Hugh Howey

Minä en Siiloa vielä ole saanut hyppysiini, mutta koen sen todella kiinnostavana uutuutena. Meni lukulistalle jo jokin aika sitten! Mielenkiintoista päästä (sitten joskus) lukemaan tällaista tuoreempaa aikuisille suunnaatua dystopiaa. Kuten jo aikaisemmin on mainittu, noita nuorten dystopioita kun tulee jo melkein liikaa ja ne alkavat olla liian samanlaisia kekskenään. Mutta en valita, viihdyttäviä teoksia kun kuitenkin ovat kaikki lukemani olleet (joskin sarjoilla Nälkäpeli, Tarkoitettu, Delirium on pakollinen kolmiodraama kuvio, joka ärsyttää).

Jouni kirjoitti: Elokuvaahan tästä ollaan jo tekemässä Ridley Scottin toimesta ja täytyy sanoa että itsekin kun Siiloa luin niin mieleeni tuli useamman kerran että tästä saisi aika toimivan leffan tehtyä melkoisen helposti.

 Heh. Koin kirjaa lukiessa vahvan ilmestyksen, millainen minun versioni Siilo-leffasta olisi. Siihen liittyy Kari Tapio. Paljastan yksityiskohdat joskus jaksaessani.

Kirjan saamat kehulauseet ovat tosiaan osin hämmentäviä vertauksia.. En olisi koskenut kirjaan, jos olisin uskonut kaikkia niitä. Nälkäpeliinkin vertaaminen on vähän niin ja näin.. se on mielestäni profiloitunut aika nuortenkirjaksi, eikä yhteistä Siiloon ole kuin jonkin verran yhteiskunnallisissa ilmiöissä ja tietenkin ajoittuminen jonkinlaiseen post-apokalyptiseen aikaan. (Lukiessa itse asiassa ajattelin, että Jules on mukavan itsevarma ja varttunut naishenkilö, eikä mikään nuortenkirjasankaritar. Ei millään pahalla niitä kohtaan, muttei minun makuuni.) Kirjan esittelyteksti sai minut kiinnostumaan Siilosta siinä määrin, että ostin omaksi ja luin. Ihmisyhteisö tungettuna selviytymään yhdessä oloihin, joihin ihmistä ei ole tarkoitettu, on aina kiinnostavaa.

 Kirjan rakenne oli minulle mieluinen: kirja koostuu viidestä alkujaan erikseen julkaistusta osasta, jotka kylläkin jatkavat kukin samaa tarinaa, mutta jokaisella on myös oma napakka rakenteensa. Varmaan tuosta osiin jakautumisesta johtuen kirja olikin niin nopeatempoinen ja mukaansatempaava. Pidin mukavana luettavana.

Osat ovat mielestäni sujuvalla tavalla vuorovaikutuksessa keskenään: aiemmat tapahtumat vaikuttavat myöhempiin ja toisaalta myöhemmin yritetään selvittää aiempia. Kolmella ensimmäisellä osalla on kullakin oma näkökulmahenkilönsä, mikä oli minusta virkistävää.  Suosikkejani koko kirjasta olivat ensimmäinen ja kolmas osa, jotka nappasivat mielenkiinnon heti alusta alkaen. Toisessa osassa on muita rauhallisempi tempo ja keskitytään esittelemään Siiloa, mutta pidin siitäkin. Minua miellytti tarinan tietty yksinkertaisuus. Juonissa on lopulta vain vähän ns. liikkuvia osia. Esim. kuinka paljon tarinaa saakaan kerrotuksi yhdestä Pelkistetty tyyli oli edukseen myös rakkautta kuvattaessa. Draama tulee ulkopuolelta, yhteisön säännöistä, mutta rakkaus itsestään on simppeliä: sitä vain rakastetaan jotakuta.

Oikeastaan siilo itsestään oli tarinan monimutkaisin juttu ja niin kai on tarkoituskin, että lukija keskittyy pohdiskelemaan itse siilon olemassaoloa, tarkoitusta ja toimintaa... Esittelytekstin perusteella olin kuvitellut, että siilo olisi ollut jonkinlainen hätäisesti improvisoitu suoja, jonne joukko ihmisiä olisi vain jumittunut maailmanlopun iskiessä. Joten olin varsin huuli pyöreänä siilon ihmeitä esiteltäessä. Jännä paikka!

Hyvä kirja herättää mielestäni tunteita, joten Siilon ansioksi voi laskea myös, että tarina sai minut vihaiseksi. Päähenkilöt kohtaavat kaikenlaista epäreiluutta, eivätkä asiat muutoinkaan suju aina toivotulla tavalla, joten heidän puolestaan koin suuttumusta. Etenkin kun kirja varsin avoimesti tarjoaa lukijalle syyllisen, johon suuttumuksensa voi kohdistaa. Tosin pidin siitä, että myös "pahisten" motiivit ja näkökulman pystyi ymmärtämään, vaikkakin vähän vähemmän mustavalkoisella käsittelyllä heitä ei olisi tarvinnut edes pitää niin selkeästi pahiksina.    

Tarina on kantaaottava ja siinä on sanomaa - hyvä homma. Sanoma on rautalangasta väännettyä - ei hyvä homma. Kirjassa oli ärsyttävästi sellaisia latteita viiden pennin viisauksia kuin: "Se, miten pyrimme eteenpäin, määrittää sen, mitä olemme." Siilolaisille kaikki ajatukset saattavat olla uusia ja mullistavia, mutta lukijalle valitettavasti eivät. Minua myös oikeasti häiritsi niinkin pieni juttu kuin sanan "tabu" käyttäminen. En tiedä, kuinka yleisessä arkipuhekäytössä se on englannissa, mutta suomenkielessä se on minusta aika tieteellinen termi, jota kuka hyvänsä ei viljelisi puheessaan. Muutoinkin siilon asukkaat vaikuttivat liiankin      

Tietyssä mielessä kirja parani loppua kohden, kun tarina pääsi kunnolla muhimaan: yksittäisten ihmisten toiminnasta poikii yhä uusia seurauksia. Tarina myös synkkenee ja siilon seinät alkavat tosissaan ahdistaa.   Toisaalta... En pitänyt kirjan lopusta yhtä paljoa kuin alkupuolesta.

Kahdessa viimeisessä eli neljännessä ja viidennessä osassa vuorottelee useampi näkökulmahenkilö ja juonesta tulee siten väkisinkin hajanaisempi. Siinä missä pidin kolmen ensimmäisen osan yksinkertaisuudesta, jälkimmäisissä osissa, joissa tapahtuu myös laajemman mittakaavan asioita, juoni oli liiankin kanssa palikkamallia... Siinä ja siinä, oliko enää millään tapaa uskottava käänne eli sattumus, että Tai sitten täytyy ajatella siilolaisten toimivan ja tuntevan hieman naivisti. Etenkin pitkä viides osa tuntui turhan venytetyltä ja samoja asioita toistavalta, eivätkä "paljastukset" tulleet minulle enää järin yllätyksinä. Väsähtänyttä. En pitänyt enää kovin mielenkiintoisena esim.   Varsinainen loppu tuli mielestäni sitten liiankin nopeasti ja jotenkin myös liian helposti. Jäi vähän hämmentynyt fiilis, että mahtaako asiat nyt kuitenkaan mennä kuten kirja sanoo...  

Viimeinen osa laski minulla kirjan arvosanaa kolmeen ja puoleen tähteen.

Like tekee hyvää työtä kirjojen ulkoasujen kanssa, Siilon kansipaperit ja painokansi ovat kauniita katsoa. (Joskaan se kansiin painettu kuva siilosta ei vastaakaan ihan kirjan kuvailusta saamaani mielikuvaa..)  

Vielä viimeisenä sivuhuomiona: En ole tainnut missään lukemassani kirjassa kohdata yhtä montaa itkevää mieshahmoa. Teki vaikutuksen.  


Mahtaako seuraavassa sarjassa eli suomennettavassa kirjassa olla mukana näitä tuttuja hahmoja, vai jotain ihan uusia?

Luin taannoin Howeyn novellin Hell from the East antologiasta Dead Man’s Hand . Antologia sisältää ”weird western” -novelleja eli lännentarinoita spekulatiivisen fiktion tapaan, joten sitä samaa lajia myös Howeyn novelli. Novelli oli yksi suosikeistani tuosta antologiasta.

Novellin tarinassa eletään vuotta 1868. Tarinan kertojapäähenkilö on entinen etelävaltioiden sotilas, joka Yhdysvaltojen sisällissodan päätyttyä suuntasi pettyneenä länteen ja jatkoi värväytymistä uusiin armeijoihin. Hänen, kuten monen kaltaisensa miehen, viimeisin sijoituspaikka on vihoviimeisen syrjäinen Fort Morganan tukikohta Coloradossa. Tarinan aikana kertoja joutuu selvittämään tukikohdassa sattunutta käsittämättömältä vaikuttavaa väkivaltatapausta. Ja sitten tapahtuu outoja asioita. Mittaa novellilla on vajaat 12 sivua.

Suurimmassa osassa antologian muita novelleja spefi-elementit ovat sen verran silmiinpistäviä, ettei niitä kaikenlaisia outouksia oikein voi tulkita muuksi kuin spefiksi. On kaikenlaisia yliluonnollisia hirviöitä, taikuutta, mielikuvituksellista teknologiaa… Howeyn novelli erottuu joukosta olemalla enemmänkin psykologista kauhua, jossa saatetaan kohdata yliluonnollisia ilmiöitä, mutta pelottaville kokemuksille tarjotaan myös ihan luonnollisia selityksiä. Kertoja kertoo tarinansa eräänlaisen sairaskertomuksen muodossa (tarina alkaa: ”My path to sickness began the day -- .”) ja omien mieltymysteni mukaan luinkin tarinaa Kertojan sisäinen kokemus oli mielestäni tavoitettu hyvin, minkä lisäksi arvostin myös luontevaa ja jopa humoristista dialogia.

Novellista on luettavissa myös aika samanlainen ”sanoma” kuin mitä on Siilossa: ihmiset ovat liian hanakoita valloittamaan ja tuhoamaan kaikkea ja joutuvat teoistaan vielä jonakin päivänä tilille. Mietin, voisiko novelli sijoittua Siilon maailman menneisyyteen. Mutta mutta… en tiedä.
Jos joku sattuu lukemaan tämän novellin, suostuu ehkä kertomaan minulle, miten asian ymmärsi.

Siilo on ollut jostain syystä yksi niitä kirjoja, joiden olemassaolosta tiedän ja olen kuullut kehuja kirjasta, mutta joka ei ole millään tavalla jäänyt kiinni mieleeni potentiaalisena "etsinpä tämän kirjastosta kun siellä käyn seuraavan kerran" -kirjana. Kun tällainen sitten sattumalta osuu kohdalle kirjastossa, hämmästelee, että miksi tätä ei ole aiemmin lainannut ja lukenut. No, nämä erheet on helppo korjata...

Luin siis Siilon. Hyvä kirja, jossa oli potentiaalia vaikka mihin. Harmillisesti kaikkea sitä ei hyödynnetty ja hyvän alun jälkeen juoni sekä tarina alkoivat tasaisesti (mutta hitaasti) heiketä.

Vaikka tarina alkaakin heti, tuntui silti siltä, etä juoneen kiinni pääseminen otti aikansa. Ensimmäinen osa oli hyvä johdanto maailmaan ja koko juoneen muutenkin, eikä se kirjaan muuten suhteutettuna tuntunut liian pitkältä. Koko tarinassa oli sellainen kiva tarinan aukikäärimisfiilis eli koko ajan paljastui lisää, jotakin asiaa syvennettiin ja uudet tapahtumat liittyivat aikaisempiin.

Hiistu kirjoitti: Kirjan rakenne oli minulle mieluinen: kirja koostuu viidestä alkujaan erikseen julkaistusta osasta, jotka kylläkin jatkavat kukin samaa tarinaa, mutta jokaisella on myös oma napakka rakenteensa. Varmaan tuosta osiin jakautumisesta johtuen kirja olikin niin nopeatempoinen ja mukaansatempaava. Pidin mukavana luettavana.

Tämä osien napakkuus muuten helpotti ainakin minulla sitä, että pystyin jättämään kirjan lepäämään aina hetkeksi enkä ahmaissut kertarykäisyllä. Jäi enemmän aikaa mutusteluun ja maisteluun, se on kivaa. Tämän lukemisesta tuli vähän sama fiilis kuin Yksin Marsissa lukemisesta, varsinkin loppupuolesta, kun on pakko selvitä sillä mitä on. Ja aika paljon viime hetken pelastumisia.... Ei ollut nyt mainittavan uskottavaa, mutta yritän ymmärtää tätä ominaisuutta, koska kirja on koottu osista. Kaikissa osissa pitää tapahtua jotain kiinnostavaa ja tässä siksi "kiinnostavaksi" asiaksi valikoitui toiminnantäytteiset asiat.

Siilossa oli hyvin ahdistava tunnelma, paikoitellen hyvin klaustofobinen. Mutta eipä sillä, ei se ulkomaailmakaan kirjassa ollut sen miellyttävämpi paikka.

Ihmishenki ei ollut oikein minkään arvoinen, ja se hiukan ärsytti. Lukas oli sympaattinen hahmo, mutta kyllä Jules oli ehdottomasti hyvä valinta päähenkilöksi. Ei kaihtanut oikeastaan mitään, aina valmis kokeilemaan ja melkoisen optimistinen. Ei tullut niitä hetkiä, että Jules olisi vollottanut maailman kurjuutta ja vaipunut epätoivoon.

Kirjassa oli jokseenkin turhan selkeä hyvä/paha-asettelu, vaikkakin sen pahispuolen kantoja yritettiin kertoa auki. En vaan ollut oikein vaikuttunut.

En erityisemmin odota sarjan toisen osan Siirroksen lukua, mutta kolmas osa eli Kohtalo on sitten paljon kiinnostavampi. Minua kiinnostaa tietää, miten tarina jatkuu tuosta.

Emelie kirjoitti: En erityisemmin odota sarjan toisen osan Siirroksen lukua, mutta kolmas osa eli Kohtalo on sitten paljon kiinnostavampi. Minua kiinnostaa tietää, miten tarina jatkuu tuosta.

En odottanut Siirroksen lukemista, olin tuominnut sen jo ennalta tylsäksi, mutta ihan suotta. Sehän oli oikein hyvä lukukokemus, tiedä sitten kuinka paljon matalilla odotuksilla oli tekemistä sen kanssa.

Siirros oli jokseenkin ehyemmän oloinen tarina vaikka siinä hypittiinkin ajassa, mutta siinä ei ollut sellaista samaa hyvin selkeästi näkyvää jatkotarinamaisuutta kuin Siilossa. Minä pidin tästä aikahyppelystä, se antoi paljon mahdollisuuksia, joita osaa oli käytetty (kuten se, että asiat edistyvät tai muuttuvat selvästi/huomattavan paljon näiden aikahyppyjen aikana).

Jotkin Howeyn ratkaisut ja motiivit sekä juonikuvioiden taustat olivat aika turhauttavia; kuten se, että
Donald oli päähahmona ehkä hiukan liian saamaton alkuun ja sitten jossain vaiheessa hän kehitti tahdonvoiman, joka tuntui jokseenkin epäuskottavalta. Tosin hänen katkeroitumisensa loppua kohden oli taas sitten minusta hyvin tehty, vaikkakin jotkin hänen valintansa olivat enemmän kuin vähän arveluttavia. Kiinnostaa tietää, että miten Donald kehittyy hahmona tästä eteenpäin. Siirros loppui siten, että haluan aika nopeasti jatkaa tarinaa Kohtalolla.