Mikä sinua potuttaa nyt?

Tekniikka. Porukoille hankittiin uusi digiboksi, eli Dna hubi. Toive olisi, että koneella voisi katsoa telkkaria ja nauhoittaa ohjelmia, vanhanaikaisia digibokseja ei Dna:lta kuulemma enää saa. Laite pyörittää Android ruutua aina välillä kun sen avaa, toisinaan se avautuu kuin "normaali" telkkari. Käyttöjärjestelmä on hieman liian sekavan oloinen.

Eilen oli ensimmäinen ajastettu tallennus kovalevylle. Tänään tallennuksen paikalla on parin sekuntin pätkä tänään(!) tullutta ohjelmaa, eikä mitään hajua miten moinen on tapahtunut. Nappeja oli kuulemma paineltu, mutta en silti ymmärrä, miten jo tallennettu tallennus olisi voinut korvautua uudella nauhoituksella... Ei kai auta kuin mennä kysymään miten tässä nyt toimitaan.

Niin, ja tarkennuksena, tallennuksissa näkyy normaalisti se eilinen ohjelma oikealla otsikolla. Mutta kun sitä yrittää katsoa, saa vain ne pari sekuntia tämänpäiväistä ohjelmaa. En usko, että kyse on myöskään mainoksesta, koska ohjelma tuli suorana...

Netistä hakemalla löytyy lähinnä kummallisia bugeja ja jopa tieto, että monilla Hubi on mennyt itsekseen päälle. Toivottavasti se ei tee sitä enää...

Mahdottomuus löytää tiettyjä sarjoja Euroopasta käsin. Olen odotellut, milloin Netflix julkaisisi loput Adventure Timen kaudet, sillä HBO:n kautta siitä näkee Seikkailuhetki-nimisenä vain sensuroidun version, josta puuttuu todella paljon jaksoja. Ja en tiedä, ovatko saatavillakaan olevat jaksot sensuroimattomia.

Mutta nyt kävi ilmi, että myös osa Netflixin jaksoista on sensuroitu?? Ei ilmeisesti tosin kaikkia, joten toivoa on että se olisi suunnilleen alkuperäinen, vaikka jotain repliikkejä saattaakin puuttua. Levyillä julkaistujen versioiden hankkiminen ja katsominen on tehty todella vaikeaksi jos asuu Euroopassa, mutta se taitaa edelleen olla ainoa tapa nähdä sarja alkuperäisenä. (Muoks: Siis vain jos hankkii jenkkiversiot ja mahdollisesti Australialaisen julkaisun.) Ja Cartoon Networkin toiminnan huomioiden en elättele toiveita siitä, että heidän sarjoistaan tuli tulevaisuudessa uusia julkaisuja.

Oma tämänpäiväinen tohelointini suututtaa. Olin viikkoja aiemmin sopinut - Messenger-välitteisesti - kuvaustapaamisen erään puolitutun ihmisen kanssa täksi päiväksi. Tarkkaa aikaa emme olleet sopineet, ja odotin varmistusviestiä vielä ennen kuvauksia. Sitä ei näköjään tullut - tutkin saapuneet viestit, mutta juuri sitä nimenomaista sanomaa en löytänyt. Muistin, että suunnittelimme menevämme uuteen Oodi-kirjastoon. Ajattelin, että kuvaus on peruuntunut, ja lähdin itse räpsimään kännykkäotoksia lumettuneesta kaupungista maisema-aiheista kuvakisaa varten.
Sitten tuli kiukkuinen viesti kuvaajalta: missä olet, odotan sinua Oodissa. Nolona jouduin tunnustamaan erheeni. Kuvaaja ilmoitti jo lähtevänsä, ja tuskin enää minua malliksi huolii. Eli siinä mokasin yhden harvoista tilaisuuksistani! Ei siis ihme, että potuttaa.
Työasioissa tulen toisinaan tehneeksi ihan vastaavanlaisia virheitä, enkä sittenkään opi a) olemaan itselleni armollinen b) suunnittelemaan, miten voin välttää nämä mokat.
Niin, ja tutkittuani kalenteriani huomasin, että olin sittenkin riipustanut tapaamisajan ja paikan muistiin aivan oikein - mutta niin epäselvin hierolygfein, etten saanut omista merkinnöistäni selvää. Siis c) pitää oppia kirjoittamaan merkinnät niin, että ymmärtää ne vielä tarkan muistijäljen haihduttua.
Tarinaakin piti kirjoittaa - tänään ja eilen - mutta eihän sekään prosessi etene.

Minulla on hieman ristiriitainen suhde valokuviin. Aloin miettiä että tässä on siunaantunut kymmenen vuoden ajalta digikuvia, joista tärkeimmät haluaisin teettää valokuvakirjoiksi tai edes fyysisiksi irtokuviksi, mutta en ole saanut aikaan vaikka olen sitä jo monena vuonna miettinyt. Nyt sitten kävin alustavasti läpi valokuvia, ja siellähän oli niitä, no, kymmenen vuoden takaa... kuvia, jotka olin mukamas ottanut "ihan äsken". Aika on mennyt kuin siivillä, ja kaikki näyttävät kuvissa niin nuorilta, minä itsekin jopa ihan parin vuoden takaisissa, ja osa kuvissa näkyvistä ystävistäkin on häipynyt elämästä jo aikaa sitten, puhumattakaan lemmikeistä. Nyt tuloksena on pikemminkin hiukan surkea olo, kun muistikuvissa otin nuo kuvat ihan hetki sitten.

Kävin pitkäperjantain tansseissa. Yritin ajatuksin ja katsein houkutella hakijoita, mutta miekkoset, mokomat, ohittivat minut pyytääkseen lattialle jonkun toisen - kerran toisensa jälkeen. Sekahakusalissa oleili vain yhden vajaasormisen käden tarttumaulokkein määrin laskettava lukema vapaita köriläitä, ja jokainen heistä kieltätyi kerran toisensa jälkeen. Kun huomautin asiasta miehelle, joka jo vaihtoi eteisessä ulkokenkiä jalkaansa, niin hän totesi nuivasti, että "ei sitä jokaista ehdi hakea". Tanssin sitten yksin, parien joukossa, ja kerran naisparissa. Tuplabugg-vaihtoehto, jolloin viejä tanssittaa kahta seuraajaa, saisi levittäytyä muihinkin tanssilajeihin! Harmittaa, sillä en kovin usein kerkiä lavatansseihin, ja noin yhdeksän kertaa kymmenestä on ainakin lähes yhtä nuivaflaksisia kuin eilinen. Olen ehdotellut mahdollisuutta vuokrata tanssipari - urheiluseuroista ehkä löytyisi tanssittajia - mutta ei ideani ole lähtenyt lentoon muualla kuin joskus tarinoissani - ainakaan toistaiseksi.
Pyydystelen myös kuvauskeikkoja - ja lähes samanlaisin vastakaiuin kuin eilen tanssituksia. Vielä vähän aikaa sitten ilmoittautumiset toivottiin sähköpostein tai Facebook-yksityisviestein, mutta nykyään jok`ikinen käyttää sitä halvatun Instarammia mikälie, enkä minä sen kautta osaa viesteillä. Viime yönä yritin, tanssiraivon tuomin voimin. Vielä en tiedä, onnistuinko - ja ehkä hiljaisuus huokuisi vastaan kuin SETIn väelle, vaikka oma viestini olisi oikein lähtenyt.
Mutta onhan kevät valoisuukseen. Se ei potuta.