Mitä olet viimeksi lukenut - arvioita kirjoista

Sally Green - Puoliksi paha

Jotenkin tämä kirjan kansi sekä tarinan juoni saivat minut varaamaan kirjan kirjastosta. Suhteellisen helppolukuisen ja yksinkertaisen tarinan kanssa vierähti aikaa yllättävän vähän joskin alkuun tarina oli jotenkin todella outo ja hassusti kirjoitettu. Alun jälkeen tarina lähtee rullaamaan ja rullaakin pitkälti paikoillaan koko kirjan ajan. Minä ainakin ennätin kyllästyä jo välillä koska tässä ei tullut esille mitään uutta vaan pelkästään sitä saman jankkaamista. Loppua kohden tarina alkoi taas edetä, tahmaisesti, mutta kuitenkin. Samalla taas minulle tuli sellainen olo, että jotkin tapahtumat sivuutettiin liiankin nopeasti. Hiukan ristiriitainen kirja, josta en oikein osaa sanoa mitään nokkelaa. En oikein päässyt edes päähenkilöön käsiksi vaikka hänestähän tämä kertoi. Lisäksi kirja oli paikoitellen vähän jopa raakakin koska se kuvaili noitien julmia tekoja toisilleen ja joista Nathankin sai osansa. Kummallinen kirja kaiken kaikkiaan, mutta luulenpa, että aion katsastaa seuraavankin osan.


Veronica Roth - Kapinallinen

Minua kieltämättä hiukan jännitti tarttua tähän kirjaan koska olin niin paljon lukenut arvosteluja joissa tätä sanottiin surkeaksi, mutta onneksi kuitenkin luin tämän. On totta, että tämä osa ei ole niin hyvä kuin ensimmäinen, mutta tämä on juonellisesti todella tärkeä pläjäys. Ajottain oli vähän semmoista ylimäärästä pölinää sivuilla, mutta suurilta osin tässä sattui ja tapahtui niin paljon että heikompaa voisi hirvittää. Tässä kirjassa tulee hyvin esiin kirjailijan luoman maailman synkkyys ja julmuus. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja kirjailija on siitä velmu ettei lukija voi todellakaan tietää etukäteen kuka seuraavaksi kuolla kupsahtaa ja minulle tuli tässä vähän vastaan sen myötä muutamia ikäviä yllätyksiä. Tris on tässä kirjassa myös kovapäinen ja melko synkkä. Hän taistelee menneiden kanssa ja yrittää selvitä tulevasta. Loppuun oli saatu vähän yllättävääkin tietoa joten jään mielenkiinnolla odottamaan miten tämä trilogia oikein mahtaa huipentua.

Ysabeau S. Wilce: Flora's Dare

Viime vuonna lukemani trilogian mainio ykkösosa lupaili jotain potentiaalisesti erittäin loistavaa, eikä tämä kakkososa pettänyt odotuksia. Juoni piti otteessaan, kirjoitustyyli oli erinomaista ja kirjan maailma edelleen älyttömän kiinnostava. Mieleen tuli Philip Reeven Kävelevät koneet, koska niitäkin kirjoja lukiessa olisin halunnut tietää enemmän siitä maailmasta, johon ne sijoittuivat.

Alun perin odotin tämän sarjan olevan simppelimpi, sanotaanko nyt vaikka valoisampi ja lapsellisempi (siis tarkoitettu nuoremmille lukijoille kuin mitä luulisin sen olevan tarkoitettu), mutta se onkin paljon synkempi ja monitahoisempi sekä aikuismaisempi. Wilcen kieli on runsasta ja kuvailevaa ja mukana on myös paljon huumoria. Lyhyet luvut edesauttoivat nopeassa tahdissa etenemistä ("Vielä ehtii yhden lukaista...") ja dramaattinen lopetus sai odottamaan kolmatta osaa, joka odottaa hyllyssä, jee!

Jos nyt etsimällä etsii jotain nillitettävää, niin päähenkilön ja hänen bestiksensä nuori ikä. En ole mikään ekspertti, mutta neljätoistavuotiaat eivät ole niin kypsiä. Mutta ei sellaisesta jaksa välittää kun meno on niin messevää! En halua heti tarttua vimppaan osaan, koska sen jälkeen sarja olisi luettu . Panttaan sitä vielä ja sulattelen tätä lukukokemusta.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Sinisalon romaani vie lukijan dystooppiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa yhteiskunta kasvattaa ihmiset tarkasti määriteltyihin rooleihinsa pienestä pitäen. Päähenkilö Vanna harjoittaa kielletyn nautintoaineen, chilin, salakauppaa ja yrittää selvittää sisarensa kohtaloa.

Kirjastosta lainaamani Auringon ydin taisi nököttää hyllyssä pari viikkoa, kunnes vihdoin avasin sen - ja luin koko romaanin yhdeltä istumalta. Kirja koukutti lähes välittömästi ja sai janoamaan lisää. Kiehtovinta romaanissa oli Sinisalon kehittelemä vaihtoehtohistoria ja -todellisuus, jossa suomalainen yhteiskunta näyttäytyy kerrassaan hirveänä ja samalla valtavan mielenkiintoisena. Pelkästään tuosta yhteiskuntajärjestyksestä ja sen historiasta olisin voinut (kauhistellen) lukea tuntikausia. Myös juoni imaisi mukaansa ja toi päähenkilöt lähelle lukijaa. Viimeiset luvut saivat sydämeni tykyttämään jännityksestä Vannan ja Jaren puolesta.

Olen lukenut suomalaista kirjallisuutta viime aikoina hävettävän vähän, mutta luulen, että tämän romaanin luettuani tartun hanakasti ainakin Johanna Sinisalon teoksiin (aiemmin olen lukenut häneltä kirjan Ennen päivänlaskua ei voi, joka sekin teki vaikutuksen). Auringon ydin on parasta kirjallisuutta, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Olen aika pitkälti lukenut uusintapainoksia Ravenloft the Covenant sarjasta, jotka jostain syystä julkaistaan hieman erilaisessa järjestyksessä alkuperäisiin verrattuna. Tosin näissä uusissa on hienot kannet, joista tykkään, niin mikäs siinä...

Kolme ensimmäistä tuli hommattua aiemmin paikallisesta kaupasta ja luin ne nopeasti. Neljäs saapui tänään postissa (olin odottanut sitä kolme viikkoa tilauksesta) ja luin sen noin viidessä ja puolessa tunnissa. Ainoa asia, mikä näitä kirjoja yhdistää on se, että kaikki sijoittuvat jollain tavalla Ravenloftiin ( wikipedia ). Miksi näin? Koska jokaisen kirjan on kirjoittanut eri henkilö.

Laurell K. Hamilton on Death of a Darklord -teoksen takana, Christie Golden kirjoitti Vampire of the Mists -kirjan, I, Strahd: the Memoirs of a Vampire on kirjoittanut P. N. Elrod ja juuri lukemani To Sleep with Evil on työstänyt Andria Cardarelle.

Olen vasta jonkin verran pelannut roolipeliä, joka sijoittuu Raveloftiin, mutta sen hämyisä ja ilkikurinen maailma kiehtoi sen verran, että teki mieli tarttua näihin kirjoihin kiinni. Voinen sanoa, etteivät ole olleet hukkaostoksia. Vaikka kirjat alkavatkin hitaasti kertoen eri alueista ja niiden lordeista, niin tarinat kietoutuvat jollain tavalla yhteen. Hitaus ei sinänsä haittaa, koska ne luvut eivät kestä kovin kauaa, joissa tutustutaan hahmoihin ja ympäristöön. Niiden jälkeen saadaan selville, millaisia kukin todellisuudessa on. Goldenin teos jätti ilmaan hyvin paljon kysymyksiä, koska sen loppu jäi niin avonaiseksi. Cardarellen teos sai minut innostumaan jälleen, joten on todennäköistä, että hankin seuraavatkin kirjat hyllyyni hyvinkin nopeasti.

Rebecca Alexanderin Elämän ja kuoleman salaisuudet oli kyllä pettymys. Ensinnäkin kirja oli laitettu kirjastossa kauhuun, joten siihen olin asennoitunut aloittaessani, mutta ei sitä voi parhaalla tahdollakaan kuvailla kauhukirjallisuudeksi. Teoksen kuvaus aiheutti suhteelliset odotukset. Mainittuina olivat sellaiset oikeasti eläneet henkilöt kuin Erzebet Bathory, John Dee ja Edward Kelley. Aineksia mielenkiintoiseen lukukokemukseen oli siis olemassa, mutta...

Teksti oli ihan sujuvaa luettavaa, mutta kirja koostui hyvin lyhyistä luvuista, jotka hyppivät vuoron perään kahdessa eri ajassa, eikä tarina tuntunut pääsevän koskaan lentoon. Kaikki tuntui hyvin pintapuoliselta, laimealta, kiirehdityltä ja helpolta. Jos ollaan tekemisissä muinaisen taikuuden ja demonien sun muiden kanssa, niin voisi niillä vähän herkutellakin. Hahmot olivat varsin mitäänsanomattomia, ne eivät herättäneet minkäänlaisia intohimoja kumpaankaan suuntaan. Kiehtovimman hahmon olisi olettanut olevan Erzebet Bathoryn, mutta hän jäi ihan sivurooliin. Mikä on ehkä ihan hyvä asia, koska kirjassa ei ollut käytännöllisesti katsoen hyödynnetty yhtään oikean Bathoryn elämää (tai legendaa). Tässä tapauksessa totuus olisi varmasti ainakin tarua, jos ei ihmeeellisempää, niin ainakin kiinnostavampaa. Höh.

Deborah Spungen - Nancy

Sain kirjan loppuun eilen ja... jätti aika sanattomaksi. Kyseessä on siis tositarina, kirja kertoo kirjailijan esikoistyttärestä Nancy Spungenista, tytöstä jolla oli rankka elämä jo syntymästä lähtien ja hänen äidistään (ja kirjan kirjoittaneesta) Deborahista, jolla oli rankka vanhemmuus heti alusta asti, etenkin koska oli äidiksi tullessaan vasta 20 ja vielä vaikutti hyvin naiivilta sellaiselta. Nancy taas oli 20-vuotiaana huumeriippuvainen ja Sex Pistolsien entisen jäsenen tyttöystävä.

Jo lähes heti kirjan alusta tunsin suurta turhautumista Nancyn ja hänen äitinsä puolesta, otti päähän miten lääkärit vain ignoorasivat Nancyn äidin huolen ja määräsivät Nancylle rauhoittavia ihan pienenä vauvana jo. Tuli vähän se fiilis että no oliko ihme että kasvoi ongelmaiseksi kun ei ollut ongelmaton alun perinkään ja sitten ties mitä häiriöitä ne lääkkeet ovat pienen vauvan aivokemialle tehneet... Vihaiseksi saa tuollainen. Eniten jäi hämmästyttämään se, että mikä ihme Nancylla sitten oikein oli, etenkin silloin ihan aluksi? Ilmeisesti sitten skitsofrenia, mutta koska hänen äitinsä ei avannut hänen käytöstään (ei varmaan itsekään käsittänyt sitä läheskään aina...), vietin ison osan ajasta lukiessani pähkäillessäni Nancyn motiiveja toimilleen. Oli myös surullista lukea, miten Deborah suhtautui heroiinikoukussa Nancyyn ja ajatteli ettei tämä ole enää se hänen tyttärensä, vaikka suhtautuminen on sinällään inhimillistä ja ymmärrettävää... Oli myös melko kamalaa lukea ja tietää että asiat eivät muuttuisi missään kohden paremmiksi, sillä kirja alkaa siitä kun 20-vuotias Nancy on juuri kuollut ja lähtee sitten vasta menneisyyteen, Nancyn äidin raskausaikaan ja siitä eteenpäin.

Kaikin puolin kirja oli synkkä, mutta silti sellainen joka mielestäni kannattaa ehdottomasti lukea. Oli myös tietyllä tavalla aika silmiä avaava, jo ihan ekat sivut herättivät tajuaaman miten paljon perheenjäsenen kuolema järkyttää koko perheen täysin raiteiltaan ja kirjan kuluessa sitä näki miten kahdenkymmenen vuoden koettelemukset vaikuttavat ihmisiin (tai ainakin näihin kirjassa kuvattuihin ihmisiin).

Sain päätökseen Ysabeau S. Wilcen Flora-sarjan kolmannen osan Flora's furyn eilen. Tai hyvin varhain tänä aamuna, itse asiassa. En ehkä tykännyt siitä ihan yhtä paljon kuin edellisestä osasta, mutta siltikin se oli tajuttoman hyvä, vuoden toiseksi paras kirja. On huutava vääryys ettei Wilce ole tunnetumpi ja menestyneempi kirjailija sillä jumaleissön se nainen osaa kirjoittaa! Mieletöntä kieltä, uskomattoman upea maailma, kiinnostavia hahmoja ja juoni, joka pitää otteessaan ja jota kuljetetaan eteenpäin todella hienosti.

Välillä Floran ailahtelevaisuus pistää hieman ärsyttämään, mutta huomattavasti vähemmän kuin monissa muissa nuortenkirjoissa. Flora on hahmona, sanottaisiinko vaikka tasapainoinen. Hän ei ole sellainen ärsyttävän täydellinen sankari, joka onnistuu kaikessa ensi yrittämällä tai ikuinen altavastaaja, jonka tiukan paikan edessä venyy sankaritekoihin. Flora onnistuu mutta tekee myös virheitä ja todellisia uhrauksia. Ja vaikka hän kai periaatteessa onkin nykynuortenfantasiassa puhkikulutettu the chosen one, ei tätä näkökulmaa ole sarjassa mitenkään alleviivattu.

Olen tosi mielissäni, että uskaltauduin hommaamaan tämän sarjan. Tosin tämä viimeinen kirja päättyi siihen malliin että voisi ainakin toivoa vielä yhtä osaa. Vaikka takakannessa kehuttiin kirjaa mainioksi päätösosaksi, niin kaikki ei ratkennut vielä. Tai ehkä Wilcen uudessa novellikokoelmassa valotetaan seuraavia tapahtumia. Se nyt ainakin on seuraavana hankintalistalla.

Minulla on pakollinen englanninkurssi menossa ja opettaja käski lukea kirjan. Olen näköjään lukenut kurssin aloittamisen jälkeen viisi mutta tuskin näkyy arvosanassa. EI SPOILEREITA.

Ancillary Mercy - Jatkoa vuosi sitten ilmestyneelle Ancillary Justicelle (joka voitti Hugon ja Nebulan, mm.). Kirja on saanut paljon kritiikkiä siitä että päähenkilöt eivät osaa erottaa sukupuolia toisistaan ja defaulttaavat aina käyttämään kaikista her-sanaa. Asia ei minua liiemmin haitannut mutta olisi se kyllä kiva tietää onko päähenkilö mies vai nainen. Tykkään edelleenkin siitä kuinka kirjailija (Ann Leckie) heittää perspektiiviä päähenkilön Breqin kyetessä tarkastelemaan maailmaa myös muiden ihmisten silmien läpi. Jäin pohtimaan voiko tuleva Ancillary Sword oikeasti sitoa kaikki nyt avoinna olevat juonenpalat yhteen. Niitä tuntuu nyt olevan avoinna kovin monta. Mutta tähän mennessä sarja on ollut oikein viihdyttävä.

Foxglove Summer. Rivers of Londonin viides osa. Poliisikonstaapeli Peter Grant on Lontoon ainoa kierrossa oleva poliisi joka on erikoistunut ratkaisemaan taikuutta sisältäviä rikoksia (X-files-tyyliin). Työn ohessa hän on aikuiskoulutuksessa maagiksi. Poliisiproseduaali johon on yhdistetty vähän "tieteellistä taikuutta". Valtaosa ajasta menee kuitenkin rutiinien parissa. Tässä osassa pohditaan lasten kidnappausta maaseudulla. Sarjaa vaivaa kokonaisuutena tietty "seuraavassa osassa tapahtuu jotain"-syndrooma. Juoni kyllä etenee mutta kokoajan tulee tunne että jos haluat tietää mitä hittoa oikein on tapahtumassa niin parasta ostaa seuraavakin osa. Ammattitaitoisesti kirjoitettu muttei ehkä juonen puolesta kovin kunnianhimoista. Sinänsä tykkään newtonilaisesta taikajärjestelmästä joka on niin tuskallisen vaikea ettei päähenkilö osaa kuin noin kolme loitsua.

Libriomancer. En ymmärrä miksi näitä nykyaikaan sijoittuvia velho/mysteeri-kirjoja julkaistaan nykyään niin paljon (tai miksi niitä luen). Isaac Vainio on Kanadan rajalle karkoitettu entinen libromanceri joka on erikoistunut loihtimaan vanhoista pulp-kirjoista sädepyssyjä. Nöyryyttävä varhaiseläke keskeytyy kun vampyyrit hyökkäävät kirjastoon ja Vainio joutuu keskelle vampyyrien ja libromancerien välienselvittelyä. Tämä tarina oli niin ennalta-arvattava että loppuratkaisun arvasi jo takakannen perusteella (eikä se ollut edes kovin hyvä, vaikka kirjailija sitä sellaisena yrittääkin hypettää). Ainakin Rivers of Londonissa on jonkinlaista yritystä.

Cobra Alliance. Timothy Zahn on viime vuosina kirjoittanut jatko-osia 80-luvun hitteihinsä jotka eivät olisi jatkoa tarjonneet. Tässä lasereilla ja mekaanisilla lihaksilla varustetut kommandot hiipivät vihamiehisellä planeetalla miettien miksi alienit ovat sadan vuoden rauhan jälkeen hyökänneet uudestaan. Ei tuo mitään uutta alkuperäiseen trilogiaan (joka tosin oli suhteellisen hyvä). Ehkä seuraavissa osissa selviää mikä on tämän lämmittelyn takana muttei suoranaisesti kyllä kiinnosta lukea.

Miles, Mutants and Microbes ja Miles in Love. Vuosien suosittelun jälkeen aloin lukemaan Vorkosigan-saagaa. Satojen vuosien päästä ihmiskunta on päässyt tähtiin ja muodostanut useita kilpailevia tähtivaltakuntia joista yksi on klingoineilta arvot napannut Barrayar. Suuren suvun vesa Miles Vorkosigan on sotilasnero ja lasiluinen kääpiö - asia joka tekee elämän vaikeaksi planeetalla jossa poikkeavat lapset yleensä tapetaan kehtoon. Näissä kahdessa kokoomateoksessa on Milesin elinvuodet kolmannen vuosikymmenen vaihteessa kun elämä alkaa viimein hymyillä. Kirjojen taso on vaihteleva ja minua jäi vaivaamaan kustannustoimituksen puute. Pienellä lisätyöllä nämä olisivat voineet olla hyviä (sarjassa on kyllä muutama osa jotka toimivat erinomaisesti -- ne vain eivät olleet näissä kokoelmissa).

Luin juuri Peter Wattsin Sokeanäön. Kyseessä ei varsinaisesti ollut uusi lukukokemus, koska olin jo aiemmin keväällä lukenut kirjan englanninkielisen version Wattsin kotisivuilla, mutta pakko myöntää että näinkin paljon tieteellistä termistöä vilisevä teos avautui ehkä hieman paremmin äidinkielellä. Mikään sanataiturillinen mestariteoshan Sokeanäkö ei ollut, vaan kunnon kovan scifin tapaan paikoitellen hyvinkin oppikirjamaista tekstiä...

Arvioni: Erittäin kiinnostava ja monella tapaa realistinen tulevaisuudenkuvaus, ja ennen kaikkea häiritsevää pohdintaa tietoisuuden ja älykkyyden luonteesta sekä ihmisaivojen tavasta käsitellä aistien välittämää informaatiota. Suosittelen ehdottomasti kaikille synkistelevän kovan scifin ystäville.

Caitlin R. Kiernan: The Drowning Girl

Kiernan on keikkunut jos jonkinmoisissa Best of -antologioissa vuodesta toiseen novelleillaan. Novelleista olen lukenut muutamia, jotka ovat olleet ihan hyviä ja pitkään olen harkinnut ottaa jonkun hänen pidemmän tarinan luettavaksi. Uusin, The Drowning Girl oli valinta perustuen sen saamiin kehuihin, palkintoihin ja palkinto ehdokkuuksiin.

"Hukkuva tyttö" on India Morgan Phelps (lempinimi Imp) nimisen skitsofreenikon kertoma tarina elämästään ja kokemuksistaan, hänen kummitustarinansa. Tarina ei sinällään sisällä paljon fantasiaa, ennemminkin maaginen realismi tuntuisi oikeammalta luokitukselta. Totuus ja harha sekoittuvat ja fantasiaksi luokiteltava aines kirjassa on mahdollisesti vain harhaa. Kirja on sujuvasti luettavissa ja Impin luonteesta saa varsin hyvän kuvan kirjan edetessä. Imp on mm. hauras, tarkkaileva, tarkka, naiivi, epävarma, pakkomielteinen ja melko älykäskin. Tarinan luonteen vuoksi ja jotta Impin persoonallisuudesta tulee selkeä käsitys, kerronta on välillä tuskastuttavan jaarittelevaa. Imp rönsyilee kertomuksessaan sivuraiteille koko ajan ja keskeyttää pitkäksikin aikaa päätarinansa kertomisen. Tämä tekee Impin persoonan hieman rasittavaksi.

Vetovoima kirjaa kohtaan ei ollut suuren suuri, piti välillä pistää sivuun ja lukea muuta. Vaikka mikään paksukainen kirja ei ollutkaan, olisi saanut olla lyhyempi – loppua kohti mentäessä alkoi kyllästyä jo. Sanomisistani saa vaikutelman, että kirja on huono, mutta ei se ole. Se on hyvin kirjoitettu ja paikoin erittäinkin mielenkiintoinen, mutta ei kohdannut täysin omaa mieltymystäni. Olen kuitenkin tyytyväinen, että luin kirjan. Arvosana 3+

Ei ole poissuljettua, että joskus jonkun muunkin Kiernanin romaanin lukisin, mutta hänen novellinsa kiinnostavat jossain määrin enemmän. (Katselin sfadb:istä ja isfdb:istä novelleja ja nimitasolla bongasin The Road of Pins sekä The Road of Needles nimiset tarinat. Termit esiintyvät myös The Drowning Girlissä… ehkä Kiernan harrastaa jonkinlaista ideoidensa kierrätystä, onkohan hänen tarinoillaan myös kytköksiä toisiiinsa? )

Milkweed-trilogia. Hullu natsitutkija keksii yrityksen ja erehdyksen kautta kuinka ihmisille annetaan supervoimia johtamalla sähköä aivoihin. Yksi testituloksista osaa nähdä vuosia tulevaisuuteen ja pian koko manner on Hitlerin rautakourassa ja Britannia pommitettu maan tasalle. Britannian ainoa ase yli-ihmisiä vastaan ovat vanhat noidat jotka tietävät kuinka pyytää palveluksia Cthulhun sukulaisilta - ihmisuhreja vastaan, tietenkin. Ja jokainen palvelus laskee ihmiselämän arvoa.

Trilogiassa on hyvin pohdittu kuinka ennaltanäky toimii ja kuinka neuvotellaan demonien kanssa. Kaikki päähenkilöt saavat aikaa lavalla ja oudotkin motiivit selviävät ennen viimeistä sivua. Mitään suuria sankarikertomuksia ei ilmesty vaikka osa hahmoista sankaritekoja tekeekin. Jos jotain pahaa pitää sanoa niin kirjoittaja on jenkki eikä ilmeisesti tajunnut kuinka ongelmallista "suuren pahiksen" kastaaminen romaniksi (kautta sarjan "gypsy") on. Ihan hyvä, mutta tuskin lukisin uudestaan.

ijü kirjoitti: Jos jotain pahaa pitää sanoa niin kirjoittaja on jenkki eikä ilmeisesti tajunnut kuinka ongelmallista "suuren pahiksen" kastaaminen romaniksi (kautta sarjan "gypsy") on.

Gretel ajatteli tapattaa veljensä jo heinävaunussa, on siis kiero jo ennen orpokotiin saapumista. Lisäksi vihjataan että ainoa syy miksi selviää voimissaan on tämä luontainen kierous. Gretel on hahmona mielenkiintoinen mutta aikana jolloin positiivisia kuvauksia romaneista ei juuri löydy on aika ikävä luoda lisää negatiivisia. Toisaalta romanius ei tuo hahmoon oikein mitään lisäarvoa. Ehkä hulluun tohtoriin, mutta tämä lähinnä alleviivaa tämän ainoaa luonteenpiirrettä.

Klaus on vain mennyt kasvatuksessa sekaisin ja hahmo loistaa kakkososassa. On kuitenkin vahvasti siskonsa varjossa.

Tuija Lehtinen - Liisanblogi

Tuija Lehtisen kirjat ovat aivan ihania, kevytlukemisen parhaimmistoa. Tämän luin viimeksi joskus vuosia sitten (sain siis eilen joululahjaksi ja sain loppuun n. 3min sitten), joten muistin hatarasti jotain mutta en oikeastaan mitään, etenkään lopputilanteesta. Kirja ei ollut pettymys, Lehtisen kerronta on loistavaa ja kikattelin ääneen useaan otteeseen lukiessani Henkilöt olivat persoonallisia ja mielenkiintoisia, ja loppuratkaisu yllättävä. (Oikeastaan alussa toivoin tietynlaista loppuratkaisua ja ehdin olla jo synkeän varma että loppuratkaisu olisikin toisenlainen ja pettyisin mutta sen sijaan ilmestyikin viimeisillä sivuilla puun takaa aivan toisenlainen juonenkäänne!) Myös joka luvun alussa oleva blogiteksti ja lopussa olevat kommentit olivat usein aika kutkuttavia. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Yksi monista paheistani on kiintymys romaaneihin ihmisistä joilla on supervoimia. Sanon pahe, koska harvoin näkee aiheesta kirjoitetun hyviä kirjoja. Jälleen: ei spoilereita (muutaman ensimmäisen luvun jälkeen).

Confessions of a D-List Supervillain. Päähenkilö (ja ensimmäisessä persoonassa kirjoitettujen tunnustusten laatija) on rehelliseen elämään kaikki sillat polttanut insinööri Calvin Stringel joka elättää itsensä ryöstelemällä pankkeja budjetilla kyhätyssä voimahaarniskassa. Tarinan alussa valtaosa ihmiskunnasta (mukaanlukien supersankarit) ovat joutuneet osaksi tyhmemmänpuoleista joukkomieltä ja Calvin on edelleen järjissään vain koska ei ole ottanut haarniskaansa pois viikkoihin. Pian kriisi hellittää mutta päähenkilömme on joutunut kaltevalle pinnalle jonka toisessa päässä on bona-fide supersankaruus. Mutta sössiikö Stringelin raivokohtaukset ja sankareiden epäluulot mahdollisuuden saada naisystävä, presidentin armahdus ja roima palkkashekki supersankaritiimissä?

Kirja on melko nopeasti kirjoitettu omakustanne. Huolimatta siitä että se on hauska, jännittävä ja hyvinsoljuva, se olisi kyllä paikoin ansainnut toimitustyötä. Silti huomattavasti parempi kuin moni kirja joka on saanut kustannussopimuksen!

Kirjalla on myös mukiinkäypä prequel Origins of a D-List Superhero joka valoittaa kirjan maailmaa. Myöskin hyvin kirjoitettu ja hauska, sen suurinmat ongelmat ovat että (1.) lukija tietää jo loppuratkaisun (että kirja päättyy tilanteeseen jossa Calvin on menettänyt lähes kaiken mikä tekee elämästä elämisen arvoisen) ja (2.) siinä ei oikeastaan ole mitään kunnollista juonta. Calvin kehittelee haarniskaansa ja yrittää parhaansa mukaan pysyä leivänsärmässä kiinni. Kirja kärsii myös siitä yleisestä prequelin ongelmasta että (3.) kaikki edellisessä osassa mainitsemattomat hahmot tulevat kuolemaan ennen kirjan viimeistä sivua.

Mutta jos kevyt lukemisto kiinnostaa niin voisi valita tätä huonommin. Saatavissa mm. Smashwordsista ilman DRM'ää.

Kirjasto ei löydä ollenkaan Brooksin "The Sword Of Shannara"-kirjaa. Ihmettelen vaan kun ollaan kumminkin fantasiakirjafoorumilla? Vai enkö vain osaa?

Viimeisin lukemani kirja on Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä.

Ei nyt tehnyt mitään valtavan suurta vaikutusta tämä teos. Idea ja miljöö ovat sinänsä kiehtovat, mutta tarina itsessään ei ole niin jännittävä kuin voisi olettaa. Maailman ympäri mennään, mutta kirja keskittyy lähinnä kuvaamaan kulkuvälineisiin liittyviä kommelluksia eri maailmankolkkien sijaan. Kirjan tunnetuin henkilö Phileas Fogg on niin mysteerinen, että jää lukijalle etäiseksi. Mitkä ovat hänen taustansa? Mistä Phileas Foggin rahat ovat peräisin? Tietääkö Verne itsekään? Tästä salaperäisyydestä tulee hieman mieleen Kapteeni Nemo, vaikka hän ei yhtä paperinmakuinen hahmo ollutkaan.

Aika nopeasti luettu kirja, joka oli idealtaan kiinnostavampi kuin toteutukseltaan.