtää, osittain siksi että lapsille ja nuorille pitää antaa työkalut tunnistaa rasismi joten kaikkea hankalaa ei voi sen takia täysin poistaakaan. Että olisi tärkeää erottaa toisistaan esimerkiksi rasistinen kirja ja rasismia käsittelevä kirja, mikä on keskusteluissa välillä mennyt sekaisin.
 

Mennyt tai "mennyt"... Välillä tuntuu, että asioita tulkitaan tahallaan huonoimman mukaan, eli jos kirja on jollakin tavalla tulkittavissa rasismia sivuavaksi, se tulkitaan rasistiseksi. ( Tämä ei sinänsä ole internet-ajan ilmiö. ) Toisaalta myötämielisempi tulkinta voisi olla, että painetun sanan aikakauteen liittyvä pohdiskeleva ja rauhallinen tulkinta jää helposti pois somessa, joka vertautuu enemmän suullisen kulttuurin välittömyyteen, joka on ennen vanhaan synnyttänyt "siinä paha missä mainitaan"-tyyppisiä tabuja. Tästä luin kiinnostavan analyysin vuosi-pari sitten, mutta löydänköhän sen vielä...

Tuli myös esiin että nykykirjailijoilla on mahdollisuus käyttää neuvonantajia/esilukijoita (unohdin mitä termiä ohjelmassa käytettiin) jotka voivat tarkistaa etukäteen onko tekstissä jotain loukkaavaa tai ovatko henkilöhahmot ja heidän ajatuksensa oikein kuvattuja.

Kokemuslukija, englanniksi sensitivity reader. Nämä vaikuttavat olevan iso juttu englanninkielisessä maailmassa tällä hetkellä ja jos tästä ohjelmasta voi jotain päätellä, kaiketi tulossa Suomeenkin.

Tässäkin on toki se että kukin kokemusasiantuntija voi tarkistaa asiat lähinnä omasta näkökulmastaan ja osittain sen pohjalta mitä he tietävät omien piiriensä ajattelevan, mutta se ei täysin eliminoi sitä että teksti saattaa sitten kuitenkin loukata jotakuta muuta. Vähentää riskiä, toki. Tämähän näkyi mm vanhassa keskustelussa siitä, saako valkoinen amerikkalainen käyttää kiinalaista mekkoa vai ei: osa kiinalaistaustaisista oli sitä mieltä että ei, se on loukkaavaa, ja osa taas sanoi että kyseessä on pelkkä muotimekko johon ei liity mitään pyhää ja niitä myydään Kiinassa turisteille. Itse en suomalaisena voinut tietää ketä olisi asiassa pitänyt kuunnella, mutta aloin jo silloin pohtia ettei asia ole niin yksinkertainen kun yrittää pohtia mikä on loukkaavaa ja mikä ei: jos saa luvan yhdeltä ihmiseltä joku muu voikin olla asiasta ihan muuta mieltä - tai päin vastoin. Jälkimmäinen ei tosin ole kirjoissa useinkaan ongelma, sillä harva lukija tietää mitä tekstiin oli alun perin tarkoitus tulla, eikä niin ollen osaa hermostua siitä että jotakin muutettiin turhaan.

Siinäpä se: jos on hajanainen liike, jolla ei ole mitään yhteisesti hyväksyttyjä opinkappaleita, ei ole mitään tahoa, joka voisi vakuuttaa, että tämä asia on nyt woke-näkökulmasta "OK". (Ja jos olisikin, tuskin mikään virallinen tahokaan voisi luvata asiaa kovin monen vuoden päähän tulevaisuuteen.) Sen sijaan kuka tahansa riittävän seuraajamäärän omaava somevaikuttaja voi julistaa, että jokin asia "ei ole OK" ja nostattaa kohun. Lisäksi Twitterissä ym. huomiota lienee vaikea saavuttaa kertomalla, kuinka tosi OK jokin juttu on. Sen sijaan jos saa hyvän kohun aikaiseksi, saa lisää seuraajia, pääsee ehkä perinteiseen mediaan esille jne. Eli kaikki kannustimet ovat tyrmistymisen, syyttämisen ja tuomitsemisen puolella.

Perinteinen*, vielä kymmenisen vuotta sitten sovellettu tapa toimia olisi, että kustantaja toteaa, että kaikkia ei voi miellyttää, yksi valittaja ei välttämättä edusta koko suurempaa joukkoa, ja vasta jos kirjaa vastaan oikeasti osoitetaan mieltä tai se saa tuomion oikeudessa, kirja voidaan vetää myyynnistä.

* Jos nyt puhutaan valistusajan jälkeisistä perinteistä liberaalissa demokratiassa eikä esim. erilaisista väärinajattelijoiden jalkapuuhunlaittamisperinteistä jne. "Kirjoja on aina sensuroitu, ei ole koskaan ollut mitään puhdasta sananvapauden aikaa" -argumentti, mikä aina välillä tulee näissä keskusteluissa esiin, on toisaalta totta, mutta toisaalta "ihmisoikeuksia on aina rikottu" on argumentti, jota woke-porukalta ei kyllä koskaan kuulu muiden asioiden yhteydessä...
 

Jarkko Tontti ottaa kantaa sensitiivisyyslukijoijhin:

Tontti pelkää tulevaisuutta, jossa sensitiivisyyslukijan käytöstä päättää kustantaja eikä kirjailija itse.– Se olisi se shokeeraavaa puuttumista kirjailijan vapauteen. Jos kirjailija haluaa kuvata joitakin ihmisiä jollakin lailla, se on hänen päätöksensä. Joku lukija saattaa olla eri mieltä ja jopa loukkaantua, hyvä, sitten aloitetaan keskustelu. Kiukkuiseen vastineen jälkeen joku ehkä kirjoittaa paremman kirjan, ja näin maailma menee eteenpäin.Erityisen ongelmalliseksi Tontti näkee sen, että Tammi on käyttänyt sensitiivisyyslukijana vihreiden kansanedustajaa Bella Forsgrenia. Forsgren oli yksi kolmesta tarkastajasta, jotka lukivat Joe Bidenin virkaanastujaisjuhlassa yleisön hurmanneen nuoren afroamerikkalaisen Amanda Gormanin runoteoksen Kukkula jolle kiipeämme. The Hill We Climb -runon käänsivät suomeksi runoilijat Aura Nurmi ja Laura Eklund Nhaga.– Olisiko tälle toiminnalle oikeampi nimitys poliittinen ennakkosensuuri? Mitä muuta se on, että poliitikko lukee käsikirjoitusta ja antaa painavan mielipiteensä, että miten saa kirjoittaa? Luulisi, että taiteilijat olisivat tällaista vallankäyttöä vastaan riippumatta omasta poliittisesta kannastaan.

Toive asiantuntijasta tulee kuitenkin yleensä kirjailijalta, Tammen kanssa samaa konsernia olevan WSOY:n lasten ja nuortenkirjaosaston kustantaja Paula Halkola kertoo. Niitä tilataan harkinnanvaraisesti, ja ”suhteellisen harvoin”. WSOY:ssa asiantuntija-arviot tilataan yleensä asiantuntijaorganisaatioilta kuten Setalta.

Itse näkisin, että jos kirjailija haluaa itse käyttää sensitiivisyyslukijaa, asiassa ei ole mitään eettistä ongelmaa. Voin kuvitella, että se voi joskus parantaa kirjaa faktantarkistuksen, oikoluvun tai muunlaisen kustannustoimittamisen tavoin. Toisaalta, koska kirjallisuudessa ei (vielä?) ole kyse pelkästä etiikasta, näen kyllä että estetiikan näkökulmasta liiallisella sensitiivisyyssyynillä voi olla latistava vaikutus. Enkä ole Tontin tavoin lainkaan innoissani ajatuksesta, että poliitikot tai sen puoleen someinfluensserit määrittelevät, mikä on hyväksyttävää kirjallisuutta.

Jenkeissä libertaarien Reason.comin kirjoittaja ottaa myös kantaa:

When The Men, Sandra Newman's sci-fi novel in which everyone with a Y chromosome suddenly vanishes from the face of the earth, came under fire for what critics termed the "transphobic" implication that people with Y chromosomes are men, one of the chief questions was whether the author had engaged a trans sensitivity reader. But when Newman said that yes, she had, the outrage only multiplied. Why had she hired only one sensitivity reader? Did she think this was an excuse?"That only makes it WORSE," one commenter wrote, "because you're claiming you KNOWINGLY did this."Indeed, not even the professionally sensitive are safe when a cancellation comes calling. In 2019, sensitivity reader Kosoko Jackson frantically pulled his own Y.A. debut novel after he was called out for setting a gay romance against the backdrop of the Kosovo War. (As is typical of these controversies, it's hard to parse exactly what Jackson did wrong, but the complaints mainly focused on the offense of "centering" the wrong identity category—in this case, two American boys—in a story set amid a real-life tragedy that mainly affected people of another identity category.)

 

More broadly, the rise of sensitivity reading seems to reflect an obsession with policing language in service of a hypothetical person who is not only maximally sensitive but also not very smart. We've even seen the advent of the first artificial intelligence sensitivity reader, as Google Docs rolled out a new feature designed to help users tailor their work to be more "inclusive." The results were amusingly disastrous; among other things, the bot repeatedly scolded writers for the publication Motherboard to consider changing the publication's name. But the A.I. will eventually learn restraint, as long as users duly let it know when it's overstepping. Human sensitivity readers, on the other hand, will surely be motivated to find increasingly esoteric forms of offense, in accordance with the very human desire to keep themselves in business.

Itse toivoisin, että kirjallisuuden parissa työskentelevät käyttäisivät mielikuvitustaan ennen kaikkea parempien tarinoiden keksimiseen, mutta jos tällaisesta maksetaan, työtähän se toki on sekin.

Ja kuten juttu kertoo, vähemmistöjä edustavat kirjailijatkin voivat joutua sensitiivisyyden kanssa hankaluuksiin, jos kirjoittavat itsestään poikkeavasta vähemmistöstä tai tavalla, joka ei sovi (tyypillisesti valkoisten ja cancellointia pelkäävien) kustannustoimittajien ennakkokäsityksiin vähemmistökirjallisuudesta.
 

Somealustat hyötyvät riitelystä, ja ihmisiä kiinnostaa riitely. En itse ole juurikaan nähnyt esimerkiksi oikeiston kannanottoja omilla feedeillä, mutta sen sijaan joka päivä kuulen mitä joku oikeistolainen/trolli/persu/jne on sanonut, eli heidän sanomansa leviää tehokkaasti jopa vastustajien levittämänä. Onneksi kirjasome menee yleensä positiivisen kautta, ainakin Suomessa. Kuulemma kustannusalalla kyllä välitetään hyvinkin paljon siitä millaista keskustelua esimerkiksi Twitterissä käydään, varmasti erityisesti USA:ssa mutta ymmärsin että myös Suomessa.

Tuo Jarkko Tontin kirjoitus teilattiinkin jo somessa, samoin koko ukko joka on kuulemma sekä populisti että väärä henkilö puhumaan asiasta. Jäin kyllä miettimään sitä kohtaa että Suomessa olisi paljon nuoria jotka eivät löydä samaistuttavaa lukemista, sillä olen kuullut saman väitteen muualtakin. Se ei pidä paikkaansa etteikö Suomessa julkaistaisi monipuolisesti lasten- ja nuortenkirjoja, mutta voi olla että esillä oleva kuva tarjonnasta on suurelta osin sellaista mikä vetoaa enemmän ns. tiedostavaan kansanosaan kuin niihin jotka haluaisivat samaistuttavia kirjoja esimerkiksi metsästyksestä tai urheilusta, jotka mainittiin esimerkkeinä siinä jutussa jota en löydä enää. Urheilusta kyllä on kirjoja, mutta ei ehkä tarpeeksi tai oikeanlaisia. Moni lukemani uusikin nuortenkirja on ollut hyvin perinteistä osastoa, eikä niissä ole ollut mitään sellaista minkä kuvittelisi karkottavan kaikki tiedostavien piirien ulkopuoliset lukijat, jos ei nyt lasketa sitä että usein jos mainitaan esimerkiksi maito, nykykirjoissa tähdennetään sen olevan esimerkiksi kauramaitoa.

Sitten taas toisaalta vaikka en sinänsä usko sensuuriin, niin uskon itse että lasten- ja nuortenkirjojen pitäisi olla jollain lailla jos ei kasvattavia niin ainakin... mitä sanaa tässä pitäisi käyttää? Entisaikojen tervehenkinen linnunpesien ryöstely sun muu vastaava voi minun puolestani jäädä sinne 50-luvulle, enkä ole varma siitäkään onko nykyisen luontokadon aikaan kovin järkevää kirjoittaa lapsille kirjoja esimerkiksi metsästyksestä kivana ja ekologisena harrastuksena, koska niitä luonnoneläimiä ei tosiaan ole enää kovinkaan paljon verrattuna ihmisten määrään. Tai vaikka turkistarhauksesta, uskonnollisista näkemyksistä luonnonhistoriasta kirjoitettuna tietokirjaksi, tai jostain muusta vastaavasta vaikka osa kansasta voisikin niihin samaistua. Eli ei tuntuisi fiksulta kirjoittaa nuorille kirjoja jotka eivät esimerkiksi jaa tutkijoiden käsityksiä, vaikka epäilemättä löytyy monia jotka nimenomaan haluaisivat lukea sellaisia. Kaipa tämä tarkoittaisi sitä että puollan itsekin sensuuria kun en lämpene ajatukselle? Toisaalta eipä lasten kuvakirjoissa opeteta enää kovin mielellään esimerkiksi kiusaamisen olevan kivaa tai ettei luontoa tarvitse suojella, ja tästä kumpuaa myös se että Peppi Pitkätossusta poistettiin n-sana.

Lisäys: Hassu sattuma, heti tämän kirjoitettuani näin Twitterissä keskustelun, jossa moni latino sanoo ettei pidä Speedy Gonzalesia tai sombreropäistä Mariota loukkaavana, ja useampi keskustelija ilmaisi ärtymyksensä siitä että jenkeissä leimataan kaikki muiden puolesta loukkaavaksi. Tämä tuli minulle uutena asiana, mutta ilmeisesti Speedy poistettiin kertaalleen loukkaavana mutta jouduttiin tuomaan takaisin meksikolaisten suututtua asiasta.

Tontin kommentteja voisin kyllä minäkin sanoa populistisiksi siinä mielessä, että ei minusta kaikki vihapuheeksi kutsuttu ole vain "punavihreän eliitin" asiallista kritiikkiä, vaan kyllä netissä on vaikka kuinka täysin asiatonta öyhötystäkin. Punavihreä eliitti yleensä käsitteenäkin on vähän kyseenalainen, koska eliittiyttä mitataan rahalla tai poliittisella vallalla, eliitti on kyllä pääosin ihan muuta kuin punavihreitä kalliolaisia. Jos puhutaan kulttuurieliitistä joka lausuu arvovaltaisia mielipiteitä siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta, punavihreys lienee osuvampi määre.

Tässä asiassa tuntuu olevan liioittelua puolin ja toisin: punavihreissä kirjallisuuspiireissä pelätään, että lukijat hurahtavat rasismiin ja vihaan jos lukevat romaanista jonkin ongelmallisen ilmaisun. Tontti taas pelkää, että kulttuurieliitin poliittiset näkemykset määräävät, mitä Suomessa saa julkaista. Nuortenkirjallisuudesta en osaa sanoa, koska en seuraa sitä, mutta totta kyllä on että ainakin aikuisille Suomessa julkaistaan aika monipuolisesti kirjallisuutta ja huomattavan suuri osa on sellaisia, jotka eivät kiinnosta kulttuurieliittiä eivätkä niiden tekijät ja lukijat mitään kulttuurieliitin hyväksyntää kaipaakaan. Jos katsoo vaikka Tontin esseekokoelman julkaisseen Docendon uutuuksia, siellä on esim. tällaisia nimekkeitä:

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus
"Ottakaa ryssiltä aseet" - Kenraali Uno Fagernäsin sodat
Marsalkan muskettisoturit
Prosenttimies: Bikerin tarina
Uuno on numero yksi

Jotenkin epäilen, että näitä ei ole ideoitu hipsterikahvilassa eikä sensitiivisyysluettu.

Jos lukisin itse Marski-Putin-Hitler-sota-rikos-vakoilu-osaston kirjallisuutta, en olisi hirveän huolissani woke-henkisestä sensuurista, koska sille ei ole mitään kaikupohjaa lukijakunnassa. Spefipiireissä kuitenkin punavihreillä näkemyksillä on huomattavasti painoarvoa ja fandomissa ihmisiä jotka haluavat käydä kulttuurisotaa ja voittaa taistelun taantumusta vastaan. Siksi spefin osalta otan asian vähän vakammin. Litfic-piireissä kysymys on tietysti epäilemättä vielä isompi.
 

Fiktiivi post=66886 kirjoitti: Punavihreä eliitti yleensä käsitteenäkin on vähän kyseenalainen, koska eliittiyttä mitataan rahalla tai poliittisella vallalla, eliitti on kyllä pääosin ihan muuta kuin punavihreitä kalliolaisia. Jos puhutaan kulttuurieliitistä joka lausuu arvovaltaisia mielipiteitä siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta, punavihreys lienee osuvampi määre.

Ylipäätään tuntuu olevan vallalla vähän sellainen käsitys että kaikki kulttuuri-ihmiset kuuluvat jonkinlaiseen "eliittiin" joka toimii vastavoimana "tavallisille" ihmisille. Se kai heijastelee sitä miten vähän Suomessa ylipäätään arvostetaan taidealoja. Jopa tekoälykuvista on runsaasti kommentteja tyyliin "viimeinkin kuka tahansa voi tehdä taidetta eikä se ole enää taiteilijoiden yksinoikeus". (Se, onko se sitten taiteen tekemistä jos pyytää jotakuta muuta tekemään kuvan puolestaan onkin sitten taas toinen juttu.)

Mutta mitä sitten tapahtuu jos se perusjamppa kirjoittaa kirjan "tavallisille" ihmisille ja saa sen ison kustantajan kautta julki? Muuttuuko hän sitten kulttuurieliitiksi? Miksi esimerkiksi joku Trump ei oikeistolaisten mielestä ole eliittiä mutta joku lastenkirjailija on?

Jos lukisin itse Marski-Putin-Hitler-sota-rikos-vakoilu-osaston kirjallisuutta, en olisi hirveän huolissani woke-henkisestä sensuurista, koska sille ei ole mitään kaikupohjaa lukijakunnassa. Spefipiireissä kuitenkin punavihreillä näkemyksillä on huomattavasti painoarvoa ja fandomissa ihmisiä jotka haluavat käydä kulttuurisotaa ja voittaa taistelun taantumusta vastaan. Siksi spefin osalta otan asian vähän vakammin. Litfic-piireissä kysymys on tietysti epäilemättä vielä isompi.

Olen veikannut että sotakirjallisuuden lukeminen on nykyään muutenkin taas hyväksytympää, ja kaikenlaiset "miten ymmärtää Venäjän toimintaa"-tyyppiset kirjat ovat olleet kovassa huudossa. Eihän siitä ole kauaa kun oltiin heti syyttelemässä russofobiasta jos Venäjän näki minkäänlaisena uhkana länsimaille, ja nyt... no, niin. Mutta kaikenlaiset sota-aiheet kuuluvat muutenkin siihen osastoon joka tarvitsee vähintään sisältövaroitukset, joten täysin turvallisiksi niitä ei saa mitenkään, jo pelkästään aihepiirin takia. Mutta muutenkin on totta että koko osasto on immuuni sensitiivisyyskritiikille, koska se ei liiku samoissa piireissä.

Spefiosastolla on tosiaan paljon suurempi riski siitä mitä muut sanovat ja miten suhtautuvat, mainehaitta ja paine muuttaa tekstiä voi olla hyvinkin iso vaikka alkuperäinen ongelma olisikin suht mitätön ja somekohu olisikin alun perin alkanut yksittäisen aktivistin ylitulkinnasta. Mutta tuollaisissa tilanteissa mikään ei auta. Jopa ihmisten mielestä väärin lausuttu anteeksipyyntö voi pahentaa tilannetta, puhumattakaan asian selittelystä. Tekee hallaa koko asialle että samalla puolella olevat ihmiset ovat koko ajan toistensa raiveleissa kiinni. Mutta tämäkin kaikki korostuu nimenomaan englanninkielisellä puolella ja erityisesti USA:sta vaikutteita saaneiden aktivistien taholla. Vaikka suomalainen kultuuriväki paheksuu somessa kaikenlaista, en muista että täällä olisi piireissä ollut koskaan tapauksia missä muut kirjailijat alkaisivat maalittaa jotakuta sen takia että tämä on tehnyt pienen töppäyksen. Vaikka tietysti USA:n keskustelu vaikuttaa täällä paljon.

Ylipäätään tuntuu olevan vallalla vähän sellainen käsitys että kaikki kulttuuri-ihmiset kuuluvat jonkinlaiseen "eliittiin" joka toimii vastavoimana "tavallisille" ihmisille. Se kai heijastelee sitä miten vähän Suomessa ylipäätään arvostetaan taidealoja. Jopa tekoälykuvista on runsaasti kommentteja tyyliin "viimeinkin kuka tahansa voi tehdä taidetta eikä se ole enää taiteilijoiden yksinoikeus". (Se, onko se sitten taiteen tekemistä jos pyytää jotakuta muuta tekemään kuvan puolestaan onkin sitten taas toinen juttu.)

Mutta mitä sitten tapahtuu jos se perusjamppa kirjoittaa kirjan "tavallisille" ihmisille ja saa sen ison kustantajan kautta julki? Muuttuuko hän sitten kulttuurieliitiksi? Miksi esimerkiksi joku Trump ei oikeistolaisten mielestä ole eliittiä mutta joku lastenkirjailija on?

Siinäpä kysymys, jota on varmasti mietitty taholla sun toisella viime vuosina... Kiinnostavimpia selityksiä, mitä minulle on tullut vastaan, on bloggaaja Michael O. Churchin hahmotelma Amerikan luokkajärjestelmästä . Lyhyesti Church jakaa yhteiskunnan kolmeen tikapuuhun, jolla ihmiset tavoittelevat sosiaalista nousua. Työväen tikapuulla nousee, kun painaa ahkerasti duunia. Menestystä mitataan rahalla, ei esim. "hyvällä maulla" tai "sivistyksellä". Lukeneiston (gentry) tikapuulla noustaan koulutuksella ja itsensä kehittämisellä ja menestys tarkoittaa esimerkiksi mielenkiintoisia projekteja töissä tai kulttuurillista vaikutusvaltaa. Eliitille puolestaan merkitsee omistaminen eikä sitä erityisemmin kiinnosta tehdä numeroa itsestään. Tikapuiden ulkopuolella näköalaton alaluokka koettaa pärjäillä. Analyysi on erityisen kiinnostavaa luokkien suhteiden kuvailussa:

The relationship between the Gentry and Elite is one of open rivalry, and that between the Gentry and Labor is one of distrust. What about Labor and the Elite? That one is not symmetric. The Elite exploit and despise Labor as a class comprised mostly of “useful idiots”. How does Labor see the Elite? They don’t. The Elite has managed to convince Labor that the Gentry (who are open about their cultural elitism, while the Elite hides its social and economic elitism) is the actual “liberal elite” responsible for Labor’s misery over the past 30 years. In effect, the Elite has constructed an “infinity pool” where the Elite appears to be a hyper-successful extension of Labor, lumping these two disparate ladders into an “us” and placing the Gentry and Underclass into “them”.

Eli vaikkapa Trump on tietenkin rahan ja vallan suhteen ehdottomasti eliittiä, mutta koska hän halveksii avoimesti lukeneiston arvoja ja tapoja, hän näyttää monen työväen maailmassa elävän silmissä "meikäläiseltä". Osa lukeneistosta, kuten vaikka taiteilijat, puolestaan tienaavat huonommin kuin työväki, mutta voivat näyttää "eliitiltä", koska liputtavat avoimesti työväestä poikkeavien arvojen puolesta.

Suomeen soveltaisin tätä analyysia niin, että Suomessa on perinteisesti ollut pienempi eliitti ja tasaisempi varallisuuden jakautuminen, mitä hyvinvointivaltio tietysti vielä tasasi, joten luokkien ristiriidat eivät ole niin jyrkkiä ja niiden välillä on helpompi siirtyä. Näkisin kuitenkin samantapaisen perusdynamiikan täälläkin.

Kirjallisuuteen soveltaen joku perusjamppa voi kirjoittaa vaikka menestyneitä viihdedekkareita, romantiikkaa tai juoppohullun päiväkirjoja, mutta niillä voi tehdä kuinka paljon rahaa tahansa pääsemättä silti "oikeiden kirjallisuuspiirien" viini&juusto-iltamiin tai taideapurahaa nauttimaan. Kirjallisuuspiireissä ansioituminen ei puolestaan liity juurikaan kansansuosioon. Sitten lukevan yleisön perusjamppa tai -jampatar esim. tarttuu johonkin palkittuun runoteokseen, ei ymmärrä siitä mitään ja toteaa että runous on todellisuudesta vieraantuneen eliitin juttu, tietämättä ollenkaan että runoilija luultavasti tienaa huomattavasti vähemmän kuin hän itse sorvin ääressä. Sama jamppa/tar voi nähdä jonkun punavihertävän kulttuuri/somevaikuttajan tai poliitikon mediassa useinkin mutta Antti Herlinin ehkä kerran vuodessa jos silloinkaan, joten on vaikea hahmottaa että Herlinin miljardeilla on oikeasti enemmän vaikutusvaltaa kuin jollain influensserilla tai rivikansanedustajalla.

No, meni ehkä vähän kirjallisuuden ulkopuolelle...

Tuo kuulostaa ihan järkeenkäyvältä, eli "eliitti" on enemminkin sivistyneistöä ja kouluttautunutta väkeä, ei niitä joilla on eniten rahaa ja sitä kautta valtaa. Se menee kyllä hyvin yksiin sen kanssa miten Suomessakin on perinteisesti inhottu lukeneita ja kulttuuria kuluttavia ihmisiä. Olisikohan kyse myös siitä etteivät ihmiset tykkää jostakusta, joka tietää jostain asiasta heitä enemmän, tai jonka ainakin kuvitellaan kuvittelevan että hän tietää asioista paremmin...

Eihän siitä ole kauaa kun kirjallisuuden kuluttaminenkin nähtiin täällä ajanhukkana. Sehän on näkynyt persujenkin ulosannissa, jossain vaiheessa vain klassista, "suomalaista" taidetta olisi pitänyt arvostaa - huolimatta siitä, että joku Akseli Gallen-Kallelakin oli omana aikanaan nuori uudistaja ja taidemuseot perinteisine taidekokoelmineen on perinteisesti käsitetty juuri niiksi kulttuurieliitin paikoiksi. Sellaisksi missä käyvät vanhat turkkeihin pukeutuvat rouvat jotka juovat illalla shampanjaa oopperan väliajalla. Museot eivät ole sitä enää, mutta eipä kaikki nykytaidekaan ole huonoa apurahataidetta tai kulttuuri pelkkää oopperaa ja taidemaalauksia.

Mitään kovin yksinkertaista vastausta tuohon tuskin on, koska kulttuuri mielletään silti yhä niin usein nimenomaan raharikkaiden oopperoiksi sun muiksi eikä tajuta että vaikka kännykkäpeli tai lehden sarjakuvastippi kuuluvat samaan kulttuurin kenttään. Sitten taas toisaalta toinen porukka mieltää kulttuurin köyhien taiteilijoiden apuraha- ja galleriajutuksi, jolla ei ole arvoa, jossa ei liiku rahaa, tai vähintään pitäisi kannattaa vain sitä omasta mielestä oikeaa kulttuuria. No, olen kyllä samaa mieltä siitä että Suomessa ei harmittavasti osata arvostaa mitään ns. liian kaupallista, mutta se liittyy sitten muuhun eivätkä kulttuurieliitin apurahat ja kaupallinen viihde sulje toisiaan pois. Pikemminkin molemmat kärsivät samasta kulttuurivihamielisyydestä ja vähättelystä.
 

Niin, voi myös olla että oma näkemykseni on liiankin pessimistinen. Vaikka olivatkin maalta kotoisin, omat isovanhemmat olivat juuri sitä oopperoissa käyvää sivistyneistöä, joka luki paljon kirjoja. Mutta jostain syystä samaan aikaan lukeminen nähtiin silti ajanhukkana. Kai se oli sitten eri asia lukea fantasiaa kuin Finlandiapalkittua teosta tai maailmanhistorian klassikkoa.

Maaseudullahan kirjojen lukeminen ei aikanaan ollut yhtä hyväksyttyä kuin kaupungissa. Nämä asenteet taitavat vaikuttaa edelleen, ja näiden sivistyneistöä vihaavien pienten ihmisten keskuudessa on ollut suorastaan ylpeyden aihe jos ei ole lukenut mitään. Jenkeissä tämäkin on toki korostetumpaa kuin Suomessa. Maallakin lapset laitettiin vähintään jonnekin kiertokouluun ja lukutaitoa pidettiin kai yleisesti hyvänä asiana, vaikka ainoa hyväksytty kirja olisikin ollut Raamattu. Mutta kaikilla ei tainnut olla varaa tai mahdollisuutta käydä koulua, ainakaan tarpeeksi, mikä on voinut osaltaan vaikuttaa siihen että sivistyneistöön suhtauduttiin nurjasti.

Tietysti sitä eli itse varmaankin jonkinlaista kirjallisuuden kulta-aikaa. Nuoremmista taas huomaa jo ettei luetun ymmärtäminen ole aina kovin hyvällä tolalla ja sanavarastokin on suppea. Siis jopa sellaisten ihmisten kohdalla jotka kuuluvat siihen kaupunkien "sivistyneistöön" ja jotka melko varmasti omassa lapsuudessa olisivat otsa rutussa tavanneet puoli sivua ensimmäistä lastenromaaniaan ja joutuneet luovuttamaan vain yrittääkseen hetken kuluttua uudestaan.

Minäkin olen kyllä siinä käsityksessä, että kirjojen lukemista on yleisesti ottaen pidetty hyvänä juttuna Suomessa jo hyvän aikaa. Spefipiireissä tosin on joskus valiteltu sitä, että Suomen kirjallisuusperinne ainakin viime vuosisadan osalta on hyvin realismipainotteinen. Eli romaani on hyvä, jos se kuvaa todellisuutta jollain tavalla, mutta täysin tuulesta temmatut mielikuvitustarinat ovat aikuisten lukemistona aavistuksen paheksuttavia.

Oopperamaaksihan Suomea tuskin nyt voi erityisesti sanoa, mutta toisaalta esim. kesäteatteri ei välttämättä ole monessa muussa maassa yhtä iso juttu? Siinäkin tosin varmasti budjettirajoitteistakin johtuen ohjelmisto taitaa painottua jonkin sortin realismiin.

Voi tietysti olla, että suomalaisten suhtautuminen kulttuuriin on aavistuksen välineellinen, siinä missä jossain sivilisaation sydänmailla se on ehkä enemmän itseisarvo. Jotkut väittävät että siellä ei puolestaan nähdä luonnolla samanlaista arvoa kuin Suomessa.

Mutta epäeettisyydestä puhuaksemme, Ylkkäri näyttää käsittelevän kirjallisuuden epäeettisyyttä useammankin artikkelin voimalla tänä keväänä. Ensinnäkin kolumnisti pohtii, onko eettistä vaihtaa historiallisessa draamassa valkoisia aristokraatteja mustiksi.

Representaatio ei ole itseisarvo. Diversiteettiä ei voi liimata edes fiktiossa värisokeasti tarinan päälle ilman, että se herättää poliittisia ja eettisiä kysymyksiä: Millaista vähemmistöhistoriaa Bridgertonin musta aristokratia peittää samettiin ja timantteihin, ja millaista kiiltokuvaversiota se tarjoaa tilalle? Miksi emme halua kertoa todenmukaisia tarinoita, joissa muutkin kuin valkoiset ovat keskiössä? Netflix on perustellut sarjan roolitusta inkluusiolla. Jos syy todella on monimuotoisuuden iloinen lisääminen, on syytä pohtia, miksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt loistavat sarjassa poissaolollaan. Homorakkautta tuon ajan Briteissä oli varmasti. 

Toukokuussa 2023 luimme siis Ylkkäristä, että representaatio ei ole itseisarvo, joten ehkä jokin tuuli on kääntymässä...

LIsäksi käsitellään true crimea.

Rikolliset keskiöön nostavia kertomuksia kritisoidaan, sillä ne ovat täynnä eettisiä ongelmia: pääsevätkö rikolliset selittämään tekojaan yleisölle kritiikittä? Tarinat myydään Ranta-ahon kaltaisilla ”pahoilla pojilla”, ja poliisi pelkää true crimen tekevän rikollisen elämäntavan ihannoimisesta hyväksyttyä. 

Tästä voisi tietysti laajentaa myös "voiko ganstaräpin kuunteleminen olla epäeettistä" -tyyppisiin kysymyksiin, ja kyllähän murha myy tietysti kansan rakastamissa dekkareissakin ja mitenkäs sitten pelit...? Mutta kyllähän ainakin minun mielestäni eettiset kysymykset ovat relevantimpia silloin, kun kyse on oikeista ihmisistä joko uhrien tarinoiden kaivelun kautta tai sitten siten, että liivijengiläinen kertoo tarinansa kirjassa ja tienaa sillä. Tietysti voi ajatella niin, että jos rosmo on lusinut tuomionsa, asia on yhteiskunnan puolesta selvä ja hän voi kirjoittaa kirjoja kokemuksistaan siinä missä kuka tahansa muukin. Mutta... jotenkin tällainen kritiikitön tai jopa ihaileva suhtautuminen alamaailman kuninkaisiin nostaa minulla vähän karvat pystyyn, nousi tämä reaktio sitten etiikasta tai estetiikasta.

Juu, periaatteessa olen sitä mieltä ettei fiktion tarvitse aina olla täysin realistista, mutta ei voi täysin sivuuttaa sitä miten paljon historiallinen fiktio muokkaa ihmisten käsityksiä siitä mitä on oikeasti tapahtunut. Toki kaikenlaiset vaihtoehtotodellisuudet ovat aina kuuluneet esimerkiksi spefiin, mutta yleensä niissä lukijalle on selvää että kyse on nyt vaihtoehtohistoriasta tai täysin eri maailmasta jossa kaikki ei ole samalla tavalla kuin oikeasti. On eri asia jos tehdään historiallinen draamasarja joka on muuten realistinen mutta yksityiskohdissa onkin eroja todelliseen historiaan. Katsojan pitäisi siinä tapauksessa vain itse tietää mikä kaikki on muutettu joko siksi ettei todellisuus ollut tarpeeksi elokuvallista tai siksi että on haluttu muuten muutella tai lisäillä juttuja. Ja tokihan aina voi tehdä tarinan jostain epätodennäköisestäkin asiasta joka olisi voinut tapahtua jos osa ihmisistä ajatteli ajalleen edistyksellisesti, mutta silloinkin ympäröivän maailman on hyvä olla asian suhteen realistinen jos tarina sijoittuu oikeaan aikaan ja paikkaan. Esimerkkinä tulee nyt vaikka mieleen Jessie Burtonin kirjat.

Toisaalta taas tuntuu sekin pahalta, jos vähemmistöasiat käsitellään aina negatiivisen kautta. Jossain vaiheessahan ei olisi saanut tehdä mitään positiivista tarinaa koska aina piti tuoda esiin kärsityt vääryydet. Sinänsä on ihan virkistävää jos vähemmistöistä voidaan kertoa myös positiivisia tarinoita ilman sitä että muistutetaan aina valta-asemasta ja siitä miten mikäkin ryhmä ei siihen kuulu, mutta eikö sitä voisi tehdä muuten kuin vääntelemällä historiaa niin että ihmisille tulee väärä käsitys tai hahmot laitetaan outoon rooliin. Kuten nyt vaikka tuossa kolumnissa mainittu riistäjän asemaan asettaminen.

Mitä true crimeen tulee, rikollisen elämäntavan tai vaikka sarjamurhaajien suoranainen fanittaminen fiktiossa on minunkin mielestäni ongelma. Itse asiassa ärsyynnyin moisista jo vuosikymmeniä sitten. On tietysti luonnollista että ihmisiä kiehtovat kauhujutut ja yleensähän pahikset ovat hahmoina mielenkiintoisempia, mutta välillä raja kauhun ja fanittamisen välillä hämärtyy ja rikollinen elämäntapa joko esitetään tosi siistinä tai murhaajat muita parempina ja älykkäinä superihmisinä. Muistan itse asiassa jo teininä lukeneeni väitteen, että Yhdysvalloissa sarjamurhat olisivat lisääntyneet sen jälkeen kun sarjamurhaajia alettiin fanittaa fiktiossa. Liekö väitteessä perää, en tiedä. Mutta positiiviseen pahisten esittämiseen (vaikkapa Gregory Maguiren kirja Noita, tai leffa Megamind tai mitä näitä nyt on) liittyy se että ko. henkilö tekee parannuksen tai ei ole läpeensä paha. Tai kerrotaan miten hänestä tuli paha, esittämättä asiaa mitenkään tavoiteltavana olotilana. Ja pahiksilla tarkoitan tässä tosiaan niitä ilkeitä noitia tai rikollisia, en harmaalla alueella liikkuvia antisankareita.

kyty post=66948 kirjoitti: Juu, periaatteessa olen sitä mieltä ettei fiktion tarvitse aina olla täysin realistista, mutta ei voi täysin sivuuttaa sitä miten paljon historiallinen fiktio muokkaa ihmisten käsityksiä siitä mitä on oikeasti tapahtunut. Toki kaikenlaiset vaihtoehtotodellisuudet ovat aina kuuluneet esimerkiksi spefiin, mutta yleensä niissä lukijalle on selvää että kyse on nyt vaihtoehtohistoriasta tai täysin eri maailmasta jossa kaikki ei ole samalla tavalla kuin oikeasti. On eri asia jos tehdään historiallinen draamasarja joka on muuten realistinen mutta yksityiskohdissa onkin eroja todelliseen historiaan. Katsojan pitäisi siinä tapauksessa vain itse tietää mikä kaikki on muutettu joko siksi ettei todellisuus ollut tarpeeksi elokuvallista tai siksi että on haluttu muuten muutella tai lisäillä juttuja. Ja tokihan aina voi tehdä tarinan jostain epätodennäköisestäkin asiasta joka olisi voinut tapahtua jos osa ihmisistä ajatteli ajalleen edistyksellisesti, mutta silloinkin ympäröivän maailman on hyvä olla asian suhteen realistinen jos tarina sijoittuu oikeaan aikaan ja paikkaan. Esimerkkinä tulee nyt vaikka mieleen Jessie Burtonin kirjat.

Arvostan kyllä itse autenttisuuteen pyrkivää historiallista fiktiota ja mielestäni historiallisista tapahtumista poikkeavat dramatisoinnin vievät yleensä esim. elokuvia huonompaan suuntaan. Mutta toisaalta katson historiadokkareitakin enkä varmaankaan edusta elokuvayleisön keskiarvoa. Jos katsojien enemmistölle asia ei ole kynnyskysymys, mitä pitäisi tehdä? Ajatusleikkinä voisi tietysti pohtia elokuvatarkastuksen yhteydessä tehtävää historiallisuustarkastusta tyyliin: K16, sisältää historian vääristelyä, ohjelma saattaa järkyttää historian harrastajia ja aiheuttaa perusteettomia uskomuksia historian tunneilla nukkuneissa :)

Toisaalta taas tuntuu sekin pahalta, jos vähemmistöasiat käsitellään aina negatiivisen kautta. Jossain vaiheessahan ei olisi saanut tehdä mitään positiivista tarinaa koska aina piti tuoda esiin kärsityt vääryydet. Sinänsä on ihan virkistävää jos vähemmistöistä voidaan kertoa myös positiivisia tarinoita ilman sitä että muistutetaan aina valta-asemasta ja siitä miten mikäkin ryhmä ei siihen kuulu, mutta eikö sitä voisi tehdä muuten kuin vääntelemällä historiaa niin että ihmisille tulee väärä käsitys tai hahmot laitetaan outoon rooliin. Kuten nyt vaikka tuossa kolumnissa mainittu riistäjän asemaan asettaminen.

Tässähän toki voisi olla mahdollisuus spefille, koska selkeästi oikeasta historiasta erottuvaan steampunk-Britanniaan voisi toki sijoittaa esim. niin paljon mustia ilmalaivaruhtinaita kuin haluaa.


True crimestä Ylen uutispodcastissa: True crime tekee murhista ja rikoksista viihdettä, ja se hyödyttää rikollisia . Tämän mukaan jotkut konnat ovat tienanneet melkoisesti omaelämäkerroillaan. Tämähän on tavallaan (eli tuskin juridisesti, mutta moraalisesti) rikoksilla hankittua hyötyä, koska ilman menestyksekästä kriminaaliuraa näiden tyyppien elämäntarina tuskin kiinnostaisi kovin monia. Lisäksi mainitaan, että true crimessä voidaan jopa opettaa tietyntyyppisten rikosten tekemistä.

Cancelloinnista kiinostuneille suosittelisinkin ensin palkkamurhia, velanperintää ja ryöstöjä tehneiden kirjailijoiden cancelloimista. Sen jälkeen voi katsoa, ovatko ongelmallisiksi tulkitut twiitit hyvä syy yrittää savustaa kirjailija ulos kustantamostaan tmv.
 

Mediassa on keskusteltu suomalaisen journalismin jännästä naisesta Maria Pettersonista ja hänen kirjastaan Suomen historian jännät naiset, jonka tekijänoikeusneuvosto totesi rikkovan tutkijoiden moraalisia oikeuksia.

Epäeettisyyttä on siis tapahtunut, paitsi ehkä Pettersonin ja hänen kustantajansa mielestä. Rajoittuukohan tässä epäeettisyys tekijään ja kustantajaan, vai onko lukijakin osasyyllinen? Itse en plagiointia sisältävää kirjaa ostaisi - tosin päätös on tässä tapauksessa helppo, koska tätä kirjaa olisin tuskin ostanut muutenkaan. Ja toisaalta - onko lukijan velvollisuus seurata kirjakohuja, jotta tietää missä kirjassa on mahdollisesti plagioitua sisältöä?

Vaikka tietokirjan käsite on ehkäpä kokenut nykyaikana inflaation, kyllä niissä pitäisi minusta jokin roti olla, ainakin sen suhteen että lähteet merkitään oikein. Tekijänoikeusneuvoston lausunnostahan ei ymmärtääkseni tule mitään suoranaisia seurauksia, vaan aika näyttää miten tietokirja-ala toimii jatkossa lähdeviitteiden suhteen.