Mitä unta näit viime yönä?

En muista viime öiden unia mutta kun luin viime vuoden lopusta tämän vuoden tokalle viikolle Justin Cronin Ensimmäinen siirtokunta ja Linnake siten että useita tunteja aina ennen nukkumaan menoa, niin näin usein unta paikasta joka mielestäni muistutti siirtokuntaa josta Peter oli kotoisin, en ole varma mitä siellä puuhasin mutta herätessä oli usein hadistunut olo.

Sellainen uni, että siitä kertominen lienee täällä paikallaan:

Näin unta, että minulta oli evätty lainaamisoikeus kaikista kirjastoista eikä se palautuisi koskaan. Tämä johtui siitä, että minulla oli 98 euron myöhästymismaksu johonkin kirjastoon, mitä en tiennyt, enkä voinut palauttaa opuksiani sinne. Jouduin selvittämään palautuksen myöhästymisen syytä kirjastovirkailijoiden ristikuulustelussa.

Aamulla huvitti.

Näin viime yönä unta, että olin parhaan kaverini kanssa kirjastossa. Katselin oudon tyhjiä hyllyjä, kunnes huomasin siellä erään hyvin kiinnostavan kirjan: Magdalena Hain Susikuningattaren!! Unessa huusin onnellisena ja tanssin kirjan kanssa ympäri kirjastoa ja kaveri kipitti perässä kainalossaan Gigi ja Henry-yhteisnide, jonka olin pakottanut hänet lainaamaan.

Kun heräsin, ärsytti aika paljon.

Näin viime yönä unta, että seisoin peilin edessä ja maalasin kasvoilleni karmiinin värisiä kiemuroita. Hitaasti ja huolellisesti, aina vain lisää väriä, erityisesti silmien ympärille. En tiedä olisinko osannut lopettaa, ellei kysyvä miehen ääni olisi keskeyttänyt. "Why are you painting your face like that?" Rehelliseen kysymykseen rehellinen vastaus. Takeltelin ainoastaan hiukan. "Well, you see, there are two things. Firstly, I want to look good..." Huvittunut kulmien nosto muukalaiselta. Asian toiseen puoleen ei koskaan päästy. Säpsähdin kun tajusin, että hiuksenikin ovat punaiset. Sitten peilikuva sumeni enkä nähnyt enää kuin usvaisia varjoja piirteistä, jotka olivat minun.


Tuli katsottua Viikingit. Kiitti, Floki.

Hiistu kirjoitti: Monenlaista omituista harmia on noista Skarsgårdeista...

Tosiaankin. Tässähän saa pian alkaa jakamaan jonotusnumeroita.

Viime öisessä unessa olin hetkellisesti Eric Northman ja huomasin olevani nenätysten Odinin kanssa.

Lisäksi Jokeri kävi ruokakaupassa ja Risingille kirjautui joku Ichabod Crane.


Stellania odotellessa.

Näin tosi ahdistavia unia joissa pakenin milloin mitäkin. Joissakin unissa yleensä minut on tapettu, mutta viimeöisessä minä olinkin tappaja. Ne loppuivat juuri kun olisin päässyt ratkaisujen jäljille ja odotan salaa jatkoa näille mystisille unille.

Minä muistan mitä näin ja pidin paljon unestani, monestakin eri syystä, mutta itse unta en kerro julkisesti, koska k-18 ja henkilökohtainen...
Hassua kuitenkin unessani oli se ,että aamulla kun punastellen sitä mietin tajusin monta aika filosofistakin merkistystä siitä unesta, vaikka itse "juoni" ja tapahtumat itsessään eivät kamalan sivistäviä olleetkaan.
Punainen lanka vain näkyi niin selvästi ja nyt olen astetta fiksumpi, ehkä.

Unen alussa juttelin äitini kanssa lapsista. "No siis oikeest, mähän oon teini, en mä voi tulle raskaa-"

Ja yllättäen olin sairaalassa omituisen keski-ikäisen poikaystäväni kanssa. Suloinen, luiseva poikavauvamme lojui sylissäni käsittämättömän flegmaattisesti. Pojalla oli mahdollisesti jokin sairaus, sillä toisinaan heijasin pelkkää paljasta pääkalloa ja selkärankaa (joita sairaalassa säilytettiin pärekorissa), joissain vaiheissa lapsoselle oli kasvanut oikein kunnon ihokin, ryttyinen, liian iso ja karsean punertava. Yritin poikaystäväni kanssa keskustella, muttemme päässeet kunnon alkuun, sillä emme tienneet poikamme nimeä.

Kuolin synnytykseen hiukan jälkikäteen ja tietoisuuteni siirtyi isään. Lähdin kuljeksimaan hiekkakentälle, kunnes huomasin unohtaneeni jotain oleellista. Vastasyntyneen poikalapseni. Aloin panikoida ja tapasin muutaman nettitutun, joiden mukaan lähdin. Kävin vierailemassa erään tytön asunnossa ja hän kokeili rauhoitella: "Älä hätäile mitään, katso, minunkin lapsi tuolla ihan yksin jaksaa olla, ei sillä ole mitään hätää... Iloisesti konttailee."

Lähdin juoksemaan ympyrää hiekkakentällä ja palauduin omaksi itsekseni (herättyäni kuolleista?). Eräs luokkalaiseni lupautui kitisten heittämään minut traktorillaan sairaalaan, jotta saisin poikani kotiutettua. Traktori ei vain ollut traktori vain muovinen polvenkorkuinen formula, jonka "tosi pahis kovis" -jengi oli hajottanut. Aloin parkumaan täysillä ja hysteerisesti. Tätini saapui paikalle ja lupasi lainata legoautoaa, jotta pääsisin perille.

Pahisjengi seurasi minua ja jouduin pakenemaan Kuhmon Makasiiniin. Piilottelin rekkien välissä ja sukelsin kaupasta ulos valeasussa. Juoksin uuteen rakennukseen ja kirmailin mukaan liittyneen kaverini kanssa kauniita, vanhanaikaisi portaita ja käytäviä pitkin.

Revimme ovet auki ja juoksimme ulos Helsingin lämpöiseen ilmaan.

Äiti kävi lopulta hakemassa minut ja kävimme ottamassa poikani kotiin. Annoin äidin käydä vauvan kanssa ulkona ja sammutin asunnostamme kaikki valot. Havahduin kuulemaan ääniä kolmannen kerroksen parvekkeelta. Raahauduin makaamaan olohuoneen lattialle ja katselin ikkunan läpi, kuinka kaksi postimiestä tunki mainoksia oven ali. Yritin olla salaperäinen, ja teeskentelin näkymätöntä, mutta postimiespariskunta kääntyi yhtä aikaa, asitikkaasti ja kuvauksellisesti katsomaan murhaavasti suoraan minuun...

Parvekkeellani seisoi Kristen Stewart ja Robert Pattinson.

Säikähdin ja heräsin. Uni toimi parempana ehkäisyvalistuksen kuin mikään, mitä koululla on esitelmöity. Voi juma. Mitä mun alitajunnassa liikkuu?

Olin koulussa, jossain sisäoppilaitoksen tapaisessa, lukiotasolla. Koulussa oli jokin mysteerikilpailu missä piti seurata vihjeitä. Karkasin yöllä salaa opiskelija-asuntolasta selvittämään yhtä johtolankaa, johon pääsi käsiksi vain keskellä yötä. Löysinkin uuden johtolangan (nyt en enää muista mistä), vain sen että se oli paperi joka oli kiedottu rullalle ja piilotettu kuulakärkikynän sisälle. Avasin sen ja seuraava piilopaikka oli kaupungin toissella puolella olevassa museossa.

Kun palasin takaisin asuntolaan näin yllätyksekseni että kaikki oppilaat olivat jalkeilla ja matkalla kohti juhlasalia. Liityin jonon jatkoksi muina miehinä. Paljastui että pohjois-korealaiset tekivät maahan vierailun ja luennoivat meille täydellisestä maastaan. Istuin pohjois-korealaisen kapteenin ja everstin välissä. Molemmat puhuivat sujuvaa englantia. Siinä vaiheessa kun pohjois-korealaiset sotilaat avasivat asekaapin ja alkoivat varustaa itseään ammuskelunäytöstä varten, iski paniikki että ne ovat hyökkäämässä suomeen ja aloittavat tappamalla koulumme oppilaat. Tilanne kuitenkin jatkui rauhallisena ja seuraavana päivänä teimme koulumatkan pohjois-korealaisten kanssa.

Välillä istuimme bussissa ja sitten taas junassa, ja yllättäen olimmekin Pohjois-Koreassa. Junamme suistui kiskoilta ja muutama oppilas kuolikin, moni loukkaantui. Myös pohjois-korealaisia oli loukkaantuneiden joukossa. Kovakuntoisena juoksijana lähdin hakemaan apua, kuuntelematta takaani kuuluvia huutoja. Edelleen olin vähän paranoidina ja odotin hetken aikaa luotia selkääni. Juoksin pieneen kylään, kaikki matkalla vastaan tulleet naiset olivat tummahiuksisia kaunottaria ja kaikki miehet olivat lihavia ja lyhyitä. Aloin epäilemään, että tässä yhteiskunnassa säädellään lisääntymistä, rumia naisia ei päästetä lisääntymään ja miesten kohdalla komeuskäsitys oli erilainen, täydellisenä pidettiin Korean johtajaa, joka oli hänkin pikku pullukka.

Kukaan vastaantulleista ei osannut puhua englantia ja monet pakoilivat minut nähdessään. Vasta sitten aloin miettimään että se saattaa olla heille vankituomion paikka, tai pahempaa, mikäli heidät nähdään keskustelemassa kanssani. Kokeilin katsella kylän suurinta ja komeinta rakennusta ajatellen että hänellä saattaa olla riittävästi valtaa välttyäkseen tuomiolta ja saattaa olla riittävästi koulutettu. Löysinkin sellaisen ja siellä oli teinipoika joka innostui minut nähdessään. Ei osannut englantia mutta kaivoi esille lasten käännöslelun joka osasi muutaman sanan englantia. Koitin selvittää asiaani kun takaraivooni painettiin pistoolin piippu. Talon isäntä oli tullut paikalle. Karskin näköinen luutnantti. Sain selitettyä että olimme vierailevia opiskelijoita ja saattojoukkomme joutui onnettomuuteen.

Lähdin hänen kanssaan kävelylle hakemaan apua, kylän ainoa puhelin oli muualla. Yhtäkkiä hän sitoi mittanauhan kiinni paaluun, sitoi toisen pään kaulaansa ja hyppäsi hyiseen jokeen. Ajattelin että tappamalla itsensä (hirttäytymällä ja hukuttautumalla samaan aikaan) hän koitti pelastaa perheensä tappotuomiolta länsimaisten kanssa veljeilemisestä. Kiskoin hänet kuiville ja annoin tekohengitystä. Sain elvytettyä hänet ja koitin kysellä että miltä tuntui kuolla. Hän oli saanut uuden perspektiivin elämään kokemuksen ansiosta ja kiitollisena antoi minulle kolme mikrosirua jotka olivat piilotettuna koulutarvikkeisiin, pyyhekumin ja muoviviivoittimen sisälle. Minun piti salakuljettaa ne takaisin länsimaihin. Olin vähän epäileväinen, että saankohan kuljetettua nämä Pohjois-Korean tullin tarkastuksesta läpi. Varsinkin kun mikrosiru näkyi viivoittimen sisältä tarkasti katsoessa. Kirjoitin päälle haukkumasanoja ja yliviivasin ne sitten osittain mustalla tussilla niin, että se kohta peittyi. Heräsin...

Olin "pelissä" mukana. Zombie apokalypsi ja olin tosi bad ass. Tuntui kamalalta möyhentää kavereiden nassuja ihmeellisellä pumppuhaulikon ja paineilmatykin hybridillä, kutsuin sitä plasmasubbariksi.. (??)

Olin saanut kokoon pienen lauman ihmisiä, lähinnä lapsia ja suojelin heitä.
Jouduimme omituisiin tilanteisiin, mutta löysin turvapaikan lapsille ja silloin peli loppui. Mutta, homma jatkui.. Lähdin etsimään ystävääni, jonka kuulin selviytyneen ja löysin hänet oudon kulttimaisen ryhmän hoteista..
Heiltä kuulin armeijan tukikohdasta, missä oli ainoa toimiva radiolähin ja mahdollisesti aseita. Sinne päästyäni törmäsin sotilaaseen, jolla ei ollut kasvoja, mutta samaan aikaan oli useita.. Taisin vetää häntä nekkuun..
Jatkoa odottaen..

Harvemmin muistan uniani , jos niitä on edes kunnolla nähty. Nyt heräsin ilmeisesti oikeaan aikaan ja uni jäi mieleen. Aika ´perus´uni jossa kokoajan muuttuu jotain.

Alussa oltiin radiojuontajia, juonnettiin jotain ohjelmaa, mutta sitten tuli tieto että on tulossa myrsky. Sitten pian oltiinkin jossain isossa liikuntasalintapaisessa ja jostain syystä tietokoneen ja meidän väliin oli ilmestynyt lumikasa. Ja siinä naureskelimme, että jos heitämme lumipallolla ruutua niin se menee varmaan rikki (joo yllätys )

Pian meitä olikin melkein kymmenen henkeä ja joku varoitti, että varmaan katto lentää kohta, ja viereisen huoneen katon kulma irtosi ja pyörremyrsky tuli siitä sisälle ja me kaikki juoksimme ulos rakennuksesta bussipysäkin penkin taakse piiloon . Tässä vaiheessa meitä olikin vain kolme jäljellä.

Seuraavaksi huomaisimme hylätyn mustan avoauton ja ajattelimme että pääsemme sillä pakoon, mutta yksirengas olikin tyhjä. Joten yhtäkkiä olimmekin parkkihallissa, josta löytyi toinen auto ja tässä vaiheessa minä totesin, että minun varmaan kannattaa ajaa, koska olen ajanut automaattivaihteista autoa aiemminkin. Olimme päässeet autoon ja ajaneet muutaman metrin ja minä totesin, että jompikumpi takaovi on auki, koska merkkivalo palaa, pysähdyimme jotta takana istuva voisi mennä ulos ja kokeilla kumpi ovi ei ole kiinni, ja uni päättyi siihen kun jäin miettimään että kyllähän sen oven voi sulkea vaikka istuu auton sisällä, ei tarvitse ulos asti mennä


Uneni tuntuvat yleensä olevan sellaisia, että niissä paikka ja henkilöt muuttuvat kokoajan, tässä unessa sentään edistyttiin kokoajan ja juoni melkeinpä kulki jotain päämäärää kohti

Lähtökohtia ja alkua en tähän hätään muista, mutta loppu-uni oli lievästi sanottuna mielenkiintoinen.

Eli. Olin sattumanvaraisen joukkion mukana juhlimassa erään pikkutytön synttäreitä. Ensin arvioin porukan laumaksi Little Pet Shopeja, mutta hetken tutkittuani asiaa tunnistin olennot risingläisten avatareiksi pienellä kuvanmuuntelulla. (Ei sillä, että hengaisin täällä yhtään liikaa )

Olimme Lego Cityssä ja kiertelimme paikkoja. Emme ehtineet vierailla Jack Sparrow'n laivassa tai Star Wars -paikoissa, mutta palo- ja poliisilaitoksen kiersimme. Kiersimme sen nopeasti juosten, sillä huonosti animoitu zombie-lauma seurasi perässä. Pikkutyttö osoitti seuraavaa rakennusta riemuissaan. "Mennään akvaarioon!"

Muistaakseni Dyn selitti pikkutytön selän takana: "Ei tämä oikeasti ole akvaario. Tämä on BB-talo ja tuo levä on todellisuudessa barbie-malliston kalteriverkko, joka estää heitä pakenemasta." Kirjaneito (?) alkoi innoissaan selostaa paikan tarjouksia. "Minä saan aina kymmenen euroa alennusta ja pääsen sisään ilmaiseksi, jos joku tarjoaa!"

Zombiet seurasivat ja jouduimme lukittautumaan seuraavaan huoneeseen. Koska kukaan ei luonnollisesti tuntenut minua, piti aloittaa tutustumisleikki. Minun piti kirjoittaa teidän jokaisen selkään oma nimeni ja teidän täytyi kertoa omat nimenne. (Logiikka huipussaan.)

"Älä pelkää, Susi! Kaikki me osataan ilmassa uida!" Emelie rohkaisi.

Jossain vaiheessa (olikohan) Formaldehyde huomasi, ettei selässäni lukenut mitään. Aloitte syrjiä ja lopulta vainota minua. "Sinä et kuulu tänne! Et ole yksi meistä!"

Barbiekalteriverkko putosi ja jäimme siihen jumiin samalla kuin BB-zombiet vyöryivät sisään...

Heräsin. Ja tuota... Ei saa kiusata pienempiä! Hehee, oli hauskaa. Tervetuloa uniini myöhemminkin!

Mitä se kertoo minusta jos unessani juoksen karkuun Homer Simpsonia?

Uneni koostui samasta lyhyestä pätkästä, joka toistui muutaman kerran ja muuttui aina hieman. Mutta siis pätkät kulkivat aina näin: kuljeskelin jossain suurkaupungissa ja sitten jättiläismäinen Homer alkaa jahdata minua. Päädyin pakenemaan aina eri paikkaan, mutta paikasta riippumata huomasin aina jossain vaiheessa "sulavani" niin etten enää voinut liikkua. Ja sitten tietenkin tuli taas sama pätkä uudelleen, kunnes jossain vaiheessa heräsin. Oikeastaan se oli aika karmivaa, vaikkei siltä kuulostaisikaan.

Kaverini piti uimahallissa synttärinsä. En tuntenut paikalta kovin montaa, mikä ei ehtinyt muuttua esteeksi kun jo huomasin seurustelevani Unelmieni Prinssi Arthurin kanssa.

Arthur lähti hakemaan meille juotavaa ja istuskelin altaan reunalla. Joukko eläkeläisiä jumppasivat siisteissä riveissä ja minähän pulahdin mukaan. Sukelsin pohjaan ja nousin reunalle takaisin odottamaan Arthuria.

Altaaseen jonotti joukkue nuoria huippu-uimareita. Valmentaja usutti ryhmää veteen tuloksetta. "Hss, nyt tulee Putous!"

Tein tilaa kun valmentaja tarttui kyynärvarteeni. "Sinun avullasi me voitamme mestaruuden!" Yritin selittää pelkääväni vettä, mutta herra ei suvainnut kuunnella. "Etkö sinä ymmärrä? Minä näin sinut, sinä loistit. Pysyit pohjassa pidempään kuin kukaan! Kerrankin sinä olet paras!"

Kävin sitten muuttamassa tavarani ammattiurheilijoiden kaupunginosaan postilaatikkoasuntooni ja luin salaa teinihöttölehtiä. Piilotin naapurieni (komeita nuorimiehiä) paidat omenapuuhun ja flirttailin. Valmentaja suuttui ja ajoi minut takaisin hallille. "Sinun täytyy ansaita asuntosi!"

Valmistauduin sukeltamaan Suomelle kultaa kun Arthur hyökkää vaaleanpunaisten juomien kanssa miesten pukuhuoneesta. "Minä kuvittelin jo menettäneeni sinut!"

Samassa hyppytornien takaa hyökkää Pahatar, joka ei hyväksynyt menestystäni sukelluskisoissa. "Minä kiroan teidät! Pelaatte tätä lautapeliä ikuisesti ja kun häviätte, te KUOLETTE!" Rouva kirosi minut, Arthurin, Johnny Deppin Hatuntekijän ja pari randomia kuolonsyöjää lumottuun pelilautaan.

"Oi Arthur, älä jätä minua!" "En rakkaani, meillähän on yhteinen pelimerkki!"

Liittouduimme Johnnyn kanssa, sillä tyyppi kertoi tappavansa meidät vasta kun olisimme tuhonneet kuolonsyöjät. Johnny heitti ensin noppaa ja joutui pudottelemaan maissia pellolle. Minä ja Arthur pakenimme huvimajaan.

Kuolonsyöjät piirittivät meidät enkä ehtinyt leikata pahvista naamioita. Olimme tuhon omat...

Ja huomenta. Kellohan on tunnin enemmän...

Mitä tästä opin? En ui enää koskaan. Ties vaikka löytyisikin lahjoja ja kateus herättäisi kaikkea ikävää...

olin paikassa jota en muista tilanteessa jota en muista. mutta tämän jutun muistan. päättelin unessa että olen vieraassa paikassa. ja koska en muistanut menneeni sinne, taisin uneksia. yritin todistaa sen lentämällä mutta en onnistunut. hyväksyin kuitenkin tosiasian että nukuin ja jäin odottamaan missä herään

Revin käärmettä ulos kurkustani. Jouduin pitelemään sen päätä sormieni välissä ja katselemaan kuinka sen myrkkyhampaat pullottivat silmieni edessä. Lopulta käärme katkesi ja putosi maahan kuolleena. Sääli, ajattelin.

Olin bussissa ja odotin pääseväni ulos. Painoin nappulaa. Kuski huristi pysäkin ohi. Pahoitin mieleni. Kuski tunnusti kuvitelleensa minun olevan menossa aivan eri paikkaan kuin todellisuudessa. Bussi kääntyi ja hoipuin kadulle. Se oli hiekkainen.

En tiennytkään, että unessa voi tuntea kipua. Siis ihan oikeasti, eikö todellisuuden ja unen pitäisi pystyä erottamaan toisistaan nipistämällä itseään? Mutta joka tapauksessa, olin unessani jossain aika karun näköisessä metsässä. Oli taistelu meneillään, ja joku ampui minua. Se SATTUI ihan oikeasti!

Joudun sitten sairaalaan, tietenkin, mutta pysyin yllättävän tyynenä koko ajan. Luoti oli osunut oikeaan reiteeni, aika ylös, ja oli siinä vieläkin. Jouduin odottamaan monta päivää, ennen kuin lääkäri saatiin paikalle. Haava oli kipeä, enkä pystynyt kävelemään kunnolla. Kulutin aikaa lukemalla hyviä pokkareita.

Seuraava kohta oli aika ällöttävä. Lääkäri saatiin paikalle, mutta minua ei nukutettu eikä tehty leikkausta. Herra tohtori vain tuli, tarttui jalkaani ja puristi luodin ulos. Se ei ollut siinä unessa niin karseaa kuin miltä se kuulostaa, mutta alan voida pahoin kirjoittaessani tätä. Hmm, joo... Siitä eteenpäin en muista muuta, kuin että olin hirveän iloinen saatuani luodin viimein pois ihoni alta...