Mitä olet viimeksi lukenut - arvioita kirjoista

Luin viimeksi Lev Grossmanin fantasiaromaanin The Magicians , sain sen eilen loppuun. Minulla oli lainassa kirjastosta brittipokkari, jossa on tällainen kansi:



Kun The Magicians ilmestyi keväällä 2009, siitä kohuttiin paljon. Useat tunnetut kirjailjat kehuivat teosta, esimerkiksi George R.R. Martin. Trilogian seuraavat osat tuntuivat saavan vielä enemmän ylistystä, ja päätöskirja The Magician's Land nousi vuonna 2014 New York Timesin bestseller-listan kärkeen. Minulla oli ollut The Magicians lukulistalla jo seitsemän vuotta. Aluksi odottelin suomennosta, mutta sitä ei jostain syystä kuulunut, vaikka kaikki osat käännettiin mm. ruotsiksi.

Tänä keväänä paikallinen kirjasto hankki trilogian, mikä lopultakin sai minut lukemaan avausosan. Tilaamispäätökseen saattoi vaikuttaa se, että Syfy-kanavan tv-sarjasovitus on nostanut Grossmanin trilogian näkyvyyttä. Itse en ole vielä telkkasarjaa tsekannut – sitä ei voi maassamme laillisin keinoin katsoa. Ja aion muutenkin lukea aluksi keskimmäisen osan The Magician King, sillä pelkään, että sarja voi spoilata. Laitoin jo romaanista varauksen kirjastoon.

Minä tykkäsin The Magiciansista kovasti. Kirja oli helppolukuinen ja koukuttava (mikä selittää bestseller-listoille nousemisen), mutta siinä oli myös yllättävän paljon syvyyttä. Päähenkilö, masennuksesta kärsivä Quentin Coldwater, ei ollut mikään "mukava" hahmo. Mutta minä en ole ikinä vaatinut sellaista kirjoissa, ja pystyin samaistumaan vahvasti Quentiniin. Koko romaani oli kirjoitettu hänen näkökulmastaan.

The Magiciansia mainostetaan sloganilla "Harry Potter for grown-ups", ja se kertookin opiskelusta salaisessa taikakoulussa ja sijoittuu moderniin maailmaan. Mutta tämä on vain osa kirjasta. Suurempana vaikutteena on ollut Narnia kuin Potterit. Grossmanin trilogian maapallolta puuttuu Lewisin Narnia-kirjat, mutta niiden tilalla on kuvitteellisen Christopher Ploverin viisiosainen Fillory-sarja, jolla on todella suuri rooli juonessa. Teos on myös vahvasti hahmovetoinen eli päähenkilön aikuistumistarina.

Kirjan alkaessa Quentin on 17-vuotias, mutta romaani ei missään nimessä ole young adult -kirjallisuutta. Neljän vuoden opiskelu käydään nopeassa tahdissa läpi. Jos The Magicians olisi keskittynyt vain taikakouluun, en olisi pitänyt siitä niin paljon. Mutta valmistuminen tapahtui jo kirjan puolivälin tienoilla. Minusta kaikki Filloryyn liittyvä oli teoksen kiinnostavin anti. Ei kai ole spoilaamista sanoa, että kovasti Narniaa muistuttavassa Filloryssa myös vieraillaan... Kovakantisen painoksen sisäkansissa on kuulemma värillinen Filloryn kartta , vaikka lukemastani brittipokkarista se puuttui kokonaan.

Trilogian avausosalla on Amazonissa, Goodreadsissä ja muualla selvästi heikompi käyttäjäkeskiarvo kuin myöhemmillä osilla. En tiedä, nouseeko taso niin paljon (esim. britti-Amazonissa kolmesta tähdestä neljään ja puoleen). Vai lopettavatko ne ihmiset, jotka eivät tykkää sarjasta, lukemisen ekaan osaan, mikä sitten näkyy tähdissä.

Joo, on totta, että mielipiteet jakavissa sarjoissa ei ole harvinaista, että käyttäjäkeskiarvo nousee ekan osan jälkeen. Esimerkiksi alkuperäinen Thomas Covenant -trilogia on tällainen, minkä näkee vaikka enkku-Risingissa . Mutta yleensä menestyssarjoissa ei tapahdu isoja nousuja toisissa osissa. Ja tuntuu siltä, että monissa suosituissa nuortentrilogioissa ensimmäinen kirja on itse asiassa se pidetyin, ja sitten arvostus laskee osa osalta. Esimerkkeinä voi antaa Nälkäpelin ja Outolinnun.

Tykkään muuten kovasti The Magician Kingin romanialaisesta kansikuvasta. Ekan kirjan lukeneena tunnistan kellopuun...

Sain viime viikolla loppuun Lev Grossmanin The Magician Kingin . Kirja oli tosiaan selvä parannus ensimmäisestä osasta. Harkitsin täyden viiden tähden antamista tietokannassa, mutta päädyin neljään ja puoleen. Nyt on sitten kovat odotukset The Magician's Landiin, jonka pitäisi olla trilogian paras osa... Luin brittipokkarin, jossa on tällainen kansikuva:



Ensimmäiseen osaan verrattuna The Magician King tapahtui enemmän Narnian Filloryn fantasiamaailmassa. Mutta ei "oikeaa" maailmaakaan ollut unohdettu. Brakebillsin taikaopisto oli kyllä hyvin pienessä roolissa, siinä vierailtiin vain yhdessä luvussa koko romaanissa. Jos ekassa osassa innostui juuri taikakoulun kuvauksesta, voi toiseen kirjaan pettyä. The Magicians oli kerrottu kokonaan Quentinin näkökulmasta, mutta TMK:ssa Grossman toi uuden näkökulmahenkilön, Julian. Noin puolet kirjasta oli hänen tarinaansa. Julia-luvut olivat kaikki takaumia ja sijoittuivat samalle ajanjaksolle kuin sarjan avausosa.

Kirjan paras kohta oli lopetus eli viimeinen luku. Mutta jo aiempi toimintapainotteinen luku, jossa nähtiin hyökkäys linnaan, oli uskomattoman hienosti kirjoitettu. The Magiciansiin Grossmanin innokkeena oli C.S. Lewisin Velho ja leijona, The Magician Kingiin taas Kaspianin matka maailman ääriin. Kovakantisessa amerikkalaislaitoksessa olisi ollut värillinen kartta , joka jälleen kerran puuttui brittipokkarista.

Jussi kirjoitti: Useat tunnetut kirjailjat kehuivat teosta, esimerkiksi George R.R. Martin.

Itse asiassa muistan, että Martin mainitsi The Magiciansin haastattelussa Finnconissa 2009, kun häneltä kysyttiin suosituksia uusista fantasiakirjoista. En kertonut aiemmassa viestissäni sitä, että Grossman voitti vuonna 2011 parhaalle uudelle kirjailijalle annettavan John W. Campbell Awardin, joka jaetaan Hugo-palkintojen yhteydessä. Magician King oli ilmestynyt reilu viikko ennen Worldconia. Tässä lainauksena Martinin antama ylistys, jolla Magiciansia markkinoitiin:

These days any novel about young sorcerers at wizard school inevitably invites comparison to Harry Potter. Lev Grossman meets the challenge head on… and very successfully. The Magicians is to Harry Potter as a shot of Irish whiskey is to a glass of weak tea. Solidly rooted in the traditions of both fantasy and mainstream literary fiction, the novel tips its hat to Oz and Narnia as well to Harry, but don’t mistake this for a children’s book. Grossman’s sensibilities are thoroughly adult, his narrative dark and dangerous and full of twists. Hogwart’s was never like this.

Paul Hoffman: The Left Hand of God



Englantilaisen Paul Hoffmanin The Left Hand of God ilmestyi vuonna 2010 ja avasi samannimisen trilogian. Kirja on luokiteltu fantasiaksi, ja tunnelmaltaan se onkin lähimpänä fanntasiakirjallisuutta. Romaani sijoittuu entisaikaa muistuttavaan yhteiskuntaan, jossa käytetään miekkoja ja jousia, eikä tuliaseita ole vielä keksitty. Mutta lukemalla eteenpäin selviää, että kyseessä on ilmeisesti meidän maailmamme joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, kun nykyinen yhteiskunta on romahtanut. Tuttuja eurooppalaisia paikannimiä esiintyy paljon. Kirjasta ei löydy mitään varsinaista taikuutta, vaikka päähenkilöllä onkin yliluonnollisia kykyjä.

TLHoG nousi ilmestyttyään bestseller-listoille, ja lukemani brittipokkari oli jo kuudes painos. Pokkarin kansiin ja ensimmäisille sivuille oli kerätty ylistyslauseita kirjailijoilta (mm. Conn Igguldenilta ja Eoin Colferilta) sekä lainauksia kehuvista arvosteluista tunnetuista brittilehdistä. Mutta silti trilogia tuntuu jääneen vähälle huomiolle fantasialukijoiden keskuudessa. Muistan, että kun The Left Hand of God julkaistiin seitsemisen vuotta sitten, jakoi se rajusti mielipiteet. Esimerkiksi The Wertzone -blogi haukkui lyttyyn.

Minä tykkäsin Jumalan vasemmasta kädestä ja annoin enkkupuolen tietokannassa neljä tähteä. Mietin kyllä myös kolmea ja puolea, "neljä miinus" olisi oikea arvosana. Parasta kirjassa oli sujuvuus – sitä luki todella vaivattomasti. Koko ajan halusi jatkaa eteenpäin, ja tarina piti otteessaan. Romaanissa oli raadollisen sisällön ohella vahva satiirinen puoli, erityisesti miesten ja naisten välisten suhteiden kuvauksessa. Henkilötkin olivat onnistuneita. Heikoin asia oli lopetus, joka jäi melko vaisuksi. TLHoG on selkeä trilogian aloitusosa eikä toimi yksittäisenä kirjana.

Luin Tuija Lehtisen uusimman lastenkirjan Lemmikkilyhäreitä viime viikonloppuna, pääasiassa baarissa Keski-Pohjanmaalla. Lukuprosessi ei juuri häiriintynyt koska nimensä mukaisesti kirja sisältää lyhyitä novelleja lemmikkieläimistä, joten tarvittaessa oli mahdollista pitää taukoja.

Kirja oli hyvä, mutta hämmentävä sikäli, että siinä oli sekä hyvin makaabereja ja mustaa huumoria sisältäviä novelleja että aika tavanomaisia tarinoita. Sitä on aika vaikea ehkä suositella lapsille (kirjailija itse arveli, että kirja voisi olla K11), mutta aikuisille suosittelen kirjaa ehdottomasti. Kirjan jälkeen katsoo eläimiä aika uusin silmin, kun joutuu miettimään muun muassa sitä, iloitsisivatko ne kuolemastasi.

Pidin eilisiltana ja tänään pienen lukumaratonin Oyasumi Punpun sarjakuvasta, koska olin ennestäänkin tykännyt joistakin Inio Asanon lyhyemmistä sarjoista. Olin tavallaan siis säästellyt tuon sarjan lukemista jo pitkän aikaa johonkin sopivaan lomaviikonloppuun, koska sillä on aika hyvä maine manga/animeharrastajien nettisivuilla etc.
Olihan siinä kieltämättä aivan mahtava piirtotyyli ja koskettava tarinakin oli täynnä yllättäviä juonenkäänteitä, mutta mangan aihepiiri meni loppupuolella jo niin synkäksi, että taisi olla ehkä sittenkin hieman väärä valinta joulun ajanvietteeksi.

Pitää kai tsekata seuraavaksi joku kevyt moe-sarja, jotta fiilis ei latistuisi liikaa..

N.K. Jemisin: The Fifth Season

The Fifth Season ilmestyi vuonna 2015. Se avaa The Broken Earth -trilogian, joka on jo valmis. Kirja voitti parhaan romaanin Hugon, ja sai ehdokkuuksia muihinkin palkintoihin. Kriitikoiden ohella myös suuri yleisö on löytänyt Jemisinin, sillä trilogia on myynyt hyvin. Lukemani brittipokkari oli yhdeksäs painos. Seuraavatkin osat ovat napsineet tärkeitä palkintoja sekä ehdokkuuksia.

The Fifth Season sijoittuu planeetalle, jossa seisminen toiminta on erittäin aktiivista. Ei ole harvinaista, että tuhka pimentää taivaan useaksi vuodeksi, ja tällaisia tapahtumia kutsutaan viidenneksi vuodenajaksi. Ihmisyhteisöjen elämä perustuu seuraavaan katastrofiin valmistautumiseen. Tarina kerrotaan kolmesta näkökulmasta, tai näin ainakin lukijan annetaan ymmärtää. Kaikki näkökulmahahmot ovat naispuolisia. Minä arvasin kertojahenkilöihin liittyvän käänteen jo kirjan alkupuolella. TFS ei ole paksu kirja, pokkarina noin 450 sivua isolla fontilla.

The Fifth Seasonin voisi luokitella fantasian ja scifin yhdistelmäksi. Maailman asukkailla on erittäin vahva tieteellinen osaaminen maaperän liikkeistä ja monista muistakin asioista. Toisaalta tykit ovat aivan uusi keksintö. Jemisin käytti kerronnassa ja dialogissa täysin modernia kieltä, jollaista voisi nähdä nykyajan maapallolle sijoittuvassa romaanissa. Tämä lisäsi kirjan scifitunnelmaa. Mutta loppujen lopuksi TFS on fantasiaa, sillä ihmisillä on maagisia kykyjä, ja planeettaa asuttaa ihmisten ohella fantasiarotu. The Fifth Season on selkeä trilogian avaus, sillä tarina jää lopussa täysin kesken.

En ollut lukenut Jemisiniltä mitään ennen The Fifth Seasonia. Tykkäsin kirjasta: se oli erittäin omaperäinen. Kerronta oli sujuvaa ja henkilönkuvaus vahvaa. Fantasiamaailman historian arvoitukset kiinnostivat kovasti, ja lopetuskin oli hyvä. Aion ilman muuta lukea seuraavat osat, ja myös Jemisinin aiemmat kirjat kiinnostavat. TFS:n aloitus ei ollut helppo, koska siinä mentiin suoraan keskelle toimintaa, ja lukijalle tuli valtavasti uutta opittavaa. Mutta noin 50 sivun jälkeen tarinaan pääsi sisään. Juoni oli varsin synkkä, sillä ikäviä asioita tapahtui paljon, ja kirjassa oli maailmanlopun tunnelma. En tiedä, pitäisikö TFS luokitella "grimdark"-genreen kuuluvaksi.

Mutta en mitenkään ihastunut The Fifth Seasoniin. Annoin enkkupuolen tietokannassa arvosanaksi neljä tähteä, enkä yhtään miettinyt korkeampaa. Sain ennen Fifth Seasonia loppuun Tad Williamsin The War of the Flowersin, joka oli mielestäni parempi kirja. Naomi Novikin upea Uprooted julkaistiin samana vuonna kuin TFS, eikä Jemisinin kirja mitenkään pärjännyt sille. Uprootedissa oli sellaista suuruutta, joka tekee palkinnot ja ehdokkuudet ymmärrettäviksi. The Fifth Seasonista jäi vastaava olo kuin Ann Leckien esikosromaanista Ancillary Justice: hyvä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, mutta palkintosade ihmetyttää.

Pitää vielä viestin lopuksi mainita yksi asia... Jemisin oli keksinyt The Fifth Seasoniin uuden verbin "sess" (imperfekti "sessed"). Tätä käytettiin jatkuvasti kirjassa, ja jostain syystä minua aina ärsytti, kun näin sen tekstissä. Ehkä sess kuitenkin on oikea mutta harvinainen englannin kielen verbi, jonka kirjailija on ottanut uuteen käyttöön. En ruvennut selvittämään asiaa.

Minulla oli ennen tapana laatia foorumille lyhyitä arvioita lukemistani kirjoista, mutta tajusin, että viime aikoina tämä on jäänyt pois. Päätin, että voisin vähän ryhdistäytyä. Jos jaksan, niin saatan lähiaikoina kirjoittaa kommentteja luvuistani puolentoista vuoden ajalta. Eli vanhimmat olisivat viime vuoden kesältä.


Aloitetaan kuitenkin tuoreimmalla lukuelämyksellä... Sain eilen loppuun Ann Leckien The Raven Towerin vuodelta 2019. Leckie tunnetaan paremmin scifikirjailijana, ja Korppitorni on naisen ensimmäinen fantasiaromaani. Minä tykkäsin teoksesta, ja mietin, pitäisikö sille antaa enkkupuolen tietokannassa neljä ja puoli tähteä viidestä. Päädyin lopulta kuitenkin neljään tähteen, sillä en mitenkään fanittanut kirjaa. Eikä Leckie lukeudu suosikkikirjailijoihini. [*]

The Raven Tower on kauniisti kirjoitettu omaperäinen fantasiatarina. Siinä seurataan rinnakkain kahta juonilinjaa eri aikatasoilla, mutta lopulta ne yhdistyvät. Toinen on kerrottu minä-muodossa, toinen sinä-muodossa. Molemmissa on silti sama kertoja: jumala. TRT:n näkemys jumalista oli jotain, mihin en ollut aiemmin törmännyt fantasiakirjallisuudessa. Leckie oli todella taitavasti laatinut jumalten voimat ja heikkoudet, ja kuinka he käyttävät mahtiaan.

Leckien proosaa oli ilo lukea. Jännitys säilyi loppuun saakka, ja kirjan viideltä viimeiseltä sivulta löytyy henkeäsalpaavia käänteitä. Maailmaa The Raven Towerissa ei pahemmin esitellä, vaan teos tapahtuu suurimmilta osin yhdessä kaupungissa sekä eräällä vuorenrinteellä keskellä pohjoisen erämaata. Se, mitä maailmasta nähdään ja kerrotaan, on erittäin kiinnostavaa. Takakannen kehulauseissa Korppitornia verrataan Le Guiniin ja Maamereen. En itse löytänyt muuta yhteistä kuin antropologisen otteen, kun kuvailtiin kansojen tapoja.

Olin lukenut kaikki Leckien neljä edellistä romaania, jotka lukeutuivat science fictioniin. Tähän mennessä paras oli ollut naisen esikoiskirja Ancillary Justice, mutta The Raven Tower meni sen ohi. Ehkä syynä on se, että pidän yleisesti ottaen fantasiasta enemmän kuin scifistä. Toisaalta Ancillary Justice räjäytti pankin spefikirjallisuuspalkintojen saralla, mutta TRT ei voittanut ainuttakaan. Kirja tuli tänä vuonna toiseksi parhaan fantasiaromaanin Locus-palkintoäänestyksessä ja sai ehdokkuuden World Fantasy Awardiin.

The Raven Tower on yksittäinen romaani, ei sarjan aloitus. Se on noin 400-sivuinen kovakantisena, mutta kirjassa on suuri fontti ja isot marginaalit tekstin ympärillä. Kyseessä ei siis ole mikään paksu opus. Tarinan voisi sanoa jopa kärsivän lyhyydestä. Annetaan toisena kritiikin aiheena se, että ihmispäähenkilö jäi vähän etäiseksi sinä-muotoisen kerronnan takia. Hänen tunteensa ja ajatuksensa olivat vain jumalan arvauksia.


[*] Minusta Ancillary Justice oli hyvä neljän tähden teos, mutta en löytänyt siitä monien kokemaa neroutta. Imperial Radch -trilogian muut osat eivät pärjänneet ensimmäiselle, ja keskimmäinen kirja oli minulle suorastaan pettymys. Samaan universumiin sijoittuva yksittäinen Provenance kyllä voitti kaksi edeltävää romaania. En ole koskaan kokeillut Leckien novelleja.