Mielenterveysongelmat

No huh huh, mitä elämäntarinoita täällä. Ihme että on kaikki vielä hengissä

No kannan korteni kekoon, ohessa omat pokemonkorttini tähän nokitteluun.. heh =)

Isä/Vaari/isovaari/ Alkoholismia ja narsimia
Isän sisko/skitsofrenia
Isän serkku/skitsofrenia.

Äiti/hakkaan paskat pihalle sinusta poikani =)

Minä

Depersonalisaatiohäiriö/Up/down/Paniikkikohtaus/


Elämäni on aika normaalia, deper kun tulee päälle. se on ehkä kaikkein pelottavinta koska pelko siittä, että nyt menetin lopullisesti järkeni, on kova. Kohtaus tullut noin 4 kertaa elämän aikana ja jaksot aina pidentyneet. Viimeksi 2 viikkoa.

Eka paniikkikohtaus noin 5kk sitten. Piti soittaa ampulanssi kun luulin sydäriksi.

Ikää noin 30v nyt

Taidan minäkin avautua tänne.

Perheestä ehkä hyvä aloittaa. Isä on aina ollut dominoiva ja äiti vain myöntynyt näihin päätöksiin. Isä on niitä henkilöitä, jotka purkavat agression, vitutuksen yms. muihin. Tämän myötä hän on myös välillä vakivaltainen. Ole kärsinyt siitä aina ja tule varmaan kotona asuessa kärsimäänkin.

Isän väkivaltaisuuden seurauksena piti lapsena opetella puolustautumaan, mutta ei voimat toki riittänyt isolta mieheltä puolustautumiseen. Sen takia olen jo vuosia pitänyt kokoajan jonkinlaista roolia yllä, että ihmiset luulisivat kaiken olevan hyvin. Ala-asteella rooliin sisältyi yleinen sekoilu ja ihmisten kanssa tappeleminen. Olin aina ongelmissa. Siitäkös isä pitikin... Roolista johtuen jotkut ovat luoneet siihen perustuvan käsityksen minusta ja siitkös onkin vaikea päästä eroon.

Kiusattu olin koko peruskoulun ajan. Ja yläasteelle siirryttäessä se vain paheni. Olin vain se hullu, josta kukaan ei pidä. Mielenterveyden kannalta ongelmat alkoi ehkä muodostua tässä vaiheessa. Olin enemmän yksin ja oli aikaa ajatella asioita. En viihtynyt enää yhtään kotona ja aloin käymään joka ilta nuorisotiloilla.

Seiska ja kasiluokat meni normaalin ja masennuksen välillä vaihdellen. Yhdeksänen alussa tilanne alkoi tasoittua, mutta kohta tilalle tulikin mielialan vaihtelut. Tässä vaiheessa olin saanut hankittua pari hyvää kaveria, joille menin puhumaan yhdeksännen keväällä. Siitä sitten parin mutkan kautta hoidon piiriin.

Hoidossa ongelmana ollut kiusamisesta ja koti tilanteesta johtunut sulkeutuneisuus. Sen takia tässä puolessa vuodessa ei ole paljoakaan tapahtunut, mutta tänään päästiin siihen tilanteeseen että lääkäriaika varataan, syynä mielilan vaihtelut ja itsetuhoisuus.

Mielialan vaihtelu haittaa jokapäiväistä elämää. Siitä kärsii koulu ja ihmissuhteet. Vaihelua on muutaman päivän välei, mutta joskus vaihtelua on suuresti jopa päivän sisällä. Tunneilla keskittymiskyky on nolla, läksyjä en ole pystynyt tekemään koko syksynä kertaakaan ja kokeisiin lukematta.

Depressiivisissä jaksoissa on pelottavinta se, kuinka nopeasti ne alkaa. Niihin sisältyy suurelta osin pelko totaalisesta sekoamisesta, jota on joskus käynytkin. Kyse siis sellaisesta tilasta, jossa ei voi hallita itseään. Tässä tilassa olen myrkyttänyt itseni kolmesti melkein hengiltä ja kerran viilsin käsivarsia auki kuten Eragonin pitkien puukkojen koetuksessa. Siihen asti kun pysyy tajuissaan tai kykenee. iitos terävän veitsen ja luonnonlääkintään tutustumisen näillä näkymin ei arpia ole jäämässä. Kannatan kehäkukkkaa, mehiläisvahaa ja tervavoidetta.

Tämänpäiväinen mukaanlukien on ollut kaksi yli tunnin mittaista paniikkikohtausta. Molemmat isän laukaisemia jollain tapaa. Moesti menee nopeammin ohi, mutta näitä sattuu. Ensimmäinen oli saksassa keskiyöllä ja toinen kotona illalla.

Koska ahdistavimmat tilanteet on lähes poikkeuksetta olleet kotona + se että isä on viikonloput kotona, on aieuttanut sen että en pysty olemaan edes kotona ilman ahdistusta. Ainoa pakokeino tästä olut kirjat, mutta senkin isä haukkuu "turhana satukirjojen lukemisena". Tätä pitäisi vielä kestää kaksi vuotta.

Jonkinlainen tukiverkosto on hyvä olla. Nyt on kavereita joille puhua ja tyttöystävä, joka ymmärtää ja kuuntelee. Ihmettelempä vaan etten ole sitä onnistunut häätämään.

Ihan hyvä kysely jo siinä mielessä, että ensimmäisen sivun täytettyäni soitin YTHS:lle, koska vastauksiani katsoessa huomasin, että 7 vuotta kiusaamisen loppumisesta ja edelleen minulla on melkoinen kasa ongelmia. Aika psykologille on 2 viikon päästä, jos se toipuminen vaikka vihdoin siitä alkaisi.

Viime vuoden lokakuussa havaitsin, ettei minulla ole kaikki ihan hyvin. Koulukiusaamisesta oli jäänyt isoja traumoja, jotka heijastuvat elämääni koko ajan, vaikka en niitä aina tiedostakaan. Soitin YTHS:lle tämän tajutessani ja pääsin psykologin juttusille. Ensimmäisen istunnon lopussa hän ilmoitti, että olen ilmiselvästi henkisen väkivallan uhri. Olen jatkanut psykologilla käytejä sen jälkeen noin kerran kuussa, jonka aikana hän on kartoittanut, missä minä oikeasti olen menossa ja yrittänyt tarjota keinoja selviytymiseen.

Ensimmäisenä hän pisti minut koulukiusattujen ryhmäterapiaan. Kertoja oli vain 5, mutta ne olivat sitäkin tärkeämpiä. Tästä aiheesta ei pahemmin puhuta, ja monet kiusatut häpeävät menneisyyttään niin paljon, etteivät asiasta kasvotusten puhu. On siis vaikea löytää kaltaisia, joiden kanssa yrittää selvitä. Nyt istuin kerran viikossa 6 muun opiskelijan kanssa, jotka olivat yhtä vakavasti kiusattuja kuin minä. Ryhmä antoi paljon, oli hienoa kohdata muitakin uhreja, ja opin paljon itsestäni. Löysin paljon tukahdutettuja tunteita, niin itseeni kuin muihin kohdistuneita. Löysin paljon kipeitä muistoja, jotka olin haudannut niin syvälle, etten edes muistanut niiden olemassaoloa. Nyt ne palaavat pikkuhiljaa kaikki mieleen, mikä on samaan aikaan valaisevaa ja tuskaista. Elää se kaikki uudelleen, mutta samalla löydän lisää syitä, miksi oloni on tällainen. Sekä ryhmäistunnoissa että kahdestaan psykologin kanssa kyyneleiltä ei ole vältytty, asioista on kipeää puhua vaikka se samalla vähän auttaa.

Viime viikolla psykologi ilmoitti arvionsa olevan valmis. Hän lähetti minut yleislääkärille diagnosoitavaksi ja varasi ajan psykiatrille, että saan lausunnon. Näiden jälkeen pääsen aloittamaan kela-korvatun terapian. Koska YTHS:llä on vain yksi psykiatri, on oma aikani vasta kesäkuussa. Terapian aloittaminen venyy kesän takia väkisinkin syksylle. Saan jatkaa psykologilla kerran kuussa käyntiä siihen asti, vaikka normaalisti vastaanotolla saa käydä 5 kertaa, joista olen nyt käyttänyt 4.

Yleislääkäri diagnosoi viime viikolla minulla olevan keskivaikean masennuksen ja lievän ahdistuneisuushäiriön. Sana masennus on kummitellut päässäni diagnoosista lähtien. Tiesinhän minä jo syksyllä, mitä on edessä, mutta silti oli kova isku kuulla ne sanat. Sairastin lukiossa lievän masennuksen kiusaamisen takia, ja nyt se on vuosien kuluessa tullut takaisin pahempana. Uskon, että tästä mennään vain ylöspäin, sillä saan nyt apua. Lisäksi uskon siihen, että pystyn pääsemään traumoistani yli ja jossain vaiheessa tulee se hetki, kun pystyn elämään elämääni niin, ettei kiusaaminen varjosta tekemiäni valintoja.

Lopuksi täytyy todeta, miten ihmeellinen laitos YTHS on. Olen maksanut säätiölle noin 50€ vuosimaksun. En edes kehtaa laskea, miten paljon enemmän olen heille maksanut tämän prosessin aikana. Edes yhtä psykologin käyntiä yksityisellä puolella ei makseta tuolla vuosimaksulla. On hienoa, miten hyvin mielenterveysongelmat on siellä hoidettu, miten nopeasti pääsin vastaanotolle ja miten paljon olen tuolla pienellä vuosimaksulla saanut. Avun soittaminen oli kova paikka, joten oli helpottavaa, että minut otettiin heti vakavasti ja apua järjestettiin näinkin paljon.

Minulla ei ole diagnosoitu mitään mt-ongelmia, mutta arvelin tämän olevan vähän turhan raskas potti potutusketjuun.

Viime kuukaudet ovat olleet aivan kauheita. Se mikä eniten vaivaa tällä hetkellä on järjetön lukioon liittyvä alisuoriutuminen. En saa kertakaikkiaan mitään tehtyä, annan vain deadlinejen valua ohi. Teen kaiken myöhässä ja hätiköiden, jos siis jotain teen. Samaan aikaan stressaan koulutöistä ihan älyttömästi ja valitan kiirettä, enkä pysty rentoutumaan hetkeksikään. Lomalla tarkoitus oli tehdä kaikki rästiin jääneet tehtävät, mutta esimerkiksi tänään olen vain istunut koneen ääressä kirjaimellisesti koko päivän tarkoituksena kirjoittaa essee, jonka määräaika oli eilen. Olen tuijottanut vain ruutua ilman että sanaakaan olen kirjoittanut, ja samaa tein viime yönä neljään asti. Unirytmini on täysin tuhoutunut ja ruokahalu lähes kadonnut.

Jostain suusta muutun ihan kuin halvaantuneeksi aina kun pitäisi tehdä jotain tärkeää, eikä se ole ollenkaan tyypillistä minulle. Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut ongelmia saada koulutehtäviä palautettua ajoissa vähintään tyydyttävän tasoisena, mutta nyt ajatus siitä että valmistuisin ensi keväänä tuntuu täysin ylivoimaiselta. Jos ainoa saavutukseni päivässä on herääminen reilusti puolen päivä jälkeen ja silloinkin väsyneenä ja levottomana, ei kirjoitussaliin taida olla enää asiaa. Vaikka eipä siinä, tuskin minua sinne edes päästetään, kun tulen 100 % todennäköisyydellä reputtamaan fysiikan.

Huomenna koulu taas alkaa, ja tiedän jo että minun pitäisi olla kohta valmiina kahteen uuteen esseeseen, esitelmään, tehtäväpakettiin, ruotsin kirjoitelmaan ja fysiikan raporttiin. Vaikuttaa siltä että ne tulevat kaikki päätymään samaan läjään vanhojen tekemättömien töiden kanssa. Tämä tyrimisen kausi alkoi samoihin aikoihin kun muu maailma valmistautui joulun tuloon, ja luulen sen laukaisseen tämän jutun, koska joulu on minulle vaikeaa aikaa. Mutta miksi ihmeessä alamäki jatkuu edelleen? Miksei mikään enää motivoi tai edes kiinnosta? Olo voisi helpottaa jos saisi purettua tätä jotenkin esim. itkemällä, mutta jostain syystä sekään ei enää onnistu, ei ole onnistunut piiiiiitkiin aikoihin.

Olen tutkinut ammattikoulujen tarjontaa, koska varasuunnitelma olisi ihan jees. Mutta en ole löytänyt mitään alaa joka kiinnostaisi edes hiukan, joten siinä taas yksi syy lisää olla ryytynyt. Joten juu, toivottavasti teillä menee vähän paremmin ja toivottavasti kukaan ei oikeasti lukenut tätä loppuun asti.

Eihän tuo ole pitkäkään tilitys. Maallikon näkemys: olisiko kyse ihan vaan uupumuksesta? Olen ymmärtänyt, että työuupumuksessa voi käydä niin, että ensin tuntuu olevan kovakin pöhinä ja draivi päällä ennen kuin hyytyminen iskee. Tällainen kuvio on käynyt itsellenikin: ensin tosi tehokasta suorittamista ja sitten mystinen hyytyminen.

Kannattaa harkita ammattiauttajan kanssa keskustelemista ja mahdollisesti pientä aikalisää ylioppilaaksi valmistumiseen. Lukioiässä joku puolikin vuotta tuntuu pitkältä ajalta, mutta ei se pidemmässä juoksussa ole mitään siitä, että saa mielenrauhansa ja toimintakykynsä taas kuntoon.

Kiitos paljon vastauksesta!

Niin, jonkinlaiseksi uupumukseksi tätä voisi kai sanoa. Olen sortunut googlailuun, mutta en mitään keittiödiagnoosia halua omin nokkineni tehdä. Katsotaan viikko, jos en silloin ole saanut kirittyä yhtään joudun miettimään raskaampia vaihtoehtoja.

Kannattaa harkita ammattiauttajan kanssa keskustelemista ja mahdollisesti pientä aikalisää ylioppilaaksi valmistumiseen.

Varasin pari päivää sitten ajan kuraattorille, tälle aamulle. En tunne ketään joka olisi käynyt koulukuraattorilla tai -psykologilla, enkä yhtään tiedä mitä odottaa. Aika paljon lasken kuitenkin yhden 60-minuuttisen tapaamisen varaan, koska en oikeasti tiedä mitä muuta enää voin. Toivon että osaan olla rehellinen ja saisin vaihteeksi kiinni jostain tunteesta, joka ei ole häpeä, ahdistus tai katkeruus. Tuo ajatus aikalisän otosta kuulostaa tässä vaiheessa aika hurjalta, pelkään kai että se olisi sitten vain puoli vuotta lisää tätä. Mutta kuten sanoin, kaikkia vaihtoehtoja on pakko lopulta miettiä jos ei muuten tapahdu edistystä.

Oot sinä Adolfina kyllä vahva persoona, ku pystyt ottamaan asian esille ja keskustelemaan siitä vieläpä näin julkisesti. Homma on aina hyvällä mallilla, kun sen on itse hyväksynyt ja ottanut esille.

Juuri viime viikolla puhuttiin työvalmentaja koulutuksessani, miten paljon nuorilla jo lukio iässä on burnoutin ensioireita ja miten niitä pitäisi osata ottaa jo hyvissä ajoin esille opiskelijoiden kanssa.
Oon ite käyny läpi pari syvää masennusta ja useamman lievemmän, eikä mainitsemasi asiat mielestäni niinkään niihin viittaa.

Ei muuta kuin voimia , kohta on jo kevät ja valoisat lämpimät ajat.