Täydellinen tarina, onko sellaista?

Juuri sellainen tarina jonka olet aina halunnut kuulla tai lukea.
Tarina, joka voisi räjäyttää tajuntasi ja saada sinut vakuuttuneeksi, ettei parempaa välttämättä löydy.
Tarina, jossa kaikki on kohdillaan.
Onko sellaista? Vai luoko sellaisen parhaiten itse?

Jaa-a. Kiinnostava kysymys!

En usko että sellaista yhtä ainoaa täydellistä tarinaa on, ainakaan minulle. Jos sellainen löytyisi, mitä järkeä sen jälkeen olisi enää lukea/kirjoittaa mitään muuta?

Enemmänkin tarinoissa kiehtoo se, että vaikka periaatteessa "kaikki on jo kerrottu", aina pystyy varioimaan ja kehittämään uusia tarinoita. Siis monipuolisuus kiehtoo. Periaatteessa suurin osa tarinoista on muunnelmia samoista perustarinoista. Poika tapaa tytön... Joku haluaa jotain, ja hänen tiellään on esteitä... Ja ns. täydellisen tarinan kaavan on kertonut jo Aristoteles Runousopissa.

Luulen, että aika moni kirjailija yrittää kirjoittaa sellaista, mitä itse haluaisi lukea. Eli tuossa on jotain perää, että sen oman täydellisen tarinan voi parhaiten luoda itse. Mutta kirjoittamisenkin viehätys on siinä, ettei tuota täydellistä tarinaa silti voi koskaan saavuttaa? Siihen voi vain pyrkiä.

Kyllä täydellisiä tarinoita on olemassa, vaikka kuinka paljon! Vaikka sellaiset novellit kuin O. Henryn The Gift of the Magi tai H.P. Lovecraftin The Whisperer in Darkness käyvät esimerkeiksi.

Mutta mikä oikeastaan on tarina? Onko romaani tarina, vai voiko se sisältää useita tarinoita? Mitä pitempi tarina on, sen todennäköisempää on, että siinä on jotain, joka ei miellytä lukijaa. Niinpä kaikkein täydellisimpiä tarinoita lienevät napakan lyhyet sellaiset.

Uskon, että valtaosalla kirjoittajista on tai on ollut joskus mielessään täydellinen tarina. Se vain ei pysy täydellisenä, kun sen laittaa fyysiseen muotoon.

"Ideat ovat virheettömiä, todellisus ei."
-Platon

Henkilökohtaisesti Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjo ja Enkelipeli olivat täydellisiä kirjoja.

Täydellinen käsitteenäkin on vaikea. Jos määritellään täydellinen "joksikin, josta ei puutu mitään" tai "virheettömäksi", täydellisiä tarinoita on paljon ja päälle. Tylsää. Mun täydellisyydessä on säröjä ja tahroja. Hiominen ei ole tasoittanut tai epätasoittanut pintaa, mutta pelkkä luonnosmainen sutaisu tarina ei ole.

Saphon määritelmällä on mielestäni vielä helppoa löytää sopivia tarinoita. Tai ehkei kyse silloin ole aina tarinasta...? Lukukokemus voi olla täydellinen, tajunnanräjäyttävä yms yms. Täydellinen tarina ei mulle ole yksinään täydellinen, tarvitaan siihen jotain yhteistyötä lukijankin osalta.

Rinja kirjoitti: Jaa'a. Minä suhtaudun kaikkiin hyvin kerrottuihin tarinoihin (ts. tarinoihin, joissa nyt ei liian selvästi näy esim. kirjoittajan kokemattomuus tai laiskuus tai itselleni vastenmieliset mielipiteet tms.) sillä tavoin, että ne eivät edes olisi voineet tulla kerrotuiksi muuten. Mikä hahmoille tapahtuu, se niille myös tapahtuu, eikä niiden kohtalo olisi edes voinut olla toisenlainen.

Mutta kyllähän vaikkapa J.K. Rowling muutti suunnitelmiaan sen osalta, ketkä hahmoista kuolevat ja ketkä eivät, kun ei raaskinut kirjoittaa sitä mitä olisi "pitänyt" tapahtua.

Rinja kirjoitti: Mutta siis, pointti: En henkilökohtaisesti kykene käyttämään täydellisyyden käsitettä kuvaillessani tarinoita, koska siten joko mikään tarina ei ole täydellinen tai erittäin moni on. Enkä usko, että on mitään tiettyjä aineksia luoda täydellinen tarina, vaan omaan makuuni osuvimpaan lopputulokseen voi päästä monenlaisilla aineksilla. Lisäksi olen varma, että kyse on aina makuasioista. Ehkä jokin tarina joskus voi todistaa minulle, että nimenomaan itselleni täydellinen (= yksinkertaisesti paras) tarina voi kuin voikin olla olemassa, mutta se päivä ei ole vielä koittanut.

Olen aika lailla samoilla linjoilla. Monesta kirjasta on tullut jonkinlainen täydellisyyden vaikutelma, joka riippuu itse tarinan lisäksi myös omasta elämäntilanteesta. Yksikään kirja ei kuitenkaan ole täysin vailla vikoja, ja se mistä joku muu pitää voi itseä ärsyttää ja toisin päin. Eikä täydellisyyden tunne välttämättä säily, kuten "Kirjoja joita joskus rakastit mutta joita et enää saata lukea"-ketjustakin näkyy.

Enkä välttämättä haluaisi lukea edes omasta näkökulmastani täydellistä tarinaa, sillä sen jälkeen mikään muu ei ehkä tuntuisi miltään. Liekö täydellistä tarinaa edes olemassa... ajatuksena se tuntuu samanlaiselta kuin vaikkapa täydellisen mansikan metsästys. Täydellistä mansikkaa ei liene olemassakaan, se on pikemminkin mielikuva. Tai ehkä kuin muisto siitä mansikasta, joka sillä hetkellä tuntui lähes täydelliseltä kun sen lapsena löysi aurinkoisena hellepäivänä lämpimässä hautuvan heinikon seasta, ja se oli juuri sopivan kypsä ja makea ja tuoksui ja hyönteiset surisivat ympärillä?

Jos sen söisi nyt, maistuisiko se samalta? Mutta vastaan voi tulla toinen mansikka, josta tulee sama täydellisuuden olo, vaikka tilanne ja marja olisivat täysin eri. Kirjojen kanssa on sama, ainakin omalla kohdallani.

Tapsa kirjoitti: Mitä pitempi tarina on, sen todennäköisempää on, että siinä on jotain, joka ei miellytä lukijaa. Niinpä kaikkein täydellisimpiä tarinoita lienevät napakan lyhyet sellaiset.

Tuosta rohkenen kyllä olla eri mieltä. Itse olen ainakin aina ollut sen verran pitkiin romaaneihin (niin lukijana kuin kirjoittajanakin) suuntautunut ihminen, että lyhyempiä tekstejä tuskin haluaisi edes laskea kunnon kertomuksiksi. Etenkin scifin ja fantasian tapaisissa genreissä, joissa rakennetaan samalla aivan uutta tarinamaailmaa, vaaditaan tarinalta tietty vähimmäispituus, tai maailmanrakennus jää kesken. Ja jos tarinan maailma tuntuu keskenkeräiseltä, jää tarinakin tunnultaan ohuenlaiseksi.

Siitä olen tosin samaa mieltä, että tarinan pituuden kasvaessa kasvavat myös ongelmat. Kirja on vielä kohtalaisen hallittu kokonaisuus, mutta sen laajetessa sarjaksi homma alkaa helposti karata käsistä. Tämä näkyy mielestäni erittäin hyvin Tulen ja jään laulun kohdalla. Luettuani Valtaistuinpelin ensimmäistä kertaa pidin sitä täydellisenä fantasiaromaanina (ja pidän jossakin mielessä vielä nykyäänkin). Mitä pidemmälle olen sarjaa kuitenkin lukenut, sitä selkeämmin olen alkanut hahmottaa Martinin sormista lipsuvat juonenpätkät.

Toisaalta olen joskus pitänyt Paolinin Eragoniakin täydellisenä teoksena, ja olenkin samaa mieltä siitä, että se, miten kukin täydellisyyden näkee, riippuu paljon siitä tilanteesta/iästä/mielentilasta/elämänvaiheesta jolloin kirjan lukee. Dragonlance-kirjat eivät ehkä ole laadultaan suoranaista korkeakirjallisuutta, mutta vasta fantasian löytäneelle teinille ne olivat juuri sillä hetkellä täydellisiä. Paljon riippuu siitä, mitä kirjalta kulloinkin kaipaa ja odottaa.

Pituus kysymys onkin varsin mielenkiintoinen! Itse olen aina ollut ennemän pitkien teosten kannalla, sillä näin ollen, jos tarinan juoni sattuu olemaan hyvä ja mukaansatempaava niin pitkässä lukemista saa jatkaa ja jatkaa eikä tarina lopu niin kesken kuin lyhyissä. Mutta jotkin lyhyet puolestaan saattavat olla joitain pitkiä parempia. Mutta jokaisella on omat mielipiteensä siitä aiheesta ja kukin lukekoot juuri sen pituista tarinaa kuin haluavat, sillä nyt ei sinänsä ole mitään merkitystä.

Usein, kun alan lukemaan kirjaa ajattelen että juuri se on täydellinen tarina ja saatan olla samaa mieltä vielä aivan loppusivuilla ja joissain tapauksissa vielä viikkoja lukemisen jälkeen. Mutta kun olen löytänyt uutta luettavaa ja alan pohtimaan hieman tarkemmin aikaisemmin täydellisenä pitämääni teosta, alan hyvin pian löytämään siitä vikoja ja kohtia, jotka olisi voinut ilmaista jollain paremmalla tavalla. Olen aina ollut sitä mieltä ettei huonoa kirjaa ole olemassakaan on vain erilaisia mielipiteitä eli sinänsä on aika haastavaa alkaa arvioimaan onko joku tarina täydellinen vai ei. On olemassa kyllä todella hyvä kirjoja, mutta kuka sen loppupeleissä määrittää onko mikään täydellistä?

En usko, että tulen ikinä löytämään juuri täydellistä kirjaa, sillä minun täydelliseni määrittyy niin vaikeasti. En osaa edes itse määritellä sitä, millainen kirjan tulisi olla. Ainoa jonka tiedän, on se, että kirjan täytyisi kestää loputtomasti lukukertoja, siitä pitäisi aina ymmärtää jotain uutta, siitä pitäisi, vaikka tietäisikin tapahtumat jo etukäteen. Ja ennenkaikkea, siihen ei kyllästyisi, ikinä. Mutta kuten musiikinkin kanssa, kun löydän jonkun ihanan kappaleen, kuuntelen sitä koko ajan, ja sitten yhtäkkiä huomaankin, että olen jo kyllästynyt siihen. Enkä varmaan haluaisikaan löytää täydellistä kirjaa, koska kuten jo aiemminkin on todettu, saattaisi silloin mennä into kaiken muun lukemisesta.

En myöskään usko, että itse kirjoittama kirja/tarina, voi olla se täydellinen. Sillä vaikka kirjailija on saanut itse päättää tapahtumat, ja tehdä niistä ja henkilöistä juuri mieleisensä, on hän ainoa ihminen joka oikeasti tietää millainen tarina oli hänen ajatuksissaan. Kirjoittaja on myös ainoa, joka voi vaikuttaa siihen, mitä tulee tapahtumaan. Hänen päässään kirjalla voi myös olla monta loppua, päällekkäistä juonta ja pienen pientä yksityiskohtaa. Ja koska hän ei voi millään toteuttaa niitä kaikkia, vaan valitsee vain parhaat, jää kirja hänen näkökulmastaan todennäköisesti pintapuoliseksi. Kun tarina on vain ajatuksen tasolla, on se todennäköisesti syvimmillään, kun kirjoittajalla on päässään kaikki vaihtoehdot, tilanteista johtaneet pienet, pääidean kannalta merkityksettömät, sivujuonet, jotka tekevät tarinasta sen aidon. Uskon myös vakaasti, että koska kirjoittaja ei millään voi kirjoittaa kaikkia ajatuksiaan kirjaan, on hänen pakko valita niistä vain olennaisimmat ja parhaat. Tuon valikoinnin takia lopputulos ei tule ikinä vastaamaan sitä (täydellistä?) tarinaa, joka hänen päässään oli ollut, ja tuo tyytymättömyys ja tiivistäminen tekee kirjasta hänen mielestään epätäydellisen.

Tarinan pituus ei mielestäni vaikuta kovin paljoa, mutta henkilökohtaisesti en todennäköisesti voisi pitää ihan lyhyttä novellia täydellisenä. Ja toisaalta aika usein on käynyt niin, että kirjasarjan muut osat ovat pilanneet koko tarinan. Omasta mielestäni jo yksi "väärä" juonenkäänne voi pilata koko tarinan täydellisyyden, vaikka senkin jälkeen tarina voi olla "ihan hyvä".