Avioliitto ja naimisiinmeno

Dyn kirjoitti: Meidän vanhat kihlasormuksemme vuodelta 2008 (jonkin aikaa ehdittiin siis olla kihloissakin) olivat hopeaa, ja itse asiassa vihkisormuksiksikin valikoitu (vähän kalliimpaa) Kalevalan hopeaa. Joten ei sitä kai pakko ole olla kultaa ja timantteja, jollei toki Se Valittu sitten kovasti odota niitä.

Itse pohdin jo 4130-terästä (fillariharrastajien sisäpiirivitsi), mutta sitä ei taida olla tarjolla. Titaani olisi varmasti hieno ei-huumorivaihtoehto.

Echramath kirjoitti: Itse pohdin jo 4130-terästä (fillariharrastajien sisäpiirivitsi), mutta sitä ei taida olla tarjolla.

Luontevana offina: varmasti saisit, mitä haluat, kun kysyisit sopivalta artesaanilta joita tälläkin foorumilla toisinaan hengailee, vaikkapa koristettuna skandinaavisen uskon perinteisillä symboleilla...

Hmh, helppo nähdä tämän keskustelun perusteella, mitä rakkauden ja yhteiskunnan/kaupallisuuden liitolla tarkoitetaan. Miten paljon meitä (ja suhteitamme?) määrittävät ne valinnat, joista maksamme?

Dyn kirjoitti: Olisihan se ollut tosi ällösöpöä päästä oikein romanttisen leffatyylin kosinnan kohteeksi, mutta näin ei taida tosielämässä käydä kovin usein. Jos haluaa naimisiin, asia kannattanee ottaa esiin, eikä jäädä odottamaan että toinen osapuoli ryhtyy arpomaan sormuksesi kokoa (miten ne elokuvissa *aina* sopii, uskomatonta).

Pakko nyt tätä kosintajuttua kommentoida. Itse en edes seurustele tällä hetkellä, joten omista kosinnoista nyt on turha puhua. Siskoni meni viime kesänä naimisiin. Hänen avomiehensä kosi ällöromanttisesti keskiyöllä kalliolla meren rannalla polvistuen ja vieläpä oli heidän ystäväpariskunnan häät menossa. Sormusta ei ollut, kävivät sitten seuraavalla viikolla yhdessä valitsemassa kivat ja sopivat. Loppu meni sitten hieman väärässä järjestyksessä, mutta kosinnasta seuraavana päivänä siskoni avomies sitten vielä soitti isälleni ja pyysi "tyttären kättä". Ihan kirjaimellisesti noilla sanoilla. Siskoni häissä sitten yhdessä vaiheessa iltaa koko juhlaväki pyydettiin ulos seisomaan. Sulhasen veli sitten pyysi avovaimonsa sinne kaikkien eteen, polvistui ja kosi. Tehdään sitä vieläkin

Itse olen sen verran vanhanaikainen, että odotan kyllä kosintaa, jos sen aika joskus tulee. Siskonkin kanssa keskusteltiin aika monta kertaa, että kai hänen avomiehensä tietää, että myös siskoni odottaa perinteistä kosintaa. Taisi hän tietää, kun oikein suunnitteli, kuulema useamman kuukauden. Vanhanaikaista sukua meillä. Sormusta en heti tarvitse, toivottavasti se on loppuiän sormessa, joten sen olisi sitten parempi olla sellainen kuin itse haluan.

Jossain vaiheessa ajattelin, että haluaisin ehkä pitää oman sukunimen. Nykyään olen sitä mieltä, että vaihdan (paitsi jos se nimi on jokin todella outo, kuten Kivessilta tai Inha, jälkimmäinen siis tämänhetken äidinkielen opettajani nimi). Helpottaa asioita, kun on sama nimi ja jotenkin se minusta osoittaa, että ollaan samaa perhettä. Siskokin otti miehensä nimen, ja vaikka se hetken tuntui haikealta, niin se oli myös luonnollista. Lisäksi kun tämä oma sukunimeni on myös erittäin yleinen miehen etunimi, niin helpottaa vähän, kun ei aina esimerkiksi puhelimessa asioidessa tarvitse sanoa, että kumpi on etunimi ja kumpi sukunimi. Jos joskus on lapsia, niin säästyvät hekin sukunimen aiheuttamalta pilkalta (olettaen, että sen puolison sukunimi on joku Virtanen tai muu suht. "normaali"). Kaksiosaiset nimet tuntuvat jotenkin hankalilta, joten tuskin sellaiseen lähden.

Itse haluan ehkä vähän ruusunpunaisesti uskoa siihen, että avioliitto kestää tosiaan siihen asti, että kuolema erottaa. Toki tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta haluaisin ajatella, että avioliitossa jaksetaan yrittää. Sen takia en missään nimessä suostu esimerkiksi vuoden seurustelun jälkeen menemään naimisiin, ei siinä vielä ehdi toista kunnolla tuntea. Pitää olla useampi vuosi yhdessä ja mielellään asuakin ensin yhdessä. Suhtaudun avioliittoon vakavasti, enkä todellakaan lähde siihen sillä mielellä, että aina voi erota. Omat vanhempani ovat olleet yhdessä 37 vuotta, joista 27 naimisissa. Heillä on ollut viime vuosina erittäin vaikeaa ja edelleen he ovat yhdessä. Pidän heitä tässä asiassa esikuvinani, jos hekin kaikista noista hankaluuksista ovat selvinneet, niin miksi en minäkin sitten joskus.

Kihlasormusta ei meillä ollut minkäänlaista, koska emme missään vaiheessa varsinaisesti kihlautuneet. Siis sellaisessa juhlallisessa mielessä. Kunhan totesimme, että voisi mennä naimisiin "ehkä vuoden päästä kesällä". Vihkisormuksetkin olisivat saattaneet jäädä hankkimatta, jollei minun sukuni syövereistä olisi kaivautunut kuin pyynnöstä kaksi juuri sopivaa (meille molemmille siis) yksinkertaista kultasormusta. Molemmat yli sata vuotta vanhoja.
Minä en muita koruja käytäkään, mutta sormus olkoon paitsi vihkisormuksena, myös perintökalleutena.

Eri uskonnot sotkeutuvat tähän toimintamalliin vaatimalla, että avioliitto vahvistetaan rituaalein ja kunkin uskonnon henkiolennon vahvistamalla valalla.

Siinähän sotkeutuvat. Tosin eivät ole sotkeutuneet mitenkään minun avioliittooni, joten en näe asiassa suurtakaan ongelmaa. Samalla tavalla en ymmärrä, miksi Suomessa vieläkin jaksetaan vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia Raamatulla lyömällä. Sellainen saatiin läpi jopa täällä patavanhoillisessa Ranskassa, kun kukaan ei uskalla sanoa ääneen, että uskonnon pitäisi hallita yhteiskuntaa.

Yhdistelmänimen takia lapsilla on miehen sukunimi. Joskus toivoin, että Suomessa olisi samanlainen käytäntö kuin Chilessä. Nainen pitää omat sukunimensä ja lapsi saa molemmilta vanhemmilta sukunimen. Tosin sielläkin eteenpäin siirtyy (iso)isien sukunimi.

Minä käytän parhaita puolia Ranskan nimilaista. Eli Ranskassa naimisiin mennessä oma sukunimi ei katoa mihinkään, mutta sen tilalla tai rinnalla voi käyttää puolison nimeä. Käytännössä virallisissa yhteyksissä on usein tyttönimi/syntymänimi, joten saattaa tulla hankaluuksia, jos sitä ei ole henkkareissa. On papereita joissa olen tyttönimelläni. Arjessa käytän miehen nimeä. Suomessa minulla on virallisesti kaksoisnimi, jotta molemmat näkyvät henkkareissa. Mutten käytä sitä oikeasti juuri missään... Verottajan kanssa asioidessa.

Lapselle saa antaa isän tai äidin nimen, tai molemmat. Meillä lapsella on isän nimi. Olisi ollut hassua antaa minun nimeni, koska minäkin käytän miehen nimeä :D

//edit: En siis koe, että olisin jotenkin joutunut luopumaan sukunimestäni, koska enhän minä ole siitä millään tasolla luopunut. Siellä se on yhä, vaikka arjessa en juuri asiaa muistakaan.

//edit2: Ja tosiaan, koska täällä sukunimi ei virallisesti muutu, henkkareita tai muita kortteja ei tarvitse vaihtaa. Pankeille ja muille virastoille voi halutessaan ilmoittaa nimen, jota haluaa käytettävän. Esim. pankkikorttini ja sairausvakuutuskorttini ovat siis naidulla sukunimellä. Henkkarit ja ajokortti sen sijaan ovat samoja vanhoja, uusin ne vasta kun on tarve. Teoriassahan ne olisi pitänyt uusia jo kun ilmoitin Suomeen avioliitosta ja kaksoisnimestä, mutta eipä asia täällä ketään kiinnosta :D

Kyllä minäkin seurustelusuhteessa voin ajatella niin, että jos ei suju, niin voi erota. Siinä ei kuitenkaan ole papin aamenta välissä. Avioliitossa pitäisi jaksaa yrittää ja hakea apua, jos on ongelmia. Omassa kaveripiirissäni on paljon eronneita pariskuntia, joissa on erottu todella nopeasti. Yksikin hyvä kaverini kertoi minulle, että heillä on vähän ongelmia, ja kuukautta myöhemmin he erosivat. Sitä kuukautta ennen ei ollut mitään ongelmia. Mielestäni todella nopeaa toimintaa, ja nyt kun he molemmat ovat kokeilleet parisuhteita muualla, puhuvat he oman perheen yhdistämisestä. Heillä kun on yhteinen lapsikin. Tekisi mieli välillä ravistella tätä kaveria ja sanoa, että olisiko sitä pitänyt yrittää vähän enemmän ennen eroa. Hänen jutuistaan tuli vaan sellainen olo, että riitoja oli tavallista useammin, joten kannatti erota. Minusta riidat kuuluvat parisuhteeseen, ne eivät ole mikään syy erota. Riitojen varsinainen lähde voi olla syy erota, mutta ei pelkästään se, että riidellään tavallista useammin suurinpiirtein siitä, kuka käy ruokakaupassa.

Toki ihmiset muuttuvat vuosien varrella ja rakkaus voi vain loppua. Siksi ajattelenkin avioliiton lopullisuudesta ruusunpunaisesti. Kun ei sitä oikeasti voi tietää, mitä tapahtuu. Parisuhde voi toimia vuosia hyvin ja sitten jossain vaiheessa kaikki toisessa ärsyttää. Joskus voi olla vaan parempi lähteä omille teilleen. Varsinkin silloin, jos molemmat ovat onnettomia. Lapsien takia pitäisi mielestäni yrittää mahdollisimman pitkään, mutta ei omasta elämästä kannata tehdä onnetonta vain sen takia, että lapsilla on ehjä perhe.