Mitä unta näit viime yönä?

Olin sairaalassa. Yritin tulla toimeen katkenneen sääreni kanssa, mutta kuten tavallisesti, tuo vamma oli viedä henkeni. Itkun kipua, kun jalka nostettiin ylös ja kytkettiin tippaletkuun. (Puutunutta tunnetta en välttämättä uneksinut.)

Pari lääkäriä ilmaantui päivittelemään tilannetta.

"Tyttö on jo kuollut. Meidän täytyy tehdä ruumiinavaus."
"Mutta onko se eettistä?"

Nousin istumaan osoittaakseni olevani yhä hengissä, jolloin toinen lääkäri alkoi kiljua. "Ruumis kouristelee jo! Meidän täytyy pitää kiirettä!"

Otin yöpöydältäni taikajuomaa, joka paransi kaiken. Nousin seisomaan ja kävelin hetken. Muutamia sukulaisia ilmaantui hämmästelemään ihmettä. Kyllästyin taivasteluun ja lähdin uimaan.

Ulkoterassilla istui creepy äijä, josta olen joko nähnyt unta aikaisemmin tai sitten uneksin nähneeni tyypistä unta aikaisemmin. Muistin paenneeni herraa keksivarastoon ja keijumetsään. Kuinka ollakaan, mies nousi ylös ja alkoi uhkaavasti lähestyä.

Juoksin labyrinttimaisia käytäviä, kunnes löysin edellisen unen keksivaraston. Äijä ei varmaan menisi toista kertaa lankaan, joten piilouduin eri lajikkeiden sekaan kuin edellisellä kerralla. Se kauhu, kun konttaa ahtaassa hyllyvälikössä ja kuuntelee askeleita...

Vaara ohi. Pakenin jälleen keijumetsään ja otin serkkuni mukaan. Piileskelimme puiden takana kun näimme äijän pitävän picniciä parin metrin päässä. Onnistuimme hivuttautumaan mäkeä alas omakotitaloalueelle, jossa lapset lauloivat turvallisista lähiöistä. Pompimme trampoliineja pitkin tuttujen luo ja hengähdimme hetken.

Mies oli seurannut. Käynnistimme lattianraossa säilytetyn teleportin, joka vei meidät turvaan idylliseen maataloon. Jätin serkkuni Hansu Hanhen huomaan ja kiirehdin soittamaan äidilleni, että soittaisi poliisit. Lopulta mielsin fiksummaksi lähettää postia, joten suttasin sarjakuvalehtien osoitteet ja postitin ne äidilleni. Olin tyytyväinen, kohta äijä joutuisi telkien taa...

Kun palasin takaisin serkulleni, Mummo Ankka löi kätensä yhteen ihastuksissaan ja osoitti poroilla ratsastavaa stalkkeriäijää. "Nyt Joulupukki on taas löytänyt joulun taian!"

Näin unta, että olin Helsingissä. Kävelin kaupungilla äitipuoleni ja pikkusiskoni kanssa. Sitten kuului kovaa jylyä ja näimme kuinka sodan ensimmäiset pommit putosivat taivaalta. Oli savua, tulta ja räjähdyksiä. Uneksin tätä sotaa pidemmälle. Me ajoimme äitipuoleni ja isoäitini kanssa juuri autolla (joka oli 20-luvulta kuten äitipuoleni vaatteetkin), kun pommit alkoivat taas putoilla. Oli kaunis, aurinkoinen päivä ja meri kimalsi sinisenä. Mietin Ranskaa ja kaikkia paikkoja, joissa en ole ehtinyt käymään. Yritin kuulostaa siltä, kuin se ei tuntuisi missään. "Muistatteko kun me kävimme Prahassa?" sitten jatkoin ihmetellen, kun pommit putosivat ilman vastusta "miksi Suomi ei tee mitään?" unessa vielä lisäsin vihaisesti: "olen aina tiennyt, että tässä kävisi näin. Että jonakin päivänä Venäjä... se ei yllätä ketään." Sukulaiseni katsoivat minua varuillaan. Tämän jälkeen uni muuttui. Oli ilta ja minun piti pikkusiskoni kanssa keksiä joku paikka jossa piileksiä. Löysimme vanhan hylätyn teatterin, jonka seinät olivat utuisen sinisen väriset. Talutimme hevosemme sinne ja sidoimme ne kaiteeseen. Ne eivät pitäneet siitä vaan yrittivät pukittaa vastaan, mutta saimme ne rauhoittumaan. Rakennuksessa oli myös muuta väkeä. Siinä kaikki mitä muistan. Sota tuntui pelottavalta ja nöyryyttävältä.

Taas tuli "kerrattua" vanhoja unia... Tosin tällä kertaa yritin toistaa kaavaa niin pitkälle kuin pystyin.

Olimme leffassa kavereiden kanssa. "Jee, nyt me nähdään 2012!" "Eikä nähdä, tää on Sosial Network!" "Mä oon nähny tän, tää on hyvä!" "Ei varmaan oo, tässä ei oo hidastuksia!"

Kolmedeenäytös imaisi minut mukaansa ja juutuin keskelle leffan tapahtumia.

Oli keskitalvi. Olin miesystäväni kanssa "halpisreilaamassa" eli kävelimme ympäriinsä ja varastimme ruokaa taloista. Meillä oli monitoimiteltta ja paljon viihdeteknologiaa mukana. Emme jaksaneet kantaa telttaa mukana kovin pitkään, joten leiriydyimme erään mummelin takapihalle. Murtauduimme talon sisään ja etsimme jääkaapista kinkkua ja juustoa. Kun makuuhuoneesta kuului jotain rapistelua, ampaisimme ulos ja maastouduimme telttaamme.

Seuraamme liittyi kaksi kaveria, joilla oli ylisöpö lemmikkisudenpentu. Unessa oli pitkä vaihe, kun tutustutin sutta omaan lemmikkipuudeliimme ja leikin kummankin kanssa. Olivat suloisia.

Pian miesystäväni huusi anoppinsa ilmestyneen sabotoimaan leiriämme. (Kyseessä ei ollut äitini vaan varmaan jonkun eksän. Tai sitten herra kylmästi petti minua.) "Minä pelastan meidät!" Jätkä jäi teltan taa kun me loput pohdimme raaskimmeko jättää pokaalikokoelman jälkeen.

Miesystäväni hautasi naisen jäännöksiä hankeen ja kohautti olkiaan. "Se vain juoksi kirvestäni vasten." Taivalsimme poliiseja pakoon ulos ja leiriydyimme umpihankeen. Minulle annettiin takki peitoksi, mutta muut jäivät värjöttelemään kylmään. En kestänyt epätasa-arvoa ja päätin sen vuoksi lähteä sotimaan.

Löytämäni innokas poroilla ratsastava armeija laukkasi parijonossa kohti vastustajaa ja lauloi jotain suuntaan "Luodit teemme nuolenpäistä". Pelkäsin liikaa ja pakenin metsään. Tulipalo syttyi ja kaveri herätti.

Mukava nähdä taas vaihteeksi pitkiä unia.

Pakko sanoa, että Sudella on varsin jännittävä yöelämä. Itse muistan unistani aina vain palasia, jos sitäkään.

Ohan se joskus. Vaikka nuokin muistaa vaan jos aamulla kirjoittaa ylös. Kohta tämä hyvien unien tulo laantuu...

Lähden koulusta suoraan metsätöihin. Isän, veljen ja parin muun kanssa kaadamme traktorikärryllisen komeita mäntypöllejä. Sen jälkeen pyöräilen keskustan laitamilla olevaa moottoritietä pitkin, kun pyörään tulee jotain ongelmaa ja huomaan että ketjut ovat täysin kuivia, eivätkä enää pyöri kunnolla. Pysähdyn huoltoaseman kohdalla ja huoltamon työntekijä, nelikymppinen mies, sattuu tulemaan juuri ulos takaovesta.

Kerron että pyörä kaipaisi huoltoa ja laitan pyörän nojalleen huoltoaseman seinää vasten.

"Laitetaanko bensaa?" hän kysyy.
"Eihän toki polkupyörä bensaa syö, mutta ketjut kaipaisivat öljyä". vastaan.
"Ei ole ongelma eikä mikään, tulehan sisälle".

Samassa isä ajaa traktorilla ohitse puukuorman kanssa ja kehaisen, että olin juuri tekemässä tuota kuornaa. Hänkin sanoo, että onpa komeita tukkipuita.

Seuraan miestä perässä kahvilan ohitse huoltotiloihin ja siellä istuu luokkakaverini, söötti brunette tyttö, joka hänkin on tätä huoltamo-yrittäjän sukua. Tyttö huomaa minut ja nyökkää, ja vastaan samaten pienen hymyn kera.

Mies sanoo "Ei tarvitse ostaa kymmentä kahvikupillista palvelua saadakseen, pikkuisen öjlyä saa kyllä ilmaiseksikin".
"Kiitoksia, eipä minulle kahvi maistuisikkaan".

Mies lainaa minulle pienen suuttimella varustetun öljykannun.
Sanon "Voin kyllä maksaakin tästä palvelusta jotain", mutta hän vain pyörittää päätään. Samassa perheen vanhin mies, jo kuusikymppinen tuiman näköinen vanhus, huoltoaseman omistaja, tulee sisälle hevosen kanssa. Pienikokoinen mutta kaunis hevonen. Silitän sen kylkeä ja kaulaa. Hevonen selvästi pitää kosketuksesta, mutta alkaa nopeasti hermoilemaan, vilkaisee isäntään ja siirtyy nopeasti sisälle pilttuuseensa. Aivan kuin hellyyden osoitus ei olisi sille sallittua ja se poistui rangaistuksen pelossa.

Sanon "komea hevonen, mutta pilattu väärällä kasvatuksella hermoherkäksi. Pidetty liian kovaa kuria". Isännällä alkavat kasvolihakset nykiä siihen malliin, että katson parhaaksi poistua huoltamaan pyörääni. Mutta ei mene kauaa kun isäntä tulee siihen ovelle ilkeän näköisen WWII konepistoolin kanssa (googlasin unen jälkeen ja se oli brittiläinen Sten MkII).

"Mikä saatana kloppi sinä luulet olevasi kun tulet arvostelemaan minun kasvatustaitojani". Hän sanoo. Näen että nyt on tosi kyseessä ja nappaan nopeasti aseen piipusta kiinni ja väännän sen sivuun, niin että laukaukset menevät ohitse. Sitten irrotan lippaan aseesta hänen vielä pidellessään asetta ja laitan sen takataskuuni pystyyn. Ja lopuksi väännän koko aseen itselleni.

Samassa veljenikin tulee paikalle metsätöistä. Hän oli nähnyt murhayrityksen ja impulsiivisena miehenä myös menettää malttinsa täysin. Hän vääntää vieressä kulkevan bensaputken luukun auki ja pian koko piha lainehtii bensaa. Tiedän että on vain hetken kysymys kun koko asema räjähtää ilmaan ja lähden veljen kanssa juoksemaan täysiä poispäin pientä kumpuilevaa ruohikkomaastoa pitkin edelleen asetta kädessäni pitäen. Ajattelen että isäntä on varmaankin hakemassa uutta pyssyä itselleen. Sanon "Meidän pitää mennä poliisiasemalle, kertoman tästä". Mutta nyt on veljelläkin maltti jo palannut ja hän alkaa murehtia että hän on kusessa mikäli bensa-asema räjähtää ja miettii pakoilemista. Samassa muistan luokkakaverinikin, kaiketi olevan edelleen kahvilassa ja mietin että pitäisikö hakea hänet turvaan. Herään...

Cliffhangeriin jäi pahasti.. kirjoitan lisää jos jatkan jskus tätä unta :D

Lähdimme luokkaretkelle pihatielleni. Luokanvalvojani (bilsa / mantsa) muuttui noidaksi. "Tältä retkeltä ei lähde KUKAAN kotiin ennen kuin jokainen on oppinut mitä hiukkaskiihdytys tarkoittaa!"

Tsädäm, ilmeisesti olimme nopeita oppimaan, koska sain lähteä kaupungille. Suomalaisessa kirjakaupassa oli alennusmyynnit meneillään ja kaikki lukuun ottamatta helppolukuista lastenkirjallisuutta oli ilmaista. Ehdin pallotella kahden hyllyn väliä pienen tovin, kun kuulutettiin: "Kirjakauppa suljetaan kolmen minuutin kuluttua. Jäljelle jääneet syötetään lohikäärmeelle." Jatkoin kirjojen kasaamista, sillä enhän tietenkään voinut lähteä tilaisuudesta vain kolmen kirjan kanssa. Löysin vanhoja (puuduttavan tylsiä) valtavia karttaopuksia ja heräsin.

Olisi ollut ihan mielenkiintoista jatkaa pidemmälle. Typerä aamuaurinko.

Viimeksi tuli nähtyä unta siitä että oli besuni kanssa kaupungilla ja eksyimme ja sitten oltiin jossain kujalla ja sinne tuli tyyppeja ja sitten uni loppui ja tuskin saan enää koskaan tietää mitä tapahtui mutta eihän se haittaa !

Näin unta että muutin Espanjaan jonnekkin tosi köyhälle alueelle. Talon vieressä oli pieni lampi josta kalastin joka päivä pari kalaa joiden piti riittää koko päiväksi itselleni ja muutamalle muulle ihmiselle.
Oli jotenkin liian todentuntuinen uni.

Näin unta, että oli talvi ja Yhdysvaltain armeija oli hyökännyt Suomeen. Oltiin vajaa parinkymmenen sotilaan porukalla jossain metsän reunassa tulitaistelussa 50-60 USA:n sotilaan kanssa. Jäätiin sitten koko porukka vangeiksi. Jonkun aikaa vankeina oltuamme pääsimme pakenemaan leiristä metsän suojiin rynnäkkökivääreiden kanssa. Jouduimme kuitenkin jättämään takit ja talvivarusteet jälkeen, joten oltiin t-paidoissa ja tavallisissa puolustusvoimien kesähousuissa. Mutta eihän se suomalaista sotilasta haittaa, talvi oli meidän puolella: 20 astetta pakkasta ja hyökkääjät oli helisemässä sään kanssa.

Siitä sitten päätettiin jatkaa sissitaktiikalla ja sabotoitiin vihollisia minkä kerittiin. Lopulta jäätiin kuitenkin uudelleen kiinni, siitä meidät vietiin takaisin samaan leiriin silmällä pidettäviksi.

Ei kulunut kauaa kun pääsimme uudelleen pakoon, tälläkertaa taakse jäivät t-paidatkin. Jälleen jatkoimme sabotointia. Vihollissotilaiden tajutessa ketkä ovat jälleen asialla ihmettelivät miten selvisimme metsässä hengissä ilman talvivaatteita tai muita varusteita ja totesivat että: "Hulluja nuo suomalaiset" tämän jälkeen sitten heräsin.

näin unta että haastattelin Ian McKelleniä, paitti että se oli syntyjään Wienistä, eläny ekan ja tokan maailmansodan aikoihin ja nyt ohjas näytelmää wienin kansallisteatterissa asuttuaan englannissa siitä asti kun pakeni ekaa mailmansotaa.
näytelmä oli modernisoitu teos roomalaisesta (eli nyt saksalaisesta) sotilaasta,joka näytteli koko legioonaa (komppaniaa) yhden yön ajan kun vihollinen vakoili sitä.

Alienit olivat tulleet maapallolle, tai tarkemmin sanottuna yksi ainoa lentävä lautanen, jonka miehistö oli salassa ottanut yhteyttä viranomaisiin. Tosin kyseinen taho oli jokin pikkuvirasto jonka tekemisiin muu hallinto ei juurikaan kiinnitä huomiota.

Viraston virkamiesten kanssa sitten pähkäilivät että kuinka saataisiin alieneiden ns. ensiesiintyminen maapallolla lavastettua niin että ihmiset ottaisivat sen hyvin vastaan. Keksivät idean että alienit (jotka olivat muuten täysin ihmisen kaltaisia, mitä nyt vähän pitempiä ja kaljuja) luovat geeniteknologiallaan Godzillan tyyppisen hirviön joka alkaa ahdistelemaan maapalloa ja alienit saapuvat sitten pelastajina.

Tuumasta toimeen. Ensimmäisenä alienit kehittävät kivikautisen Gal-ruokavalion (älkää kysykö mitä se sisältää) ja hautaavat sen telesiirtoteknologiallaan ikijäähän jääkerroksia häiritsemättä, ja jonka retkikunta "sattuu löytämään" mullistaen kaikki dieetit.

Seuraavaksi alienit kehittävät lumimiehen joka erittää voimakasta feromonia, mikä saa naiset hulluksi kiimasta. Eräs virkamiehistä testaa feromonia ja saa tunnetusti frigidin naiskollegansa hyökkäämään päälleen. Mietimme, että ehkei ole viisasta päästää näitä lumimiehiä kaupungeihin vaeltelemaan.

Herään... ennnenkuin itse hirviön kehittelemiseen päästään...

En muista viime öistä unta, mutta toissa öisen hyvinkin.

Olin äidin kanssa tekemässä jotain, kunnes tuli postista paketti. Paketissa oli jotain kiinalaisia kasetteja ja mukana lappu, jossa luki että kaikkien tulee käyttää kiinalaisia numeroita. Minä siihen, että en minä osaa käyttää niitä. Tähän väliin taisi tulla kiinalainen mies sanomaan jotain.

Ihan kummallista.

Minulle kelpaa ihan hyvin nähdä unta, jossa pakenen ihan melkein kaikkia jossain etäisesti Joensuuta muistuttavassa kaupungissa, koska olen suomalainen sotilas, ja jotakuta suomalaista syytetään jostain tosi ikävästä.

Ei haittaa, että minä olen juuri se suomalainen, jota tuosta sittemmin unhoon painuneesta ikävyydestä syytetään, koska tiedän, etten tehnyt sitä (muttei kyllä silti olisi pitänyt jättää sitä yhtä rassukkaa niiden armoille, ne varmaan hakkasivat sen pahasti koska eivät malttaneet jäädä selvittelemään, etten se ollutkaan minä).

Mutta miksi ihmeessä se, joka vääryydellä ja viekkaudella usutti kaikki minun perääni, oli Christopher Eccleston?

Ja minä kun yritin vain pelastaa sen jukkapalmun.

Näin (vaihteeksi) ihan hämärää unta viime yönä. Katsoin televisiosta laulukilpailua, jossa olin osallistujana. Siinä olin tosiaan huomattavasti pidempi, pitkät hiukset oli laitettu oudosti nutturalle (tai sitten se oli peruukki), mekko oli hyvin musta ja koristeellinen. Kyseessä oli live-esitys, jossa lauloin korkealta, ja silti olin TV:n toisella puolella katsojana. Jossain vaiheessa esittivät kysymyksen, mikä on ihanin eläin ja olin vastannut PANDA!, jonka jälkeen kaikki tunnistivat minut siitä.

Sitten yhtäkkiä oli ammuskelua ja pakenemista kahvilasta, jonka jälkeen heräsin.

Voihan tangomarkkinat ja perjantaina tapahtunut välikohtaus, jossa asekin lauloi... änkevät uniini, vaikken koko tapahtumasta pidä. Se mekko oli kyllä hieno.

Unessa tutustuin pariskuntaan, jonka kumpaankin osapuoleen olin ihastunut ja asuimme yhdessä. Mies oli minulle kuin veli ja nainen kuin sisar - tai ehkä jotakin enemmänkin, sillä se selittäisi sen mitä sitten tapahtui. Mies veti esiin aseen ja ampui ensin jonkun tuntemansa vähäpätöisen pikkurikollisen kuin harjoitukseksi ja sitten pahaa aavistamattoman naisensa. Häntä ei lainkaan haitannut, että minä olin paikalla todistamassa tapahtunutta, päinvastoin. Hän halusi, että minä näen. Minun tyrmistykseni huvitti häntä.

En tiedä oliko se pelkkä mielipuolen oikku vai oliko miehellä jotakin kaunaa minua kohtaan, mutta hymyillen kepeästi hän teki selväksi, että minä saisin kannettavakseni hänen tekonsa seuraukset. Hän yritti lavastaa minut syylliseksi naisen kuolemaan ja minä sain käyttää kaikkia keinoja, vähän epärehellisiäkin, pysyäkseni poissa pinteestä ja epäilyksen polttopisteestä. Vaikka olin syytön viattomuuteni alkoi karista minusta.

Kun epäsuora vaikuttaminen tapahtumiin ei enää riittänyt ystävälleni, vastustajalleni, hän usutti tappajansa perääni. Minä hoitelin heidät miekalla, kaikki. Hänetkin, lopulta. Totuus maistui katkeralta: Kerran olin ollut viaton. Nyt minunkin käteni olivat veressä. Mitä hyötyä oli ollut taistella tuulimyllyjä vastaan?

Olin koulussa. En löytänyt puhdasta paperia kirjoittaakseni luentomuistiinpanoja, koska kaikki vihkoni olivat täynnä, pääasiassa aivan muuta kuin koulujuttuja. Jos esoteriikasta, mystiikasta tai taikuudesta olisi pidetty kursseja, olisin loistanut kokeissa muistiinpanojeni avulla.

Ennen tunnin alkua juon siideriä tölkistä, mutta se jää kesken kun pitää käydä vessassa välillä. Laitan tölkin piiloon pulpettini alle, mutta kun tulen takaisin luokkaan he ovat muuttaneet luokan istumajärjestystä ja tölkki on kaatunut, muodostaen pienen lätäkön. Luokkakaverit hoputtavat minua nopeasti paikalleni etten ole taas, tapani mukaan, myöhässä. Kaikki tietävät että olen erilainen kuin he, yksinäinen susi, mutta monikaan ei tiedä koko totuutta.

Koulun jälkeen partioin pienen kotikaupunkini katuja. Hirviöt ovat valloittaneet maapallon. Eivät mitkään ulkoavaruuden hirviöt, vaan kansanperinteiden ja kauhutarinoiden vanhat legendat. Vampyyrit, ihmissudet, muumiot... mitä vain keksit, ne olivat siellä. Huomaan talojen välisellä joutomaalla romujen seassa hahmoja, tummia varjoja, osittain läpinäkyviä. Kirottuja sieluja, melko harmittomia. Nappaan tammipuisen nuijani ja marssin niiden keskelle, nuija heiluu puolelta toiselle ja varjo-olentoja kaatuu montakin kerralla. Osa yrittää taistella vastaan, mutta ei pääse maagisen puolustukseni läpi. Pienet naarmut mitkä saan, tulevat puiden oksien ja aluskasvuston raapiessa minua.

Varjo-olennot painuvat piiloon tontilla lojuneiden esineiden sisälle. En pelkällä nuijalla saa tuhottua niitä lopullisesti, eikä se ollut tarkoituskaan, vaan pidin tätä lähinnä harjoitusmatsina. Ilkamoin niille että ettekö uskalla tulla tappelemaan, kun kerrankin on kova vastus normien (normaaleiden ihmisten) sijaan. Niiden johtaja, vanha ja viisas, pitkäpartainen varjo-olento jonka tunnen ennestään ja on melkeinpä jopa ystäväni, tulee juttelemaan. Kertoo olevansa huolestunut siitä, että Rohto (kiitos Dyyni-maraton...) on lisääntynyt katukuvassa.

Palaan takaisin koululle. Jotkut luokkakaverini olivat nähneet tappelun. Tytöt ihailivat minua, mutta olin silti liian erilainen, että he olisivat lähestyneet. Enkä minäkään lähestynyt heitä koska tiesin, että kohtaloni oli toinen. Jossain tuolla oli vampyyriprinsessa, metsänjumalan tytär tai ihmispantteri odottamassa minua.

Pääsin seuraamaan Megadethin keikkaa backstagelta ja Dave Mustaine itse piti minulle seuraa aina kun pystyi ja juttua riitti aivan mahdottomasti. Joviaalina miehenä Mustaine sitten vielä antoi nimmarit ja otti yhteiskuvan backstagelta, jotta kaverini oikeasti uskoisivat minun olleen siellä.

Tää uni varmaan johtui siitä, että lauantaina tuli oikeastikin nähtyä Megadeth Qstockissa. Jospa tuo oliskin enneuni yhtyeen seuraavaa Suomen keikkaa ajatellen

Matkustin bussissa ystäväni kanssa, söin mansikoita ja minulla oli oma kotitonttu.