-
- Sosiaalinen media
- Taverna / kyty | Eilen 23:50
-
- Kirja aiheinen Discord kanava?
- Tienristeys / kyty | Eilen 23:39
-
- Kotimaan politiikka
- Taverna / Fiktiivi | Eilen 22:51
-
- Sitaattivuoropuhelu
- Leikkinurkka / aituriar | Eilen 19:09
-
- Lukuhaaste: Helmet 2024
- Lukupiiri / HourglassEyes | 03.09.2024 17:35
Mitä olet viimeksi lukenut - arvioita kirjoista
Mitä olet viimeksi lukenut - arvioita kirjoista
Sain hiljattain luettua loppuun Anniina Mikaman Taikuri ja Taskuvaras -trilogian. Kirjat tempaisivat mukaansa eli pidin kovasti. Tapahtumat ja paikat oli helppo kuvitella mielessä ja (ainakaan kaikki) hahmot ei olleet liian yksiulotteisia. Mielestäni tosin on hieman liioittelua kutsua tätä trilogiaksi. Toinen osa oli kyllä mukavaa luettavaa, mutta juonellisesti ei kovin olennainen. Sarja olisi toiminut hyvin ilman sitäkin ja miellän sen enemmän spin-off kirjaksi.
Varoitus: Spoiler.
Viimeisen osan loppu oli vähän liiankin siirappinen. Pidän onnellisista lopuista, mutta tämä oli jo luokkaa "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti", mikä oli jo vähän liikaa.
Tykännyt: Pusheen
Kokeilin vaihteeksi lukea synkän mustaa kirjan.
Knee-Deep in Grit on kokoelma fantasia- ja scifinovelleja. Yhdistävä tekijä on synkkyys. Jos haluat onnellisen lopun tätä kirjaa ei kannata lukea!
Pidin suurimmasta osasta novelleista, mukaan mahtuu melkein kaikkea taikuudenkäyttäjistä vampyyreihin, palkkakonnista paskiaisiin. Juoniyllätyksiä oli enemmistössä tarinoista ja hyvin harva novelli päättyi kuten alun perusteella olisi arvannut.
Ehkä erikoisin tarina oli panttivankineuvottelijasta, jonka menetelmät ovat hyvin kaukana tavallisista…
Vaihteeksi luin myös tietokirjan, Horace Beckin kirjoittama Folklore of the Sea.
Kyseessä on kattava kattaus mereen ja merimiehiin liittyvästä kansanperinteestä. Meren lisäksi esitellään esim. laivanrakennuksen perusteita, merimieslauluja, suunnistustapoja, mytologiasia mereneläviä ja paljon muuta. Kokonaisuutena hyvin kiinnostava katsaus kansanperinteeseen, ainoa miinus tulee Amerikkaan keskittyvästä painopisteestä. Muita perinteitä käydään läpi huomattavasti vähemmän.
Knee-Deep in Grit on kokoelma fantasia- ja scifinovelleja. Yhdistävä tekijä on synkkyys. Jos haluat onnellisen lopun tätä kirjaa ei kannata lukea!
Pidin suurimmasta osasta novelleista, mukaan mahtuu melkein kaikkea taikuudenkäyttäjistä vampyyreihin, palkkakonnista paskiaisiin. Juoniyllätyksiä oli enemmistössä tarinoista ja hyvin harva novelli päättyi kuten alun perusteella olisi arvannut.
Ehkä erikoisin tarina oli panttivankineuvottelijasta, jonka menetelmät ovat hyvin kaukana tavallisista…
Varoitus: Spoiler.
Vapautat vangit lunnaita vastaan tai kuolet panttivankineuvottelijan kanssa.
Vaihteeksi luin myös tietokirjan, Horace Beckin kirjoittama Folklore of the Sea.
Kyseessä on kattava kattaus mereen ja merimiehiin liittyvästä kansanperinteestä. Meren lisäksi esitellään esim. laivanrakennuksen perusteita, merimieslauluja, suunnistustapoja, mytologiasia mereneläviä ja paljon muuta. Kokonaisuutena hyvin kiinnostava katsaus kansanperinteeseen, ainoa miinus tulee Amerikkaan keskittyvästä painopisteestä. Muita perinteitä käydään läpi huomattavasti vähemmän.
Mitä olet viimeksi lukenut - arvioita kirjoista
Aloitin viimevuonna lukemaan Dyyni-saagaa. Tänävuonna olen saanut luettua sarjan toisen, kolmannen sekä neljännen osan. =) Suomennoksia on vain toiseen osaan asti niin pääsin kolmannesta osasta alkaen lukemaan sarjaa alkuperäisen kirjailijan kielen mukaan. Jotkut väittävät, että Dyyni on kuin gooteille suunnattu Star Wars tai tähtiin kirjoitettu Game of Thrones. Itse sanoisin, että se on tyypillisen sankarin tarina, jonka ympärillä on teologiaan suunnattu henkinen matka, jonka voisi hyvinkin verrata Jeesuksen viimeiseen kiusaukseen. Olen tehnyt tubesarjan lukukomemuksistani ja ne voi käydä katsomassa
täältä
.
Tässä ensimmäisen osan kirja-arvostelu tekstimuodossa:
Tässä ensimmäisen osan kirja-arvostelu tekstimuodossa:
Varoitus: Spoiler.
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa -- ihmiskunta loi itselleen toimivan ja täysin loogisen jumalan tekoälyn muodossa. Ihmiset eivät kuitenkaan pitäneet luomuksestaan, joten pyhä jihad aloitettiin koneita vastaan. Skynet yritti parhaansa pitää valtaansa yllä. Kylmästi ja loogisesti laskelmoiva kone ei loppupeleissä voinut mitään ihmisen primitiiviselle vihalle pedon päästyä irti. Puhdistuksen myötä ihmiset jättivät taakseen niin pöytäkoneet kuin sosiaalisen median applikaatiot ja murhattuaan jumalansa he päättivät, ettei kone tule koskaan korvaamaan ihmistä.Frank Herbertin Dyyni on enemmän fantasia sci-fiä kuin puhdasta tähtivaeltajan avaruusmatkailua. Teknologia on hädin tuskin rustpunkkia tehokkaampaa. Yhteiskuntaa hallitsee keisari, jonka vasalleihin kuuluvat eri aatelissuvut. Vaikka olisitkin luolassa asuva Rautamies, et pystyisi rakentamaan romuista maailmankaikkeutta johtamaa galaktista Imperiumia. Tämän ongelman ratkaisemiseksi ihmiset ottivat menneistä esi-isistään mallia ja alkoivat käyttämään erilaisia huumausaineita, psykedeeleja, sieniä sekä rohtoja kehittääkseen mielenvoimaansa. Et ehkä pidä tästä, mutta tältä näyttää ihminen, joka saavuttaa 100% suorituskyvyn huipun aivoillensa.Näin tähtimatkailusta vastasivat Avaruuskilta, pöytäkoneet korvattiin teknoshamaani Mentatiteillä ja ihmiskunnan jalostuksesta taas vastasivat oraakkelimaiset Bene-Gesserit -- nuo seksikkäät gootit, joihin palaan piakkoin. Krangien, Superautistien ja rotuteorioiden myötä ihmiset pystyivät vapaasti orjuuttamaan linnunradan rautaisen nyrkkinsä alle, koska kukaan ei voinut sitä protestoida Twitterissä.Dyynin saaga keskittyy jalon Atreudus aatelissuvun prinssi Paulin henkiseen matkaan. Prinssi-nimikkeen lisäksi Paul on kasvatettu taitavaksi taistelijaksi, data-analytiikan asiantuntijaksi, viisaaksi diplomaatiksi ja kaiken tämän lisäksi - hän sattuu myös olemaan ennustettu kansanvapauttaja profeetta. Rikkaan monipuolisesta ansioluettelosta katsoja taitaa heti kysyä, mikä voisi olla tarinan aikana paljastuva juonenkäännös pikku-Paulista. Onko Paul sittenkin tyrannikuninkaan sadistinen lapsi, pelkuri, vapauttajan sijaan orjuuttaja tai ehkäpä jopa väärä profeetta…? Voin jo nyt sanoa, että tässä kirjasta ei mitään suuria juonenkäänteitä paljastu.
Missä Frank Herbert onnistuu kirjailijana? Mielestäni suurin syy Dyynin pitkäjänteiseen suosioon sci-fi kirjallisuudessa on juuri Dyynin-maailman rakentamisessa. Bene Gesserit ovat viehättäviä noitia, Sardukanit ovat spartalaisia sinnikkäämpiä sotilaita, hiekkaplaneetta Arrakis on asuinalueena armoton ja erämaan alkuperäiskansan fremenit timanttiakin kestävämpiä villejä. Nämä jalot jihadistit palvovat planeettansa jättimatoja, jotka he näkevät jumalina siinä missä muinaissuomalaiset näkivät karhun. Paulin johdolla villeistä fremeneistä tulee kuin Tiibetin soturimunkkeja, jotka pystyvät tuomaan rauhanuskonnon läpi galaksin nyrkkiensä mahdilla.Paulin äiti Jessica on hahmona rikkaan monipuolinen, koska tietenkin päähahmon mammana hän joutuu suhtautumaan ristiriitaisesti oman kullannuppunsa rooliin tässä sankarintarinassa. Jessicalla on myös mielenkiintoinen historia kirjan muiden hahmojen kanssa ja näiden suhteiden myötä opit tuntemaan lisää Dyynin maailmaa, kuten juuri esimerkiksi Bene Gesseri-sisarkuntaa. Bene Gesserit ovat oraakkeleita sekä lumoojattaria, jotka pystyvät saamaan ihmisiä tahtonsa alle mielenloitsuilla!
Mielenkiintoinen asetelma ei kuitenkaan pelasta kirjaa siltä, että se on rakenteeltaan sangen tylsä. Tarinan voi helposti tiivistää yksinkertaiseksi loruksi nuoresta prinssistä, joka menettää isänsä lisäksi hänen synnyinoikeutensa. Hyvänä aatelisena ja vapaustaistelijana Paul voittaa kansansuosion puollelleen, nostaa lopulta vallankumouksen konnia vastaan, surmaa konnat ja saa vielä kuningaskunnan lisäksi prinsessan sekä jalkavaimon lämmittämään sängynpatjaansa. Paul on hahmona pikemmin Tähtien Sodan Rey Skywalker, joka osaa jo valmiiksi kaiken ja hallitsee tilanteen kuin tilanteen vaivatta – kuin Luke Skywalker, joka kasvaa viattomasta maalaispojasta kovia kokeneeksi sotasankariksi.Tarinan konnat esitetään kirjan ensikättelyssä ja tiedät heti, että Paroni Härkönen……. Harkonen ja KeisariSaddam - Shaddam Corrinon ovat läpeensä pahoja. Paroni Harkonen on kuitenkin hyvin kirjoitettu päävastus, koska harvoin sitä pääsee lukemaan suunnittelevasta tyrannista, joka sentään ymmärtää omat heikkoutensa ja yrittää aina soveltaa tilanteet omaksi parhaakseen, vaikka kuinka vituiksi homma menisi. Hänellä ei ole omia jälkeläisiä, joten hän on valmis pistämään koko pelisuunnitelmansa ”rakkaan” serkkupoikansa varaan, kun yleensä taas tarinoiden konnat eivät osaa ajatella omaa napaansa pidemmälle -- ja uskokaa pois -- Paroni Harkosen napa on suuri ja turvonnut.Vaikka moitinkin tarinanrakenteen suoraviivaisuutta niin pidin kirjasta suuresti. Paul Atreuduksen hahmokehitys pelkästä viattomasta prinssistä fremenien ennustetuksi profeetaksi oli ennennäkemätön lukukokemus ja koko kirjan huipentuma. Polkunsa myötä Paul avaa kolmannen silmänsä ja kokee maailmankaikkeuden uusin tavoin. Miksi hänen pitäisi vihata Harkonneja tai Corrinojeja, jotka loppupeleissä vain yrittävät selviytyä julmassa jumalattomassa maailmassa? Voisivatko aatelissuvut hieroa sovinnon jollain tapaa, jotta yhteiskunta säästyisi vielä suuremmalta verilöylyltä? Voisiko messias Paul pelastaa kaiken vai onko hän vain kaiken lopun alku? Olisivatko hänen lähimmät liittolaisensa, kuten hänen rakas äitinsä, loppupeleissä hänen puolellaan vai onko Bene Gessereilla jotain suurempia suunnitelmia messiaan varalle? Sisarkunta haluaa saavuttaa ihmiskunnan henkisen valaistumisen, jossa messias -- eli Paul -- toisi vapauden läpi maailmankaikkeuden.Mielenkiintoisinta tässä messiaan kertomuksessa on se pieni seikka, että jumalat ovat ihmisten luomia. Ensin ihmiskunta loi jumalansa tietokoneesta, mutta Shodanista he eivät pitäneet. Vuosituhansien myötä Bene Gessereiden sisarkunta tekee oman yrityksensä. Emokarhujen suunnitelmaan kuuluu niin rohtojen hyödyntäminen kuin aatelissukujen jalostaminen. Saadakseen vapaaehtoissotilaita heidän uskonkulttiin, he siittävät vapahtajamyytin alkuperäiskansa fremenien kulttuuriin.Myytti, jonka synkkä tarkoitus oli luoda uskonlahkoiset fanaatikkosotilaat pyhää Jihadia varten…. Kaiken tämän suunnittelun ja valmistautumisen ansiosta he saattoivatkin onnistua luomaan ihka aidon jumalan……Vai vain jumalhahmon?Mitä syvemmälle paneudun Dyynin maailmaan, sitä enemmän arvostan sen omalaatuisuutta. Tieteisromaanina Dyyni toimii suurena käyttöoppaana, miten kirjoittaa vaikuttava, monipuolinen sekä henkeäsalpaava maailma. Taru maailmasta, joka sai alkunsa tuhansia vuosia sitten ihmisten pyhästä jihadista koneita vastaan. Uusi kiinnostus jalostukseen ja alkemiaan mahdollisti ihmisen valloittamaan linnunradan ja siinä samalla luomaan oman jeesuksensa? On todella vaikeaa löytää mitään vastaavaa kirjaa, elokuvaa tai peliä…… Peleistä minulle tulee mieleen vain Crusader Kings, koska hei, missä muussa pelissä pääsee tekemään yhtä tiivistä aatelisjalostusta, kuin CK:ssa.Ainoa kirja, joka on lähellä samanlaista maailmanrakentamista on George R.R Martinin Tulen ja Jään Laulu. Martin pohjustaa Westerorisin maailmaa hitaasti mutta laajasti ja saagaa lukiessasi perehdyt niin aatelissukuihin kuin useaan uskonlahkoon kuten mm. Vanhat jumalat, Seitsemän usko, R’hllor punainen jumala ja kuningas Stannis Baratheonin fanaatikot. Itseasiassa minulle tuli heti mieleen Nuori Aegon Targaryen, joka kuten Paul, on synnystä lähtien kasvatettu vastaanottamaan rautavaltaistuimen taakka ja valta…… Mutta koska tuo läskimies ei ole vieläkään saanut helvetin lauluaan laulettua. En voi suositella Tulen ja Jään laulua hyvän omantuntoni takia! Mutta hei, jos Dyyni tai Tulen ja Jään laulu muistuttaa teitä jostain muusta suositusta sci-fi tai fantasiasarjasta niin ehdottomasti laittakaa kirjasuosituksia videon kommenttikenttään.
Jotkut väittävät, että Dyyni on kuin gooteille suunnattu Tähtien Sota tai tähtiin kirjoitettu Game of Thrones. Itse sanoisin, että se on tyypillinen sankarintarina, jonka ympärillä on teologiaan suunnattu henkinen matka, jota voisi hyvinkin verrata Jeesuksen viimeiseen kiusaukseen.Satu tähtiä vaeltavasta Jeesuksesta, jonka tarina ja synty oli vain meidän ihmisten luoma. Näistä seikoista huolimatta, jos uskoo siihen, että jokaisen ihmisen sielussa on pala maailmankaikkeutta, ja Paul pystyy avaamaan kolmannen silmänsä. Eikö hän silloin ole vain aktivoinut jo valmiiksi sisällä olevan jumaluutensa…?Vaikka ennuste oli ihmisten keksimä, ehkä kaiken takana oli suurempi tahto?
Missä Frank Herbert onnistuu kirjailijana? Mielestäni suurin syy Dyynin pitkäjänteiseen suosioon sci-fi kirjallisuudessa on juuri Dyynin-maailman rakentamisessa. Bene Gesserit ovat viehättäviä noitia, Sardukanit ovat spartalaisia sinnikkäämpiä sotilaita, hiekkaplaneetta Arrakis on asuinalueena armoton ja erämaan alkuperäiskansan fremenit timanttiakin kestävämpiä villejä. Nämä jalot jihadistit palvovat planeettansa jättimatoja, jotka he näkevät jumalina siinä missä muinaissuomalaiset näkivät karhun. Paulin johdolla villeistä fremeneistä tulee kuin Tiibetin soturimunkkeja, jotka pystyvät tuomaan rauhanuskonnon läpi galaksin nyrkkiensä mahdilla.Paulin äiti Jessica on hahmona rikkaan monipuolinen, koska tietenkin päähahmon mammana hän joutuu suhtautumaan ristiriitaisesti oman kullannuppunsa rooliin tässä sankarintarinassa. Jessicalla on myös mielenkiintoinen historia kirjan muiden hahmojen kanssa ja näiden suhteiden myötä opit tuntemaan lisää Dyynin maailmaa, kuten juuri esimerkiksi Bene Gesseri-sisarkuntaa. Bene Gesserit ovat oraakkeleita sekä lumoojattaria, jotka pystyvät saamaan ihmisiä tahtonsa alle mielenloitsuilla!
Mielenkiintoinen asetelma ei kuitenkaan pelasta kirjaa siltä, että se on rakenteeltaan sangen tylsä. Tarinan voi helposti tiivistää yksinkertaiseksi loruksi nuoresta prinssistä, joka menettää isänsä lisäksi hänen synnyinoikeutensa. Hyvänä aatelisena ja vapaustaistelijana Paul voittaa kansansuosion puollelleen, nostaa lopulta vallankumouksen konnia vastaan, surmaa konnat ja saa vielä kuningaskunnan lisäksi prinsessan sekä jalkavaimon lämmittämään sängynpatjaansa. Paul on hahmona pikemmin Tähtien Sodan Rey Skywalker, joka osaa jo valmiiksi kaiken ja hallitsee tilanteen kuin tilanteen vaivatta – kuin Luke Skywalker, joka kasvaa viattomasta maalaispojasta kovia kokeneeksi sotasankariksi.Tarinan konnat esitetään kirjan ensikättelyssä ja tiedät heti, että Paroni Härkönen……. Harkonen ja Keisari
Jotkut väittävät, että Dyyni on kuin gooteille suunnattu Tähtien Sota tai tähtiin kirjoitettu Game of Thrones. Itse sanoisin, että se on tyypillinen sankarintarina, jonka ympärillä on teologiaan suunnattu henkinen matka, jota voisi hyvinkin verrata Jeesuksen viimeiseen kiusaukseen.Satu tähtiä vaeltavasta Jeesuksesta, jonka tarina ja synty oli vain meidän ihmisten luoma. Näistä seikoista huolimatta, jos uskoo siihen, että jokaisen ihmisen sielussa on pala maailmankaikkeutta, ja Paul pystyy avaamaan kolmannen silmänsä. Eikö hän silloin ole vain aktivoinut jo valmiiksi sisällä olevan jumaluutensa…?Vaikka ennuste oli ihmisten keksimä, ehkä kaiken takana oli suurempi tahto?
Muokannut 12.09.2021 07:52 Metsän Otus
Robert Jackson Bennett:
Foundryside
Luin kesällä Foundrysiden, joka avaa The Founders Trilogyn. Bennett on vakiintunut kirjailja, sillä hän oli julkaissut ennen Foundrysidea seitsemän romaania. The Divine Cities -trilogia keräsi erityisesti huomiota, se pääsi mm. ehdolle Hugo-palkintoon. En ollut kuitenkaan lukenut mitään Bennettiltä aiemmin, joten Foundryside oli tutustumiseni hänen tuotantoonsa. Ja onneksi tutustuin!
Täytyy sanoa, että Foundryside teki minuun ison vaikutuksen. Antaisin sille arvosanaksi neljä ja puoli tähteä viidestä. Erittäin helppolukuinen kirja sijoittuu kokonaan yhteen kaupunkiin, Tevanneen. Paikannimet, henkilönnimet ja monet termit ovat italiaa. Tärkein päähenkilö on varas, ja teoksessa nähdäänkin paljon ryöstökeikkoja. Foundrysiden dialogi on hyvin modernia.
Bennett on kehittänyt Foundrysideen omaperäisen, scriving-nimisen taikuusjärjestelmän, joka muistuttaa kovasti tietokonekoodaamista. Elottomista esineistä saadaan sen avulla heikosti tietoisia ja samalla kumotaan fysiikan lait. Esimerkiksi hevoset voidaan jättää pois kärryn edestä, kun rattaat laitetaan uskomaan, että ne ovat menossa koko ajan alamäkeen. Mukana on kohtauksia, joissa esimerkiksi väitellään taiotun oven kanssa ja yritetään löytää sen määräyksistä aukko, joka mahdollistaa avaamisen ilman valtuuksia. Taikuus on löydetty uudestaan vasta muutama kymmenen vuotta aiemmin, mutta aikoinaan se oli huomattavasti vahvempaa, ja muinaiset suurvelhot pystyivät legendojen mukaan muuttamaan todellisuutta mielensä mukaan.
Taikuusjärjestelmän takia Foundrysidesta löytyy scifivaikutteita. Eräässä kehulauseessa kirjaa kutsutaan yhdistelmäksi eeppistä fantasiaa ja kyberpunkia. Romaanin maailmaa tosiaan hallitsevat jättiyritykset (kauppahuoneet), ja iso osa väestöstä elää kurjuudessa. Scriving-taikuus on mahdollistanut isoja edistysaskeleita, mutta maailma on silti tavallaan keskiaikainen, esimerkiksi tuliaseita ei ole keksitty.
Bennett kirjoittaa todella vauhdikkaasti – joissain kohdissa lukiessa suorastaan hengästytti. Usein fantasiakirjasarjojen kohdalla kuulee valitusta "filleristä", ja Foundrysidesta voi sanoa, ettei siityä löydy yhtään sellaista. Jokainen sivu on merkittävä juonen kannalta. Jos ei pidä toimintakohtauksista, niin kirjaan ei varmaan kannata tarttua. Ei teos silti mitään miekkaa & magiaa ole, vaan toiminnan ohella on muutakin sisältöä, ja yllättävän syvällisiä kohtauksia. Foundrysidessa on kovasti huumoria, erityisesti dialogissa, mutta myös todella koskettavia kohtia.
Foundrysiden ensimmäiset kuusi lukua on kirjoitettu samasta näkökulmasta. Ehdin jo ajatella, että kirjassa on vain yksi näkökulmahahmo, mutta näitä tuli sitten lisää. Henkilönkuvaus on yksi romaanin parhaista puolista, ja hahmoista todella välittää. Ja kun tämän ohella juoni kulkee turbovauhdilla sekä sisältää yllättäviä käänteitä, tapahtumapaikka on onnistunut, taikuus omaperäistä ja menneisyyden mysteerit kiinnostavia, ei Foundrysidesta voi olla pitämättä. Kirja sai ehdokkuuden British Fantasy Awardiin ja Locus-palkintoon, muttei voittanut kumpaakaan.
Foundrysiden pituus on noin 500 sivua kovakantisena. Usein arvioissa on tapana vertailla kirjaa toisiin ja sanoa, keiden kirjailijoiden fanit tulevat pitämään siitä. Foundrysiden kohdalla en osaa tehdä niin. Romaani ei vaan tuo mieleen muiden kirjailijoiden teoksia. Esimerkiksi Scott Lynchin Locke Lamoran valheet tapahtuu italialaistyylisessä kaupungissa, päähenkilöt ovat varkaita, tarinassa nähdään rikoskeikkoja ja huumoria sekä toimintaa on paljon. Silti Foundryside ei mielestäni muistuta yhtään Locke Lamoraa, enkä voi väittää Lynchin fanien pitävän siitä. Ehkä lähin vertailukohta on Thief-tietokonepelien maailma.
Tykkäsin vielä siitä, että kirjan nimen merkitys valkeni vasta ihan viimeisillä sivuilla. Eniten harmitti karttojen puuttuminen – olisin halunnut sellaisen niin Tevannen kaupungista kuin ympäröivästä maailmasta. Trilogian keskimmäinen osa Shorefall ilmestyi viime vuonna, ja päätöskirja Locklands on luvassa ensi kesäkuussa.
Luin kesällä Foundrysiden, joka avaa The Founders Trilogyn. Bennett on vakiintunut kirjailja, sillä hän oli julkaissut ennen Foundrysidea seitsemän romaania. The Divine Cities -trilogia keräsi erityisesti huomiota, se pääsi mm. ehdolle Hugo-palkintoon. En ollut kuitenkaan lukenut mitään Bennettiltä aiemmin, joten Foundryside oli tutustumiseni hänen tuotantoonsa. Ja onneksi tutustuin!
Täytyy sanoa, että Foundryside teki minuun ison vaikutuksen. Antaisin sille arvosanaksi neljä ja puoli tähteä viidestä. Erittäin helppolukuinen kirja sijoittuu kokonaan yhteen kaupunkiin, Tevanneen. Paikannimet, henkilönnimet ja monet termit ovat italiaa. Tärkein päähenkilö on varas, ja teoksessa nähdäänkin paljon ryöstökeikkoja. Foundrysiden dialogi on hyvin modernia.
Bennett on kehittänyt Foundrysideen omaperäisen, scriving-nimisen taikuusjärjestelmän, joka muistuttaa kovasti tietokonekoodaamista. Elottomista esineistä saadaan sen avulla heikosti tietoisia ja samalla kumotaan fysiikan lait. Esimerkiksi hevoset voidaan jättää pois kärryn edestä, kun rattaat laitetaan uskomaan, että ne ovat menossa koko ajan alamäkeen. Mukana on kohtauksia, joissa esimerkiksi väitellään taiotun oven kanssa ja yritetään löytää sen määräyksistä aukko, joka mahdollistaa avaamisen ilman valtuuksia. Taikuus on löydetty uudestaan vasta muutama kymmenen vuotta aiemmin, mutta aikoinaan se oli huomattavasti vahvempaa, ja muinaiset suurvelhot pystyivät legendojen mukaan muuttamaan todellisuutta mielensä mukaan.
Taikuusjärjestelmän takia Foundrysidesta löytyy scifivaikutteita. Eräässä kehulauseessa kirjaa kutsutaan yhdistelmäksi eeppistä fantasiaa ja kyberpunkia. Romaanin maailmaa tosiaan hallitsevat jättiyritykset (kauppahuoneet), ja iso osa väestöstä elää kurjuudessa. Scriving-taikuus on mahdollistanut isoja edistysaskeleita, mutta maailma on silti tavallaan keskiaikainen, esimerkiksi tuliaseita ei ole keksitty.
Bennett kirjoittaa todella vauhdikkaasti – joissain kohdissa lukiessa suorastaan hengästytti. Usein fantasiakirjasarjojen kohdalla kuulee valitusta "filleristä", ja Foundrysidesta voi sanoa, ettei siityä löydy yhtään sellaista. Jokainen sivu on merkittävä juonen kannalta. Jos ei pidä toimintakohtauksista, niin kirjaan ei varmaan kannata tarttua. Ei teos silti mitään miekkaa & magiaa ole, vaan toiminnan ohella on muutakin sisältöä, ja yllättävän syvällisiä kohtauksia. Foundrysidessa on kovasti huumoria, erityisesti dialogissa, mutta myös todella koskettavia kohtia.
Foundrysiden ensimmäiset kuusi lukua on kirjoitettu samasta näkökulmasta. Ehdin jo ajatella, että kirjassa on vain yksi näkökulmahahmo, mutta näitä tuli sitten lisää. Henkilönkuvaus on yksi romaanin parhaista puolista, ja hahmoista todella välittää. Ja kun tämän ohella juoni kulkee turbovauhdilla sekä sisältää yllättäviä käänteitä, tapahtumapaikka on onnistunut, taikuus omaperäistä ja menneisyyden mysteerit kiinnostavia, ei Foundrysidesta voi olla pitämättä. Kirja sai ehdokkuuden British Fantasy Awardiin ja Locus-palkintoon, muttei voittanut kumpaakaan.
Foundrysiden pituus on noin 500 sivua kovakantisena. Usein arvioissa on tapana vertailla kirjaa toisiin ja sanoa, keiden kirjailijoiden fanit tulevat pitämään siitä. Foundrysiden kohdalla en osaa tehdä niin. Romaani ei vaan tuo mieleen muiden kirjailijoiden teoksia. Esimerkiksi Scott Lynchin Locke Lamoran valheet tapahtuu italialaistyylisessä kaupungissa, päähenkilöt ovat varkaita, tarinassa nähdään rikoskeikkoja ja huumoria sekä toimintaa on paljon. Silti Foundryside ei mielestäni muistuta yhtään Locke Lamoraa, enkä voi väittää Lynchin fanien pitävän siitä. Ehkä lähin vertailukohta on Thief-tietokonepelien maailma.
Tykkäsin vielä siitä, että kirjan nimen merkitys valkeni vasta ihan viimeisillä sivuilla. Eniten harmitti karttojen puuttuminen – olisin halunnut sellaisen niin Tevannen kaupungista kuin ympäröivästä maailmasta. Trilogian keskimmäinen osa Shorefall ilmestyi viime vuonna, ja päätöskirja Locklands on luvassa ensi kesäkuussa.
Muokannut 25.10.2021 13:09 Jussi
Mitä olet viimeksi lukenut - arvioita kirjoista
Veli-Pekka Lehtonen: Renny Harlin - Ainutlaatuinen elämäni
Ainoa suomalainen Hollywood-elokuvaohjaaja kertoo elämäkerrassaan, miten hän kiinnostui pikkupoikana elokuvista ja unelmoi omien elokuvien tekemisestä. Kipinä alaa kohtaan syntyi osittain siitä, että Rennyn äiti vei poikaansa usein elokuviin, mutta myös siitä, miten Renny näki Don Siegelin ohjaamassa elokuvaa keskellä Helsinkiä. Nuori poika ei haaveillut urasta näyttelijänä tai käsikirjoittajana, vaan ohjaajana, joka hallitsee kaikkea tomintaa. Ja toimintaa Renny halusi tehdä, isoon ja amerikkalaiseen tyyliin. Hänen tiensä vei elokuvakouluun, mutta siellä oltiin liikaa oppitunneilla ja liian vähän kameran takana. Koulu jäi kesken, mutta sehän ei menoa haitannut. Muutaman mutkan kautta Renny päätyi Amerikkaan, missä hänen unelmistaan tuli totta. Jos haluaa tietää, mikä on amerikkalainen unelma, tämä kirja antaa siitä tyylipuhtaan esimerkin.
Toimittaja Veli-Pekka Lehtonen haastatteli kirjaa varten paitsi Rennyä, myös montaa hänen sukulaistaan, ystäväänsä ja yhteistyökumppaniaan. Renny puhuu kirjassa minä-muodossa, mutta silloin tällöin kuullaan suoria lainauksia muiltakin, mikä elävöittää tekstiä mukavasti. Erityisen paljon kommentteja on saatu Samuel L. Jacksonilta ja Geena Davisilta. Kirja on varsin helppolukuinen, mutta yksi väistämätön ärsyttävyys syntyy siitä, että se on ääriään myöten täynnä erisnimiä. Elokuvien, näyttelijöiden, ohjaajien ja filmistudioiden nimiä pudotellaan jatkuvalla syötöllä, eivätkä ne kaikki jää lukijan mieleen mitenkään. Pitkin maailmaa suhaava menestysohjaaja tapaa urallaan tietenkin valtavan määrän ihmisiä, joten nimitulva on pakollinen paha.
Elm Street 4, Die Hard 2 ja Cliffhanger ovat Rennyn uran kulmakiviä, mutta siihen mahtuu myös taloudellisia floppeja sekä monta keskeytynyttä projektia. Mannerheim-elokuvasta olisi pitänyt tulla iso juttu, mutta kaikki hävisi kuin tuhka tuuleen. Siinä ohjaaja olisi saanut tilaisuuden todistaa, että hän pystyy tekemään muutakin kuin kevyttä toimintaviihdettä. Mies halusi elokuviinsa isoja räjähdyksiä, mutta hän haaveili aina myös syvällisemmän ja vakavamman elokuvan tekemisestä. Toistaiseksi sellaista ei ole tullut. Ohjaaja sai myös lukuisia työtarjouksia, joihin hän ei tarttunut. Millainen olisikaan ollut Alien 3 tai James Bond-leffa suomalaisen ohjaamana?
Renny Harlinin elämäkerta on suositeltavaa luettavaa kaikille elokuvafaneille. Ohjaajan uraa käydään läpi leffa kerrallaan ja kulissien taakse kurkistetaan kattavasti, jolloin sekä kuvauspaikkojen tapahtumat että Hollywoodin raaka bisnesmaailma tulevat lukijalle tutuksi. Rennyn oma mielenmaisemakin valottuu reilusti ja kirjassa esiintyykin ikuinen optimisti, joka elää joka päivä täysillä.
Ainoa suomalainen Hollywood-elokuvaohjaaja kertoo elämäkerrassaan, miten hän kiinnostui pikkupoikana elokuvista ja unelmoi omien elokuvien tekemisestä. Kipinä alaa kohtaan syntyi osittain siitä, että Rennyn äiti vei poikaansa usein elokuviin, mutta myös siitä, miten Renny näki Don Siegelin ohjaamassa elokuvaa keskellä Helsinkiä. Nuori poika ei haaveillut urasta näyttelijänä tai käsikirjoittajana, vaan ohjaajana, joka hallitsee kaikkea tomintaa. Ja toimintaa Renny halusi tehdä, isoon ja amerikkalaiseen tyyliin. Hänen tiensä vei elokuvakouluun, mutta siellä oltiin liikaa oppitunneilla ja liian vähän kameran takana. Koulu jäi kesken, mutta sehän ei menoa haitannut. Muutaman mutkan kautta Renny päätyi Amerikkaan, missä hänen unelmistaan tuli totta. Jos haluaa tietää, mikä on amerikkalainen unelma, tämä kirja antaa siitä tyylipuhtaan esimerkin.
Toimittaja Veli-Pekka Lehtonen haastatteli kirjaa varten paitsi Rennyä, myös montaa hänen sukulaistaan, ystäväänsä ja yhteistyökumppaniaan. Renny puhuu kirjassa minä-muodossa, mutta silloin tällöin kuullaan suoria lainauksia muiltakin, mikä elävöittää tekstiä mukavasti. Erityisen paljon kommentteja on saatu Samuel L. Jacksonilta ja Geena Davisilta. Kirja on varsin helppolukuinen, mutta yksi väistämätön ärsyttävyys syntyy siitä, että se on ääriään myöten täynnä erisnimiä. Elokuvien, näyttelijöiden, ohjaajien ja filmistudioiden nimiä pudotellaan jatkuvalla syötöllä, eivätkä ne kaikki jää lukijan mieleen mitenkään. Pitkin maailmaa suhaava menestysohjaaja tapaa urallaan tietenkin valtavan määrän ihmisiä, joten nimitulva on pakollinen paha.
Elm Street 4, Die Hard 2 ja Cliffhanger ovat Rennyn uran kulmakiviä, mutta siihen mahtuu myös taloudellisia floppeja sekä monta keskeytynyttä projektia. Mannerheim-elokuvasta olisi pitänyt tulla iso juttu, mutta kaikki hävisi kuin tuhka tuuleen. Siinä ohjaaja olisi saanut tilaisuuden todistaa, että hän pystyy tekemään muutakin kuin kevyttä toimintaviihdettä. Mies halusi elokuviinsa isoja räjähdyksiä, mutta hän haaveili aina myös syvällisemmän ja vakavamman elokuvan tekemisestä. Toistaiseksi sellaista ei ole tullut. Ohjaaja sai myös lukuisia työtarjouksia, joihin hän ei tarttunut. Millainen olisikaan ollut Alien 3 tai James Bond-leffa suomalaisen ohjaamana?
Renny Harlinin elämäkerta on suositeltavaa luettavaa kaikille elokuvafaneille. Ohjaajan uraa käydään läpi leffa kerrallaan ja kulissien taakse kurkistetaan kattavasti, jolloin sekä kuvauspaikkojen tapahtumat että Hollywoodin raaka bisnesmaailma tulevat lukijalle tutuksi. Rennyn oma mielenmaisemakin valottuu reilusti ja kirjassa esiintyykin ikuinen optimisti, joka elää joka päivä täysillä.
Nostalgianälässäni poimin kesälukemiseksi taas vaihteeksi ns. vanhan nuortenkirjan, tällä kertaa Mary Downing Hahnin One For Sorrow - A Ghost Story. Kirja ei oikeastaan ole vanha, vuodelta 2017, mutta koska kirjoittaja on, siinä on samaa henkeä kuin kirjoissa joita luin itse lapsena ja nuorena. Hahnin ilmeisesti ainoa suomennettu teos Kunhan Helen tulee oli lapsena yksi suosikeistani ja luin sen monta kertaa. Siinä oli kaikki mitä kasarilapsi kunnon kummitustarinalta tarvitsi.
Mutta huh huh, vuoteen 1918 sijoittuva One For Sorrow oli jopa aikuisena hieman raskas lukukokemus, ja jäi kummittelemaan mieleen lukemisen jälkeen. En ole varma olisinko tykännyt tästä lapsena vai olisiko mennyt liian ahdistavaksi. Kirja käsittelee kiusaamista ja ryhmäpainetta, taustalla on sota ja sitten tulee espanjantauti. Elsie kuolee influenssaan ja palaa vainoamaan päähenkilöä. Elsie on jopa Hahnin mittapuulla hyvin kamala lapsi, eivätkä muutkaan päähenkilöt eivät ole mitään enkeleitä ja menevät joukon johtajan mukaan vaikka omatunto kolkuttaisi taustalla. Itse asiassa Goodreadsin arvosteluista näkyi taas miten osa lukijoista on suorastaan inhonnut tätä kirjaa sen takia etteivät hahmot ole täydellisiä roolimalleja ja miten harmaan alueen hahmoja tai epämukavalta tuntuvia tarinoita ei heidän mielestään saisi kirjoittaa. Itse taas olen aikuisena lukiessani miettinyt miten hyvin Hahn osaa kirjoittaa realistisia lapsihahmoja, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan pahoja vaikka ajattelemattomia ja ärsyttäviä ovatkin.
Mutta huh huh, vuoteen 1918 sijoittuva One For Sorrow oli jopa aikuisena hieman raskas lukukokemus, ja jäi kummittelemaan mieleen lukemisen jälkeen. En ole varma olisinko tykännyt tästä lapsena vai olisiko mennyt liian ahdistavaksi. Kirja käsittelee kiusaamista ja ryhmäpainetta, taustalla on sota ja sitten tulee espanjantauti. Elsie kuolee influenssaan ja palaa vainoamaan päähenkilöä. Elsie on jopa Hahnin mittapuulla hyvin kamala lapsi, eivätkä muutkaan päähenkilöt eivät ole mitään enkeleitä ja menevät joukon johtajan mukaan vaikka omatunto kolkuttaisi taustalla. Itse asiassa Goodreadsin arvosteluista näkyi taas miten osa lukijoista on suorastaan inhonnut tätä kirjaa sen takia etteivät hahmot ole täydellisiä roolimalleja ja miten harmaan alueen hahmoja tai epämukavalta tuntuvia tarinoita ei heidän mielestään saisi kirjoittaa. Itse taas olen aikuisena lukiessani miettinyt miten hyvin Hahn osaa kirjoittaa realistisia lapsihahmoja, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan pahoja vaikka ajattelemattomia ja ärsyttäviä ovatkin.
Blake Charlton:
Spellwright
(The Spellwright Trilogy, osa 1)
Pitkästä aikaa kirja-arvio... Luin Blake Charltonin esikoisromaanin Spellwright kesällä. Kyseessä ei ole ihan tuore teos, sillä se julkaistiin 2010. Fantasiatrilogian keskimmäinen kirja Spellbound ilmestyi seuraavana vuonna, mutta päätösosaa Spellbreaker saatiin odottaa vuoteen 2016 saakka. Sen jälkeen Charlton ei ole julkaissut mitään.
Spellwright sijoittuu kokonaan taikaopistoon ja sen lähiympäristöön. Päähenkilö Nicodemus Weal on 25-vuotias velho-opiskelija, jolla on suuria vaikeuksia taikuuden käyttämisessä lukihäiriön takia. Taikuus nimittäin toimii riimuilla, ja on tärkeää luoda loitsut virheettömästi jollakin taikakielistä. Blake Charltonilla on paha dysleksia, ja hän hyödyntää kertomuksessa omia kokemuksiaan. Tapahtumaympäristöstä huolimatta tarinassa ei nähdä koulunkäyntiä: yhdessä luvussa päähenkilö opettaa aloittelijoiden luokkaa, ja siinä kaikki. Kirjassa on varsin perinteinen hyvän ja pahan konflikti, sillä pahikset ovat demoneja, jotka haluavat valloittaa maailman. Fantasiamaailman jumalat ovat todellisia, ja näiden kanssa voi keskustella. Ennen kuin Nicodemuksen sanasokeus paljastui lapsena, hänen uskottiin olevan ennustuksissa luvattu pelastaja. Tähän ennustukseen liittyen juonessa on mukava twisti.
Tarinaa ei voi pitää järin omaperäisenä, mutta monimutkainen taikuusjärjestelmä on sellainen. Minusta sen kuvaamista oli mielenkiintoista lukea. Charlton käyttää kekseliäästi termejä uusissa merkityksissä, esimerkiksi author, prose, subtext, censor, ghostwriting jne. Voi sanoa, että oikeastaan jokaisella kirjan sivulla esiintyy taikuutta. Jos siis tykkää lukea vain "low magic" -fantasiakirjoja, eivätkä yksityiskohtaiset taikuussysteemit kiinnosta, ei Spellwrightiin kannattane tarttua. Romaani ei ole ns. grimdarkkia, eikä siinä esiinny ollenkaan seksiä tai kiroilua.
Charlton heittää lukijan keskelle tarinaa ilman suurempia selittelyjä, ja taikuusjärjestelmä selviää pikkuhiljaa. Alussa voi olla vähän pihalla, mutta ei Spellwrightia mitenkään voi verrata vaikka Steven Eriksonin Gardens of the Mooniin tässä asiassa. Kirja etenee nopeasti, tapahtumia on paljon ja Charltonin kerronta sujuvaa. Spellwrightin pituus on pokkarina 467 sivua: ei paksu eikä lyhyt kirja. Samasta tarinasta olisi voinut laatia helposti kaksi kertaa pidemmän romaanin. Charlton esittelee arvoituksia, ja antaa sitten nopeasti näihin vastauksia. Esimerkiksi kirjan alussa mainitaan, että vanha velho Shannon on menettänyt näkönsä vuosia sitten. Opiskelijoiden keskuudessa liikkuu erilaisia huhuja sokeutumisen syystä. Yllätyin siitä, että parin luvun päästä velho kertoo päähenkilölle suoraan, mitä hänelle tapahtui. Kirjan loppupuolella vastauksia avoimiin kysymyksiin saadaan niin paljon ja nopeasti, että melkein hengästytti lukiessa.
Charltonin hahmonkuvaus ei ole huonoa, mutta se ei ole yksi kirjan onnistuneimmista asioista. Päähenkilö jää vähän vaisuksi, ja jos haluaa lukea juuri hahmovetoista tarinaa, saattaa Spellwright olla pettymys. Huomasin, että jatko-osa Spellbound alkaa kymmenen vuotta ensimmäisen kirjan lopetuksen jälkeen. Spellwrightissa saatiin vastaukset periaatteessa kaikkiin arvoituksiin, joten on kiinnostava nähdä, miten kirjailija on toiminut jatko-osan kanssa. Antaisin Spellwrightille arvosanaksi kolme ja puoli tähteä viidestä. Tai ehkä 3,75 tähteä... Kirja pääsi aikoinaan ehdolle parhaan esikoisromaanin David Gemmell Morningstar Awardiin, muttei voittanut. Robin Hobb sanoi teoksesta näin:
"Nicodemus Weal is a protagonist that all of us can identify with. Spellwright features a unique system of magic and characters that are genuine inhabitants of that world. Spellwright is a letter-perfect story: an absorbing read and recommended."
Pitkästä aikaa kirja-arvio... Luin Blake Charltonin esikoisromaanin Spellwright kesällä. Kyseessä ei ole ihan tuore teos, sillä se julkaistiin 2010. Fantasiatrilogian keskimmäinen kirja Spellbound ilmestyi seuraavana vuonna, mutta päätösosaa Spellbreaker saatiin odottaa vuoteen 2016 saakka. Sen jälkeen Charlton ei ole julkaissut mitään.
Spellwright sijoittuu kokonaan taikaopistoon ja sen lähiympäristöön. Päähenkilö Nicodemus Weal on 25-vuotias velho-opiskelija, jolla on suuria vaikeuksia taikuuden käyttämisessä lukihäiriön takia. Taikuus nimittäin toimii riimuilla, ja on tärkeää luoda loitsut virheettömästi jollakin taikakielistä. Blake Charltonilla on paha dysleksia, ja hän hyödyntää kertomuksessa omia kokemuksiaan. Tapahtumaympäristöstä huolimatta tarinassa ei nähdä koulunkäyntiä: yhdessä luvussa päähenkilö opettaa aloittelijoiden luokkaa, ja siinä kaikki. Kirjassa on varsin perinteinen hyvän ja pahan konflikti, sillä pahikset ovat demoneja, jotka haluavat valloittaa maailman. Fantasiamaailman jumalat ovat todellisia, ja näiden kanssa voi keskustella. Ennen kuin Nicodemuksen sanasokeus paljastui lapsena, hänen uskottiin olevan ennustuksissa luvattu pelastaja. Tähän ennustukseen liittyen juonessa on mukava twisti.
Tarinaa ei voi pitää järin omaperäisenä, mutta monimutkainen taikuusjärjestelmä on sellainen. Minusta sen kuvaamista oli mielenkiintoista lukea. Charlton käyttää kekseliäästi termejä uusissa merkityksissä, esimerkiksi author, prose, subtext, censor, ghostwriting jne. Voi sanoa, että oikeastaan jokaisella kirjan sivulla esiintyy taikuutta. Jos siis tykkää lukea vain "low magic" -fantasiakirjoja, eivätkä yksityiskohtaiset taikuussysteemit kiinnosta, ei Spellwrightiin kannattane tarttua. Romaani ei ole ns. grimdarkkia, eikä siinä esiinny ollenkaan seksiä tai kiroilua.
Charlton heittää lukijan keskelle tarinaa ilman suurempia selittelyjä, ja taikuusjärjestelmä selviää pikkuhiljaa. Alussa voi olla vähän pihalla, mutta ei Spellwrightia mitenkään voi verrata vaikka Steven Eriksonin Gardens of the Mooniin tässä asiassa. Kirja etenee nopeasti, tapahtumia on paljon ja Charltonin kerronta sujuvaa. Spellwrightin pituus on pokkarina 467 sivua: ei paksu eikä lyhyt kirja. Samasta tarinasta olisi voinut laatia helposti kaksi kertaa pidemmän romaanin. Charlton esittelee arvoituksia, ja antaa sitten nopeasti näihin vastauksia. Esimerkiksi kirjan alussa mainitaan, että vanha velho Shannon on menettänyt näkönsä vuosia sitten. Opiskelijoiden keskuudessa liikkuu erilaisia huhuja sokeutumisen syystä. Yllätyin siitä, että parin luvun päästä velho kertoo päähenkilölle suoraan, mitä hänelle tapahtui. Kirjan loppupuolella vastauksia avoimiin kysymyksiin saadaan niin paljon ja nopeasti, että melkein hengästytti lukiessa.
Charltonin hahmonkuvaus ei ole huonoa, mutta se ei ole yksi kirjan onnistuneimmista asioista. Päähenkilö jää vähän vaisuksi, ja jos haluaa lukea juuri hahmovetoista tarinaa, saattaa Spellwright olla pettymys. Huomasin, että jatko-osa Spellbound alkaa kymmenen vuotta ensimmäisen kirjan lopetuksen jälkeen. Spellwrightissa saatiin vastaukset periaatteessa kaikkiin arvoituksiin, joten on kiinnostava nähdä, miten kirjailija on toiminut jatko-osan kanssa. Antaisin Spellwrightille arvosanaksi kolme ja puoli tähteä viidestä. Tai ehkä 3,75 tähteä... Kirja pääsi aikoinaan ehdolle parhaan esikoisromaanin David Gemmell Morningstar Awardiin, muttei voittanut. Robin Hobb sanoi teoksesta näin:
"Nicodemus Weal is a protagonist that all of us can identify with. Spellwright features a unique system of magic and characters that are genuine inhabitants of that world. Spellwright is a letter-perfect story: an absorbing read and recommended."