Uusimmat keskustelut
Teatteri
huhtikuu 19, 22:57
500 viestiä | Mustelmann
Satama
huhtikuu 19, 21:52
18 viestiä | Hiistu
Teatteri
huhtikuu 19, 21:29
1 viesti | Darkki

Novelli: Kuriirin elämä

  • Kultasuu hahmo Kirjoittaja
  • Kultasuu
    Ritari
    Tasolla 30
    53.24

24.08.2020 15:53 #1 :: Kultasuu
Novelli: Kuriirin elämä
Ajattelin laittaa tänne luettavaksi ja kommentoitavaksi uusimman tarinani prologin sekä ensimmäisen luvun. Tarina sivuaa hieman muita tarinoitani jotka sijoittuvat myös Clanaya-nimiselle planeetalle, mutta on kuitenkin itsenäinen jatko-osa. Ehkä muiden Clanaya-planeetan tarinoiden lukeminen avaisi tämän lukemista, mene ja tiedä. Paljastan joskus myöhemmn muut Clanaylle sijoittuvat tarinani jos huomaan, että joku on kiinnostunut lukemaan niitä. Olisin kuitenkin todella kiitollinen jos saisin palautetta tästä pienestä pätkästä, kiitos!

Novelli: Kuriirin elämä

Prologi

Olin mies jolla oli tehtävä. Minun piti kantaa kuolleita mukanani eli tavallaan olin jonkinlainen kuriiri. Kuolleiden kuriiri, kuten tykkäsin itse ajatella. Se kuulosti mielessäni jotenkin hohdokkaalta ja raflaavalta.

Kaikki oli hyvin salaista ja en ole varma, että itsekään tiesin kaikkea mikä liittyi ”työhöni”. Juuri nyt sillä ei ollut väliä, olin Clanayan ruuhkaisilla kaduilla ja kiiruhdin eteenpäin lujaa vauhtia. Niin lujaa oikestaan kuin pystyin. Olin hieman myöhässä aikataulusta ja minä en ollut koskaan myöhässä aikataulusta. Olin koko urani ajan ollut aina hyvin tarkka kaikesta ja sen takia olin saavuttanut sen maineeni joka minulle oli, sitä ei ollut annettu minulle turhaan.

Toiset sanoivat minua Kuolleiden kyydiksijäksi, toiset pelkäksi surffaajaksi. Oli miten oli, niin itse arvostin työtäni hyvinkin paljon ja pidin itselläni kaiken kunnian minä siitä sain. Kunnia ja maine, ne molemmat olivat luontainen etu mikä työstäni seurasi. Usein käytin häikäilemättä molemmat hyväkseni joissain paikallisissa discoissa joissa sain molempien ansiosta paikan kaikkein kauneimmat ja kuumimmat naiset. Ja miksei miehetkin, mutta samaa sukupuolta olevat eivät ole koskaan kiihottaneet minua, joten se siitä ajatuksesta.

Viimein olin ohittanut pahimmat ja ruuhkisimmat kadut ja kujat ja saavuin määränpäähäni Hotellin eteen. Olin saanut menettämäni ajan kiinni ja olin siis taas aikataulussa.

Katsoin kädessäni olevaa salkkua, avasin sen kannen ja tarkistin nopeasti, että kuolleet olivat vielä paikoillaan niin kuin niiden pitikin olla. Sitten astuin sisälle Hotelliin. Sen nimi oli Kulkureiden talo ja siinä oli hieman yli kaksikymmenen kerrosta.

Sisällä kaikki oli ränsistynyttä. Joka puolella oli likaa, roskia ja lohkeilleita seiniä ja seinäkaakeleita ja niillä tapettia joka kupruili ja aaltoili ja näytti siltä, että se voisi irrota seinästä millä hetkellä tahansa.

En välittänyt siitä mitään ja astelin vastaanottotiskille.

Sen takana istui lehteä (Clanaya Global News) lukeva kalju ja lihava mies joka poltteli isoa ja paksua sikaaria. Mies näytti siltä, ettei häntä olisi voinut kiinnostaa työnteko yhtään vähempää ja, että hän odotti vain, että työt loppuisivat ja, että hän pääsisi kotiin oluen, TV:n ja urheilun pariin. Luultavasti myös vedonlyönnin pariini. Clanayalla oli suosittua viihdettä lyödä vetoa Miljoona palasta-nimisen TV-ohjelman voittajista. Ohjelmassa kilpailtiin kolmiulotteisten palapelien kokoamisella.

Läväytin pöydällä olevaa summeria ja mies heräsi eloon kuin olisi ollut siihen saakka jossain salaperäisessä horroksessa. Sitten mies kysyi mitä asiaa minulla oli.

”Minulla on sitä asiaa sinulle, että sinä et sitten ole nähnyt minua täällä. Comprende?”

”Nyt en oikein ymmärrä?” mies puhisi raskaasti. Näytti siltä, että hänellä oli hengitysvaikeuksia liikalihavuutensa takia ja hän käytti luultavasti öisin nukkuessaan hengityslaitetta. Sitten minä yksinkertaisesti ammuin häntä otsaan äänenvaimennetulla aseellani. Yksi panos teki työnsä.

”Minä tiesin, ettet ymmärtäisi.” sanoin itsekseni ja katsoin kuinka miehen kuollut ruumis valahti hervottomasti piiloon tiskin taakse lattialle. Pyyhkäisin liinalla hieman tiskille lentänyttä verta ja sen jälkeen kävelin hissin luokse, tilasin sen ja astuin siihen sisään. Painoin hissin menemään 12:ta kerrokseen.

Seisoin oven edessä joka oli kohteeni. Tiesin, että sen takana olisi paljon porukkaa, vaarallista sellaista, mutta minä olin varautunut hyvin ja muutenkin tehnyt monia tällaisia keikkoja, joiden pitäisi olla minulle jo rutiinia. Tosin, minun on pakko myöntää, että kaikesta kokemuksestani huolimatta, minulla on aina näissä tilanteissa hieman perhosia vatsassa. Sitten koputin kolmesti oveen, pidin pienen paussin ja koputin uudelleen oveen, tällä kertaa neljä kertaa.

Kesti hetken ja sitten ovi avautui. Sen avasi järjettömän suurikokoinen kaljupäinen mies jonka pelkät hartiat olivat mielettömän leveät, isot ja kunnioitusta herättävät. Hänen päänsä näytti huvittavan pienikokoiselta leveiden hartioiden keskellä ja olisin toisissa olosuhteissa naurahtanut jutulle. Hän viittoi minut sisään huoneeseen. Minä tein niin kuin pyydettiin.

”Sinä tulit taas, Quidon.” eräs mies sanoi minulle. Hän oli koko porukan johtaja ja oli myös minulle vanha tuttu, joten vastasin hänelle.

”Minä tulin, Wansam. Hoidetaan vaan tämä homma pois, niin kaikki on hyvin. Minulla on hieman muutakin menoa.”

”Mutta, kuinka niin, Quidon?” hän sanoi ja kuin leikillisesti teeskenteli olevansa loukkaantunut. ”Eihän meillä ole tässä mitään kiirettä.”

”Totta. Ei ole.”

”Hyvä. Noh, näytähän minulle taas vähän kuolleita. Minä janoan saada nähdä heitä ja sinullahan niitä on.”

Kävelin hitaasti ja rauhallisesti Wansamin eteen, en halunnut hermostuttaa hänen miehiään nopeilla liikeillä. Sitten avasin salkkuni. Sen sisällä olivat kaikki kuolleet monissa erillisissa kerroksissa pienten kynää muistuttavien putkiloiden sisällä.

Yhteensä noita putkiloita piti olla viisikymmentäkahdeksan, mutta – vaikkei Wansam sitä heti huomannutkaan – niin yksi putkilo puuttui. Se oli minulla tarkassa säilössä ja minulla oli omat – helvetin hyvät – syyni siihen, että asia oli niin.

Wansam ihasteli kuolleita, laittoi sitten salkun kiinni, ojensi minulle kirjekuoren ja minä otin sen rauhallisin elein vastaan. Sitten yksinertaisesti kiitin miestä ja poistuin huoneesta vähäisin äänin ja olin taas Clanayan ruuhkaisilla kaduilla. Sillä hetkellä tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi.

Luku 1.

Oli ilta, mutta kaupunki huoneeni ulkopuolella eli rauhatonta elämäänsä ja istuin sängyllä ja katsoin kädessäni olevaa kirjekuorta. Tiesin, että se sisälsi rahaa, paljon rahaa. Jemisinejä, Clanayan paikallista valuuttaa korttimuodossa. Mietin kaikkea, mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaa ja mikään ei oikein herättänyt minussa mitään muuta kuin pelkoa, ehkä hieman toivoa.

Kuinka voin viedä tämän jutun loppuun saakka, pohdin. Se, että varastin yhden kuolleen on jo erittäin paha juttu, mutta tämä, se, että yritän aloittaa uuden elämän kuolleen avulla, se se vasta jotain onkin! Minun on pakko saada jotain järkeä tähän juttuun ja äkkiä, nopeasti…

Katsoin näkymää huoneeni ikkunasta. Se oli minusta masentava niin kuin aina ja laitoin sädekaihtimet kiinni muutamalla Ganen-kielen sanalla.

Ganen-kieli oli Clanayan korkein puhuttu kieli ja olin oppinut sen ajat sitten käytyäni läpi kaikki paikalliset ja vaadittavat koulutuksen tasot. Nykyään minusta tuntui, ettei minulla ollut enää mitään uutta opittavaa maailmankaikkeudesta, vaikka tiesinkin, ettei se ollut totta. Kaukana siitä.

Jo pelkästään Clanayan korkeimmissa opistoissa riittäisi tutkittavaa vaikka koko elämäkseni, siitäkin huolimatta, että ihmistenkin – ja ihminen minä olinkin – elinikä oli pidentynyt huimasti vanhoista ajoista. Vanhoilla ajoilla tarkoitan aikaa, jolloin maapallo oli alkuperäisessä kunnossaan, alkuperäisellä paikallaan eikä nykyisensälainen kopio.

Piru soikoon, kai minun on sitten pakko seurata unelmiani, vaikka useimmiten unelmani ovat vain saaneet minut vaikeuksiin, pahoihin vaikeuksiin, olisi parempi jos itsekin vain tyytyisin kasaamaan kolmiulotteisia palapelejä ja kilpailemaan Miljoona palassa…

Tunsin oloni tuskaisaksi. Epätoivoiseksi. Vieraantuneeksi. Mutta hyvä puoli asiassa oli se, että oikeastaan minulla ei ollut mitään hävittävää. Pahinta mitä minulle voisi sattua olisi, että minut lähetettäisiin jollekin leirille ja – vaikka ne ovat pahoja paikkoja – niin silti sekin, että tuntisin itseni eloisaksi siellä olisi parempaa kuin nykyinen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteeni. Joskus – niin hupaisalta kuin se kuulostaa – minä olen ajatellut jättää kuriirin työt ja alkaa opiskelemaan uskontoja, tai ainakin alkaa lukemaan uskonnollisia ja henkisiä kirjoja. Ainakin Tamashia Yoonia jonka sanotaan olevan jotenkin raamatun ja Bhagavad-Gitan yhteisteoksen kaltainen. Jopa minun – paatuneen kuriirin – sisällä elää henki joka on kiinnostunut henkisistä asioista ja arvoista, oli ne sitten nykyään kuinka vieraita tahansa minulle.

Otin kirjekuoren sisältä muovisen kortin ja työnsin sen pieneen kannettavaan tietokoneeseeni. Kone yhdisti minut pankin sivuille ja alkoi ladata minulle etusivuaan. Sieltä menin tarkistamaan kortilla olevan saldoni. Tililläni oli rahaa tasan 130 000 Jemisiniä. Se oli enemmän kuin tarpeeksi minulle, sen – ja suuren kohtalon ja hyvän onnen – avulla saatoin ehkä tehdä unelmistani totta. Ehkä.

Sitten sammutin koneen, laitoin kortin tarkkaan piiloon ja kävin nukkumaan. Ja, ehkä se voi kertoa jotain mielikuvitukseni puutteesta, mutta tänäkään yön en nähnyt unia, kuten en koskaan nähnyt. Silti koin usein unettomissa unissani tunteen siitä, että olin hyvin yksinäinen ja eristyksissä muusta ihmiskunnasta ja ettei siihen tunteeseen tulisi koskaan olemaan mitään parannuskeinoa.
Tykkännyt: Piru Naiseksi

Valvojat: IivariDyn