Mielenterveysongelmat

Koska käsitykseni mukaan nykyään(kin)ihmisillä on erittäin paljon mielenterveysongelmia, niin ajattelin laittaa aiheen jossa voisi olla vapaata keskustelua asiasta. Miltä se kuulostaa? Minun mielestä ainakin tämä asia vaatii niin paljon yleistä keskustelua kuin mahdollista, joten ihmisten joilla kyseisiä ongelmia on, täytyy saada löytää apua ja vertaistukea, tunnetta ja kokemusta siitä ettei kukaan ole yksi ongelmiensa kanssa. Minä näen se erittäin tärkeäksi asiaksi.

Ja, kuten kaikki varmaanki tietävät, niin mielenterveysongelmista on monta eri diagnoosia ja versiota. On, masennusta, paniikkihäiriötä, maniaa, pakko-oirehäiriötä, skitsofreniaa, psykoosi, persoonallisuushäiriöitä jne. Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin.

Itselläni on todettu paniikkihäiriö. Ja paha sellainen, joka hyvin usein estää minua tekemästä ja toteuttamasta unelmiani: olen aina halunnut esiintyväksi ja keikkailevaksi muusikoksi, mutta en ole ole kysennyt toteuttamaan tuota haavettani kuin muutaman kerran. Ja, se on syvältä tai ainakin siltä se minusta usein tuntuu. Tuntuu kuin olisin kuplan sisällä, mistä vain katselelen elämäni lipuvan ohi silmieni voimatta vaikuttaa siihen mitenkään.

Kiitos!

Hyvä aihe. Ite asiaan jonkun verran perehtyneenä, ja mielenterveysyhdistystäkin vetäneenä, kannatan kyllä asiasta keskustelua. Tieto mielenterveysasioista, on usein se tärkein ennaltaehkäisevä tekijä. Se että tiedät masennuksesi olevan masennus, tai ahdistuksen olevan ahdistus, on usein ihan henkiä pelastavaa myös.

Itselläni on kokemusta ahdistuneisuudesta. Se on ikävä tila jossa henkilö ruokkii ahdistuneisuutta tietämättään. Se on normaali reaktio, normaalilta tuntuvaan tilanteeseen, mutta siinä piileekin se ahdistuksen sudenkuoppa. Ahdistuneisuudessa on tärkeää saada katkaistua se noidankehä, missä henkilö on ja tukea itsetunnon parantumista.

Ahdistuneisuudessa se kehä menee näin:

" Musta tuntuu oudolta " --- " Mikä mussa on vikana " --- " Lähteekö tämä ikinä pois "

Se että kokee epämukavia tunteita, esim kaupan kassalla, jos on taipumusta siihen, on tärkeää antaa niitten tunteiden tulla, niihin ei kuole - ne on vain tunteita, ja jatkaa vain päiväänsä normaalisti. Ahdistunut henkilö tekee niin, että kun kaupan kassalla alkaa tuntua oudolta, alkaa miettimään mikä vikana, voi kauhistus huomaavatko muut tämän, lähteekö tämä ikinä pois, ja tämä jatkuu koko päivän. Ahdistuneisuudessa on olemassa myös ihmisten mielipiteisiin liittyviä tekijöitä. Eli sellainen vainoharhainen muitten miellyttäminen. Esim. sanot kaverilles tai jollekkin muulle jotain, usein ihan normaalia, sitten menet kotia jo pohdit loppupäivän mitä tuli sanottua ja tuliko nyt loukattua henkilöä, ja että mitäköhän hän miettii sinusta.

Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.

JPAP kirjoitti: Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.

Tässä olen hyvin paljon samaa mieltä JPAP:n kanssa. Mulla menee usein niin, että olen kovin ahdistunut matkalla esim. kauppaan, postiin, jne, mutta sitten kun pääsen sinne mihin olen päättänyt mennä, niin ahdistus katoaa. Tai muuttuu ainakin siedettäväksi ja itse paikan päällä tilanne ei tosiaan ahdista enää niin paljon, kuin se matka sinne. Ja, paikan päällä edes ne mielessä pyörivät ahdistavat ns. mielikuvat ei tunnu enää niin pahoilta.

Kultasuu kirjoitti:

JPAP kirjoitti: Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.

Tässä olen hyvin paljon samaa mieltä JPAP:n kanssa. Mulla menee usein niin, että olen kovin ahdistunut matkalla esim. kauppaan, postiin, jne, mutta sitten kun pääsen sinne mihin olen päättänyt mennä, niin ahdistus katoaa. Tai muuttuu ainakin siedettäväksi ja itse paikan päällä tilanne ei tosiaan ahdista enää niin paljon, kuin se matka sinne. Ja, paikan päällä edes ne mielessä pyörivät ahdistavat ns. mielikuvat ei tunnu enää niin pahoilta.

Ymmärrän kyllä tämän ajatuksen. Näinhän se ihannetapauksessa menisi. Olisi aika loistavaa, jos se olisikin näin helppoa, harva kärsisi masennuksesta tai panikkihäiriöstä, ainakaan kovin kauaa. Tämä on vähän sama kuin sanoisi: "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Siksi kai sitä mielenterveysongelmaksi kutsutaankin, koska ei vain yksinkertaisesti pysty tekemään muille itsestäänselviä ja tavallisia asioita.

Joka ihmisen kohdalla ongelmat ovat yksilöllisiä, ja se mikä toimii jollekulle, ei toimi toiselle.

Wanderer kirjoitti:

JPAP kirjoitti: Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa. Ei ole muuta keinoa.

Ymmärrän kyllä tämän ajatuksen. Näinhän se ihannetapauksessa menisi. Olisi aika loistavaa, jos se olisikin näin helppoa, harva kärsisi masennuksesta tai panikkihäiriöstä, ainakaan kovin kauaa. Tämä on vähän sama kuin sanoisi: "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Siksi kai sitä mielenterveysongelmaksi kutsutaankin, koska ei vain yksinkertaisesti pysty tekemään muille itsestäänselviä ja tavallisia asioita.

Joka ihmisen kohdalla ongelmat ovat yksilöllisiä, ja se mikä toimii jollekulle, ei toimi toiselle.

Sinäkin vähän yleistät nyt. Vertaat kouluun menoa mielenterveysasioihin. Ahdistuksen tapauksessa se, että toipuminen lähtee tapahtumaan, on noin yksinkertaista. Kaikki ihmiset ovat erilaisia, se on totta. Voimavaroja on eri ihmisillä eri lailla. Monille se, että saa edes elämänsä jonkinlaiseen kondikseen, tarkoittaa se sitten mielialalääkkeitä tai rauhoittavia, tai ihan vain terapiaa, on riittävä tila. Itse tiedän todella monia mielenterveysongelmista kärsiviä kenelle tämä on se ihanne tilanne. Ei oikeastaan ole haluakaan lähteä sitä kasaa selvittämään, vaan riittää että on lääkkeet ja terapia, ja pystyy elämään. Toisille riittää se perjantaipullo, kuhan vain viikosta selviää. Mutta ahdistus on sellainen tila, josta on mahdollista selvitä. Täysin. Se vain vaatii todella paljon voimavaroja, ja oikeanlaista opastusta. Se on noin yksinkertaista.

Wanderer kirjoitti: Ymmärrän kyllä tämän ajatuksen. Näinhän se ihannetapauksessa menisi. Olisi aika loistavaa, jos se olisikin näin helppoa, harva kärsisi masennuksesta tai panikkihäiriöstä, ainakaan kovin kauaa. Tämä on vähän sama kuin sanoisi: "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Siksi kai sitä mielenterveysongelmaksi kutsutaankin, koska ei vain yksinkertaisesti pysty tekemään muille itsestäänselviä ja tavallisia asioita.

Joka ihmisen kohdalla ongelmat ovat yksilöllisiä, ja se mikä toimii jollekulle, ei toimi toiselle.

Mun ei ehkä olisi pitänyt yleistää, mutta minun kohdalla tuo toisettuna meneminen vaikeisiin tilanteisiin on auttanut. Ja, paljon: nykyään pystyn oikeastaan mennä minne vaan itse haluan. En aivan 100 prosenttisesti joka paikkaan ja aina, mutta useimmiten kyllä. Ja, tämä tulee sellaisen ihmisen suusta joka on kärsinyt vakavista paniikkioireista yli 20-vuotta.

Hmm, mielenterveysongelmien kanssa selviytymisestä puhuminen on aina vähän tulenarkaa, koska ne tosiaan ovat kaikilla erilaisia; jopa kahdella samoista oireista kärsivillä auttava ratkaisu tilanteeseen voi olla keskenään täysin päinvastainen, koska ihmismielet toimivat keskenään hyvin eri tavalla.

Itsellänihän on diagnooseina DDNOS (eli tarkemmin määrittelemätön dissosiaatiohäiriö) ja vaikea masennus. On ollut kammottavaa hiljalleen tajuta miten ohi koko elämä on näiden sairauksien kanssa mennyt. Sitä olisi voinut tehdä ja kokea ja saavuttaa vaika mitä, mutta... ei ole voinut.

Ageha kirjoitti: Se on jotenkin... tosi traumaattista tajuta miten ohi koko elämä on näiden sairauksien kanssa mennyt. Sinällään ironista, koska nämä sairaudet nimenomaan ovat suoraan perua erilaisista traumoista ja periaatteessa toimineet pelastaakseen minut niiltä. :b

Kultasuulle valtavasti stemppiä jaksamiseen. Paniikkihäiriö on katala tauti.
En tarkoittanut, että ahdistaviin tilanteisiin meno ei auttaisi. Tottakai se auttaa, jos sen pystyy tekemään.

JPAP kirjoitti:

Sinäkin vähän yleistät nyt. Vertaat kouluun menoa mielenterveysasioihin

En, vaan vertasin lausetta "Ainut keino toipua tälläisestä on mennä rohkeasti niitä tilanteita ja tunteita kohti mitkä pelottaa", lauseeseen "otat itseäsi vaan niskasta kiinni ja menet kouluun!". Ja tarkoitin tällä sitä, että masennuksesta tai ahdistuksesta tai paniikkihäiriöstä kärsivälle asia ei ole noin yksinkertainen. Ei pysty menemään rohkeasti tilanteeseen tai ottamaan itseään niskasta kiinni. Ei vaikka haluaisi. Pahoittelen, jos kirjoitin epäselvästi.

Kuten Ageha kirjoitti, näistä asioista keskustelu voi olla tulenarkaa, eikä minulla ole mitään halua ruvetä täällä riitelemään.

Wanderer kirjoitti: Kultasuulle valtavasti stemppiä jaksamiseen. Paniikkihäiriö on katala tauti.
En tarkoittanut, että ahdistaviin tilanteisiin meno ei auttaisi. Tottakai se auttaa, jos sen pystyy tekemään.

Kiitos erittäin paljon sanoistasi Wanderer, tuntuu hyvälle kuulla, ja huomata, että maailmassa on välittäviä ja empaattisiakin ihmisiä!

Ja, ihme kyllä, mun kohdalla tuo meneminen vaikeisiin tilanteisiin on pitkän ajan kanssa auttanut, mutta - usko mua - minä tiedän sen tunteen, kun mitkään sanat, teot tai lupaukset muilta ihmisiltä ei auta saamaan ihmistä siihen tilanteeseen mikä kutakin pelottaa. Mulla vaan kävi niin hyvä "tuuri", että elämääni tuli eräs ihminen joka patisti ja rohkaisi minua monta vuotta ja oli ihan fyysisesti mukana kauppareissuilla ja muilla kodin ulkopuolisilla pakollisilla reisuilla. Siitä se kaikki sitten alkoi vaan pikku hiljaa helpottamaan.

Ageha kirjoitti: Hmm, mielenterveysongelmien kanssa selviytymisestä puhuminen on aina vähän tulenarkaa, koska ne tosiaan ovat kaikilla erilaisia; jopa kahdella samoista oireista kärsivillä auttava ratkaisu tilanteeseen voi olla keskenään täysin päinvastainen, koska ihmismielet toimivat keskenään hyvin eri tavalla.

Näinpä juuri. Itsekin ahdistuneisuudesta ja liudasta muita ongelmia kärsivänä en ole vielä tähän päivään mennessä keksinyt mitään pysyvää lääkettä. Joitakin ongelmia vastaan pystyy väkisin kamppailemaan ja ehkä se onnistuukin, mutta se on silti seuraavalla kerralla yhtä vaikeaa. Tai vielä vaikeampaa, jos siitä jäi huono kokemus - ja näinhän käy tosi helposti kun olo on pahimmillaan. Etenkin sosiaalisista tilanteista jää hyvin helposti olo että on epäonnistunut jotenkin hirveällä tavalla eikä tee enää ikinä mieli nähdä ketään.

Hrm, näin siis minun kohdallani, eikä toki aina mene noin huonosti. Neuvot ongelmien väkisin kohtaamisesta ovat varmasti toimivia monien kohdalla.

Pakko tunkea sanomaan vielä lisää.

Tosiaan, mitä itse olen huomannut niin diagnoosien "vakavuus" ja ns. "arjesta selviytyminen" eivät korreloi ollenkaan. Esimerkiksi paniikkikohtauksien suhteen, oiset pystyvät pakottamaan itsensä paniikkikohtauksista huolimatta vaikka minne, jotkut saavat piilotettua paniikkikohtauksensa vaikka niitä tulisi viisi 45min sisään ja sitten olen minä (en edes tiedä ovatko nämä mitään paniikki- tai ahdistuskohtauksia, eivät kai edes) joka ahdistuu ja alkaa itkeä ja ainoa special skill jonka olen oloni peittämiseksi tähän asti saavuttanut on niin hiljaa ja huomaamattomasti itkeminen että menee yleensä oppitunneilla muilta täysin ohi.

Mutta yleisesti ottaen "vaikeustasojen" vertailua kannattaisi aina välttää, koska käytännössä etenkin pikaisesti saaduilla tiedoilla tätä on vaikea tehdä, ja sitten kun lisää keitokseen kunkin oman henkilökohtaisen kokemuksen ja kyvyn selvitä ja kyvyn selvitä tietyistä oireista... Vertailu on lähes kokonaan mahdotonta, eikä se kuitenkaan hyödytä ketään. Sen takia on harmi, että tällaista vertailua yleensä tapahtuu ja hyvin paljon. Toisaalta taas en kannata myöskään liaallista "samassa veneessä ollaan kaikki!" -ajattelua; ei, ihminen joka on pari vuotta lievästi masentunut ei ole samassa veneessä ihmisen kanssa, joka on ollut viimeiset viisi vuotta sairaseläkkeellä useiden päällekkäisten ongelmien kanssa. Se olisi kuin joku menisi jalka murtuneena sanomaan pyörätuolipotilaalle että joo, tiedän miltä tuntuu. Kaikesta vertailusta kannattaisi vain pyrkiä vetäytymään pois.

Tosin se, mikä eniten harmittaa, on juuri se ettei mielenterveysongelmista "saisi" puhua. Tässä viime viikkoina on/olisi ollut vähän vaikea mainita ongelmistani ilman pidempää avautumista koska olen tajunnut itse näistä niin paljon uutta joka on vähän vienyt pohjaa maailmaltani, mutta normaalisti jos ihminen sanoo että joo en pääse paikkaan x koska on psykpoliaika juuri silloin, niin olisi aika kivaa jos ympäristö voisi suhtautua siihen arkisen normaalisti. Itse en yleensä anna muiden suhtautumisen haitata, jos jollakulla on ongelma ongelmieni kanssa niin se olkoon hänen ongelmansa, ei minun.

Ja allekirjoitan tuon Kultasuun lausahduksen siitä, että voi yrittää ja yrittää jotain ja ei toimi ja sitten käykin jossain vaiheessa vain "hyvä tuuri". Tukena olevat (ja etenkin pysyvät) ihmiset ovat painonsa arvoiset kultaa, moninkertaisesti itse asiassa. Olen myös miettinyt, että jos olosuhteet olisivat viime vuosina erilaiset ihan mihin suuntaan tahansa, sairauteni, oireeni ja asenteeni olisivat varmasti muodoltaan tyystin erilaiset ja selviytymiseni hyvin eriasteista ja -tyyppistä verrattuna tämänhetkiseen. Ainakin kriisitilanteissa se on joskus kiinni ihan yksittäisistäkin jutuista.

Wanderer kirjoitti: Ja tarkoitin tällä sitä, että masennuksesta tai ahdistuksesta tai paniikkihäiriöstä kärsivälle asia ei ole noin yksinkertainen.

Puhuin vain ja ainoastaan ahdistuneisuudesta. En masennuksesta, en paniikkihäiriöstä. Toki tilanne, jonka kuvailin on hyvin samankaltainen kuin paniikkihäiriössä, siitä vain puuttuu se tilanteen täydellinen kontrollinen menettäminen, mikä ilmenee itse paniikkikohtauksena. Mutta olen samaa mieltä, että mielenterveysongelmiin ei ole helppoa ratkaisua.



Ahdistuksesta selviäminen vaatii aikaa, ja paljon. Se ei tapahdu hetkessä. Se että ymmärtää miten ahdistuneisuus toimii, on hyvin tärkeää siitä selviytymiselle. Tärkeintä on rohkeasti mennä niitä asioita kohti mitä pelkää eniten. Perustasolla ahdistuneisuus toimii tavalla, että sinusta tuntuu pahalta - käyt murehtimaan että sinusta tuntuu pahalta - sinusta tuntuu pahemmalta. Tämä on noidankehä mikä pahentaa itse itseään. Se että päästää irti siitä kontrolloinnin tarpeesta, antaa vain tuntua pahalta, on tärkeää. Kun ahdistunut henkilö murehtii tällä tavalla jatkuvasti omista tunteistaan, sitä herkistyy tuntemaan pienimpiäkin tunteen vilahduksia - pienetkin tunteet tuntuvat isoilta ja jättiläismäisiltä. Samalla kun ahdistunut henkilö pommittaa mieltään murheilla, elimistö vapauttaa adrenaliinia, se ilmenee usein esim lihaskramppeina, tärisevinä käsinä, ylivilkkautena. Tähän auttaa hyvin liikunta. Liikunta poistaa ylimääräistä adrenaliinia.

Ahdistuneisuudessa on olemassa monia, monia eri oireita. Ne oireet saattavat tuntua todella oudoilta ja vakavilta, mutta ovat ahdistuksen aiheuttamia. Depersonalisaatiota tapahtuu myös monella. Tämä oire jo sinässään on pelottavan tuntuista, ja sitä saattaa ihminen luulla olevansa jo ihan täys hullu, kun kyse onkin ahdistuneisuudesta johtuvasta oireesta. Hyvä esimerkki tästä on esim tilanne jossa keskustelet toisen kanssa, ja ikäänkuin seuraat koko tilannetta ulkopuolelta - olet niin keskittynyt tarkkailemaan omia tunteitasi. Keskustelua on vaikea pitää yllä, ja tämä saa taas aikaan lisää stressiä ja ahdistavia tunteita.

Ahdistuneisuus on siitä perse ongelma, että lääkäreillä on todellisia vaikeuksia diagnosoida sitä. Usein hoito mitä tarjotaan on täysin väärä, ja pahentaa vain tilaa. Ahdistuneen henkilön vastuulle jää osittain myös se, että lääkärillä käydessä osaa tarpeeksi selkeästi tehdä selostetta omista oireistaan. Tämä on vaikeaa. Sen takia lääkärit tekevät jatkuvasti vääriä diagnooseja.

Huomaa, että aion kirjoittaa oppaan aiheesta paikalliselle mielenterveystoimistolle, kun katson miten olen kirjoitellut. Mutta itse koen tämän asian niin tärkeäksi, että se on oikein välillä vähän innostuakkin kertomaan.

Eli pääpointtina, ahdistuneisuudesta selviäminen on mahdollista, ja se miten parantuminen lähtee käyntiin, on hyvin yksinkertaista rakenteeltaan.

Itellä todettiin seitsemän vuotta sitten vaikea-asteinen psykoottinen masennus, joka tarkentui pari vuotta myöhemmin määrittämättömäksi skitsofreniaksi. Oirekirjo oli pahimpina päivinä suhteellisen laaja. Oli järjetöntä kuoleman pelkoa (en kyennyt käsittelemään kuoleman mahdollisuutta järkevällä tavalla), harhakuvitelmia, vainoharhaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, merkityselämyksiä, kuun pelkoa ja unettomuutta. Ehkä pahimmat harhat liittyivät radiossa soiviin lauluihin. Tuntui monesti niin kuin joku olisi laulanut niitä juuri minulle. Ääniäkin tuli joskus kuultua, mutta toisin kuin useimmilla, ne olivat ystävällisiä.

Kaksi psykoosia olen kärsinyt ja itsemurhaakin yrittänyt. Ilman kunnon lääkitystä tuskin olisin tässä. Mulla on Leponex -lääkitys. Se on tietääkseni se viimeinen keino skitsofrenian hoitoon ennen kirkkomaata. On onneksi toiminut.

Skitsofrenia on sellainen tauti, että se muuttaa muotoaan kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Koskaan se ei mene kokonaan pois. Nykyään on lähinnä noita merkityselämyksiä – etsin esimerkiksi autojen rekisterinumeroista salattuja merkityksiä. Kirjaimia ja numeroita tulee muutenkin pyöriteltyä paljon päässä. Suoranaista ahdistusta en ole niistä enää aikoihin kokenut. Siinähän pyörivät.

Pahimpina päivinä en edes uskaltanut puhua peloistani, sillä pelkäsin herättäväni mielessäni jotain pahaa. Olikin vapauttavaa kun viimein oppi puhumaan sairaudestaan. Tuppisuuksi ei pidä noiden asioiden kanssa missään tapauksessa jäädä, sillä se vain pahentaa tilannetta.

MannhaiKotka kirjoitti: Tuppisuuksi ei pidä noiden asioiden kanssa missään tapauksessa jäädä, sillä se vain pahentaa tilannetta.

Tämä. Tämä niin paljon.

Itselleni tuli ongelmaksi se, että 13-vuotiaana kun terapiaan ekaa kertaa päädyin oli terapeuttinani ihminen, jonka kanssa en jotenkin vain osannut puhua. Ja en luottanut hoitotahoihini yhtään -> en sitten kertonut juuri niitä juttuja joista olisi varmaan voitu spotata kuinka syvällä ongelmani olivatkaan (diagnoosini oli lievä masennus 17-vuotiaaksi asti). Sen sijaan puhuin monista muista ongelmistani ja täytin 45-minuuttiseni vaivatta asioilla joilla ei kuitenkaan ollut ihan niin syvää merkitystä, tajuamatta että eihän se nyt niinkään oikein ole toimivaa. (Toisaalta taas en tainnut koskaan saada mitään toimimisohjeita terapiaani varten.) Vasta nyt syksyllä minulla vaihtui toiseen terapeuttiin (tämä ei tosin omasta aloitteestani vaikka olin jo pari vuotta harkinnut terapeutin vaihtoa) ja ero on uskomaton. Eli vinkiksi: jos tuntuu että terapia ei etene, voi myös pyytää ihan että terapeuttia vaihdettaisiin (jos mahdollista), koska joskus ei vain kohtaa. Kyse ei siis välttämättä ole siitä että terapia itsessään ei soveltuisi (tosin joidenkin kohdalla käy niinkin).

Lähipiirilleni olen osannut puhua olostani aina - melkein liiankin hyvin... Mutta se on se isoin asia mikä minua on auttanut.

Ja koska sanottavaa aiheesta vain riittää...

Tulipa siis tässä nyt mieleeni että onko ihmisillä kokemuksia vertaistukiryhmistä, netissä tai irl? Olen miettinyt, että itselleni voisi olla hyötyä jostain sentyyppisestä (lähinnä netissä pyörivästä, myös jos tiedätte jotain netissä pyöriviä sellaisia/paikkoja joissa kootaan niitä niin kertokaa toki).

Varsin asiallista tekstiä, Dyn. Olisi kiva tietää, kuinka monet nuoret nimenomaan se rehti ja rehellinen työ on vienyt pysyvästi sängyn pohjalle. Ainakin omasta puolestani voin sanoa, että epäsäännöllinen kolmivuorotyö oli yksi niistä osasyistä, miksi päässä aikoinaan poksahti. On niin armoton tämä nykyinen työkulttuuri, varsinkin jos on niistä "perusduuneista" kysymys.

Nykyelämä on vaativaa. Olihan elo muinoinkin ihmistä koettelevaa, minkä paljastaa esimerkiksi jo muutaman vuosisadan takainen elinaikaodote. Nykyään selsiytyminen on tavallaan entistä helpompaa mutta voidakseen olla sataprosenttinen yhteiskunnan jäsen ihmisen pitää olla tietynoloinen ja suoriutua häneltä olettamaperustein vaadituista tehtävistä tietyssä määrin. Raha ja yksilön kyky hankkia sitä on asetettu liian ensisijaiseksi ihmisen arvon mittariksi. Onneksi nykyään on alettu puhua mm. ns. downshiftaamisesta hyväksyttävänä elämisen vaihtoehtona.
Mutta tietoinen vaatimuksista irrottautuminen vaatii itsetuntoa, joka mielenterveysongelmista kärsivällä usein säröilee. Olemistaan pähkäilevän nuoren - tai aikuisenkin - lähimmäisten pitäisi näennäisrohkaisevien kehottelujen sijaan pohtia, mitä aitoja vaihtoehtoja he voivat ehdottaa. Tärkeintä on hyväksyä ihminen ongelmineen ja outouksineen ja muistaa, että monesti juuri pikku kummallisuudet ihmisen persoonallisuudessa toimivat luovuuden ituina. Mutta idut tarvitsevat kuuntelua kastelukseen ja tukea lannoitteekseen.