Elämä on ihanaa, koska...

Kirjaston poistokirjojen myyntitori. Paitsi, että kaikki kirjat aivan naurettavan halpoja, löysin sen, mitä olen monta kuukautta etsinyt. Margaret Mitchellin Tuulen viemää sinä pehmeäkantisena versiona. Kun näin kyseisen kirjan säntäsin ruuhkan läpi hirveää vauhtia, hyvä etten torpannut viattomia kanssaostajia. Mutta nyt se on minun! Lisäksi tunsin itseni taas suhteellisen selväjärkiseksi, kun monet haalivat kirjoja mukaansa Ikea-kassien kanssa...

Ostin myös synttärilahjan siskolle (en kylläkään kirjaston myyntitorilta) ja tiedän, että se on nappiosuma. Maltan tuskin odottaa, että näen hänen ilmeensä!

Matikan koe meni miten meni, mutta enää ei voi minua mikään harmittaa!

Elämä on ihanaa, koska aamukahvi maistuu hyvälle.

Gradun tutkimussuunnitelma on tehty ja lähetetty eteenpäin. Käsittely on ensi viikolla, mutta muuten tämän vuoden opiskelujutut olikin sitten tässä, jee!

Lähden huomenna kattoon ystävää Jyväskylään, onkin ollut jo ikävä.

Tuli sekä hyvä että haikea fiilis kun lukaisin tänään viimeisen Naruton. Sitä sarjaa on tullut pitkään luettua ja nyt se viimein sai ansaitsemansa päätöksen. Se loppu oli kyllä juuri sitä mitä olen toivonutkin. Enempää en kerro jos joku muukin sattuu lukemaan kyseistä sarjaa

Strato kirjoitti: Tuli sekä hyvä että haikea fiilis kun lukaisin tänään viimeisen Naruton. Sitä sarjaa on tullut pitkään luettua ja nyt se viimein sai ansaitsemansa päätöksen. Se loppu oli kyllä juuri sitä mitä olen toivonutkin. Enempää en kerro jos joku muukin sattuu lukemaan kyseistä sarjaa

Heehee arvostan tätä spoilerivapautta, en ole nyt vähään aikaan seurannut Narutoa mutta aion lukea sen loppuun piakkoin. On 50+ lukua kiinniotettavaa... Mutta ehkä elämä on ihanaa juuri tämän lukemista odottavien lukujen ison määrän takia.

...tänään lenkillä ollessa sai ihastella lumipyryä, tässä sängyllä makoillessani taustaäänenä toimii kissani kuivamuonan söpö narskuttaminen ja popsiminen ja koeviikkoni pahin koe (englanti) on viimein ohitse. :')

Kävelin tänään lumisateessa kotiin. Pääsin jo yhdeltä, joten matkan varrella oli hyvin paljon alakoululaisia. Kaksi (ehkä) kakkosluokkalaista, tyttö ja poika, peuhasivat lumisessa ojassa. Kävelen isona ja pelottavana ohi keltaisessa repussani ja punaisessa toppatakissani, jossa roikkuu keijukaisheijastin. Lapset lopettivat leikkinsä ja katsoivat minua hetken. Poika kuiskasi tytölle: "Keijukainen!" Kuulin kuiskauksen, käännyin, nostin kättäni heijastimen edestä ja sanoin lapsille: "Niin on." Ipanat näyttivät hieman järkyttyneiltä. Kävellessäni pois kuulin vielä hieman hätääntyneen kuiskauksen: "Kuuliko se?!"

^Ihana viesti! Nuo sun avatarin punaiset silmät luo vaan aika jännän vaikutelman

Äiti tuli viikonlopuksi käymään olikin jo vähän ikävä...

Nenäpäivä oli niin mielenkiintoinen koulussa.

Meillä oli "säväytä"-päivä, ja joka luokalla oli oma hyvissä ajoin valittu teema, jonka mukaan pukeuduttiin. Paras luokka voitti sitten palkinnon.

Niin, meidän teemamme oli rokkarit. Ja joku älypää keksi, että hei, meidän bändin nimi voisi olla #Itsari! Jotenkin tästä tuli sitten ihan virallinen luokkamme nimi...
Kaikki olivat pukeutuneet nahkatakkeihin, kettinkeihin yms. Oltiin aika hieno näky. Yksi tyyppi ei ollut halunnut pukeutua rokkariksi, joten oli jo aikaisemmin sovittu, että hän olisi manageri. Sillä oli sitten pukutakki ja kansio, jossa tuo ah-niin positiivinen nimemme komeili.
Minä taisin vetää asullani täydet överit. Oli mustat farkut, niittipaita, päällä lyhyt puoliavonainen nahkatakki täynnä erilaisia pinssejä, musta ja punainen kynsikäs, niittiranneke, kaulaketjuja ja kalsi vyötä, valkoinen niittivyö sekä hopeinen raskas metalliketju-jutska. Pitkät hiukset oli naurettavan korkealla ponnarilla ja näytin aika järkyttävältä mustissa silmämeikeissäni.

Eikä tässä vielä kaikki- raahasin koko päivän koulussa ukulele-koteloa, johon olin teipannut bändimme logon.

Kyllä päät kääntyi.
Seisottiin neljän kaverin kanssa käytävällä opettajanhuoneen edessä, ja opeja sitten käveli siitä ohi. Osa katsoi meitä järkyttyneinä, toiset kehui asua ja liikunnanope sutkaisi "Rock'n roll, baby!" kävellessään ohi... Myös muut oppilaat jäivät katsomaan silmät pyöreinä, kun meidän nahkatakkibändi marssi ohi. Kerran kuulin jonkun seiskan kuiskaavan: "Noi on niitä itsareita... " Näköjään maine kiirii edellä.

Voitimme kisan ja saimme heijastimet. Palkinto ei ollut häävi, mutta kokemus oli!

Rohkenin tänään yrittää itselleni uudehkoa urheilusuoritusta, sinänsä helppoa mutta konstikasta minulle, koska sukuni geenipoolista ei liiennyt käyttööni kovinkaan kummoista liikunnallisperimää. Eihän suoritukseni olisi arvostelutuomareita ylistyslauluun hehkuttanut mutta minua ilahdutti se, että uskalsin kokeilla enkä täysin epäonnistunut.

Lojuttiin kaverin kanssa pöydän alla ja katsottiin Disney-biisejä eri kielillä. Lampun henki oli aika magee ruotsiksi. "Oo, titta här!"

Koska kaveri teki suklaakakun :3

Tänne Risingille lähetettyjä viestejä voi korjailla senkin jälkeen, kun joku on jo kirjoittanut ketjuun korjattavan viestin jälkeen. Kielisammakko ei siis jää hyppelemään maailmanlaajuisverkkoon nettimaailman tappiin.

...minulla on persimoneja!

Olen tyytyväinen asioihin, jotka ovat päättyneet sillä tavalla, ettei tarvitse katua mitään. Ei katkeransuloisuutta, vaan asiat on käsitelty siten, että viimeiseksi on jäänyt yhteisymmärrys. Ei ole jäänyt minkäänlaista kaipuuta tai kysymyksiä "mitä jos." Asiat, jotka ovat menneet juuri niin kuin pitääkin. Niiden vuoksi elämä on ihanaa.

Saa viimeinkin rentoutua. Tässä on ollut paljon pakollisia hommia monen viikon ajan, mutta nyt ne alkavat onneksi helpottaa.

Koin eilen yhden parahista teatterikokemuksistani koskaan. Näytelmää ei voi sanoin kuvailla. Ensimmäisen kerran elämäni aikana yleisö taputti seisaallaan. Upea.

Pääsin vajaan 3 viikon tauon jälkeen taas treeneihin. Oli vähän haastava kun tehtiin kahden miekan juttuja, molemmat kädet tekee omaa asiaa ja jalat vielä kolmatta, yhtäaikaa mutta hauskaa oli, kummasti sitä ei huomannut kaipaavansa ennen kuin pääsi tositoimiin