-
- Lukuhaaste: Popsugar 2023
- Lukupiiri / Eija | Eilen 23:09
-
- Lukuhaaste: Goodreads 2023
- Lukupiiri / Eija | Eilen 23:06
-
- Lukuhaaste: Helmet 2023
- Lukupiiri / Pisania | 22.09.2023 19:36
-
- Painaja ja muita runoja
- Leirinuotio / LordStenhammar | 19.09.2023 11:29
Hugh Howey

Kyllähän sarjalla voi elokuvana olla mahdollisuus menestyä,kun tällähetkellä on menossa tällänen Dystopia buumi,kun näitä suomennoksia erityisesti nuorten dystopia kirjoista tupsahtelee,kuin sieniä sateella joten jos saadaan aikaan hyvä käsikirjoitus, rooleihin hyvät näyttelijät ja ohjaajakin osaa asiansa niin kyllähän sitä menestystä leffana voisi tullakin.
Heh. Koin kirjaa lukiessa vahvan ilmestyksen, millainen minun versioni Siilo-leffasta olisi. Siihen liittyy Kari Tapio. Paljastan yksityiskohdat joskus jaksaessani.Jouni kirjoitti: Elokuvaahan tästä ollaan jo tekemässä Ridley Scottin toimesta ja täytyy sanoa että itsekin kun Siiloa luin niin mieleeni tuli useamman kerran että tästä saisi aika toimivan leffan tehtyä melkoisen helposti.
Kirjan saamat kehulauseet ovat tosiaan osin hämmentäviä vertauksia.. En olisi koskenut kirjaan, jos olisin uskonut kaikkia niitä. Nälkäpeliinkin vertaaminen on vähän niin ja näin.. se on mielestäni profiloitunut aika nuortenkirjaksi, eikä yhteistä Siiloon ole kuin jonkin verran yhteiskunnallisissa ilmiöissä ja tietenkin ajoittuminen jonkinlaiseen post-apokalyptiseen aikaan. (Lukiessa itse asiassa ajattelin, että Jules on mukavan itsevarma ja varttunut naishenkilö, eikä mikään nuortenkirjasankaritar. Ei millään pahalla niitä kohtaan, muttei minun makuuni.) Kirjan esittelyteksti sai minut kiinnostumaan Siilosta siinä määrin, että ostin omaksi ja luin. Ihmisyhteisö tungettuna selviytymään yhdessä oloihin, joihin ihmistä ei ole tarkoitettu, on aina kiinnostavaa.
Kirjan rakenne oli minulle mieluinen: kirja koostuu viidestä alkujaan erikseen julkaistusta osasta, jotka kylläkin jatkavat kukin samaa tarinaa, mutta jokaisella on myös oma napakka rakenteensa. Varmaan tuosta osiin jakautumisesta johtuen kirja olikin niin nopeatempoinen ja mukaansatempaava. Pidin mukavana luettavana.
Osat ovat mielestäni sujuvalla tavalla vuorovaikutuksessa keskenään: aiemmat tapahtumat vaikuttavat myöhempiin ja toisaalta myöhemmin yritetään selvittää aiempia. Kolmella ensimmäisellä osalla on kullakin oma näkökulmahenkilönsä, mikä oli minusta virkistävää. Suosikkejani koko kirjasta olivat ensimmäinen ja kolmas osa, jotka nappasivat mielenkiinnon heti alusta alkaen. Toisessa osassa on muita rauhallisempi tempo ja keskitytään esittelemään Siiloa, mutta pidin siitäkin. Minua miellytti tarinan tietty yksinkertaisuus. Juonissa on lopulta vain vähän ns. liikkuvia osia. Esim. kuinka paljon tarinaa saakaan kerrotuksi yhdestä
Oikeastaan siilo itsestään oli tarinan monimutkaisin juttu ja niin kai on tarkoituskin, että lukija keskittyy pohdiskelemaan itse siilon olemassaoloa, tarkoitusta ja toimintaa... Esittelytekstin perusteella olin kuvitellut, että siilo olisi ollut jonkinlainen hätäisesti improvisoitu suoja, jonne joukko ihmisiä olisi vain jumittunut maailmanlopun iskiessä. Joten olin varsin huuli pyöreänä siilon ihmeitä esiteltäessä. Jännä paikka!
Hyvä kirja herättää mielestäni tunteita, joten Siilon ansioksi voi laskea myös, että tarina sai minut vihaiseksi. Päähenkilöt kohtaavat kaikenlaista epäreiluutta, eivätkä asiat muutoinkaan suju aina toivotulla tavalla, joten heidän puolestaan koin suuttumusta. Etenkin kun kirja varsin avoimesti tarjoaa lukijalle syyllisen, johon suuttumuksensa voi kohdistaa. Tosin pidin siitä, että myös "pahisten" motiivit ja näkökulman pystyi ymmärtämään, vaikkakin vähän vähemmän mustavalkoisella käsittelyllä heitä ei olisi tarvinnut edes pitää niin selkeästi pahiksina.
Tarina on kantaaottava ja siinä on sanomaa - hyvä homma. Sanoma on rautalangasta väännettyä - ei hyvä homma. Kirjassa oli ärsyttävästi sellaisia latteita viiden pennin viisauksia kuin: "Se, miten pyrimme eteenpäin, määrittää sen, mitä olemme." Siilolaisille kaikki ajatukset saattavat olla uusia ja mullistavia, mutta lukijalle valitettavasti eivät. Minua myös oikeasti häiritsi niinkin pieni juttu kuin sanan "tabu" käyttäminen. En tiedä, kuinka yleisessä arkipuhekäytössä se on englannissa, mutta suomenkielessä se on minusta aika tieteellinen termi, jota kuka hyvänsä ei viljelisi puheessaan. Muutoinkin siilon asukkaat vaikuttivat liiankin
Tietyssä mielessä kirja parani loppua kohden, kun tarina pääsi kunnolla muhimaan: yksittäisten ihmisten toiminnasta poikii yhä uusia seurauksia. Tarina myös synkkenee ja siilon seinät alkavat tosissaan ahdistaa. Toisaalta... En pitänyt kirjan lopusta yhtä paljoa kuin alkupuolesta.
Kahdessa viimeisessä eli neljännessä ja viidennessä osassa vuorottelee useampi näkökulmahenkilö ja juonesta tulee siten väkisinkin hajanaisempi. Siinä missä pidin kolmen ensimmäisen osan yksinkertaisuudesta, jälkimmäisissä osissa, joissa tapahtuu myös laajemman mittakaavan asioita, juoni oli liiankin kanssa palikkamallia... Siinä ja siinä, oliko enää millään tapaa uskottava käänne eli sattumus, että
Viimeinen osa laski minulla kirjan arvosanaa kolmeen ja puoleen tähteen.
Like tekee hyvää työtä kirjojen ulkoasujen kanssa, Siilon kansipaperit ja painokansi ovat kauniita katsoa. (Joskaan se kansiin painettu kuva siilosta ei vastaakaan ihan kirjan kuvailusta saamaani mielikuvaa..)
Vielä viimeisenä sivuhuomiona: En ole tainnut missään lukemassani kirjassa kohdata yhtä montaa itkevää mieshahmoa. Teki vaikutuksen.
Mahtaako seuraavassa sarjassa eli suomennettavassa kirjassa olla mukana näitä tuttuja hahmoja, vai jotain ihan uusia?
Hugh Howey: Siilo
Like 2013 - Risingin tietokannassaHugh Howeyn Siilo alkoi yksittäisenä novellina, mutta menestyksen myötä tarinoita alkoi tulla lisää ja Siilon maailma laajeta. Jättimenestys johti jatkotarinoiden ja esiosien kanssa perinteiseen kustannussopimukseen ja sen kautta myös Suomen markkinoille. Myyntiennätykset ja tekeillä oleva Ridley Scottin elokuva ovat vain vauhdittaneet kirjan suosiota. Erehtyi joku vertaamaan myynnin perusteella Howeyta Fifty Shades -kirjasarjan kirjoittaneeseen E. L. Jamesiinkin. Howeyn suosiolle on kuitenkin hyvä syy: hän osaa kirjoittaa.
Viimeiset ihmiset elävät maanalaisissa siiloissa piilossa ulkoilman myrkyiltä. Ankarat säännöt ja rajoitukset ohjaavat heidän elämäänsä. Ulos meneminen on tabu, josta ei puhuta, mutta sitten salaisuudet alkavat paljastua, eikä mikään ole sitä miltä vaikuttaa.
Tarina alkaa hitaanlaisesti. Howey luo hyvin elävän kuvan siilosta ja siellä vallitsevasta elämästä. Dialogia ei paljoa ole ja hahmot kertovat itsestään ja maailmastaan. Alun hitaus ei haittaa, sillä maailma on todellakin tutustumisen arvoinen. Se on rikas ja elävä, ja Howey on ajatellut monelta eri näkökannalta, millainen siilo oikeasti olisi.
Näytettä jutusta löytyy tuolta:
tahtivaeltaja.com/tähtivaeltaja-114/hugh-howey-haastattelu
Likeltä myös lupailivat Siilo-trilogian kakkososaa suomeksi jo alkusyksystä 2014.
Tarinassa on myös tarpeetonta toistoa ja selittelyä, kun taas jotkut asiat sivuutetaan merkityksettömänä. Osittain TV-sarjamainen pinnallisuus paistaa myös tarinan kulussa. Näistä epäkohdista huolimatta, tarina on mukava luettava, mutta ei se suuren suurta kirjallisuutta ole. Itse luin kirjan Wolfen Sovinnontekijän kynnen jälkeen – ei siis ihme kun Siilo tuntui aika simppeliltä ja ”tavanomaiselta”.
Katsotaan nyt tuleeko jatko-osaa Siirros luettua sitten kun suomennos tulee. Kun idea on jo nähty, niin harvoin jatko-osat enää jaksaa itseäni hirveästi innostaa. (Silti luen jatko-osia, vaikka järki sanoisi, että voisi lopettaa ensimmäiseen osaan.)
typpö kirjoitti: vertailukohtana käyttäisin Metro 2033 - kirjaa, jossa tunnelma ajoittain samanlainen eli tukala ja armoton.
Metro 2033 on hyvä vertailukohta Siilolle. Niissä on paljon samaa ideaa. Metro 2033:en klaustrofobinen tunnelma välittyi minulle paremmin kuin Siilossa, vaikka siilo on ahtaampi paikka kuin metrotunnelit. Muutenkin Metro 2033 toimi minulle paremmin.
Novellin tarinassa eletään vuotta 1868. Tarinan kertojapäähenkilö on entinen etelävaltioiden sotilas, joka Yhdysvaltojen sisällissodan päätyttyä suuntasi pettyneenä länteen ja jatkoi värväytymistä uusiin armeijoihin. Hänen, kuten monen kaltaisensa miehen, viimeisin sijoituspaikka on vihoviimeisen syrjäinen Fort Morganan tukikohta Coloradossa. Tarinan aikana kertoja joutuu selvittämään tukikohdassa sattunutta käsittämättömältä vaikuttavaa väkivaltatapausta. Ja sitten tapahtuu outoja asioita.

Suurimmassa osassa antologian muita novelleja spefi-elementit ovat sen verran silmiinpistäviä, ettei niitä kaikenlaisia outouksia oikein voi tulkita muuksi kuin spefiksi. On kaikenlaisia yliluonnollisia hirviöitä, taikuutta, mielikuvituksellista teknologiaa… Howeyn novelli erottuu joukosta olemalla enemmänkin psykologista kauhua, jossa saatetaan kohdata yliluonnollisia ilmiöitä, mutta pelottaville kokemuksille tarjotaan myös ihan luonnollisia selityksiä. Kertoja kertoo tarinansa eräänlaisen sairaskertomuksen muodossa (tarina alkaa: ”My path to sickness began the day -- .”) ja omien mieltymysteni mukaan luinkin tarinaa
Pidin erityisen mielenkiintoisena juuri tuota päähenkilön kertomisen tapaa, jossa hän tulkitsi (tai tulkitsin hänen tulkitsevan) sairautensa osaksi laajempaa vikasuuntaan mennyttä elämänhistoriaansa ja epäsuotuisia olosuhteita, vaikka itse olin lukiessa täysin sitä mieltä, että "sairaus" olisi ollut vältettävissä, jollei hän olisi tehnyt sitä yhtä tyhmää tekoa. Kysymys sinänsä, olisiko hänen ollut niissä olosuhteista mahdollista välttää tekemästä sitä... omasta mielestään ehkä ei. Hyytävää oli, kuinka hän oli varma, että tulisi tekemään samoin kuin Randall - koska se kuuluisi siihen sairauteen. (Ylipäänsä on lievästi huolestettuva ajatus, kuinka paljon esim. diagnoosit tai muut sosiokulttuuriset konstruktiot itse asiassa saattavat toteuttaa sairauksia.. mutta ei liity enää tähän.)
Oli jännä miettiä, mikä mahtaa olla kertojan "nykyhetki", josta käsin hän tarinaansa kertoo - tai jopa motiivi kertomiselle. Kuvittelin, kuinka siellä jossain suljetussa laitoksessa joku hoitaja antaa hänelle paperia ja kynän ja käskee kirjoittaa sairaudestaan. Aloitus kirjattu valmiiksi: ”My path to sickness began ...".
Novellista on luettavissa myös aika samanlainen ”sanoma” kuin mitä on Siilossa: ihmiset ovat liian hanakoita valloittamaan ja tuhoamaan kaikkea ja joutuvat teoistaan vielä jonakin päivänä tilille. Mietin, voisiko novelli sijoittua Siilon maailman menneisyyteen. Mutta mutta… en tiedä.


Mielestäni kirjan rakentuminen alun perin viidestä osasta näkyy siinä, että tempo on paikoin hitaahko, vaikka siihen ei muutoin kiinnitäkään huomiota kuin ehkä aivan ensimmäisen osion kohdalla. Hitaalla temmolla tarkoitan sitä, että juuri, kun ollaan hyvässä vaiheessa juonta, aletaan haaveilemaan jotain jonninjoutavuuksia (mainitsinko jo lapsuustakaumat... *haukotus*). Näkökulman poukkoilu saa miulta myös miinusta, koska toiset tapahtumat ja niiden keskiössä olevat ihmiset olivat selkeästi kiinnostavampia (Jules, Lukas) kuin toiset (Knox jne.), mikä lähinnä aiheuttaa pakottavan tarpeen harppoa tylsät luvut yli.
Filosofointi oli myös himpun naivia ja lopun paatos aika kliseistä, mutta plussaa moniulotteisista hahmoista, etenkin pahisosastolla. Tykkäsin siitä, että ihmiset oikeasti uskovat asiaansa ja perustelevat sitä, sen sijaan, että pahat nyt vain tykkäisivät olla sadistisia ääliöitä. Myös maailma ja yhteiskuntajärjestys oli luotu siinä määrin huolella, että ei tehnyt mieli hakata päätä seinään (kuten esim. useimpien teinidystopioiden kanssa).
Pari itsääni häiritsevää puutetta olivat
Yhteenveto: Selkeästi mielenkiintoisempi ja jotenkin "huolitellumpi" lukukokemus kuin moni muu viimeaikoina julkaistu dystopiakirja, mutta ei nyt ihan kaiken hypetyksen arvoinen kuitenkaan. Jotenkin elokuvamainen kokemus myös, sillä monet tapahtumat saivat miettimään, miten ne toimisivat paremmin valkokankaalla kuin tekstinä
Ja näköjään jatkoa on kohta luvassa seuraavan suomennoksen merkeissä. Jään innolla odottamaan mihin Siilon maailma kehittyy...
Tuli mieleen The Plan elokuva Galactica sarjassa. Täysin turha. Selitteli asioita mitkä eivät kaivanneet selitystä.
Unohduspillerit ja nanokoneet, kun paljon parempana selityksenä pidin ihmisten pahuutta.
Toivottavasti palaamme nopeasti Siilo 17 tarinaan ja unohdamme koko "episode ykkösen"
Luin siis Siilon. Hyvä kirja, jossa oli potentiaalia vaikka mihin. Harmillisesti kaikkea sitä ei hyödynnetty ja hyvän alun jälkeen juoni sekä tarina alkoivat tasaisesti (mutta hitaasti) heiketä.
Vaikka tarina alkaakin heti, tuntui silti siltä, etä juoneen kiinni pääseminen otti aikansa. Ensimmäinen osa oli hyvä johdanto maailmaan ja koko juoneen muutenkin, eikä se kirjaan muuten suhteutettuna tuntunut liian pitkältä. Koko tarinassa oli sellainen kiva tarinan aukikäärimisfiilis eli koko ajan paljastui lisää, jotakin asiaa syvennettiin ja uudet tapahtumat liittyivat aikaisempiin.
Hiistu kirjoitti: Kirjan rakenne oli minulle mieluinen: kirja koostuu viidestä alkujaan erikseen julkaistusta osasta, jotka kylläkin jatkavat kukin samaa tarinaa, mutta jokaisella on myös oma napakka rakenteensa. Varmaan tuosta osiin jakautumisesta johtuen kirja olikin niin nopeatempoinen ja mukaansatempaava. Pidin mukavana luettavana.
Tämä osien napakkuus muuten helpotti ainakin minulla sitä, että pystyin jättämään kirjan lepäämään aina hetkeksi enkä ahmaissut kertarykäisyllä. Jäi enemmän aikaa mutusteluun ja maisteluun, se on kivaa. Tämän lukemisesta tuli vähän sama fiilis kuin Yksin Marsissa lukemisesta, varsinkin loppupuolesta, kun on pakko selvitä sillä mitä on. Ja aika paljon viime hetken pelastumisia.... Ei ollut nyt mainittavan uskottavaa, mutta yritän ymmärtää tätä ominaisuutta, koska kirja on koottu osista. Kaikissa osissa pitää tapahtua jotain kiinnostavaa ja tässä siksi "kiinnostavaksi" asiaksi valikoitui toiminnantäytteiset asiat.
Siilossa oli hyvin ahdistava tunnelma, paikoitellen hyvin klaustofobinen. Mutta eipä sillä, ei se ulkomaailmakaan kirjassa ollut sen miellyttävämpi paikka.
Ihmishenki ei ollut oikein minkään arvoinen, ja se hiukan ärsytti. Lukas oli sympaattinen hahmo, mutta kyllä Jules oli ehdottomasti hyvä valinta päähenkilöksi. Ei kaihtanut oikeastaan mitään, aina valmis kokeilemaan ja melkoisen optimistinen. Ei tullut niitä hetkiä, että Jules olisi vollottanut maailman kurjuutta ja vaipunut epätoivoon.
Kirjassa oli jokseenkin turhan selkeä hyvä/paha-asettelu, vaikkakin sen pahispuolen kantoja yritettiin kertoa auki. En vaan ollut oikein vaikuttunut.
En erityisemmin odota sarjan toisen osan Siirroksen lukua, mutta kolmas osa eli Kohtalo on sitten paljon kiinnostavampi. Minua kiinnostaa tietää, miten tarina jatkuu tuosta.
Emelie kirjoitti: En erityisemmin odota sarjan toisen osan Siirroksen lukua, mutta kolmas osa eli Kohtalo on sitten paljon kiinnostavampi. Minua kiinnostaa tietää, miten tarina jatkuu tuosta.
En odottanut Siirroksen lukemista, olin tuominnut sen jo ennalta tylsäksi, mutta ihan suotta. Sehän oli oikein hyvä lukukokemus, tiedä sitten kuinka paljon matalilla odotuksilla oli tekemistä sen kanssa.
Siirros oli jokseenkin ehyemmän oloinen tarina vaikka siinä hypittiinkin ajassa, mutta siinä ei ollut sellaista samaa hyvin selkeästi näkyvää jatkotarinamaisuutta kuin Siilossa. Minä pidin tästä aikahyppelystä, se antoi paljon mahdollisuuksia, joita osaa oli käytetty (kuten se, että asiat edistyvät tai muuttuvat selvästi/huomattavan paljon näiden aikahyppyjen aikana).
Jotkin Howeyn ratkaisut ja motiivit sekä juonikuvioiden taustat olivat aika turhauttavia; kuten se, että
Donald oli päähahmona ehkä hiukan liian saamaton alkuun ja sitten jossain vaiheessa hän kehitti tahdonvoiman, joka tuntui jokseenkin epäuskottavalta. Tosin hänen katkeroitumisensa loppua kohden oli taas sitten minusta hyvin tehty, vaikkakin jotkin hänen valintansa olivat enemmän kuin vähän arveluttavia. Kiinnostaa tietää, että miten Donald kehittyy hahmona tästä eteenpäin. Siirros loppui siten, että haluan aika nopeasti jatkaa tarinaa Kohtalolla.
Kyllä näitä ihan mielellään lukee, vaikka 350 sivuiset tuntuvatkin nykyään välipaloilta.
Uudet hyvät/erikoiset ideat kantavat yllättävän hyvin ja Siilosta lähtien on Howey osannut tehdä ihmisistä oikeita. Jatkoa varmaan tulee?