Jouluprojekti 2013: Blackbirdin teksti

Tällaista tajunnanvirtaa näin joulun alla. Nauttikaa!


Pimeän yön valssi


Varjot venyivät pitkin kaupungin autioita katuja ja valtasivat jokaisen kujan. Maahan satanut valkoinen peite heijasti heikosti taivaalle syttyvien tähtien valoa. Täysikuu nousi hitaasti pilvenpiirtäjän takaa kuin kauan kaivattu vieras.

Tonttutyttö Elisa katsoi kohoavaa kuuta harmaan ikkunalasin läpi. Hän odotti, että kuu tarjoaisi lisää valoa pääkadulle. Pimeys oli piilottelijan ystävä, mutta täysin sokeana saattoi vaeltaa kuolemaan. Taskussa painavaa taskulamppua käytettäisiin vain hätätapauksessa. Elisa veti harmaan hiippalakkinsa syvemmälle päähän suippojen korvien peitoksi. Yö toi mukanaan myös kylmyyden.

Elisan värisevä hengitys täytti hylätyn kahvilan jossa hän piilotteli. Ulkona ei kuulunut kuin tuulen heikkoa huminaa, sen pyörittäessä puuterilumesta pyörteitä. Elisa ei tuudittautunut petolliseen turvallisuuden tunteeseen, jonka hiljaisuus toi. Hän ei ollut turhaan pakoillut viimeistä kymmentä vuotta.

Ne olivat tuolla ulkona. Tonttutyttö tiesi sen.

Elisa oli yksin. Hän ei ollut nähnyt muita tonttuja kolmeen vuoteen. Viimeisin hänen tapaamansa lajitoveri ei ollut yhtä nopea kuin Elisa. Ne olivat saaneet toisen tontun kiinni. Elisa oli juossut pitkin metsäpolkua katsomatta taakseen, kuullen tontun kuolevien huutojen vaimenevan yhä kauemmas. Kun Elisa oli palannut metsäpolulle seuraavana päivänä, hän oli nähnyt valkeassa maassa vain askeleiden painaumat ja verenpunaiset roiskeet.

Toinen tonttu oli kertonut muista lajitovereista, jotka hänen mukaansa kävivät keräyskäynneillä pääkaupungissa. Elisan mielestä oli itsemurhaa suunnata suurkaupunkeihin, koska ne vaelsivat siellä. Hän oli pakoillut kolme vuotta yksin ennen kuin oli luopunut periaatteestaan. Jos kaupungin kaduilla oli edes pieni mahdollisuus törmätä muihin tonttuihin, oli Elisa valmis pelaamaan hengellään. Oli kuitenkin kulunut jo kuukausi, eikä Elisa ollut nähnyt kaduilla kuin niitä. Hän oli yksin.

Elisa kulki kahvilan ovelle ja otti varovasti kahvaan ripustamansa tiu’un talteen. Pieni helinä olisi varoittanut tonttutyttöä, mikäli joku olisi yrittänyt kulkea kahvilan ovesta. Elisa irrotti metalliset puolipallot toisistaan, jotta kulkunen ei kilisisi hänen taskussaan ja astui ulos kadulle.

Elisa veti pienen puukon vyöltään ja antoi katseensa kiertää autioilla kaduilla. Hän kulkisi varjoissa, suunnaten kaupungin pohjoispuolelle. Ne luottivat näköaistiinsa, joten ne välttäisivät pimeitä kujia eivätkä huomaisi varjoissa liikkuvaa pientä tonttutyttöä.

Elisa eteni rauhallisesti harkituin askelin kevyesti kuin tanssien ja varjot olivat hänen tanssiparinsa. Elisa antoi varjojen viedä häntä ohi korttelien ja hän nauroi mielessään mielikuvalleen tanssimisesta – hän oli varmaan tulossa hulluksi yksinäisyydestä. Jos Elisa jotain kaipasi lapsuusajoiltaan, niin se oli tanssiminen. Valssi, tango, polkka, mikä vain rytmi oli saanut pienen tonttutytön keinumaan musiikin tahtiin.

Vuosiin Elisa ei ollut tavannut ketään, joka häntä olisi tanssittanut. Vain öiset varjot olivat hänen kavaljeerinaan.

Yllättäen Elisa kuuli hiljaisia, raahaavia askelia tulevan häntä kohti kulman takaa.

Nopeasti tonttutyttö painautui pimeään porttisyvennykseen ja kyykistyi mahdollisimman pieneksi maahan, ollen valmiina ponkaisemaan tarvittaessa juoksuun.

"Lahjoja, lahjoja, lahjoja, lahjoja…"

Se oli yksi niistä. Olento, kuluttaja, oli matalasta ja rahisevasta äänestään päätellen täysikasvuinen. Ne olivat isompia ja hitaampia liikkeissään kuin tontunkokoiset lapsiolennot, jotka olivat vaarallisimpia.

Kuluttuja kulki hitaasti porttisyvennyksen ohi jättäen raahaavilla askelillaan hankeen pitkät vanat kuin olisi liikkunut suksilla. Lumi narskui olennon jalkojen alla. Elisa ei uskaltanut hengittääkään, niin läheltä se kulki.

"Lahjoja, lahjoja, lahjoja…", kuluttajan ääni vaimeni askelien mukana sen kulkiessa poispäin.

Elisa veti viimein pitkän henkäyksen. Tonttutyttö nousi ylös piilostaan ja jatkoi kulkemistaan eri suuntaan kuin kuluttaja, tällä kertaa entistä varovaisemmin.

Korkea huuto kantautui Elisan korviin. Tonttutyttö pysähtyi ja kuunteli hiljaa. Hän ei ollut kuullut vastaavaa kolmeen vuoteen. Huuto kuului taas ja sen mukana myös äänekäs rysähdys – ääni ei kuulunut kuluttajille. Elisan mieleen nousi metsäpolku ja kuolevan lajitoverin huudot. Elisan ensimmäinen ajatus oli jousta pakoon, mutta hän puristi tiukemmin puukkoa kädessään ja lähti juoksemaan ääntä kohti.

Kulman takaa hän näki rapistuneen ostoskeskuksen. Äänet tulivat rakennuksen sisältä. Elisa juoksi läpi pirstoutuneen pyöröoven sisälle ostoskeskukseen. Heti ovien jälkeen alkoi leveä tasanne, jonka kummaltakin sivulta johtivat seisahtuneet rullaportaat alas sisätilan aukiolle.

Sisällä oli pimeää, mutta rakennuksen osittain romahtanut lasikatto salli kuunvalon valaista ostoskeskuksen aukion. Rakennus oli täynnä niitä. Kuluttajia oli satoja, täysikasvuisia ja lapsenkokoisia. Ne kulkivat tönien toisiaan aukiolla, varomatta osumia. Tasainen rahiseva "Lahjoja, lahjoja, lahjoja…" kaikui sisätilassa. Kuluttajien katse oli tyhjä, mutta Elisa oli nähnyt kuinka se vaihtui nälkäiseksi kohdistuessaan tonttuun.

Ostoskeskuksessa ei enää kuulunut tontun huutoa ja Elisa saattoi arvata syyn. Osalla kuluttajista valui kuolan lisäksi verta avonaisesta suusta. Kyyneleet nousivat tonttutytön silmiin ja hän alkoi hitaasi peruuttaa ulos pyöröovista, ennen kuin kuluttajat huomaisivat hänet.

Elisan astuessa takaisin ulos, joku tarttui häntä olkapäästä oven varjoista. Elisa pystyi tuskin pidättelemään huudahdusta kun hän kierähti ympäri ja nosti puukkonsa valmiusasentoon.

"Älä!", sihahti tuntematon poikatonttu. Elisan silmät levisivät. Hänen edessään seisoi toinen tonttu, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Tonttupoika oli resuisen näköinen. Hänellä oli naama veressä, hiippalakki vinossa paljastaen toisen suipon korvan ja pieni kirves puristettuna toisessa kädessä. Se oli ihanin näky mitä Elisa oli nähnyt vuosiin. "Oletko yksin?", tonttupoika kysyi ja Elisa nyökkäsi vaistomaisesti.

Tonttupoika tarttui Elisaa vapaasta kädestä ja lähti johdattamaan häntä ripeästi kujalle. Elisa katsoi lumoutuneena edessä kulkevan tontun lakkitupsun tanssimista. Tonttutyttö ei ollut enää yksin. Hänellä oli vihdoin muuta seuraa kuin vaiteliaat varjot.

"Huusitko sinä aiemmin ostoskeskuksessa?", Elisa kysyi hiljaa.

Tonttupojan olkapäät jännittyivät ja hän puristi Elisan kättä lujemmin. "En. Ääni kuului eräälle ystävälleni. Lapsikuluttaja huomasi hänet ja hän jäi jälkeen", tonttupojan ääni oli väritön.

"Olen pahoillani", Elisa sanoi ja todella tarkoitti sitä.

He jatkoivat kulkemista pitkin pimentoja. Tonttupojalla oli selvästi määränpää mihin hän oli menossa. Elisa seurasi poikaa luottavaisena, suippokorvat herkässä kuluttajien varalta. Välillä he saattoivat nähdä liikettä edempänä, mutta tonttupoika vaihtoi silloin kerkeästi katua ja kiersi kuluttajat kaukaa.

"Mikä sinun nimesi on?", Elisa kysyi lopulta. "Minä olen Elisa."

"Niklas", poika vastasi lyhyesti.

Tontut kulkivat maan alle johtavien leveiden portaiden luokse. Elisa arvasi niiden vievän kaupungin vanhaan metrotunneliin. Hän tiesi, että oli epätodennäköistä törmätä kuluttajiin maan alla, mutta oli silti pelännyt laskeutumista pimeisiin tunneleihin. Niklas johdatti Elisan alas portaita ja tonttupoika irrotti Elisan kädestä vetääkseen esiin otsalampun nuttunsa sisältä. Niklas kiristi lampun hiippalakkinsa päälle ja sytytti sen. Otsalamppu oli kuluttajille tarkoitettu ja se oli liian iso tonttupojan otsalla.

Kuten Elisa oli arvannut, pimeä metroasema oli autio. Niklaksen otsalampun valokeila johdatti tonttukaksikon hylätyille ratakiskoille ja metrotunneliin. Elisa sytytti myös oman taskulamppunsa ja näki sen valossa kuinka Niklas näytti rentoutuvan mitä syvemmälle he kävelivät tunnelissa.

"Sinä ja ystäväsi… Olitteko te… Onko teitä muita?", Elisa uskaltautui kysymään.

"Kolmisenkymmentä", Niklas vastasi. "Pidämme tällä hetkellä leiriä Satamakadun metroasemalla. Siellä on vähän kuluttajia, mutta helpot yhteydet muihin kaupunginosiin hakureissuja suunnitellen."

"Kolmisenkymmentä", Elisa toista käheästi ja hänen askeleensa seisahtuivat. Hän ei ollut uskonut, että ikinä tapaisi niin monta lajitoveriaan. Elisan taskulampun valokeila painui alas kiskoille ja hänen tottelemattomat kyyneleensä alkoivat virrata pitkin teräviä poskipäitä.

Niklas huomasi Elisan pysähtyneen ja mitään sanomatta tonttupoika käveli takaisin tytön luokse. Elisan ei tarvinnut sanoa mitään, Niklas ymmärsi kyyneleet. "Olet tainnut olla pitkään yksin?"

Elisa nyökkäsi ja hänen koko ruumiinsa vavahti.

Niklas astui lähemmäs ja veti Elisan puolittaiseen halaukseen. "Enää sinun ei tarvitse olla yksin."

Elisa vastasi hitaasti halaukseen. Hänestä tuntui itsekkäältä itkeä kun Niklas oli juuri menettänyt tonttuystävänsä maanpinnalla. Tonttupoika ei näyttänyt tunteitaan, mutta hän otti Elisan kädestä puukon ja siirsi sen tytön vyölle. Niklas tarttui Elisan vapautuneeseen käteen ja irrottamatta lähti kulkemaan pitkin tunnelia.

Niklas alkoi hitaasti hyräillä heidän taivaltaessaan. Elisan mieleen nousi arka pyyntö.

"Niklas?", Elisa aloitti ja poika keskeytti hyräilyn. "Voisitko joku ilta tanssia minun kanssani?"

Niklas katsoi Elisaa hämmästyneenä. Tonttutytön kylmyyden punastuttamilla poskilla näkyi vielä kyynelten raidat. Pyyntö oli pieni, mutta tytölle se oli selvästi suuri asia.

"En sitten osaa muuta kuin valssia", Niklas vastasi hiljaa ja käänsi katseensa eteenpäin.

Elisan kasvoille levisi arasti hymy ja hän pyyhkäisi kämmenselällä poskiaan. Yön varjot saisivat etsiä itselleen uuden tanssiparin. Elisa ei ollut enää yksin.


***

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!

Minulla oli mennyt ihan ohi, että tänne oli kirjoitettu palautetta!

Kiitos Dyn kommenteista, piristi mukavasti päivääni! Kaikki palaute laitetaan korvan taakse. Siitä on aikaa kun jouluna tämän kirjoitin, mutta muistan että tanssin lisääminen tuli vähän pakolla. Kirjoitin tarinaa jo hyvää vauhtia kun hoksasin, että otsikon pitäisi liittyä enemmän tarinaan.

Itsellä jäi vähän vaiheeseen palautteiden antaminen muille joulun jälkeen kun lähdin useammaksi viikoksi ulkomaille. Seuraavissa projekteissa lupaan parantaa tapani!

Kommentoinpa tätä, tosin totaalisen myöhässä, kun ei ole muutakaan tekemistä hiljaisena sunnuntaipäivänä...

Pidin hemmetisti sinun kuoleman synnit -kirjoitusprojektiin kirjoittamastasi tekstistä. Jos pitäisi näistä kahdesta parempi valita, niin se olisi minulle se ensimmäinen. Tosin eihän näitä kahta voi toisiinsa mitenkään verrata, ovat niin eri puusta.

Mukavaa, että Elisa löysi itselleen lopulta tanssipartnerin. Se oli minulle täydellisen symppis hahmo jo heti alusta asti, jolle toivoi kokoajan pelkkää parasta. Näyttämönä tuollainen synkkä kaupunki oli masentavin kuviteltavissa oleva paikka, mutta hyvä että valonpilkahdus nähtiin sielläkin. Minulle tuli tästä sellainen henkilökohtainen fiksaatio, että aloin lukiessa ajatella Scorpionsin Living and Dying -biisiä. Tunnelma oli jotenkin samankaltainen.

Kertojanahan sinä olet hyvä, mutta enemmän vetoa siinä kuoleman synti -tarinassa oli, eikä vähiten toimivan idean takia. Mutta tykkäsin kyllä tästäkin. Jään innolla odottamaan stooriesi lukemista tulevissa projekteissa (tai ihan muuten vaan).

Anteeksi en ollut huomannut, että tätä tarinaa oli kommentoitu.

Kiitos palautteesta, palautteet ovat juuri ihaninta näissä projekteissa! Täytyy yrittää aktivoitua taas täällä foorumilla viimeistään seuraavassa projektissa.