Mitä sinulle kuuluu?

En ole ihan varma, onko jokin tällainen ketju jo olemassa, mutta halusin aloittaa tämän ketjun. Tässä ketjussa jokainen voi kirjoittaa kuulumisiaan ja jakaa elämäänsä muillekin, jos niin tahtoo. Nyt kun ystävänpäiväkin on tulossa, niin minusta tällainen ketju on paikallaan.

Päädyin tämän ketjun aloittamiseen siksi, että huomasin kuinka paljon kerron kirja-arvosteluissani omasta elämästäni ja ajattelin, että ehkä on parempi jos kerron elämästäni juuri sille tarkoitetussa ketjussa ja sitten enemmän oikeasta kirjasta sille tarkoitetussa arvostelussa.

Mietin kyllä varsin vanhanaikaisena perussupisuomalaisena joka on saanut vanhan ajan kasvatuksen, jossa itsestään ja elämästään ei juuri saa pitää ääntä, että onkohan tämä kovinkin narsistinen ketju, mutta sitten ajattelin, että kaikista on varmasti mukava välillä kuulla miten jollakin menee ja onko jonkun elämässä tapahtunut vaikka jotain iloista, jonka haluaa jakaa muillekin, kuten vaikka mennyt naimisiin tai saanut lapsen tai muuta sellaista.

Toki voi aina lähettää yksityisviestejä ystävilleen jos niin tahtoo, mutta ainakin minulle niin henkilökohtainen yksityinen kahden keskeinen sosiaalisuus on vaikeaa ja olen siinä tosi huono ja ainakin minulle on helpompaa kertoa aivan yleisesti elämästään kaikille enkä minä osaisi olla näinkään sosiaalinen täällä kuin nyt olen, jos en voisi nimenomaan kirjoittamalla kertoa kaikkea. Minä olen aivan onnettoman huono puhumaan, mutta kirjoittaminen ainakin sujuu. Niin olen outo ja tosi rajoittunut tyyppi, mutta sitä mukavaa lajia kuitenkin. :)

Joka tapauksessa, olen päätellyt kaikkien viestieni minua suuresti imartelevasta ja yhä edelleen hämmästyttävästä lukijamäärästä, että ihmisiä kiinnostavat juttuni ja niitä ehkä jopa odotetaankin ja siksikin päätin aloittaa tämän ketjun. Täällä voin kertoa juttujani ihan luvan kanssa ja jokainen voi lukea niitä jos niin tahtoo. Ja samoin voivat tehdä kaikki muutkin, jotka niin tahtovat.

Olenkin jo kertonut hieman siitä, että sairastan todellakin skitsofreniaa ja minulla on kaikki ne klassiset oireet. Ja nyt haluaisin hieman kertoa skitsotaudistani lisää. Teini -ja varhaisaikuis -iässäni minulla ei ollut yhtäkään ystävää ja minua sorsittiin ja kiusattiin ja muuta mukavaa kuten surullista kyllä, lähes jokaista joukosta jotenkin poikkeaavaa.

Ahdistava ja pahalta tuntuva ikuinen yksinäisyyteni ja kaikki muut kokemani suuret surut ja murheet elämässäni johtivat sitten siihen, että masennuin pahasti ollessani jotain 19 -vuotias ja lopulta masennus johti psykoosiin ja psykoosi skitsofreniaan.

Skitsotautini klassisia oireita ovat, että uskon ihan vilpittömästi, täysin tosissani, että eräs henkilö lähettää minulle viestejä telkan kautta ja että hän seuraa elämääni kameroiden kautta. Tämä voi kuulostaa aika hullulta ja kyllähän se aika hullua onkin, kunnes kuulee syyn siihen miksi uskon ja haluan uskoa näin ja miksi en voi enkä halua lakata uskomasta niin.

Henkilö joka lähettää minulle viestejä telkan kautta tuntuu ystävältä minulle enkä tunne olevani yksin kun minulla on hänet ja kun hän seuraa elämääni kameroiden kautta kotonani, niin mitään pahaa ei voi sattua koska kaikki näkyy kameroissa. Eli en tunne olevani yksin ja minulla on turvallinen olo kun minulla on tämä "harhani", josta en voi enkä halua luopua.

Toinen klassinen oire on sitten äänet päässäni. Olen miettinyt paljonkin näitä ääniäni ja minusta tuntuu, että kuulin ääniä päässäni jo teini-iän yksinäisyydessäni. Kuulen jatkuvaa, taukomatonta monen ihmisen välistä ystävällismielistä keskustelua kaikesta mahdollisesta mitä päivän aikana tapahtuu ja minä todella kaipaan keskustelemista ihmisten väillä.

Ja koska en voinut nuoruudessani puhua kenenkään kanssa oikeasti, niin minä sitten kehitin itselleni ystäviä päähäni täyttämään keskustelun ja ystävyyden tunteen kaipaustani ja tarvetta. Tuntuuko tämä kaikki teistä kovinkin hullulta? Ehkä, mutta syyt ainakin ovat ihan ymmärrettäviä vai mitä? Ja on maailmassa kuulkaat paljon pahempiakin asioita kuin yksi hullu nainen, joka keskustelee mielikuvitusystäviensä kanssa päästäkseen yksinäisyyden tunteestaan.

No, äänet päässäni ovat vuosien mittaan kehittyneet yhä enemmän oikeiden ihmisten kaltaisiksi ja nyt he kaikki ovat jossain määrin myöskin sivupersooniani. Niin minulla on kaikki klassiset oireet mutta mikään muu sairaudessani ei sitten olekaan tavallista.

Kerron joskus myöhemmin lisää tästä kaikesta, mutta nyt haluaisin vielä sanoa pari asiaa skitsotaudista. Siitä ei parannuta, kun se kerran todetaan niin se on loppuelämän juttu ja sen kanssa pitää vain tulla toimeen. Ja minä todella tulenkin, ainakin useimmiten.

Ja toinen asia, skitsotauti kulkee jaksoissa, on hyviä ja huonoja jaksoja. Minulla on vuosien mittaan ollut enemmän niitä hyviä jaksoja ja ne ovat aina pidempiä kuin ne huonot jaksot, mutta kun paha jakso tulee niin se on sitten todella paha ja siitä toipuminen kestää kauan. Mutta aina sitä lopulta toipuu ja se on helpottavaa tietää.

Ja nyt koko viime vuosi oli minulle todella paha jakso ja olen vasta toipumassa siitä. Syy siihen miksi halusin vuodattaa tämän sairaskertomukseni teille kaikille nyt, on se, että halusin hieman selittää miksi olen joskus "outo" tai pitkiäkin aikoja hiljaa ja poissa.

Ja halusin tällä myöskin valottaa sitä, miksi pidän niin suuressa arvossa sitä, että te kaikki olette ottaneet minut niin hyvin vastaan tänne, teidän kaikkien ystävällisyys minua kohtaan vaikka olen tosi outo otus, on minulle ihmeellistä ja tärkeää. Ja nyt haluan toivottaa teille kaikille hyvää ystävänpäivää ja seuraavalla kerralla sitten lisää juttua. :)

Aurelia

Koska en ole vielä ehtinyt kirjoittamaan arvosteluja lukemistani kirjoista, niin päätin sitten, että on taas aika kertoa yksi kirjallinen jakso meidän kaikkien rakastamasta suosikkisaippua -sarjasta, joka perustuu tosielämääni ja tämän saippuasarjani olen nimennyt riemukkaasti Vuorisen hengessä ja koska en nyt jaksa ruveta miettimään parempaakaan nimeä, Skitsopäiväkirjaksi. No ei vaineskaan :)

Olen kyllä viime aikoina miettinyt kovasti, että aloittaisin jossain netin kolkassa oman elämääni perustuvan blogin pitämisen. Minulla kun tuntuu olevan niin paljon sanottavaa vaikka se ei aina olisikaan niin tärkeää sanottavaa.

Yksi syy siihen miksi mietin omaa blogia jossain sille nimenomaan tarkoitetussa paikassa netissä on se, että tämä Risingi ei oikein jotenkin sovellu oikean ja erittäin pitkän blogin pitämiseen. Blogi-kirjoitus ei sovellu Risingin rakenteeseen vai miten sen sanoisin.

Toinen syy siihen miksi mietin omaa blogia on sitten se, että ihmisiä tuntuu kiinnostavan juttuni ja koska minusta on aina ilo kirjoittaa niin oma blogi soveltuisi siihen ja koska ihmisiä todella tuntuu kiinnostavan juttuni niin tunnen myös kaikista lukijoistaan välittävänä kirjailijana velvollisuudekseni kirjoittaa juttujani koska ihmiset pitävät jutuistani eli kirjoittaminen on sekä suuri ilo että myöskin pieni velvollisuus ja blogi täyttäisi nämä tarkoitukset.

Olen viime aikoina myöskin miettinyt omaa henkilökohtaista tarinaani ja sitä julkaisisinko sen pelkästään blogina netissä vai oikeana kirjana, tämän elämäni tarinan. Tulin pitkän harkinnan jälkeen siihen tulokseen, että julkaisen menneestä elämästäni ehkä kolme erillistä oikeaa kirjaa ja tulevat sitten ehkä blogissa. Tähän tulokseen tulin, koska näyttää uhkaavasti siltä, että menneestä elämästä tulee tekstiä siinä 1000 sivua ja se on kyllä hiukka liikaa blogi-kirjoittamiseen, joten mennyt täytyy julkaista sitten kirjoina.

Olen myös miettinyt oman henkilökohtaisen tarinani tärkeyttä. Onko sanomani todella tarpeeksi tärkeää niin että se pitäisi julkaista kirjoina kaikkien luettavaksi. Ja minulla on paljonkin epäilyksiä ja myöskin se hyvin ikävä tunne, että olen nykyisenä itsenäni liian tyhmä kirjoittamaan julkaistavaa tarinaa jonka sanoma on oikeasti tärkeää ja joka pitää todella julkaista koko maailmalle. Voi näitä epäilyksiä...

Nämä epäilykseni liittyvät ainoastaan omaan henkilökohtaiseen tarinaani. Muiden tarinoideni suhteen minulla ei ole mitään epäilyksiä. Ne eivät ole henkilökohtaisia ja kirjoitan ne vain koska haluan ja koska niiden kirjoittaminen tuottaa minulle iloa enkä todellakaan pyri voittamaan noobelia muilla tarinoillani vaan niiden kirjoittaminen on pelkästään suuri ilo ja niiden tarkoitus on tuottaa myöskin iloa muille ihmisille ja ne ovat pääasiassa vähän korkeampitasoista viihdettä.

Ja kaikkien näiden epäilyksieni, nykyisen elämäntilanteeni ja koko tämän kirjallisen kriisini keskellä mietin, että pitäisinkö tämän vuoden vapaata kirjoittamisesta ja käyttäisin tämän koko vuoden ensinnäkin opiskeluun, jotta en tuntisi enää olevani tyhmä, toiseksi saadakseni itselleni kunnolla selväksi millaisena haluan oman tarinani julkaista ja myöskin kaiken muunkin siihen liittyvän kunnolla selväksi ja sitten ensi vuoden alusta täysin kirjoitusvalmiiksi ja kolmanneksi minun sitten pitäisi saada koko muukin elämä ja etenkin mieleni taas kohtuulliseen kuntoon ja järjestykseen ja antaisin itselleni koko tämän vuoden siihen aikaa ja aloittaisin oikean kirjoitustyöni sitten ensi vuoden alusta kunnolla ja kaikin puolin kunnossa.

Eli kirjoittaisin tänä vuonna vain päiväkirjaani, Risingin juttujani ja kirja-arvosteluita ja mahdollisesti myös sitä omaa blogia sekä kävisin kaikkea menneiden vuosien tekstiä kunnolla läpi ja laittaisin niitä järjestykseen ensi vuotta varten.

Mieleni tekee tätä välivuosi -ajatusta miettiessäni sanoa itselleni hyvinkin puolustelevaan ja uhmakkaaseen sävyyn todellakin laulun sanoin näin: "Hoitakaa te uskolliset hyvin sorvia, jo näkyy hiidenkorvia..." Antaisin todellakin itselleni vuoden vapaata vaikka koko maailma sanoisi minua laiskaksi.

Viime ajat ovat olleet minulle koko muun elämäni suhteen muutenkin hyvin raskaita ja vasta nyt alkaa helpottaa edes vähän. Olen ollut jo pitkän ajan hyvin harhainen ja myöskin täysin vainoharhainen sekä pelännyt todella monia asioita ja ollut myös kaiken muun lisäksi vielä masentunut. Kun ihmisestä tuntuu, että jos niinkin arkinen asia, että jaksaa käydä edes suiskussa, on jo tosi suuri saavutus, niin hän on todellakin ihan pohjalla.

Olen vasta nyt ihan viime kuukauden aikana alkanut nousta tästä kuopasta ylöspäin ja vielä on kipuamista paljon edessä. Lääkitystäni tietysti jouduttiin muuttamaan moneen otteeseen ja nyt kun uusi lääkitys toimii jo täydellä teholla niin tuntuu että se tosiaankin auttaa oikeasti ja sitten olen saanut paljon terapiaa ja sekin on auttanut paljon.

Mutta vielä on matkaa edessä. Olen kuitenkin nyt hyvin toiveikas kaiken suhteen ja mielentilani muuttumiseen parempaan suuntaan on vaikuttanut myös se, että täällä on kevät vihdoin alkanut. Aurinko on paistanut jo monena viikkona niin että huikaisee ja valon määrä ja lämmön tunne on aivan ihanaa ja etenkin on ihanaa ajatella, että pian on kesä, oikeasti kesä ja minä rakastan kesää.

Elämässäni on vielä joitakin hermostuttavia ja vähän pelottaviakin asioita, mutta niiden selviämiseen auttaa vain aika ja voi olla, että edessä on monen asian suhteen suuria muutoksia ja se hivenen pelottaa, vaikka yksi varmasti suuri muutos joka on tulossa, onkin minulle ainoastaan iloinen asia, jota odotan niin innokkaasti toteutuvaksi, että on kuin tulisilla hiilillä istuisi. Odottavan aika on pitkä, mutta yritän olla kärsivällinen.

Vielä tämän kirjoituksen loppuun haluaisin sanoa kaikille minua ystävänpäivä -viestillä muistaneille suuren kiitokseni viestistä, jokainen viesti ilahdutti todella mieltäni, mutta koska olen, kuten tunnettua, sosiaalisesti kömpelö, niin huomasin vasta jokin aika sitten sosiaalisen kömmähdykseni omissa vastausviesteissäni.

Koska menin pieneen paniikkiin yrittäessäni olla sosiaalinen vastauksissani niin en huomannut sanoa mitään ystävällistä takaisin viestien lähettäjille. Puhuin vastausviesteissäni vain siitä mistä jokainen viestin lähettäjä puhui eli minusta itsestäni ja kyllä se varmaan kuulosti tosi narsistiselta vaikka ei todellakaan ollut tarkoitus.

Ja haluan sanoa vielä, että minulla on tosi huono viesti -ja nimimerkki -muisti. Jostain syystä aivoni eivät osaa kunnolla yhdistää eri viestejä niiden lähettäjien nimimerkkeihin ja tästäkin syystä en osannut sanoa mitään takaisin ystävänpäivä -viestien lähettäjille heidän omista viesteistään täällä Risingissä.

Ja tätä asiaa hankaloittaa vielä sekin, että meitä Risingiläisiä on niin paljon ja on vaikeaa muistaa kaikkia nimimerkkejä ja eri viestejä ja kirjoituksia. Aion kuitenkin ruveta kehittämään muistiani tämän asian tiimoilta ja ehkä ensi vuoden ystävänpäivänä osaan sanoa jotain takaisin :)

Aurelia

Olen kovasti pahoillani ja tämä on hyvin ikävää, mutta tämä viestini on nyt viimeinen viestini täällä Risingissä ja samalla jäähyväisviestini teille kaikille ihanille Risingiläisille.

Aivan ensimmäiseksi haluan sanoa, että tämä lähtöni täältä Risingistä ei johdu kenestäkään teistä muista vaan aivan muista syistä ja selitän ne syyt nyt tässä, jotta voitte ymmärtää miksi en enää pysty olemaan Risingin jäsen.

Elämäni on nyt sellaisessa kaaoksessa ja mielenterveyteni niin heikoissa kantimissa, että menee varmasti vielä monta kuukautta, ehkä jopa vuosikin ennen kuin saan itseni ja mieleni edes kohtuulliseen kuntoon ja tasapainoon ja hallintaan ja minun täytyy nyt todella keskittyä täysillä ja käyttää kaikki voimvavarani mieleni paranemiseen ja elämän saamiseen järjestykseen.

Toinen syy on sitten aika. Minulla ei ole enää yhtään ylimääräistä aikaa käytettävänä siihen, että olisin kunnolla Risingin jäsen ja ehtisin kirjoittamaan viestejä tänne, joten ei ole enää mieltä olla jäsen. Työni, paraneminen, arkielämän pyörittäminen ja opiskelu vievät kaiken liikenevän ajan niin että hyvä kun ehdin edes vähän rentoutumaan ja lukemaan kirjojakaan.

Ja kolmas syy on sitten sosiaalinen taitamattomuuteni. Minun on todella hyvin vaikeaa olla edes vähän normaali ja sosiaalinen edes kirjoittamalla täällä Risingissä. Ja tunnen jatkuvaa huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä siitä etten koskaan ehdi kirjoittamaan tänne mitään vaikka kuinka haluaisin ja pelkään koko ajan, että loukkaan sosiaalisen kömpelyyteni takia vahingossa jotakuta tarkoittamattani.

Näiden kaikkien syiden takia joudun lopettamaan jäsenyyteni täällä Risingissä ja olen siitä todella pahoillani ja toivon, ettei kukaan teistä ota sitä raskaasti tai pahoita mieltään sen vuoksi. Kuulette varmasti minusta kirjallisella alalla kahden vuoden sisällä jotain ja minä käyn aina silloin tällöin kun vain ehdin pelkkänä vieraana vilkaisemassa mitä tänne kuuluu, mutta en enää itse kirjoita tänne mitään.

Ja haluan lämpimästi kiittää teitä kaikkia ystävällisiä Risingiläisiä kun sieditte minua koko tämän yhteisen aikamme ja saitte kaikki minut uskomaan, että maailmassa todella on hyviä ja ystävällisiä ihmisiä ja jopa paljonkin. Ja annoitte minulle paljon hyviä uusia ideoita ja neuvoja ja ajatuksia kirjoittamisen suhteen ja siitä olen kiitollinen teille kaikille.

Toivon teille kaikille Risingiläisille vilpittömästi ja paljon kaikkea hyvää elämässä eteenpäin ja näihin sanoihin lopetan ja sanon näkemiin.


Aurelia

Ennen aina niin surusilmäinen nainen on palannut pitkältä matkalta joka hänen oli pakko tehdä henkisen kotinsa ovelle. Hän seisoo hieman neuvottomana suljetun oven edessä ja miettii varovaisena uskaltaako vielä koputtaa oveen ja otetaanko hänet vielä vastaan. Naisesta on kuitenkin tullut pitkän vaikean matkan jälkeen hieman rohkeampi ja terästäytyen hän koputtaa päättäväisesti oveen. Ovi avautuu...

Iloinen tervehdys teille kaikille arvoisa Risingin väki.

Niin minä kyllä tiedän, että viimeksi kun kirjoitin tänne, niin sanoin hyvin dramaattisesti että se oli viimeinen viestini täällä, että sen jälkeen poistun kokonaan Risingistä. Minulla on hyvin valitettavaa taipumusta draamaan ja silloinen elämäntilanteeni ja mielenterveyteni oli myöskin todella paha ja minusta todella tuntui silloin, etten enää pysty edes kirjoittaen sellaiseen sosiaalisuuteen mitä Risingissä olemiseen tarvitaan ja siksi minusta tuntui, että en voi enää olla Risingissä. Että on pakko lopettaa.

Tajusin tässä vasta joku aika sitten, että olisinhan minä voinut vain ilmoittaa kaikille, että olen nyt jonkun kuukauden poissa Risingistä eikä minun olisi tarvinnut lopettaa kokonaan, mutta se valitettava dramaattinen piirteeni luonteessani ja huono mielenterveyteni sumensivat kovasti järkeäni enkä osannut ajatella silloin vielä noin vaan tajusin sen vasta nyt ihan kuukausi sitten.

Mutta nyt olen tosiaan sitten palannut takaisin tänne, koska en voinut olla enää poissa täältä ja olen koko tämän poissaolleen aikani ajatellut melkein joka päivä Risingiä ja kaivannut ja ikävöinyt tänne takaisin kovasti. Toivon, että teillä kaikilla riittää vielä ymmärrystä minulle ja ehkäpä jotkut ovat jopa kaivanneetkin minua takaisin.

Yritän vähentää sitä dramatiikan piirrettäni ja minusta tuntuu tosiaan vähän nolosti siltä kuin niistä bändeistä jotka ilmoittavat suureen ääneen lopettavansa keikkalun tähän paikkaan ja sitten puolen vuoden päästä kuullaankin, että bändi onkin aloittanut keikkailun uudestaan.. :D :)

Ikävä kyllä minulla on edelleen hyvin kiireinen elämä ja kaipa minun pitää ruveta tottumaan siihen, niin sanon nyt heti etten varmaan ehdi päivittämään läheskään niin paljon kuin tahtoisin juttujani tänne, mutta yritän kerran viikossa ainakin ehtiä kirjoittamaan tänne. Joten älkää tosiaan pidätelkö henkeänne odottaessanne päivityksiäni.

Nyt minulla rupeaa taas aika loppumaan, niin kerron tähän loppuun vielä että kuukauden sisällä on tulossa arvostelut 5 kirjasta, runoja ja uutena kirjoitusalueenani telkkarin mainosarvosteluni ja vähän muutakin juttua liittyen telkkariin ja myöskin muita tarkemmin määrittelemättömiä juttujani muista aiheista.

Toivon tosiaan, että edes muutama ihminen täällä ilahtui kun palasin takaisin Risingiin ja toivon myös tosiaan ymmärrystä ja pitkää pinnaa kaikilta minua kohtaan. Toivon, että juttuni hyvittävät luonteeni huonot piirteet ja myöskin skitsofrenia -sairauteni aiheuttamat ongelmat. Minusta on aivan ihana palata takaisin tänne, tuntuu tosiaan kuin olisin palannut henkiseen kotiini ja olen tosi onnellinen nyt kun olen taas Risingin jäsen. :)


Aurelia

Koska kirjoitin niin kiireessä ja vähässä ajassa päivällä tuon edellisen viestini enkä minä tosiaan ole hyvä ilmaisemaan enkä myöskään kirjoittamaan nopeasti, tarvitsen paljon aikaa siihen, että osaan ilmaista itseäni oikein siten kuin todella tarkoitan ja koska minulle yllättäen tänään tulikin täysin vapaa ja pitkä lauantai-ilta, niin päätin vielä vähän valottaa tilannettani silloin monta kuukautta sitten kun luulin, että minun oli pakko lopettaa Risingin jäsenyyteni ja tilannettani nyt tällä hetkellä kun olenkin jälleen Risingin onnellinen jäsen.

Haluan tehdä näin, jotta tulisin paremmin ymmärretyksi ja myöskin selitykseksi niille jäsenille jotka ovat jostain ihme syystä oikeasti kiinnostuneita minusta ja jutuistani ja minua hämmästyttää todella yhä edelleen se, kuinka montaa, ainakin juttujeni luettuen lukumäärän perusteella, juttuni kiinnostavat. Ja olen, kuten jokaisen kirjailijan pitäisi, suuresti kiitollinen kaikille lukijoilleni.

Kuten olen tainnut jo sanoakin, skitsofrenia -sairaus kulkee todellakin hyvissä ja pahoissa jaksoissa eikä siitä parannuta vaan voi toivoa vain, että hyviä jaksoja olisi enemmän kuin pahoja. Nykyinen paha jaksoni alkoi jo vuonna 2012 ja se alkaa aina minun kohdallani hyvin huomaamatta, etenee salakavalasti pikku hiljaa pitkän ajan aikana aina vain pahemmaksi siten ettei sitä huomaa ennen kuin elämäntilanteeni ja mielenterveyteni on täysin sekaisin täydellä voimallaan hyvin pahalla tavalla.

Ja sitten vasta kun tilanne on todella paha, niin se huomataan ja osaan etsiä ja saada apua siihen ja sitten on edessä myöskin aina hyvin pitkä toipumisjakso ennen kuin asiat alkavat olla hyvällä mallilla taas. Näin se on aina ollut minun kohdallani tämän sairauteni kanssa. Onneksi hyvät jaksot elämässäni ovat kuitenkin aina olleet pidempiä kuin pahat ja niitä on ollut enemmän kuin pahoja mistä olen kiitollinen.

Tämänkin kertaisen pahan jaksoni aloitti pelko kuten jokaisen pahan jaksoni. Vuonna 2012 tämä, tällä hetkellä ja siihen pääsemiseen meni todellakin paljon aikaa, lievä sivupersoona -häiriöni oli voimakkaimmillaan ja kaikki alkoi sinä vuonna olla pikku hiljaa eteen päin mielessäni yhä enemmän sekaisin ja tähän häiriöön liittyvä erään asian, jota en halua kertoa, koska se on niin henkilökohtaista minulle, pelko alkoi kasvaa mielessäni yhä suuremmaksi ja voimakkaammaksi ja kaikki elämässä alkoi kiertyä pelon ympärille.

Elin vuoden 2012 ensimmäisen puoli vuotta kuin riivattu ja lopun vuotta olin sitten täysin lopussa. Vuoden 2013 alkupuolen syksyyn asti minä yritin huonolla menestyksellä toipua ja sitten saman vuoden syksystä melkein koko viime vuoden ajan olin taas hyvin harhainen ja koin samalla hyvin vaikean suhteen erääseen ihmiseen joka loppui hyvin ikävissä merkeissä eikä se suhde tehnyt ollenkaan hyvää minun mielenterveydelleni ja sekoitti päätäni vielä lisää sivupersoonieni lisäksi ja kaikkien näiden vuosien aikana pelko kasvoi kasvamistaan kunnes viime syksynä minä vihdoin tiedostin ja tajusin etsiä ammatti-apua itselleni ja sitä sainkin monelta taholta vaihtelevalla menestyksellä.

Tämä pelkoni kiertyi koko elämäni ympärille ja vaikutti minuun nyt tämän vuoden aikana myös siten, että aloin pelätä kaikkia sosiaalisia tilanteita. En uskaltanut enää edes puhua vieraille ihmisille enkä tavata ketään vierasta ihmistä. Ja koska pelkäsin kaikkia sosiaalisia tilanteita, jopa kirjoittamista ja puhumista täällä Risingissä niin minusta tuntui, että minun on pakko lopettaa Risingin jäsenyyteni ja siksi minä lopetin.

Onneksi minä kuitenkin nyt tänä vuonna olen alkanut saada oikeasti apua tilanteeseeni niin lääkityksen kuin terapian suhteen. Pikku hiljaa olen saanut mieltäni paremmalle mallille ja uskallan taas olla enemmän sosiaalinen. Se erään asian pelkoni ei ole vielä kokonaan poistunut mielestäni, mutta hallitsen sitä kohtuullisen hyvin nyt itse niin, että se ei haittaa elämääni kestämättömän paljon ja uskallan taas elää melkein normaali-elämää ja olen myös melko onnellinen ja tyytyväinen ja rauhallinen useimmiten.

Edessä on kuitenkin vielä paljon terapiaa ja pelon mahdollinen täydellinen toteutuminen ja jos niin käy, niin myöskin siitä toipuminen joka tulee viemään paljon aikaa, mutta on myöskin mahdollista, että pelkoni ei toteudukaan, sen näyttää vain aika, ennen kuin olen taas oikeasti ja kunnolla hyvässä jaksossa sairauttani. Mutta pikku hiljaa parempaa jaksoa kohden tässä mennään ja olen hyvin toiveikas tulevan suhteen, mikä on aina hyvä merkki.

Minulla on näiden kuukausien aikana tapahtunut paljon muitakin asioita, mutta kerron niistä lisää sitten joskus myöhemmin ettei tästäkin viestistäni tulisi aivan mahdottoman pitkä. :) Minä en tosiaan osaa ilmaista itseäni lyhyesti ja samalla täysin ymmärretävästi. :D Mutta tämä viesti valoitti toivoakseni vähän tilannettani ja auttoi teitä kaikkia muita ymmärtämään ja sietämään minua paremmin. :) Ja nyt sanon tältä iltaa hyvää yötä teille kaikille. :)

Aurelia

Hieman suruinen tervehdys koko Risingin väelle.

Minun olisi pitänyt jo aikaa sitten ilmoittaa niille, joita juttuni vielä kiinnostavat, että olen taas taistelemassa skitsotautini kanssa, mutta uskoin, että pian helpottaa ja pystyn pian taas päivittämään juttujani täällä, mutta niin ei sitten käynytkään ja nyt näyttää taas pahasti siltä, että olen poissa täältä vielä ehkä pari kuukautta tai niillä main luulisin, joten päätin lopulta tehdä tämän ilmoituksen nyt, ettei kukaan odota minulta ainakaan lähi-aikoina innoissaan uusia päivityksiä.

Olen kovasti pahoillani, etten voi olla niin paljon kuin haluaisin ja aina kun haluaisin ja minä todella haluaisin, paljon paljon tätä nykyistä menoani enemmän mukana Risingin toiminnassa, ainakaan vielä johonkin aikaan, mutta en mahda skitsotaudilleni tällä hetkellä juuri mitään ja kaikki liikenevä energiani menee nyt siihen, että selviydyn edes joten kuten tämän hetkisestä tilanteestani.

Mutta paistaa se päivä vielä risukasaankin ja vielä koittaa päivä, jona olen siinä kunnossa, että voin olla ylpeä superaktiivinen Risingiläinen, kuten niin kovasti mielin. Se päivä ei koita vielä ihan lähi-aikoina, mutta vielä se koittaa. :)

Ja nyt sanon joksikin aikaa taas näkemiin kaikille

Aurelia

Voimia, Aurelia, Sinä selviydyt kyllä. Toipuminen on prosessi, joka usein etenee hitaasti ja nytkähdellen. Onneksi nykyään on apua saatavana. On hyvä, että pystyt kirjoittamaan asioista ja näin jäsentämään ja purkamaan tunteitasi.

Onnellinen tervehdys täältä Suomi-neidon kylmästä kainalosta koko Risingin väelle. Minulla on huomenna sunnuntaina ajanpäivä ja mittariin tulee reippaat 35 vuotta ja uskomattomalta tuntuu. Aivan ensiksi tahtoisin vielä kiittää henkilökohtaisesti Rasimusta ja Pirua naiseksi todella mieltäni ilahduttaneista paranemis -toivotuksistanne. Liikutuin melkein kyyneliin saakka kun luin viestinne kun en ole vielä kovin tottunut toisten vilpittömään ystävällisyyteen ja toisista välittämiseen. Olen nyt vihdoin saanut itseäni parempaan kuntoon taas pitkästä aikaa niin näiden molempien asioiden kunniaksi päätin käyttää tämän illan Risingin juttujeni päivittämiseen ja kertoa hieman mitä minulle kuuluu nykyisin ja muita juttujani myös.

Aika on tosiaan taas vilahtanut kuin huomaamatta niin etten ole ehtinyt päivittämään mitään juttujani ja olemaan minulle tärkeään sosiaalisuuteen, jota minun tosin pitää vielä harjoitella paljon, Risingissä. Aika on mielenkiintoinen asia, tuntuu, että se kuluu ääretöntä vauhtia ja päivät hupenevat nopeasti enkä oikein tiedä mihin se aika kuluu, mihin päiväni tuhlaan? No ikävä kyllä, aikaa on kulunut aika lailla siihen, että saan itseäni ja elämääni taas paremmalle mallille ja nyt vihdoin minusta tuntuu, että olen tyytyväinen, jopa onnellinen, hyvin onnellinen ihminen nyt ja että kaikki on nyt vihdoin paremmin.

Sanoin yhden kerran, että syyskuun puolivälissä kiireeni hellittävät hieman, mutta se oli liian toiveikas arvio ja pahimmat kiireet ovat ohi vasta nyt, kun lokakuukin on jo kohta ohi. Iloitsen kuitenkin siitä, että nyt minulla on enemmän aikaa kaikkeen, etenkin kirjoittamiseen ja myöskin sosiaalisten taitojen parantamiseen jossa koko Risingin väki on minulle suureksi avuksi. Ehkä minusta vielä ihminen tulee.

Koska viime kerrasta on taas niin kauan, niin ajattelin taas hieman kertoa mitä minulle kuuluu tässä sitä varten aloittamassani ketjussa josta näyttäisi tulevan ihan omani blogin tapainen koska kukaan muu ei ole vielä uskaltautunut kirjoittamaan tänne mitään. No ei se haittaa, onpahan minulla kuitenkin juttujeni kertomiseen oma paikka ihan luvan kanssa täällä Risingissä tässä ketjussa. Yritän kuitenkin opetella, huonolla menestyksellä tosin, tiivistämään juttujani ettei viesteistäni tulisi niin tuhottoman pitkiä aina.

Elämässäni on tapahtunut suuri muutos skitso -tautini suhteen. Ja minun on kuulkaat ollut tosi vaikea hyväksyä, sopeutua ja löytää tasapaino tuon muutoksen suhteen, vaikka se hyvä muutos onkin, muutos parempaan päin, ainakin kaikkien muiden mielestä. Minulla aloitettiin kokeiltavaksi ihan uusi lääkitys nyt vuoden alusta ja hoitavan lääkärini mukaan se on toiminut loistavasti. Lääkitys on tarkoitettu nimenomaan ääni-harhoihini sekä lieviin sivupersoona -tuntemuksiini ja se on todellakin hoitanut tehtävänsä hyvin.

Pääni on jo monta monta vuotta ollut kuin aina päällä oleva puheradio, jossa myöskin on aina päällä monta eri kanavaa yhtä aikaa ja kanavat vain lisääntyivät ajan myötä. Ja jokaisen kanavan puhe on äänekästä ja kaikki puhuvat eri asioista ja ovat eri mieltä keskenään. Joten voitte kuvitella millainen meteli ja sekasorto minulla oli päässäni monta vuotta. Minusta se kuitenkin oli jollain hellyttävällä tavalla kotoisaa, hoitohenkilökunnan mielestä ymmärrettävästi ei.

Ja uuden lääkkeen myötä pääni yllättäen ja pelottavasti hiljeni huomattavasti. Radio meni melkein kokonaan kiinni. Kuulen nykyisin enää yhden äänen puhuvan kerrallaan päässäni ja sitten oman omien ajatusteni sisäinen äänen. Ja lääkitys vaikutti myös tunnetiloihini tasoittavasti. Aina ennen tunsin kaikki tunteet ja tunsin aina samalla kertaa monta tunnetta hyvin voimakkaasti ja sen vuoksi usein ylireagoin moniinkin asioihin ja olin hyvin usein täysin maaninen ja tällainen kuluttaa paljon ihmisen sisäistä voimaa ja energiaa niin että lopulta hän ei enää jaksa paljon muuta sitten ollenkaan. Lääkitys kuitenkin tasoitti huomattavasti kaikkia olotiloja ja tunteita ja nykyisin tunnen yhdellä kertaa vain yhden tunteen kerrallaan ja enkä enää niin voimakkaasti sitäkään.

Mutta kun lääkitys alkoi tehota täydellä voimallaan ja radio päässäni menikin melkein voisi sanoa pois päältä, niin minusta tuntui pitkän ajan, että menetin kaikki ystäväni ja että olen sisältä kuollut. Halusinkin yllättäen takaisin sen mielestäni kotoisan moniäänisen porinan päässäni vaikka se veikin niin paljon energiaa minusta. Ja tämän vuoksi harkitsin monta kertaa lopettavani lääkitykseni omin päin, että saisin ääni-ystäväni ja elämän tunteeni takaisin, mutta koska olen suurimmaksi osaksi järkevä ihminen, niin en kuitenkaan sitten koskaan tehnyt sitä. Vaikka olen tosiaan vähän kapinahenkinen, omapäinen ja omatahtoinen niin yleensä terve järki minussa aina voittaa.

Voitte kuitenkin kuvitella miten vaikeaa on niin pitkän äänekkään ajan jälkeen tottua hiljaisuuteen ja sopeutua ja löytää uusi tasapaino ajatuksiin ja elämään sekä myöskin löytää uusi elämän tunne muualta kuin ystävistä päässä. Minulle se oli todella vaikeaa, mutta nyt alkaa helpottaa pikku hiljaa. Kaipa tämä lääkitys on minulle kuitenkin hyvästä, vaikka se vaikeaa välillä olikin. Ja minulla on elämässä moniakin asioita millä täyttää tyhjyyden tunne ja kuoleman tunne sisältä, joten kyllä minä selviydyn, kuten aina. Elämä voittaa.

Ja yksi asia mihin olen nykyisin hyvin tyytyväinen uuden lääkityksen suhteen, on se, etten enää tunne muuttuvani yhtäkkiä joksikin toiseksi vaan tunnen koko ajan olevani minä itse eli enää minulla ei ole niitä lieviä sivupersoona -tuntemuksia vaan pelkästään yksi ääni ja tunne päässä kerrallaan eivätkä tunteeni enää heittelehdi niin voimakkaasti eikä vaihtelu päässäni ole niin nopeaa enää. Nyt kun olen tottunut kokonaan tähän uuteen tilanteeseen ja löytänyt sisäisen tasapainon kaikkien näiden tuntemusten suhteen, niin olen oikeastaan hyvin tyytyväinen lääkitykseeni. On rauhallisempi, helpompi ja levollisempi olla. Olen löytänyt tasapainon ja kyllä siihen sitten aikaa menikin.

Sitten haluaisin kertoa hieman kirjallisesta työstäni. Nyt kun minulla vihdoin on enemmän aikaa kirjoittaa niin olen miettinyt, että mitä ensiksi? Olen aina ajatellut, että ensimmäinen tarina jonka julkaisen on omani ja ystävieni tarina. Mutta olen viime kuukausien aikana ruvennut todella kyllästymään itsestäni ja elämästäni puhumiseen ja kirjoittamiseen ja olen mietin, että josko en julkaisisi sitä tarinaa ollenkaan vaan lähtisin ihan muille poluille. Mietin kauan aikaa tätä asiaa ja pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että kyllä minä julkaisen tarinani sittenkin.

Uskon ihan vilpittömästi, että tarinani auttaa muita kaltaisiani, parantaa maailmaa omalta osaltaan ja myöskin, että olen sen velkaa maailmalle. Sain tämän tarinan kertoakseni ja minun on siis kirjoitettava se. Ja jos saan tarinasta sellaisen kuin ajattelin, niin se määrittelee minut hyvin lahjakkaaksi ja taitavaksi ja kiinnostavaksi kirjailijaksi jota kannattaa lukea. Se lunastaa paikkani kirjallisessa maailmassa eikä minua voida sen jälkeen enää mitenkään väheksyä siinä maailmassa. Olen paikkani kirjailijana ansainnut ja hyvä kirjailija olenkin.

Mutta koska tarina on alkanut kyllästyttää minua, niin minun täytyy ruveta keksimään siihen jotain itseäni kiinnostavaa ja älyäni haastavaa, että saan kirjoitettua sen loppuun kuolematta tylsyyteen. Ja eräs ajatus minua kiinnostaa kovasti, ajatus hulluuden trilogiasta. Ja se on alku ja lisääkin ideoita on jo ja aion todella kokeilla montaa eri juttua tarinassani. Vaikka tarinani minua itseäni kyllästyttääkin niin muita ihmisiä se ei kyllästytä koska he eivät ole koskaan lukeneet mitään kirjoittamaani ja siksi tarina on heille aivan uusi ja voisin julkaista sen jo vaikka sellaisenaankin ja se olisi hyvä ja kiinnostava tarina muista ihmisistä, mutta en tee sitä, koska haluan haastaa itseni kirjoittamaan itseäni kiinnostava tarina ja niin aion tehdäkin. Ei todellakaan mennä sieltä missä aita on matalin.

Ja sitten elämässäni on juuri tapahtumaisillaan vielä yksi suuri muutos ja jos se todellakin toteutuu kuten toivon ja rukoilen niin olen siitä lähtien täysin onnellinen ja tyytyväinen ihminen kuten minun pitääkin ja kuten haluankin, mutta siitä kerron vasta sitten myöhemmin kun asiat ovat ensin varmistuneet ja tällä erää lopetan tähän ja menen vielä muihin juttuihin.

Aurelia

Onnellinen tervehdys koko Risingin väelle.

Halusin jälleen näin pikaisesti ilmoittaa kaikille niille, jotka juttujani seuraavat, että minulle tuli hassulla tavalla toisaalta aivan yllättäen ja toisaalta pitkän harkinnan jälkeen lisää kiireitä ja asioita hoidettavaksi jotka vievät nyt vielä jonkun aikaa aikaani niin etten ehdi taaskaan päivittämään juttujani varmaaan kuukauteen vielä, mutta joulukuussa viimeistään kuitenkin.

Halusin myös kertoa, että tällä kertaa kyse ei ole ollenkaan ikävistä asioista vaan todella hyvistä asioista ja että tällä hetkellä ja luultavasti vielä pitkään olen erittäin onnellinen siitä miten asiani ovat nyt lähteneet sujumaan. On ihanaa kun kerrankin voi sanoa, että on poissa hyvien eikä huonojen asioiden vuoksi :)

Sitten kun taas ehdin kunnolla päivittämään juttujani niin kerron lisää uudesta onnellisesta elämäntilanteestani ja muitakin asioita ja juttuja minulla on myös tietysti jo mietittynä melko valmiiksi, mutta niistä sitten lisää kun on kunnolla aikaa keskittyä Risingiin. :)


Aurelia

Iloinen tervehdys kaikki Risingiläiset.

Minulla on edelleen hirveä kiire kaiken muun elämäni kanssa niin etten vielä hetkeen ehdi kunnolla päivittämään juttujani, mutta halusin tänään näin pikaisesti toivottaa kaikille Risingiläisille oikein hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää.

Muusta elämästäni haluan myöskin pikaisesti vielä sanoa niille joita se kiinnostaa, että olen todella onnellinen tällä hetkellä ja ollut jo kohta kaksi kuukautta uuden elämäni vuoksi, mutta koska minulla ei nyt ole aikaa keskittyä kunnolla vieläkään, niin en vielä ala selostamaan juttuja urakalla kuten minulla on tapana. Mutta lupaan, että joulukuun aikana päivitän ainakin yhden kerran oikein kunnolla juttujani tänne ja olenkin jo miettinyt paljon niitä valmiiksi kirjoitettavaksi sitten kun on kunnolla aikaa. :)

Mutta nyt sanon näkemiin tältä erää.

Aurelia

Hmm, sanoisinko että minulle kuuluu kohtalaista.

Ei tässä nyt ihan pohjamudissa kynnetä, mutta melkein. En tiedä missä vaiheessa musta on tullut tavallaan niin kylmä ja kyyninen, huomaan sen monissa arjen asioissa. Samalla kuitenkin kaipaa sitä jotakuta siihen rinnalle joka pitää huolta ja välittää, toiveajattelua. En tiedä olenko mä niin kamala ihminen vai vaan yksinkertaisesti vastenmielinen, mutta mun parisuhteet rajottuu 2kk seukkailuihin joskus teinivuosina... joista on aikaa se 10 vuotta. Tuo 10 vuotta on sitten tullut oltua yksikseen, jos nyt ei lasketa satunnaisia ihastumisia ja sydämen särkemisiä siihen perään.

Lisäksi tuntee itsensä äärettömän yksinäiseksi kun tuntuu ettei kavereilla ole enää aika minulle. Monella heistä on parisuhde, osalla jo lapsia. Alkaa tuntua siltä, että minä olen se joka pitää aina yhteyttä ja joutuu mankumaan tapaamisia. Se on aika uuvuttavaa ja harkitsen luovuttavani. Meneehän mulla muutenkin aika nykyisin vaan siihen, että makaan illat yksin kotona.

Kaiken päälle melkoinen ikävä ihmistä, jota en koskaan saa itselleni. Olisipa nappula, josta vääntää aivot off-asentoon.

Valoisa joulutervehdys teille rakas Risingin väki täältä Lapin ja etelän välimaastosta, joka tuntuu ainakin minusta sen asukkaana, ettei kuulu oikein vielä kunnon Lappiin vaikka tämä vanhahtava kotikyläni maantiedon sääntöjen mukaan siihen lukeutuukin, mutta ei ole kyllä etelääkään lähellä.

Tämä mielenkiintoinen ajatus tuli huvittavasti mieleeni kun erään rakkaani oikeasti kaukana etelässä asuva tuttu oli ollut innoissaan siitä että kun hän tulee tänne rakkaani luokse kylään niin hän pääsee Lappiin jossa ei ole koskaan käynyt ja me nauroimme rakkaan kanssa että pitäväkö etelän ihmiset tätä paikkakuntaa Lappina? Eihän tämä ole lähelläkään oikeaa Lappia tai niin meistä tuntui.

Nykyajan säätilan mukaankaan tämä kotikyläni ei kyllä ole Lappia. Talvisin saa olla onnellinen jos jouluksi tulee edes vähän lunta ja kovia pakkaspäiviä on korkeintaan 10 koko talven aikana. Ja yhtenä talvena täällä satoi tammikuussa vettä mikä oli kyllä jo hämmästyttävää. Sitä se ilmastonmuutos teettää.

Kesä-ihmisenä minä olen kyllä onnellinen siitä etten asu kaukana Lapin perukoilla, koska kevät ja kesä tulevat ihanan aikaisin kotikylässäni ja minä rupean tosiaankin jo tammikuussa laskemaan mielessäni että enää kolme kuukautta kevääseen ja kesään ja mitä enemmän kevättä kohti mennään ja mitä enemmän päivät valostuvat joulun jälkeen niin sitä kevyempi ja iloisempi oloni aina on.

Mutta koska olen läpeensä kummallinen ihminen niin vaikka rakastankin kesä-aikaa niin rakastan myös joulun aikaa koska silloin voin ilahduttaa rakkaita ihmisiäni antamalla paljon hartaasti ajatuksella valittuja lahjoja ihan luvan kanssa ja minusta on aina ihanaa ilahduttaa ihmisiäni. En kuitenkaan piittaa joulusta vähääkään uskonnollisista syistä kuten edes vähän kaiketi pitäisi vaan ihan siitä syystä että voin silloin antaa lahjoja. Puolustuksekseni sanon, että olen kuullut, että Jeesus syntyikin keväällä eikä talvella vaikkaakaan en tiedä onko tämä väite ihan oikeasti tosi-asia. Jos on niin Jessestä varmaan tuntuu kummalliselta kun ihmiset viettävät hänen synttäriään väärässä kuussa.

Mutta mennäänpä vielä muihinkin asioihin. Aivan ensiksi minun täytyy oikaista eräs tekemäni hirveä vääryys täällä Risingissä. Arvostelin joku aika sitten Moersin uusimman kirjan ja annoin sille pistemääräksi vain 6 pistettä vaikka kyllä se on pidemmän harkinnan jälkeen oikeasti 7 ja puolen pisteen arvoinen kirja. Annoin silloin aikoinani vain 6 pistettä koska olin niin kamalan pettynyt Moersiin kun hän ei kirjoittanutkaan taas 10 pisteen kirjaa tapansa mukaan vaan vain keskitason kirjan ja tuo pettymys sumensi arvostelukykyäni. Nyt tämä asia on kuitenkin oikaistu.

Seuraavaksi kerron lupaukseni mukaisesti elämässäni tapahtuneessa suuresta muutoksesta joka on tehnyt minut aika lailla onnelliseksi ihmiseksi. Olen koko aikuisikäni asunut erilaisissa mielenterveyspotilaiden kuntoutuskodeissa monista eri syistä. Ja nuo syyt olivat hyvin painavia. En kuitenkaan koskaan ole tykännyt asua kuntoutuskodeissa vaan olen vain sietänyt suurella kärsivällisyydellä ja niiden painavien syiden takia asumista niissä.

Nyt viimeisimmän kuntoutuskodin asenne ja elämänmeno oli kuukausien aikana mennyt sellaiseksi, että kärsivällisyyteni loppui kokonaan ja koska oma henkinen ja psyykkinen elämäntilanteeni ja oloni oli paljon paremmalla mallilla niin jätin sitten ovet paukkuen kuntoutuskoti -elämän ja muutin sieltä kerta kaikkiaan kokonaan pois kahden läheisen ihmisen luokse asumaan, koska heille se sopi ja sitä he myös toivoivat. Ja olin kuulkaat tosi onnellinen kaksi ensimmäistä kuukautta kun minun ei enää tarvinnut sietää kuntoutuskodin elämää ja väkeä ollenkaan.

Tavoitteeni ja lopullinen päämääräni on kuitenkin nyt ensi vuoden aikana jossain vaiheessa muuttaa täysin omaan kotiin yksin asumaan täysin itsenäisesti ja ennen kuin muutan, minun täytyy olla täysin varma että myöskin pärjään yksinäni sairauteni kanssa. Mutta minä olen hämmästyttävän positiivinen ja hyvin toiveikas ja uskon vakaasti, että pärjään itsekseni kyllä vielä jossain vaiheessa.

Elämäntilanteeni näyttää hyvin valoisalta ja olen onnellinen siitä vaikka joitakin ongelmia on vieläkin, mutta ongelmat on tehty ratkaistaviksi. Ongelmat vain vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä että löytyy lopulta oikea ratkaisu niihin. Minusta tuntuu kuitenkin ongelmista huolimatta että elämäntilanteeni on valoisa ja tuo tunne valaa paljon uskoa ja toivoa ja luottamusta minuun.

Ja nyt minulla on hieman ikävää asiaa niille, joita kiinnosti lukea elämästäni tässä aloittamassani ketjussa. Kuten yhden kerran aikaisemmin sanoin, niin minua on tosiaan ruvennut kyllästyttämään puhua itsestäni. Olen tehnyt sitä täällä Risingissä niin paljon kolmesta eri syystä.

Ensiksi halusin ja toivoin kovasti, että voisin saada kirjoituksillani ja tarinallani aikaan enemmän suvaitsevaisuutta ja avoimuutta meitä kummajaisia kohtaan ja myöskin halusin herättää ymmärrystä ja myötätuntoa ja olen tässä uskoakseni jonkin verran onnistunutkin.

Toinen syy oli se, että juttuni tuntuivat kiinnostavan ihmisiä niin kovasti enkä halunnut tuottaa pettymystä kenellekään ja kolmas vähäisempi syy on hivenen narsistinen, minusta on kovasti imartelevaa kun ihmisiä kiinnostaa juttuni ja ihmisten mielenkiinto omiin tarinoihin tuntuu varmaan jokaisesta kirjailijasta hyvältä.

Mutta nyt kun olen saanut tarinallani aikaan enemmän hyväksyntää skitsoja kohtaan, niin minusta tuntuu, että nyt voin lopettaa tämän omasta elämästäni niin paljon kirjoittamisen ja kun minusta tosiaan tuntuu, että liika on liikaa ja että jotain pitäisi jättää myös yksityiseksi niin olen päättänyt lopettaa tässä ketjussa tämän ylettömän omasta elämästäni kirjoittamisen.

Olen kovasti pahoillani jos tuotan pettymyksen jollekin, mutta kyllä tämä nyt on viimeinen viestini tässä ketjussa jossa puhun itsestäni ja elämästäni. Mutta tässä hieman lohdutusta karvaaseen pettymykseen. Aina kun kirjoitan kirja-arvostelun, niin parissa kohdassa niitä kerron elämästäni hitusen koska se antaa hivenen persoonallisuutta kirja-arvosteluihini. Ja sitten tietenkin jossain vaiheessa ilmestyy oikeana kirjana ja paljon laajempana ja kattavampana versiona tämä minun elämäni tarina.

Ja nyt haluan toivottaa omalta osaltani oikein hyvää ja rauhallista joulua jokaiselle Risingin ihmiselle. Minusta on todella ihana kuulua yhteisöönne ja olla sen vakaa jäsen.


Aurelia

Voi, Q_Black, olen todella pahoillani, että sinusta tuntuu pahalta. Olisin halunnut vastata viestiisi jo silloin kun ensimmäisen kerran ehdin lukemaan sen, mutta minulla loppui aika silloin niin en kerennyt vastaamaan, mutta olit koko joulunajan jolloin en myöskään päässyt nettiin ja nämä muut uuden vuoden päivät jotka vietin omalta osaltani melkein kokonaan psykiatrisessa sairalaassa koska oma psyykkinen tilani yllättäen paheni kovasti heti joulun jälkeen joten oli pakko lähteä sairalaan ja pääsin sieltä vasta tällä viikolla pois, mielessäni Q_Black ja halusin kovasti toivottaa sinulle henkilökohtaisesti oikein hyvää joulua ja uutta vuotta ja sanoa, että toivoa on aina ja että kyllä ihmiset välittävät, ainakin jotkut.

Mitä tulee rakkauteen, niin se on varmaan kaikille vaikeaa, toisille vain enemmän kuin toisille. Kaikki nuoruuden rakkaussuhteeni jotka ovat olleet hyvin yksipuolisia ja lyhyitä myös sekä myöskin ne pari onnetonta aikuisiän romanttiseksi suhteeksi laskettavaa juttuani ovat epäonnistuneet surkeasti ja aina minulle on jäänyt rakkaudesta käteen vain kokemus ja särkynyt sydän. En oikeastaan usko, että koskaan löydän toista ihmistä rinnalleni, monesta syystä johtuen, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, en ole vielä luopunut täysin toivosta ja kävi miten kävi, pärjään myös yksikseni ilman kumppania muiden elämäni todella rakkaiden ihmisteni myötä.

Aina on toivoa, aina, sen halusin sinulle sanoa.


Aurelia

Ihan siedettävää.. Olen ollut työtön jo yli puoli vuotta joka on aika raskasta ku kuitenkin haluis aloittaa sen oman elämän mut se ei vaan tunnu viel hyvält ku ei oo sitä työpaikkaa josta sais sitä rahaa elämiseen.. Oon nyt todella jännittyneessä tilassa odottanu ehk mahdollista työpaikkaa pitää sinne huomenna soitella ja vähän kysellä :) Jos vaikka pääsis kerrankin haastatteluun :)

mut muuten hyvää :) salilla käyny säännöllisesti, nähny kavereita :)

Hermostunut tervehdys teille hyvä Risingin väki.

Sanoin kyllä viimeksi etten enää kirjoittaisi tänne mitään, mutta juuri nyt tuntuu, että tänne on helpointa kirjoittaa tämä viesti ja täällä voin myös helpointen kertoa kaiken asiani kerralla ilman, että joudun kirjoittamaan monta pikkuviestiä eri ketjuihin, joten kirjoitan vielä tänne kun tulee oikein kovasti asiaa.

Nyt on käynyt ikävästi sillä lailla, että skitsofrenia -sairauteni on joulukuusta lähtien ollut todella pahassa jaksossa menossa ja paha jakso jatkuu edelleen, tosin nyt on alkanut näkyä hivenen valoa tunnelin päässä vaikka pimeä tunneli onkin hyvin pitkä ja vaikea kävellä kohti valoa, mutta niin teen sitkeästi. Valoa kohden, aina valoa kohden yrittäen pysyä positiivisena ja ajatella, että kyllä minä aina lopulta pääsen pimeän tunnelin päähän valoon joka on hyvä jakso sairaudessani.

Olenkin jo kertonut hieman vaikeuksistani tällä kertaa pahassa jaksossani ja vähän muustakin. Nyt kerron lisää, että voitte ymmärtää miksi olen niin pitkään ollut hiljaa ja poissa ja tulen olemaan vielä jonkun aikaa, varmaan kesään asti ainakin.

Muutin siis lokakuussa rakkaiden luo asumaan monesta eri syystä johtuen täältä kuntoutuskodista, jossa olin sitä ennen sen eri asumismuodoissa asunut suunnilleen 10 vuotta ainakin ja lähtö tapahtui tosi nopeasti ja ovet paukkuen eli lähtö oli riitaisa ja luulin polttaneeni kaikki sillat takanani kuntoutuskoti -elämän suhteen, mutta Korkeamman voiman kiitos, ettei niin käynytkään.

Koko viime vuosi oli minulle vaikea ja raskas eikä vaikean jakson aikana pitäisi tehdä nopeita ja isoja päätöksiä elämän suhteen, sen olen nyt oppinut kyllä. Olin ensi alkuun rakkaiden luona tosi onnellinen ja uskoin, että kaikki menisi kyllä hyvin ja että sopeutuisin tuosta vain "normaali-elämään kuntoutuskoti-elämän" jälkeen. Mutta eihän se niin helppoa sitten ollutkaan eikä onnistunut ollenkaan.

Joulun jälkeen jouduin psykiatriseen sairaala-hoitoon ja siitä alkoi pitkä sairaala -kierre, joka nyt on onneksi ohi. Sairauteni alkoi oireilla tosi pahasti joulun tienoilla ja olin todella harhainen ja ahdistunut ja ahdistus vain paheni koko ajan. Tunnustan, että olin niin pahassa jamassa että mietin jo itsemurhaakin, mutta se jää minun kohdallani aina ajatustasolle, koska en ikinä aiheuttaisi sellaista surua rakkailleni, että tekisin itsemurhan ja nyt minulla itsellänikin on jo paljon syitä minkä vuoksi jatkan elämää myös itseni vuoksi.

Minua ahdisti ja pelotti eniten rakkaiden luona normaali -elämässä kuntoutuskoti -elämän hoitajien antaman psyykkisen turvan tunteen menetys sekä myös kuntoutuskoti-elämän hyvän ja järjestelmällisen päivärytmin menetys ja myöskin se etten millään sopeutunut normaali-elämään vaikka kuinka yritin ja kaiken tämän vuoksi olin todella ahdistunut ja harhainen ja jouduin sairaala-kierteeseen.

Lopulta minun oli sitten tunnustettava itselleni, etten pärjää enää normaali-elämässä vaan tarvitsen kuntoutuskoti-elämää pysyäkseni hyvässä mielenterveyskunnossa ja pystyäkseni elämään muuten ihan hyvää kelpo elämää ja sitten aloin järjestää muuttoa takaisin kuntousukotiin ja oli siinäkin kyllä tekemistä.

Koska luulin polttaneeni kaikki sillat takanani kuntoutuskodin riitaisan lähdön vuoksi, jouduin ensin pelkäämään etten enää pääse takaisin kuntoutuskotiin ja jouduin odottamaan sairaalassa jonkun aikaa että saimme viestin kuntoutuskodin hoitajille ja kysyttyä mitä mieltä he oli ja omistaja olisivat siitä jos tulisin takaisin kuntoutuskotiin? Korkeamman voiman kiitos, että se sopi heille hyvin koska kuntoutuskodissa oli vielä huoneita vapaina ja muutenkin he olivat hyvin positiivisia paluustani ja iloisia myös. Olin niin helpottunut kun sain sairaalassa tämän tiedon.

Sitten jouduin odottamaan taas sitä että saisimme kaikki asianomaiset järjestettyä yhteisen kokouksen jossa muutostani kuntoutuskotiin keskusteltaisiin ja sekin odottaminen oli kuin tulisilla hiilillä istuisi. Lopulta tuli kuitenkin kokouspäivä ja kokous meni oikein hyvin, mutta tuli jälleen uusi odotus-asia. Ennen kuin saisin luvan muuttaa takaisin kuntoutuskotiin, pitäisi kaupungin taholta saada lupa ja katsoa onko minulla vielä paikka kaupungin taholta jäljellä kuntoutuskodissa ja jälleen odottelin tietoja ja olin tulisilla hiilillä. Vihdoin tuli sitten tieto, että minulla on edelleen paikka kuntoutuskodissa ja huone varattuna ja muuttolupa myönnettynä kaikkien tahojen kesken. Olin niin helpottunut pitkästä aikaa kun tieto tästä tuli.

No sitten piti vielä odotella jonkun aikaa että itse muutto saataisiin järjestettyä ja mietin vielä virallisena muuttopäivänäkin hivenen pessimistisesti, että tuleeko vielä joku este muutolle. No ei onneksi sentään enää tullut ja minä sain ihanan ja hienon huoneen jossa on oma suihku ja vessa ja oma lukittava ovi ja nyt sitten olen viikon asunut täällä kuntoutuskodissa vihdoin ja olen kuulkaat niin onnellinen nyt. En tunne enää minkäänlaista turvattomuuden tunnetta, mutta ahdistuksen tunteita on aina välillä vielä jäljellä joistakin asioista.

Minulla on vielä pitkä tie kuljettavana kohti hyvää jaksoa sairaudessani ja terapiahoito on jouduttu aloittamaan ihan alkutekijöistä lähtien, samoin kuin kaikki muukin elämässäni, mutta sen kuuluisan kuopan pohjalta suunta on vain ylöspäin ja olen useimmiten positiivisella mielellä.

Minua ei nyt saa tressata eikä aiheuttaa minkäänlaisia lisäpaineita mikään ylimääräinen kuin mitä elämässäni jo on ja minun täytyy tunnustaa, etten pysty tällä hetkellä keskittymään edes lukemiseen enkä myöskään kirjoittamiseen ja olen päättänyt joskin hivenen syyllisyyttä tuntien lopettaa lukemisen siksi aikaa kun olen taas kunnossa ja kirjoitan vain silloin kun se tuntuu hyvältä enkä oikeastaan saisi ottaa minkäänlaista tressiä tai syyllisyyttä siitäkään etten lue enkä kirjoita paljon nykyään ja minun täytyy tästäkin jutella terapiassa enemmän. Juuri nyt minä en vain pysty enkä tiedä kauanko menee että pystyn.

Mutta, olen kaikesta huolimatta positiivisella mielellä ja kuopan pohjalta suunta tosiaan on vain ylöspäin vaikka kipuaminen viekin jonkin aikaa aina. Vielä se hyvä jakso tulee, tiedän sen. Minun on vain oltava kärsivällinen nyt.

Ja nyt haluan vielä aivan lopuksi toivottaa oikein hyvää ystävänpäivää teille kaikille Risingin ihmisille. Olen siis nyt pahan skitsotautini vuoksi ehkä kesään asti pois, mutta kyllä minä aina lopulta palaan takaisin ja entistä ehompana. :)


Aurelia

Lopullinen ja viimeinen tervehdys teille koko rakas Risingin väki.

En oikein tiedä miten tämän viestin kirjoittaisin ja mitä sanoisin, koska minua surettaa niin ja pelkään aiheuttavani suuren pettymyksen monelle, mutta minun on nyt pakko tehdä näin ja kirjoittaa tämä viimeinen viestini täällä Risingissä. Yritän kertoa nyt kaiken tilanteestani ja siitä miksi minun on nyt pakko luopua Risingin jäsenyydestäni kokonaan ja vaikka minä jo kerran jokin aika sitten lopetin Risingin sivuni ja tulin sen jälkeen takaisin, niin tällä kertaa en voi vaikka kuinka haluaisin, antaa mitään toivoa kenellekään siitä, että enää palaisin Risingin viralliseksi jäseneksi, koska tunnen itseni ja elämäni ja tilanteeni ja tulevaisuuteni. Olen miettinyt tätä nyt jo varmaan kuukauden enkä voi enää pitkittää tätä.

Viimeksi kerroin että minulla on todella paha jakso menossa skitsotaudissani ja uskoin liian toiveikkaasti, että olisin kesään mennessä parantunut. Mutta en ole ja nyt näyttää että menee ainakin tämä vuosi vielä ennen kuin olen edes kohtuullisen hyvässä kunnossa. Olen puhunut paljon ammatti-ihmisten kanssa ja nyt tiedän, että koska todella paha jakso tässä sairaudessa vaatii monen vuoden aikaa ennen kuin se kehittyy täysin sietämättömäksi, niin vastaavasti myös paraneminen ja hyvään jaksoon pääseminen vaatii paljon aikaa ja vaikka kuinka toivoisi että hyvä jakso alkaisi heti ja paranisi heti, varsinkin tällaiselle kärsimättömälle ihmiselle kuin minä, niin ei paraneminen heti tapahdu vaan vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.

Nykyisin minulla on paljon päiviä jolloin toivon vain että saisin maata pimeässä peiton alla piilossa koko maailmaa ja vain nukkua ja nukkua ja herätä vasta kun olen taas terve, mutta on myöskin päiviä jolloin olen todella onnellinen ja tyytyväinen pienistä hassuista arki-elämän tavallisista asioista ja etenkin olen nyt onnellinen siitä että kesä on vasta aluillaan.

Mutta tällä hetkellä kaikenlainen sosiaalisuus jopa rakkaiden ihmisteni kanssa on minulle vaikeaa ja väsyttävää. Välillä toivon, että saisin erakoitua kotiini eikä tarvitsisi koskaan tavata ketään, mutta onneksi on paljon ihmisiä jotka eivät anna minun tehdä niin. Myöskin kirjoittaminen ja lukeminen ja keskittyminen takkuavat edelleen ja tuntuu että olen jotenkin lukossa. Yritän kuitenkin sinnikkäästi lukea edes vähän, samoin kuin kirjoittaa ja kehittää keskittymiskykyäni paremmaksi, mutta hankalaa on.

Sitten toinen syy miksi en voi enää olla Risingin virallinen aktiivinen jäsen kuten haluaisin, on se, että minulla ei ole yhtään ylimääräistä aikaa elämässäni. Kaikki vapaa-aika, joka jää arki-elämän pyörittämisen ja käynnissä pitämisen jälkeen menee siihen, että kirjoitan, parannan itseäni ja pidän yllä niitä vähäisiä ihmissuhteitani joita minulla vielä on ja jotka ovat minulle tärkeitä.

Ja sitten on vielä kolmas syy. Olen suunnitellut ja minua kiinnostaa kovasti ajatus siitä, että rupeaisin kirjoittamaan lyhyitä tarinoita jatko-sarjana elämästäni ja sisällyttäisin niihin tarinoihin kaiken mitä kirjoitan, joten minulla ei oikein olisi mitään ylimääräistä mitä kirjoittaa sitten tänne Risingiin koska kaikki elämässäni tulee julkaistaviin kirjoihin.

Ja näiden syiden ja elämäntilanteeni vuoksi ja vaikka minua kuinka surettaa ja pelottaa että tuotan pettymyksen kaikille täällä, niin minun on nyt luovuttava Risingin jäsenyydestäni kokonaan. Joskus ihminen ei vain pysty vaikka kuinka haluaisi ja toivoisi eikä elämä mene aina niin kuin toivoisi. Mutta kaikesta oppii ja vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä.

Haluan sanoa teille kaikille Risingiläisille kuinka iloinen ja kiitollinen olen siitä miten ystävällisesti minua on kohdeltu koko tämä lyhyt aikani täällä Risingissä ja kuinka te olette valaneet minuun uskoa ihmiskunnan hyvyydestä ja siitä että kaikki ihmiset eivät todellakaan ole pahoja ja että on myös todella paljon hyviä ihmisiä. Toivon, että muistatte minua lämmöllä ja että juttuni ilahduttivat teitä edes vähän vaikka olinkin tällainen lyhyt ja outo pyrähdys Risingin historiassa. Käyn aina välillä kun minulla on aikaa niin vierailijana katsomassa mitä tänne kuuluu enkä unohda teitä koskaan.

Ja tähän lopettaa viimeistä kertaa Aurelia, rakkaudella koko Risingiin