Mitä unta näit viime yönä?

Hugh Laurie ja Max Raabe nojailevat joutilaina flyygeliin. Kummallakin on kaulassaan moitteettomasti solmittu solmuke, Lauriella musta smokki ja Raabella frakki. Valo heijastuu flyygelin kannesta ja miesten valkoisista paidan etumuksista. Yhtäkkiä Laurie kääntyy Raaben puoleen. "Are you flirting with me?" Ilmekään ei värähdä Raaben kasvoilla. Mies vaihtaa alleviivatun huolettomasti asentoa. "Maybe?"


Max Raabe, deadpan ja kiiltävät kengän kärjet. Jopa unissa.

Kiitos armaan seinänaapurini yöelämisen äänien en kovin paljon unta vetänyt palloon viime yönä. Joskus aamuvarhaisella sain unen päästä kiinni uudelleen ja unessa kiertelin pienessä paniikissa ympäri kämppääni katsomassa kelloja (joita minulla ei ole). Kaikki näyttivät ei aikaa enkä siis tiennyt voisinko jatkaa unia vai olinko jo tunteja myöhässä töistä. Ulkona näytti olevan jo valoisaa, mikä viittaisi myöhästymiseen. Vihdoin pistin telkkarin päälle ja katsoin teksti-tv:n kelloa, se kun on aina oikeassa. Sitten oikea kelloni soikin ja ah, kuinka pirteänä nousinkaan vailla minkäänlaisia murhanhimoisia ajatuksia...

Vaellan ystäväjoukon kanssa yli nummien ja löydämme rakennuksen, jossa päätämme viettää tulevan yön. Käymme taloksi rakennuksen varaston omaiseen takaosaan, joka riittää tarkoituksiimme hyvin. Emme halua vetää turhaa huomiota osaksemme, olemmehan luvattomia vieraita.

Täällä on yllättävän mukavaa, voisin viihtyä pidempäänkin. Ei ole ketään häiritsemässä, ajattelen, kun huomioni kiinnittyy rääsyihin pukeutuneeseen vanhaan mieheen, joka seisoo edessäni mykkänä. Tilaa käytetään majoittamaan huonokuntoisia vanhuksia ja älyllisesti heikkolahjaisia, minulle valkenee. Tyytyväisyyteni muuttuu saman tien närkästykseksi. Näinkö täällä kohdellaan ihmisiä? Pidetään lukkojen takana puolipimeässä hallissa eikä kukaan käy katsomassa - Ovi käy ja joku tulee. Luikahdan varjoihin.

On päästävä pois. Nyt uloskäynnin vieressä on muitakin ovia, joista valitsen sen, jonka tiedän johtavan pitkään käytävien verkostoon ja lopulta ulos kaukana täältä. Käytävä on louhittu kellertävään kiveen ja tuntuu nousevan koko ajan ylöspäin. Se risteytyy tuon tuosta ja mietin ohimennen mitä mahtaa tapahtua, jos olen valinnut väärin. Minulla ei ole ahtaan tai suljetun paikan kammoa, mutta jos katto laskeutuu vielä vähänkään tai käytävä muuttuu kapeammaksi saan miettiä sanojani uudelleen. Kiiruhdan eteenpäin.

Lopulta käytävän päästä kajastaa valoa ja kun astun tovereineni ulos labyrintista huomaan tulleeni avaraan ja hyvällä maulla sisustettuun toimistoon, joka sijaitsee jossakin korkealla. Ikkunoista tulvii sisään luonnonvaloa ja kirjoituspöydän takana istuva mies kohottautuu ottamaan meidät vastaan. "As your Lucifer, I command you!", huoliteltu mies huutaa kuuluvasti ja äkillinen voimanpurkaus vavahduttaa huonetta. Hän on Saatana. Ja itsetietoinen paskiainen.

Tunnumme olevan vanhoja tuttavia ja hän kaivaa esiin rasian, jossa on pieni kirkas timantti. Sitä ei voi nähdä ilman erityiskykyä, joka eräillä seurueemme jäsenistä on vielä hetken hallussaan, mutta kivi on niin pieni, että sitä katsahdettuani ajattelen kuivasti, ettei sitä pian voi nähdä edes millään kyvyillä ja taidoilla.

Timantti on ystäväni hallussa ja vielä ennen kuin poistuu paholainen ojentaa minulle laatikon, jossa on kaksi vanhaa kynttä. Tai siinä pitäisi olla kaksi vanhaa kynttä. Tuijotan objekteja hetken ennen kuin katson parhaaksi varmistaa sen minkä silmäni minulle kertovat. "Onko tuo ...:n sormenpää?" Saatana myöntää asian ja hymyilee leveästi.

---

Sikäli kun muistiini on luottamista en olekaan aiemmin tavannut Valontuojaa. Epäilisin, että tästä kohtaamisesta on kiittäminen taannoista Risingin pahis-kilpaa, joka sai hahmoa ajattelemaan. Matkustaminen ja epämääräisessä paikassa majoittuminen menevät eilen katsotun Pierrot le Foun kontolle.

Menin deadlineista murehtien nukkumaan ja mikä on lopputulos! Näin karmivaa painajaista, jossa olin ilmoittautunut kahdelle päällekäiselle pakolliselle kurssille, joilla on läsnäolovelvoite. Ei kyllä tuntunut unessa mukavalta, mutta nyt naurattaa.

Näin viime yönä unta, joka oli sävyltään eeppinen latistavan surkealla taustamusiikkia.

Parodiapöytäropemme ryhmä päätyi uneeni Icewind Dale II pelin grouppina. Sitten yön aikana ryhmä eteni pari ensimmäistä chapteriä IWD:n juonikaaresta. Oma ropehahmoni pyyhkiytyi kokonaan pois Knox Gargolin tieltä ja olin siis ukkos- ja tulispesialisti (maagi). Ryhmämme haltiapervertikko Kouriel päätyi Sunen papittareksti. Ebolas, haltiaprinssi päätyi rangeriksi. Hanneloore, seinähullu disneyprinsessa-wannabe päätyi bardiksi. Jasper Jesper, maantierosvo, sai osakseen roguen kohtalon. Ja viimeisenä ryhmän hullu alkemisti päätyi omituisesti hulluksi fighteriksi. DM:n sarkastinen ääni kertoi pelin juonta. (Vrt. Bard's Talen kertoja.)

Ja koko ajan taustalla soi rasittava Dragostea Din Dei.

Piti lähteä sovittuun työtapaamiseen. Mutta olin muualla, kotikaupunkini lähiössä. Röhnötin kyljelläni jalkakäytävän ja ajotien välimaastossa jonkin muun tyypin kanssa. Odotin siinä bussia, joka vie työtapaamiseen. Taisin huolestua siitä, ehtisinkö ajoissa. Sitten bussi tuli mutta ihan kallellaan kulkien, tai oikeastaan kylki maata viistäen. Ja se tuli suoraan meitä kohti. Huudahdin jotain vieressäni makaavalle, ja kohotimme alaraajojamme, siirsimme niitä pois lähestyvän bussin alta. Jokin taisi kuitenkin ottaa vastaan. Bussi hipoi meitä mutta se oli keveä ja pehmeä kuin vaahdosta tehty tai hologrammi. Siihen uni päättyi. Hassua, että muistellessani unta kykenen tunnistamaan kadun, jonka varrelle unen tapahtumat sijoittuivat. Todellismaailmassa ohitin paikan jalan muutama päivä sitten. Mutta mitään erityistä ei tuohon kolkkaan mielessäni liity.

Tuntematon ihminen tuli juttelemaan. "Moi, Susi, sä oot nii hyvä fysiikassa. Kiinnostaisko ryhtyä astronautiksi?" Totta kai kiinnosti. Sovimme, että lähtisin käymään avaruudessa heti seuraavana päivänä.

Halusin tietenkin hyvästellä kaverini, joten menin ruokakauppaan. Näin yhden heistä, mutta kuuntelin jotain laulua, josta hän ei pitänyt ja lähdin loogisesti pakoon. Pihalla (kesällä) näin Dragonilin ja kiipesin hänen autoonsa. "Moi, me ei nähdä ikuisuuteen!" Dragonil vastasi "Siistiä!" ja hänen isoveljensä heitti mut ulos autosta, sillä näimme kaverimme, joka nauroi.

Kolme kaveriani seisoivat tiellä. Käskin heidän soittaa kaupassa näkemälleni kaverille ja pyytää häntä tulemaan paikalle. Sitten kerroin heille uudesta työstäni ja sain kuulla käymisen arvoisista lomakohteista, sillä he olivat viikko sitten käyneet Pariisissa, joka sijaitsee avaruudessa.

"Kauanko sä oot siellä?" Selitin, että vaikka maan päällä kuluu ehkä vuosi, minulle se tuntuu vain viikolta, sillä matkustamme niin nopeasti.

Sitten aloin miettiä, ettei olisi kivaa lähteä pois niin pitkäksi aikaa kertomatta koululle mitään, joten kävin lukiollani ja kerroin matikanparilleni. "Okei, pidä hauskaa."

Kasvoin parissa minuutissa aikuiseksi, about 28v. Menin rakettiin ja asettauduin istumaan pöydän ääreen. Toinen astronautti oli 55v mies. Päätin, että koska me olimme viimeiset ihmiset olemassa, meidän täytyi järjestää työpaikkaromanssi. Mies katosi ja tiesin hänen tehneen itsemurhan. Mietin hetken, kuinka voisimme toteuttaa ideaa "tasa-arvo avaruudessa" jos jäljellä oli vain nainen, mutta unohdin jutun nopeasti.

Loppuyön otin kuvia maapallosta, mutta niistä tuli tosi epätarkkoja, koska planeetta pyöri niin lujaa.

Mistä näitä uskonnollisia hahmoja oikein tulee?

Näin unta, että ensin hengailtuani Jeesuksen kanssa tämä oli jättänyt minulle narikkaan leikkisän viestin, jossa oli jokin kuva ja teksti "Formaldehyde roikkuu lehmän sarvista..." lennokaalla kaunokäsialalla saksaksi kirjoitettuna. Se jotenkin huvitti häntä suuresti. Outo mies tuo Jesse.

Lisäksi menin katsomaan The 69 Eyesin keikkaa, mutta Bazien tilalla lavalla oli kaksi rennosti soittavaa Sami Yaffaa. Keikan loputtua ja jonkun äärimmäisen hilpeän ja oletettavasti myöskin erittäin juopuneen miehen (ja vähän tämän jälkeen myöskin yhtä hilpeän, alastoman naisen) viuhahdettua lavan editse järjestysmiesten yrittämättä estää Jarkko Ahola jakoi yleisölle vakava ilmeisenä revittäviä purkkapalasia. Kun kätemme koskettivat hänen ihonsa tuntui kylmältä.

Sitten istuskelin bändin roudarien tai muun läheisen porukan kanssa ja ihmettelin maassa makaavaa vihreää, selkeästi elollista kettupuuhkaa.

Viime yönä opin, että totalitaarisessa valtiossa voi keskusvaltaa pakoillessaan huijata valvontakameroiden kasvontunnistusjärjestelmää piirtämällä kasvonpiirteensä uusiksi fluoresoivalla meikillä.

Unimaailma on jännä paikka.

No niin, näinpäs sitten homoeroottissävytteistä unta jostain alienista. (Ei pelkoa, unen kuvaus ei sisällä mitään lapsille sopimatonta materiaalia...)

Olin huoneessa, josta oli löytynyt jonkinlainen peili, jossa oli sana-arvoitus. Kun sanaa yritti katsoa, kuva vääristyi ja muuttui epäselväksi. Muut ihmiset olivat tulleet siihen tulokseen, että arvoituksen voi ratkaista vain ylösalaisin katsoen. Turhien päänkääntämisyritysten jälkeen keksittiin, että minun pitää roikkua katosta voidakseni ratkaista arvoituksen.

Tässä kohtaa alien astui kuvaan. Hän vaikutti välillä sukupuolettomalta, mutta välillä taas oli selkeästi naishahmoinen. Jostain syystä hän oli kovin innokas kietoutumaan ympärilleni. No alien nosti minut sitten katonrajassa olevalle parvelle ja siellä punottiin taktiikkaa. Alienilla oli "taikajalkapohjat", joista se kiinnitti itsensä minun omiin jalkapohjiini ja sitten heilautti minut pää alaspäin peilin eteen. Peilin kuva alkoi selkiytymään ja sain the Sanan lopulta näkyviin. (Mutta voih, herätessä en enää muistanut mikä se sana oli. Olisi ollut todella mielenkiintoista tietää!)

Sitten alien veti minut takaisin katonrajaan ja kietoutui taas ympärilleni kuin joku käärme, eikä halunnut päästää mua pois. Se ei kuitenkaan tuntunut aihdistavalta vaan kivalta. Tässä vaiheessa tunsin alienia kohtaan jonkinlaista ihastusta ja tilanne oli jotenkin eroottinen. Mutta sitten heräsin, joten en saanut tietää saiko universaali rakkautemme jonkinlaisen täyttymyksen vai ei. Mutta uni erottui kyllä erikoisuudellaan tavallisemmista mitä yl. näen.

Punaiseen mekkoon pukeutunut Mikko Kuustonen virnuili minulle kuinka olivat tehneet porukalla hyvän pilan kustannuksellani. Jahtasin nauravaa Kuustosta ja yritin osua häneen nahkasalkullani (huumorilla kuitenkin) , mutta hän pääsi vessan lukitun oven taaksen piiloon...

Siskoni ja veljeni yrittivät sahata sahalla kaulaani poikki, mutta eivät onnistuneet saamaan kuin kolme haavaa. Tarkoitus oli kuitenkin katkaista koko pää. Sitten menin kouluun. Harhailin pitkin tyhjiä käytäviä ja lukemattomia portaita. Koulu oli erittäin sokkeloinen ja eksyin heti. Jostain ilmestyi pikkupoika joka osasi suunnistaa koulussa paremmin kuin minä, joten seurasin häntä ja etsimme muita ihmisiä. Kävimme yhdessä vessassa jossa oli yhtä kylmä kuin pakastimessa. Arvelin siellä olevan henkiä ja lähdimme nopeasti pois. Kauan harhailtuani näin isän ja äitipuolen ja seurasin heitä. Aivan koulun vieressä oli meri ja näin edessäni koulun ruokalan täynnä ihmisiä. Heräsin.

Viime yön unet jäivät pari tuntia vajaaksi ja väsymyskohtauksen tullessa käperryin peiton alle lepäämään hetkeksi. Pääsin tilaan missä olin hereillä, mutta aivot assosioivat vapaasti, eli näin unta hereillä ollessani. Periaatteessa ns. valveuni, mutta en muuttanut unen tapahtumia tässä. Joskus aikaisemminkin olin kokenut melkein vastaavan, mutta silloin syynä oli parin vuorokauden valvomisen aiheuttama väsymys, jolloin näin tokana yönä unia silmät auki (nyt oli kiinni).

Olin maanalaisen retkikunnan ainoa selvinnyt. Rakastamani nainen oli ansassa lasioven takana, kuolemaa odottamassa (jokin säteilyjuttu). Olin menossa suutelemaan häntä viimeisen kerran (lasi välissä ei olisi haitannut...), kun yhtäkkiä maailma lasin takana tummeni, hänen piirteensä muuttuivat synkiksi ja hänestä tuli jokin bansheen tapainen varjo-olento. Hiukseni nousivat pystyyn (eivät unessa, vaan oikeasti). Efekti mikä sai minut palaamaan täysin valvemaailmaan.

Mutta jatkoa seurasi. Olin jostain syystä poliisin takaa-ajama. Olimme pysähdyksissä maaseututiellä missä minä ja kaverini olimme tyrmänneet kahden poliisiauton miehistön ja napanneet aseet heiltä. Mäen päällä oli lisää poliiseja tehokkaampien sarjatuliaseiden kanssa ja koitimme vaivihkaa napata toisen poliisiauton ja ajaa sillä pois, kuin olisimme olleet auton alkuperäinen miehistö. Peruutin ja lähdin ajamaan poispäin mutta ajauduin vähän ojan puolelle. Ajattelin että hivutetaan auto pikkuhiljaa takaisin tielle mutta oja vain syveni syvenemistään ja pian ajoimme pitkin rotkoa ja poliisit olivat perässämme. Näytti olevan vain ajan kysymys koska joutuisimme tulitaisteluun, ajoreitti kun oli muuttumassa kulkukelvottomaksi. Vavahduin hereille...

Näin hämärää unta maailmasta, missä raja ihmisten ja eläinten, sekä elämän ja kuoleman välillä oli häilyvä. Suurella osalla ihmisistä oli eläinten ominaisuuksia. Juoksukisoja hallitsivat ihmiset joissa oli gepardin geenejä.

Mies kuuli, että hänen vaimonsa oli zombie ja hänen suurin huolenaiheensa asiantilan kuultuaan oli, että mikähän dieetti vaimolle sopisi parhaiten. Pohdittiin että oliko murha rangaistava teko, jos uhri jatkoi elämäänsä luurankona.

Olisi varmaan pitänyt kirjoittaa uni ylös heti herättyä, näin nimittäin jotain tosi eeppistä ja monivaiheista unta, enkä nyt tietenkään muista sitä tarkemmin. Minusta siinä oli joku ihan toimiva juoni, joka jatkui koko unen läpi. Olennaisessa osassa oli jokin pelastustehtävä ja uni vilisi örkkejä ja peikkoja ja kaikkea kiinnostavaa. Melko varmasti oli myös jokin fantasiametsä, joka mahdollisesti sijaitsi sisätiloissa.

Olin iltamyöhällä veljen kanssa pihalla kun taivaalla näkyi iso valopallo. Se tuli lähemmäksi ja tajusimme että siinä oli nyt se paljon puhuttu Suomen toinen avaruuslento. Ensimmäinen oli ollut vain kierros maapallon ympäri mutta se oli onnistunut hyvin. Raketti lensi ylitsemme mutta kääntyi sitten jyrkästi, nousi ylöspäin vähän ja muutti suuntaansa vielä toisen kerran syöksyen vajaan kilometrin päässä olevaan sänkipeltoon.

Kuului valtava räjähdys ja meidänkin ohitsemme lensi metallinpala. Pelto oli niin kuumana että normaalin tulipalon sijaan sinne syntyi laavakentän tapainen. Tuli ei kuitenkaan jostain syystä levinnyt naapuripelloille. Teki mieli mennä katsomaan mutta ajattelimme että armeija kuitenkin eristää alueen nopeasti ja ei parane olla silloin siellä. Ihmettelimme kuitenkin kun vielä muutaman tunninkaan kuluessa ei paikalla näkynyt minkäänlaista liikennettä.

Seuraavana aamuna kun katsoimme pellolle, siellä ei näkynyt jälkeäkään että jotain olisi tapahtunut. Kyselimme naapureiltamme mitä he osasivat kertoa yön tapahtumista ja he olivat aivan ihmeissään kun kyselimme tulipalosta. Jos meillä ei olisi ollut tallessa metallinpalaa jonka poimimme talteen ja suljimme muovikelmuun, olisimme mekin voineet laittaa vain ilmiön uneksi tms.

Päivällä luoksemme tuli kaksi miestä mustissa ja he kyselivät että onko alueella jotain tapahtunut viime aikoina. Veli aikoi vastata "joo, voi.." mutta keskeytti kun potkaisin häntä salaa jalkaan. Jatkoin "voimakkaasti tuoksuvat syreenipuskat ihmetyttivät, haju tuli ihan sisälle asti". Minulla kun olivat epäluulot heränneet, että nyt oli jotain kummaa tekeillä. Jostain syystä en enää muistanut avaruuslentäjän nimeäkään enää, vaikka hän oli ihan paikkakuntalaisia, Alasaari tai Alakoskela. Tuli mieleen että kyseessä oli jokin aikakikkailu, oli palattu takaisin aikaan jolloin räjähdystä ei ollut tapahtunut tai sitten olimme siirtyneet rinnakkaistodellisuuteen ja me muistimme asian vain koska meillä oli tallessa tuo avaruusraketin pala.

Olen keskellä hyvin tapahtumaköyhää sosiaalista tilannetta, käymässä ystävän kanssa puolitutulla, joka silittää sylissään olevaa kirjavaa kania kun yhtäkkiä tajuan, että olen paikalla puutteellisesti pukeutuneena. Jalassani on reikäiset pitkät kalsarit eikä mitään muuta. Crapcrapcrapcrap, ehdin sisäisesti henkäistä kunnes toinen oivallus täyttää mieleni: Hetkinen, minä en tosiaankaan menisi tällä tavalla pukeutuneena ihmisten ilmoille. Tämän täytyy siis olla unta! Nostan käteni ilmaan ja ehkä totean jotain ääneen, en kuitenkaan nimeä mitään tiettyä mitä tahtoisin tapahtuvaksi, joten mitään ei tapahdu. Ainoastaan jotakin sähkön sinistä näkyy kämmenieni tuntumassa, mutta koska näköni on yhtäkkiä sumentunut en voi olla varma tuleeko sininen valo sormistani vai jostakin toisaalta. Näköni palauduttua olen pettynyt, että mikään ympäristössä, tilanteessa tai minussa ei muuttunut. Katson ulos ikkunasta ja totean kuivasti, että järjetön paikka raviradalle tuo tuossa ja outo näky nuo kohti juoksevat hevoset, joten kyllä vain, tämä on unta. Tämän jälkeen menetän ainakin osittain tietoisuuteni unitilasta ja jatkan unta tavalliseen tapaan. Yhtäkkiä ilman täyttää kaunis ja jotakin synkkää enteilevä musiikki ja minua alkaa ahdistaa. Jotakin pahaa on kohta tulossa, mutta mitä? Maailmaa alkaa vavahdella, mihin herään.

Erittäin epätyydyttävä uni kaikin puolin, mutta Mozart oli kaunista.

Jokin sota oli alkamassa Suomessa ja vaelsimme pienehkössä evakkojoukossa poispäin lähenevästä tykkitulesta. Joukossa oli kaksi nuorta lasta, tyttö ja poika, jotka päätimme yrittää adoptoida, koska tiesimme heidän vanhempansa kuolleiksi. Viettäessä taukoa pakokävelyssämme pysähdyimme seuraamaan erästä taistelua läheisessä notkelmassa, miljöössä joka muistutti pitkälti lapsuudenkotiani ja sen pihapiiriä, kun yhtäkkiä Chuck Norris nousee taistelun tuoksinnasta ja tulee viereeni istumaan taskujaan taputellen. Norris sytyttää sikarin, mutisee kirouksia ja tuumaa sitten meikälle, että menisin hakemaan hänelle lisää sikareita. Hiukan närkästyneenä siitä, että Norris puhuu minulle kuin jollekin palvelijalle (Olkoonkin Chuck Norris!) tuumaan, etten tiedä mitä merkkiä herra mahtaa haluta. Norris näyttää jo ruttaamaansa pakettia ja selittää mikä merkki on kyseessä (en enää muista mikä se oli...). Kohautan lopulta olkiani, kai se on toisaalta ihan hienoa käydä ostamassa Chuckille sikareita ja lähden tallaamaan tien toisella puolella olevaan olevaan lähikauppaan. Ja tässä vaiheessa sitten heräsin...