Ihmissuhteet ja niiden sisältö

Lupus kirjoitti: Tästä syystä ärsyttävät kaikki sellaiset "hanki harrastus" -ystävänhankintaohjeet, kun se nyt vain ei toimi sillai.

Minä yleensä tulkitsen tämän kaltaisten "neuvojen" pointtina olevan sen, että jos viettää suurimman osan ajastaan yksin kotona, ei tapaa edes niitä potentiaalisia kavereita (lainaus on hiukan irroitettu asiayhteydestään, mutta sopi ajatuksiini). Eli pitää uskaltaa liikkua ja mennä paikkoihin. Kun minä uskalsin lähteä tekemään näin, löysin tosi nopeasti kavereita. Mutta tuo "hanki harrastus" on sinänsä myös ärsyttävä, sillä ihan kuin vain voisi tuosta noin päättää, että harrastanpa jotain. Ei siinä ole mitään järkeä lähteä harrastamaan jotain vain siksi, että tapaisi ihmisiä, kyllä sen tekemisenkin pitää olla itselle mielekästä.

Se, että tietyt ihmiset muodostuvat kavereiksi vain esim. harrastuksissa, on minusta aika normaalia. Olen joskus pohtinut, että pitäisikö itse yrittää olla rohkeampi ja kysellä tällaisia kavereita esim. kahville muulloinkin. Tämä palautuu siihen, että pitäisi uskaltaa ottaa riskejä eikä vaan odottaa, että se toinen ihminen tekee sen. Voi hyvinkin olla, että se toinen tyyppi on pohtinut samaa, muttei ole vaan uskaltanut.

Nylkky kirjoitti: Rooli päälle? Ihmettelen miten jaksatte henkisesti esittää jotakin mitä ette ole?

Roolin vetäminen ei välttämättä ole kauhean raskasta. Kun sitä tekee hetken aikaa, siihen tottuu ja se muuttuu helpoksi.

max kirjoitti: Tietty läheisten kanssa voi olla miten on, mutta ketju onkin 'miten saan ystäviä'. Omalta kohdalta en tosin kummemmin tavoittele niitä. Yhdessä hyvässä ihmissuhteessa on tarpeeksi...

Minäkin tavallaan ajattelen näin, mutta mitäs sitten jos se ainoa hyvä ihmissuhde katoaa syystä tai toisesta? Minäkään en kaivanne kuin sitä yhtä hyvää ihmissuhdetta, mutta jos se katoaa, olen ihan tyhjän päällä eikä sellainen tilanne oikein houkuta.

Emelie kirjoitti: Mutta tuo "hanki harrastus" on sinänsä myös ärsyttävä, sillä ihan kuin vain voisi tuosta noin päättää, että harrastanpa jotain. Ei siinä ole mitään järkeä lähteä harrastamaan jotain vain siksi, että tapaisi ihmisiä, kyllä sen tekemisenkin pitää olla itselle mielekästä.

Koko asia "harrastus" on vähän hankala, varsinkin jos se tulee suosituksena erittäin aktiiviselta henkilöltä tyypille, joka oikeasti viettää vapaa-aikansa mieluiten kirjoja lukemalla tai muuten itsekseen. Harrastamisen autuutta markkinoidaan usein myös parempien elämäntapojen ja laihtumisen yhteydessä... Itselle kaikkinainen harrastuksiin hakeutuminen on aina käynyt melkein työstä: kurssit ja sellaiset eivät kiinnosta, koska sinne pitäisi jaksaa mennä, ja vapaa-ajalla kaikenlainen jaksaminen on muutenkin vähissä. Tapaan kyllä mielelläni ihmisiä, mitä tulee lounaalla tai kahvilla istumiseen, mutta kaikkinainen muu tekeminen tuntuu jo vähän ekstralta - sen vapaa-ajan pitäisi rentouttaa eikä muodostua toiseksi työksi.

Emelie kirjoitti: Olen joskus pohtinut, että pitäisikö itse yrittää olla rohkeampi ja kysellä tällaisia kavereita esim. kahville muulloinkin. Tämä palautuu siihen, että pitäisi uskaltaa ottaa riskejä eikä vaan odottaa, että se toinen ihminen tekee sen. Voi hyvinkin olla, että se toinen tyyppi on pohtinut samaa, muttei ole vaan uskaltanut.

Mulla on tosi usein fiilis, että kaikilla muilla on parempaa tekemistä tai vähintään parempaa seuraa kuin meikäläinen. Joten ei sitten tule itsekään pyydettyä. Ja kun kukaan ei pyydä minua, niin mitä muuta sitä nyt sitten tulisikaan kuvitelleeksi. En tiedä onko se uskaltamista vai ennemminkin halua olla liiaksi tuppautumatta toisten elämään, jos heitä kerran ei niin välttämättä mun elämä kiinnosta.

Emelie kirjoitti: Roolin vetäminen ei välttämättä ole kauhean raskasta. Kun sitä tekee hetken aikaa, siihen tottuu ja se muuttuu helpoksi.

Minusta elämä on täynnä rooleja: On kotirooli, jossa löhötään sohvalla römppäkuteissa, joissa en tasan lähtisi roskalaatikkoa pidemmälle (enkä aina sinnekään asti, naapurin mummo voi nähdä). On työminä, joka on kotiminää hiukan upgradetumpi (niinku farkut ja huppari yökkärien sijaan), jossa yritän noin enimmäkseen käyttäytyä professionaalisti enkä esim. pillahtaa itkuun joka ikisestä vastoinkäymisestä (tosin paniikkihäiriön kanssa tätäkin joskus käy). On edustusminä, jossa vedän ykköset ylle ja nostan professionaalilevelin potenssiin x, erityisesti kun työjutuissa tulee pidettyä esitelmiä ja käytyä yritysvierailuilla - silloin ei höpötetä jonninjoutavia vaan nyökkäillään vakavasti, vaikka oikeastaan vähän olisikin eri mieltä, ja yritetään itse kuulostaa siltä, että tekemälläni tieteellä olisi hirveästikin väliä. Ja varmaan muitakin, keksi ja lisää. Kuinka moni meistä esimerkiksi puhuu vanhemmilleen samalla tavalla kuin puolisolleen tai kavereilleen? Tai omille lapsilleen? Taas muutama rooli lisää. Ei niistä pääse eroon, eikä minusta kuulukaan.

Ongelmia voi tulla siinä vaiheessa, kun roolista toiseen siirrytään yhä useammin saman tyypin läsnäollessa. Kun työkavereista tulee kavereita myös vapaa-ajalla, tai jonkun edustusihmisen tapaa pikkupöhnässä baarissa. Kun ihmisen elämästä paljastuu puolia, joita et aiemmin tiennyt: joku onkin poliittisesti ihan eri mieltä kuin aiemmin oletit, tai sen elämän rakkauden kanssa yhteen muutettua arki ei vaan sujukaan, koska elämäntavat ovat niin erilaiset. Roolien törmäys on minusta se isompi ongelma ystävien ja ihmissuhteiden kanssa ylipäätään, eivät niinkään ne roolit. Aika monelle ihmiselle "ole sellainen kun oikeasti olet" ohjeena kun on jo vähän epäselvä: mitä se tarkoittaa? Millainen minä oikeasti olen? Omana itsenään oleminen on sekin jonkinlaista yrittämistä.

max kirjoitti: Tietty läheisten kanssa voi olla miten on, mutta ketju onkin 'miten saan ystäviä'. Omalta kohdalta en tosin kummemmin tavoittele niitä. Yhdessä hyvässä ihmissuhteessa on tarpeeksi...

Yhdessä hyvässä (pari)suhteessa on minulle todella paljoksi, enkä haaveilekaan mistään peppu-ja-paita-henkisestä ystävyydestä yhdenkään toisen aikuisen kanssa. Eihän sellaiseen olisi edes aikaa. Oman puolisonkin kanssa on hyvä olla eri juttuja ja omia tekemisiä, eikä kaiken tarvitse millään tapaa olla yhteistä. Se mitä ehkä kaipaa, on sen verran luotettavia ystäviä, että joistain asioista (kuten juurikin vaikka parisuhteestaan) voisi puhua ilman, että se rasittaa puolisoa aivan kohtuuttomasti. Ja samalla saisi jonkinlaisen tukiverkoston senkin päivän varalle, kun puolisoa ei enää ole syystä tai toisesta. Eri ihmisten kanssa voi ylipäätään tehdä erilaisia asioita, mistä sinällään on iloa arkeen.

Elämänsä voi nähdä erilaisina rooleina ja minuuksina (työminä vs kotiminä), mutta niin kauan kun jossain seurassa toimiminen ei vaadi sitä, että esitän jotain, en näe sitä roolina. Esim. kotiminääni en pysty näkemään millään tavalla kotiroolina, koska en yritä esittää mitään muuta kuin mitä olen kotona. Mutta onhan tuokin tapa jäsentää elämäänsä (nähdä se erilaisina rooleina, ja hyvin kiinnostava tapa onkin), ei siinä mitään.

Jos puhutaan siitä, että "ole oma itsesi", niin silloin näen sen tarkoittavan, että luovutaan siitä, että yritetään näyttää olevan jotain muuta jos sitä ei oikeasti ole. Mutta tämäkin on varmasti hankalaa. Minä olen tehnyt niin paljon itseanalyysiä ja teen sitä jatkuvasti, että minä tiedän ihan tarkalleen kuka olen ja miten toimin. Minulle on helppoa olla oma itseni, jos haluan. Se on sitten ihan eri asia, kiinnostaako minua olla sellainen seurassa...

Dyn kirjoitti: Kuinka moni meistä esimerkiksi puhuu vanhemmilleen samalla tavalla kuin puolisolleen tai kavereilleen? Tai omille lapsilleen?

Näissä tilanteissa minä näkisin, että rooli on eri asia kuin seuraan mukautuminen. Minä puhun eri ihmisille hyvin eri tavalla, mutta ei se tarkoita, että esittäisin tai olisin jossain tietyssä roolissa. Minä vain mukaudun seuraan (jonkun mielestä se on rooli, minusta se on vain normaalia sosiaalista käyttäytymistä).

Dyn kirjoitti:

Emelie kirjoitti: Olen joskus pohtinut, että pitäisikö itse yrittää olla rohkeampi ja kysellä tällaisia kavereita esim. kahville muulloinkin. Tämä palautuu siihen, että pitäisi uskaltaa ottaa riskejä eikä vaan odottaa, että se toinen ihminen tekee sen. Voi hyvinkin olla, että se toinen tyyppi on pohtinut samaa, muttei ole vaan uskaltanut.

Mulla on tosi usein fiilis, että kaikilla muilla on parempaa tekemistä tai vähintään parempaa seuraa kuin meikäläinen.

Tämän ajatuksen ymmärrän, koska minäkin olen kärsinyt siitä. Se on kurjaa ja ikävää. Minusta kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan noin. Jossain vaiheessa minä opin sietämään tuota fiilistä ja nykyään en jaksa välittää edes koko asiasta. En oikeastaan tiedä mitä tapahtui noin puolisen vuotta sitten, kun koin tämän ahaa-elämyksen, mutta sen jälkeen elämä on ollut parempaa. Minä vain lakkasin välittämästä suuremmasta osasta asioita.

Dyn kirjoitti: Se mitä ehkä kaipaa, on sen verran luotettavia ystäviä, että joistain asioista (kuten juurikin vaikka parisuhteestaan) voisi puhua ilman, että se rasittaa puolisoa aivan kohtuuttomasti.

Ajattelen ihan samoin. Joskus on hyvä puhua jollekin sellaiselle ihmiselle, joka tuntee tilanteen ja siihen liittyvät ihmiset, jolloin itsekin saa erilaista inputtia ja ehkä osaa nähdä asioita eri kannalta (tämä varsinkin ristiriitatilanteissa). Ja ei omalle puolisolle aina viitsi tai haluakaan kertoa kaikkea.

Emelie kirjoitti:

Dyn kirjoitti: Mulla on tosi usein fiilis, että kaikilla muilla on parempaa tekemistä tai vähintään parempaa seuraa kuin meikäläinen.

Tämän ajatuksen ymmärrän, koska minäkin olen kärsinyt siitä. Se on kurjaa ja ikävää. Minusta kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan noin. Jossain vaiheessa minä opin sietämään tuota fiilistä ja nykyään en jaksa välittää edes koko asiasta. En oikeastaan tiedä mitä tapahtui noin puolisen vuotta sitten, kun koin tämän ahaa-elämyksen, mutta sen jälkeen elämä on ollut parempaa. Minä vain lakkasin välittämästä suuremmasta osasta asioita.

Nuorempana tämä fiilis häiritsi joo aika paljon enemmän, varsinkin kun samalla näytti, että kaikilla muilla (luokkakavereilla, muilla saman ikäisillä) on laaja kaveripiiri ja "oma porukka", joihin ei kuitenkaan itsellä ollut mitään asiaa. Aikuisena ehkä ihmiset osaavat olla niin kiireisiä jo ihan omissa asioissaan, ettei senkään takia tule pidettyä yllä kovin monia perheeseen riippumattomia ihmissuhteita. Mulla ei ole ollut tuollaista suurta ahaa-elämystä tässä asiassa, ja vieläkin välillä huomaan, että olisi kiva jos tulisi nähtyä ihmisiä enemmän. Tietty voi laittaa Facebookiin viestin tyyliin "lähtiskö joku kahville", mutta vähän nekin hävettävät, jos niihin ei kukaan sitten edes vastaa. Että on tämä vaikeaa.

Eli ei, mulla ei vieläkään ole mitään käsitystä siitä, miten niitä ystäviä sitten saisi - paitsi että enimmäkseen ne näyttävät ilmaantuvan aika vahingossa jos ovat ilmaantuakseen.

Kun muutin Turkuun joitakin vuosia sitten opiskelemaan, haasteenani oli luoda uusia ihmiskontakteja todella huonoilla sosiaalisilla taidoilla. Uskaltautuin paikallisen spefiseuran tapaamisiin, mutta lähinnä vain ahdistuin siellä, koska en osannut ottaa osaa keskusteluihin (en tiennyt, miten saisin ryhmäkeskustelussa edes puheenvuoron). Odotin aina muutaman tunnin, että joku haluaisi ruveta juttusille kanssani omasta aloitteestaan, ja koska näin tapahtui harvoin, lähdin yleensä pettyneenä pois. En uskaltanut itse tehdä aloitteita, koska olin varma siitä, että olisin muiden mielestä tylsä. Sen sijaan järkeilin, että jos joku muu aloittaisi keskustelun, tämän voisin ottaa takeena siitä että hän oikeasti haluaa puhua minun kanssani. Noh, tällainen ikuinen odottelu ei tietenkään ole mikään voittoresepti ihmissuhteita luodessa, joten ei ihme kun ei keskustelua syntynyt.

Olinkin jo luovuttamassa koko asian suhteen, kunnes minut kysyttiin yllättäen spefiseuran hallitukseen mukaan. Sinne tarvittiin äkkiä uusi tyyppi sihteeriksi, koska puheenjohtaja oli saanut työpaikan Briteistä ja edellisestä sihteeristä piti leipaista puheenjohtaja. Hallituksessa toimiminen sitoi minut vähän paremmin mukaan seuran juttuihin ja olin järjestämissämme tapahtumissa aiempaa enemmän paikalla, tuntien, että olin hallituslaisena jollain tapaa kaivattu tyyppi ja melkeinpä ns. inessä skenessä. Kesti kuitenkin lähemmäs vuoden, ennen kuin tunsin olevani oikeasti mukana jutuissa: keskustelutaitojen parantelu vaati melkoisesti harjoittelua ja vasta niitä saatuani pystyin kunnolla tutustumaan ihmisiin ja tuomaan myös omaa persoonaani esiin, jotta muut oppivat vastaavasti tuntemaan minut.

Olen nyt ollut spefiseurani toiminnassa mukana kolmisen vuotta, ja sosiaalinen kehitys jatkuu edelleen. Vasta tänä syksynä olen alkanut tutustua muutamiin seurani tyyppeihin sen verran lähemmin, että lähestyn sitä pistettä että voisin kuvitella kutsuvani heitä kylään joskus. Viimeisen puolen vuoden sisään olen myös alkanut saada kutsuja muiden ihmisten juhliin ja kommentteja siitä, että juttuni ovat hauskoja ja olen mahtavaa seuraa. Kesätöissäkin olin enemmän äänessä kuin kahtena aiempana kesänä ja työkaverit vaikuttivat hämmästyneiltä siitä, millainen tyyppi minusta on kuoriutunut.

Mikä sitten on muuttunut? En tunne esittäneeni rooleja sen enempää aikaisemmin kuin nytkään, vaan kyse on ennen kaikkea ollut sosiaalisten taitojen kehittämisestä ja oman paikan löytämisestä. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä, että sekä töissä että seuran jutuissa tunsin aiemmin olevani ulkopuolinen ja olin siksi koko ajan puolustavalla ja vetäytyvällä kannalla. Sitten, kun aloin pikkuhiljaa tuntea olevani pätevä osa kalustoa, saatoin rentoutua. Vaikka itselläni tuntuukin kestävän iät ja ajat, ennen kuin tunnen olevani missään kotonani, uskon, että mitä enemmän tästä saan kokemuksia niin sitä helpompaa se on jatkossa.

Sosiaaliset taidot taas ovat kohentuneet vain harjoittelulla eli mm. sillä, että olen opettanut aivojani sanavalmiimmiksi ja välillä pakottanutkin itseni sanomaan ihan vain jotain, vaikka ei mitään sanottavaa tuntuisi oikeasti olevankaan. Olen tarkkaillut muita ihmisiä, peilannut omia kokemuksiani heihin ja lähtenyt liikkeelle siitä, että tuo toinen hiljainen tyyppi vaikuttaisi tuntevan samalla tavalla itsensä ulkopuoliseksi kuin mikä minullekin on tuttua, joten hän todennäköisemmin ilahtuu kuin harmistuu, jos puhun hänelle. Olen opetellut aloittamaan keskusteluja erilaisissa tilanteissa sekä tuttujen että vähemmän tuttujen tyyppien kanssa, ja tämän myötä olen pikkuhiljaa alkanut luottaa siihen, että voin jatkossa aloittaa keskustelun melkein kenen kanssa vain.

Vaikka siis vähän pelottaakin ajatus siitä, että joudun ehkä muuttamaan Turusta pois ja aloittamaan ihmiskontaktien luomisen alusta, minulla on kuitenkin nyt sosiaalisia työkaluja ja tieto siitä, että kun vaan uskaltaudun uusiin juttuihin (kuten yhdistyksiin, kerhoihin ja esim. avointen lautapeliporukoiden säännöllisiin tapaamisiin) ja sinnikkäästi roikun niissä mukana, se todennäköisesti palkitaan. Se on toki oma asiansa, kuinka tällaiset uudet jutut voisi löytää jos niihin ei ole mitään kontakteja. Jos sattuu asumaan paikassa, jossa on korkeakoulu, on ainakin melkoisen todennäköistä että jotain nörttiporukoita tai peliseuroja on hollilla, ja monet niistä ovat kokemukseni mukaan avoimia kaikille, myös muille kuin opiskelijoille. Itse ajattelin lähteä niistä liikkeelle, jos Turusta pois joudun.

Toisin kuin Rinjalla, mulla ei kai varsinaisesti ole ollut ongelmaa saada suutani auki sosiaalisissa tilanteissa. Päinvastoin, välillä varmaan puhun liikaakin ja vääristä asioista, välillä ainakin tuntuu siltä. Jos jaksaisin enemmän vain hengata ja keskittyä muihin ihmisiin, ehkä tämä sosiaalisuuteni siitä paranisi. Loppupeleissä taidan vain olla niin ikävä itsekäs paskiainen, että haluan huomion keskipisteeksi, ja siinä sitten menetän mahdollisuuden minkään syvemmän ihmissuhteen luomiseen, kun kaikki pitävät jos nyt ei pellenä niin ainakin jonkinasteisena idioottina. Että jooh.

Aderyn kirjoitti: Totaalinen off topic, mutta Dyn, oletko tehnyt MBTI-testin? Tuon yhden viestin perusteella vaikutat ihan ENFP:ltä :)

Olen, kuten olen tehnyt myös monta "mikä satuhahmo olet" -testiä pitkin internettiä. Mutta voidaan keskustella psykologiasta, tieteen kriteereistä ja mindfulnessin hyödyllissyydestä jossain muualla kuin tässä ketjussa.