-
- Mitä olet viimeksi pelannut
- Konepaja / Mustelmann | Eilen 22:29
-
- Lukuhaaste: Popsugar 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 22:02
-
- Lukuhaaste: Helmet 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:58
-
- Lukuhaaste: Goodreads ATY 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:56
-
- George R.R. Martin - Tulen ja jään laulu: Kirjauutisia
- Lukusali / Jussi | Eilen 17:32
Ihmissuhteet ja niiden sisältö
Aloitan tämän keskustelun Tavernan puolella, koska toivoisin tähän ketjuun kertyvän syvällisempää keskustelua ihmissuhteiden olemuksesta. Mitä on ystävyys tai kaveruus? Mikä niiden välinen ero on? Voidaanko näihin kahteen mahdollisesti eriävään määritelmään sekoittaa vielä rakkauskin vai kuuluuko se mielestänne pelkästään parisuhteeseen tai muuten romanttissävytteiseen ihmissuhteeseen. Toinen mielenkiintoinen aihealue onkin sitten näiltä ihmissuhteiden eri muodoilta halutut ominaisuudet ja hyödyt. Toisin sanoen, mitä tarvitaan toiselta ihmiseltä, jotta vaikkapa kaverisuhde olisi tyydyttävä.
Henkilökohtaisesti minun on hyvin hankala vastata jälkimmäiseen aiheeseen, sillä en yksinkertaisesti tiedä. En ole vieläkään onnistunut saamaan selville, missä vaiheessa ollaan toisten mielestä edes kavereita. Itse teen tämän määrittelyn jo melko aikaisessa vaiheessa, sillä kaveruus on minulle vielä melko löyhä ihmissuhde. Toki kaverit ovat minulle ihmisinä tärkeitä, mutten ole heihin emotionaalisesti vielä kovin sidoksissa. Ystävät taas ovat sellaisia henkilöitä, joiden koen tuntevan minut melko hyvin ja joihin tunnen syvempää kiintymystä. Tällaisten henkilöiden kanssa vietän yleensä useammin aikaa tai ainakin juttelen usein melko antoisasti. Minulle ystävyyteen sisältyy läheisyyden lisäksi myös se oletus, että toisen kanssa on mieluisaa viettää aikaa.
Mitä tulee siihen rakkauteen, minä kyllä sotken sen ystävyyteenkin. Seurustelukumppanin kanssa tunteet ovat tosin hieman erilaisia, enemmän seksuaalisia ja romanttisia, mutta kyllä siinäkin on mukana ystävyyttä. Olen aina oikeastaan halunnut, että seurustelukumppani olisi minulle myös ystävä. Sellainen parisuhde tuntuu rakentuvan paljon vakaammalle pohjalle kuin pelkän sokean ensi-ihastuksen varaan laskettu suhde. Kiivain romanttinen rakkaushan kuitenkin haihtuu siinä 2-3 vuoden kuluessa, jolloin sitä ystävyyttä kaivataan. Olen tietysti nuori ja naiivi, mutta olisihan se mukavaa vielä vanhanakin viettää aikaa nuoruuden rakkauden kanssa - ihan elämänkumppanuuden merkeissä.
Edellisistä kappaleista lienee selkisikin, mitä ihmissuhteilta oikeastaan haluan. Läheisyyttä ja kiinnostavaa seuraa. Muita tärkeitä aspekteja ovat luotettavuus, tuki vaikeina aikoina sekä molemminpuolinen kiintymys. En kaipaa sellaisia ihmissuhteita, joissa olen toiselle vain terapeutin korvike. Toisen huolten kuunteleminen ei tietenkään sinällään haittaa, mutta kun se on ainoa puheenaihe ja toistuu jatkuvasti, alkaa jokin mättää ja pahasti. Varsinkin kun se valitus koskee yleensä jotain lievästi typerää asiaa.
Miten te saatte ystäviä? Onko se helppoa vai vaikeaa, meneekö siihen kauan vai saatko kavereita heti?
Lapsena ystävien saaminen oli helppoa. Eskarissa ja alakoulussa meni vain tyypin viereen istumaan ja alkoi jutella, siinä se. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vaikeammaksi se kuitenkin muuttui. Yläastekaverit juttelivat ensin toisen ystäväni kanssa (ollaan oltu ystäviä eskarista) ja minä tarkkailin tilannetta tämän henkilön selän takaa ennen kuin uskalsin puhua uusille ihmisille. Sanisryhmässä aloittaessani en avannut suutani ennen joulua. (Hieman kärjistän, mutta silti.) Lukion alkaessa samalle luokalle ei tullut ketään tuttua, eikä yksikään kaveri peruskoululuokilta tullut samaan kouluun. Vaikka olenkin muutaman tutun jo saanut, tuntuu paritehtävät ja ryhmätyöt yhtä aikaa pelottavilta ja epämukavilta. Minä haluan oikeasti tutustua niihin ihmisiin, koska he ovat mukavia. Silti yläasteelta jäi se tunne, ettei kukaan oikeasti tahdo puhua kaltaiseni tylsän ja epäkiinnostavan ihmisen kanssa. (Tämä ei liittynyt millään tavalla aiemmin mainittuihin yläasteystäviin, he ovat ihania ihmisiä.) Olen todella ujo, uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Olen pari kertaa kokenut ujouteni ongelmaksi, kun en ole saanut sanottua asioita tietyille henkilöille ajoissa.
Katkaisen vuodatukseni tähän ja annan tilaa teille muille. Kokemuksia? Vinkkejä ystävystymiseen?
Celestinen kertomus omasta elämästään vastaa hyvin minun omaa elämääni ja kokemuksia. Olen myös todella ujo ja todella introvertti, ominaisuudet, jotka eivät useimmiten tee elämästä helpompaa. Kun osaisikin naksauttaa aivot off-tilaan sosiaalisissa tilanteissa ja vaan olla välittämättä syy-seuraussuhteista, joita alan aina melkein väistämättä pohtimaan (jos sanon näin, sanonko sen oikein ja miten toinen sen ymmärää; mitä jos sen joku ymmärtä väärin, osaanko selittää sen oikein jne...). Joskus pystyn vaan heittäytymään ja olemaan sosiaalinen, jolloin tuntuu että on mahdollista luoda sosiaalisia suhteita, mutta todennäköisyys sille, että rohkeuspuuska iskee silloin kun oikeasti olisi mahdollisuus sosiaalisten suhteiden luomiselle, on pieni.
Tampereella asuessani minulla ei ollut kuin yksi ystävä, mutta enpä silloin kaivannutkaan enempää. Olin niin kiinni opiskeluissa, että aikaa (ja omaa jaksamista) ei olisi riittänyt parisuhteen lisäksi kaverisuhteiden ylläpitoon. Olen myös aina nähnyt itseni enempi vähempi rikkinäisenä, jonka ei kannata kuormittaa toisia ihmisiä kyynisyydellään ja sillä, että ei oikein osaa kiintyä toisiin (among other things...). Lukiossa pistin muutaman orastavan kaverisuhteen katkolle, joista olisi voinut tulla pysyvämpiäkin, koska en halunnut, että ihmiset tuhlaavat aikaa minuun. En ole koskaan kuitenkaan kokenut sitä ongelmana, että tunnen olevani "rikkinäisempi". En koe olevani huonompi kuin muut, vain erilaisesti koostettu, tavallaan. Olen joutunut aikuisiällä opettelemaan olemaan sosiaalinen, jotta pystyn luomaan kontakteja toisiin ihmisiin. Minulla on hiukan vain se ongelma, että en kauheasti halua kertoa itsestäni ja minulle tapahtuneista asioista toisille ihmisille...
Ystävien saamisen hankaluuden kohdalla koin ahaa-elämyksen kohta about 3 vuotta sitten. Minuakin oli siihen asti vaivannut se ajatusmaailma, että olen tylsä ja että ei kukaan ole kiinnostunut minusta. Ahaa-elämys oli se, että mitä väliä. Jos joku ei pidä minusta sellaisena kuin olen, se on sen ihmisen ongelma, ei minun. Tämä nyt ei ole kummoinenkaan ohje tai vinkki, mutta minun kohdalla tämä sai aikaan sen, että uskasin lähteä tekemään asioita ja menemään paikkoihin, joissa voi kohdata toisia ihmisiä ja *gasp* mahdollisesti ystävystyä. Ja se on toiminut jollain asteella (ystävystyminen on edelleen vaikeaa). Olen aikuisiällä saanut muutamia hyviä ystäviä, lukuisia kavereita ja ison liudan tuttuja, paljon paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja mitä hienointa, isoa osaa näistä tuntuu oikeasti kiinnostavan se, mitä minä välillä kerron. :p Ujoudesta ei kai koskaan pääse eroon, mutta positiiviset kokemukset helpottavat sen kanssa toimimista. Toki, se ensimmäinen kerta, kun ylittää itsensä on vaikea, mutta sitä hienommalta se tuntuu.
Olen kuullut kavereiltani - kai minulla sitten on sellaisia - että kaveripiirini vaikuttaa isolta, ja monet olettavat, että minulla on elämässäni kauheasti tärkeitä ihmisiä. Ei oikeasti ole. Nimitän puolisoani yleensä parhaaksi ystäväkseni, ja joskus tuntuu että siihen se sitten jääkin. Onhan joo kavereita. Mutta kuinka moni niistä oikeasti kyselee kuulumisiani, pyytää syömään tai kahville... ei kovin moni. Myönnän, etten ole minäkään aktiivisin mahdollinen ihminen pyytämään ketään ulos, mutta olisihan se joskus kiva, jos joku muukin tekisi aloitteen siirtyä kaveruudesta ystävyyden puolelle. Ja missä se raja menee? En tiedä. Olen hyvä avautumaan asioistani mutta huono luottamaan ihmisiin täysin, joten todella sataprosenttisesti ystäväkseni tuskin pääsisi kovin moni muutenkaan. Jos täytyy jotain rajaa vetää, muutaman ihmisen voisin - Iivarin lisäksi - juuri nyt laskea rajan 'paremmalle' puolelle, mutta en kyllä kourallista enempää.
noreen kirjoitti: Olen aina oikeastaan halunnut, että seurustelukumppani olisi minulle myös ystävä. Sellainen parisuhde tuntuu rakentuvan paljon vakaammalle pohjalle kuin pelkän sokean ensi-ihastuksen varaan laskettu suhde.
Joo, kyllä, ehdottomasti. Seurustelukumppanin on parempi olla luotettavin ystävä, ihanin kämppis ja ihminen, jolle voin jakaa lähes kaikki asiat elämässäni. Sitten *sen jälkeen* voidaan lähteä miettimään romanttista rakkautta. Ihastun yleensäkin hitaasti, mutta olen myös ihan vain ihastunut tai seksuaalisesti viehättynyt ihmisistä elämäni aikana. Sen sijaan en voi väittää rakastaneeni kovin montaa ihmistä, ehkä vain yhtä, tähän mennessä. Syvä rakastumiseni vaatii sen, että luotan ja arvostan ihmistä päivästä toiseen, hyvinä ja huonoina hetkinä. Riidellä saa ja kaikkea ei tarvitse eikä pidä tehdä yhdessä, mutta toisen ymmärtäminen on minusta se jutun juju.
Emelie kirjoitti: Ahaa-elämys oli se, että mitä väliä. Jos joku ei pidä minusta sellaisena kuin olen, se on sen ihmisen ongelma, ei minun.
Minustakin tämä on hyvä oivallus. Ei kaikkien kanssa voi olla kaveri, saati sitten ystävä - joskus arvomaailmat ja kiinnostuksenkohteet vain menevät ihan totaalisesti ristiin. Eikä kaikkia tarvitse yrittää miellyttää. Omanhenkisiä ihmisiä kyllä tulee yleensä vastaan, ainakin toivottavasti - eikä silloinkaan kaikesta tarvitse olla samaa mieltä. Minusta ihan tärkeää on myös havaita, että kaikesta ei tarvitse edes yrittää keskustella, jos näkemykset jonkin asian suhteen ovat täysin erilaiset - toisen muita ominaisuuksia ja hyviä puolia voi silti arvostaa. Kukaan ei täällä kuitenkaan ole täydellinen.
Celestine kirjoitti: Lapsena ystävien saaminen oli helppoa. Eskarissa ja alakoulussa meni vain tyypin viereen istumaan ja alkoi jutella, siinä se.
Olin lapsena niin tolkuttoman ujo, ettei tämä olisi onnistunut ikipäivänä. Minut nykyään tuntevat tietävät, että olen suuri suustani ja yleensä äänessä, mutta se ei silti tarkoita, että olisin mikään mestari ihmissuhteideni kanssa. Suorastaan päinvastoin, ihmiset tuntevat joskus kokevan, etten oikein jaksa kiinnostua heistä (enkä kyllä aina jaksakaan, pakko myöntää). Joten joskus se kuuntelu lienee parempi strategia kuin oman päänsä aukominen.
Rakkaus ystävyyssuhteissa on sitten vielä oma ongelmansa. Kuten edellä mainitsin, "rakkaus" terminä on hankala, kun se muuttuu riippuen siitä millainen ihmisuhde on kyseessä (kaveruus, vanhemmat-lapset, sisarukset, omistaja-lemmikki, parisuhde). Yleensä vältän koko sanan käyttämistä, koska se on niin epämääräinen. Jos minun tuntemukseni omaan puolisooni (syvä kiintymys, kunnioitus ja arvostus, halu olla toisen kanssa, toisen hyväksyminen kokonaisuutena, mielihyvä vain siitä, että toinen on läsnä) tarkastellaan kokonaisuutena, niin ovatko ne rakkautta. En tiedä. Näitä kaikkia en koe omia ystäviäni tai kavereitani kohtaan, mutta joitain kyllä. Kuinka paljon rakkaudesta on kiintymystä toiseen ihmiseen? Ehkä tämäkin on liukuva määre, kaveresuhteisiin voi kuulua vähän rakkautta, joka ilmenee kiintymyksenä, mutta rakkauden "määrässä" ei päästä samalle tasolle kuin oman puolison kanssa tai oman parhaan ystävän? Okay, minullakin on niin, että oma puoliso on paras ystävä. Kyllä seurustelukumppanin pitäisi olla myös ystävä, jos seurustelun joskus haluaa syventyvän enemmän.
Mutta sitten se, että mitä tarvitaan toiselta ihmiseltä, jotta ihmissuhde olisi tyydyttävä. Minä haen ymmärrystä ja hyväksyntää. Ymmärrystä siihen millainen olen ja hyväksyntää siihen miten toimin (ja vastaavasti haluan pystyä tarjoamaan näitä toiselle). En kaipaa niinkään läheisyyttä, mutta sitä, että toisen kanssa on miellyttävä viettää aikaa eikä tarvitse pohtia omia tai toisen motiiveja. Ei tarvitse olla varautunut, vaan voi puhua ihan mistä tahansa. Pystyisi peilaamaan omia ajatuksiaan toisen kautta ja ehkä näkemään asiat eri tavalla.
Voin ehkä olla poikkeus, mutta en juurikaan kaipaan paljoa ihmisiä ympärilleni. Kaverit ja ystävät ovat hieno asia, mutta en juurikaan koskaan lähde heitä itselleni etsimään. Olen tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se on, sillä itsepähän olen sen rakentanut. Jos jokin siinä mättää, sitten asialle pitää tehdä jotain.
Mulle työpaikan ihmissuhteet on paljon hankalempia, koska mä en voi jättää ketään huomioimatta ja kaikkien kanssa pitäis kaveerata, vaikka ne puukottais selkään koko ajan. Luottamustaso töissä on paljon hankalempi saada kuntoon kuin vapaa-ajalla. Tällä hetkellä kukaan työpaikallani ei puhu minulle muutoin kuin käskyinä ja ilmoituksilla, koska eräs meni kertomaan heille valheellisen epäilyksensä, mikä sitten sai kaikki epäilemään kaikkea mitä sanon ja kyttäämään minun tekemisiä. Eli tällä hetkellä olen ihmisten keskellä, mutta yksinäisempi kuin ollessani yksin kotona. Eli ei se aina ole helppoa, vaikka sitä kuinka yrittäisi ja tahtoisi saada ystäviä.
Ystävät ja kaverit- ah, ikuinen sananahinapari. Käytän molempia sanoja ihan holtittomasti eli en sanoisi kummallakaan nimityksellä olevan suurempaa merkitystä kuin toisella. Tuttava on henkilö, jota en kummemmin tunne ja ainut selkeä ero.
Huoleton kirjoitti: Mulle työpaikan ihmissuhteet on paljon hankalempia, koska mä en voi jättää ketään huomioimatta ja kaikkien kanssa pitäis kaveerata, vaikka ne puukottais selkään koko ajan.
Mä en onneksi töissä ole kokenut hirveätä selkäänpuukotusta, tai sitten en ole vain huomannut... Muutama ihminen on tehnyt selväksi, ettei aio esimerkiksi tervehtiä mua, mutta nämä tyypit sitten eivät olekaan niin läheisiä työkavereita että joutuisi päivittäin tai edes viikottain tekemisiin. Ja kuka-syö-lounasta-kenenkin-kanssa on kyllä sellainen sotku, että oksat pois. Jos joku kuvitteli, että aikuiset ovat fiksuja eivätkä kiusaa, niin erehtyi. Onneksi lähin työporukkani on mukavaa ja tulen - ajoittaisista kiistoista huolimatta - enimmäkseen hyvin toimeen heidän kanssaan, joten lounas- ja muuta seuraa kyllä löytyy. Ja auttaa se töissäkin jaksamista noin yleensä, että on ihmisiä, joita voi laskea paitsi työkavereikseen, myös ihan muuten kavereikseen.
Töissäkin ihmiset ottavat sen kaveruuden ihan eri tavalla, esimerkiksi muutamakin ihminen joiden kanssa olen tehnyt ihan läheisesti töitä ei ole tullut kertoneeksi paljon mitään perheestään ja vapaa-ajastaan, kun taas osan kanssa puuhataan juttuja myös vapaa-ajalla ja vaihdetaan kuulumiset laidasta laitaan. Minusta se on ihan ok: jotkut haluavat mennä työt edellä ja pysyä siinä. Työt edellä -asenteesta on ehkä hyvä aloittaa, ja katsoa syveneekö kaveruussuhde siitä. Olen saanut monta hyvää kaveria työpaikoilta, jotka ovat jääneet vaikka olisinkin vaihtanut työpaikkaa tai -tiimiä. On myös ulkomaisia kollegoita, joita lasken kavereikseni, vaikka en heitä erityisesti juuri tapaakaan muuten kuin mitä Facebookissa tulee joskus juteltua.
Emelie kirjoitti: En kaipaa niinkään läheisyyttä, mutta sitä, että toisen kanssa on miellyttävä viettää aikaa eikä tarvitse pohtia omia tai toisen motiiveja. Ei tarvitse olla varautunut, vaan voi puhua ihan mistä tahansa. Pystyisi peilaamaan omia ajatuksiaan toisen kautta ja ehkä näkemään asiat eri tavalla.
Hyvin sanottu! Minä pidän kyllä läheisyydestä, mutta tarvitsen myös paljon omaa tilaa. Puolisossa parasta on se, että vaikka asummekin saman katon alla, omaa tilaa ei tarvitse erikseen ottaa vaan se syntyy luontevasti. Toisen läsnäolo ei häiritse itseä eikä se aseta sosiaalisia paineita, joita kavereiden ja ystävienkin kanssa voi tulla. Toisaalta en selviäisi liian takertuvasta rakastamisesta, enkä kestäisi jos kaikki asiat pitäisi tehdä puolison kanssa yhdessä: minullakin on oma elämäni ja omat harrastukseni, joskin tosin huomioin myös toisen menot ja yritän järjestää meille yhteistä aikaa kun sitä tarvitaan.
Dyn kirjoitti: Jos joku kuvitteli, että aikuiset ovat fiksuja eivätkä kiusaa, niin erehtyi.
Joo, tämä on tympeää ja työpaikkojen ongelma siinä mielessä, että töissä tulee kohdattua väkisinkin näitä tyyppejä, kun taas vapaa-ajalla tällaiset tyypit on helppo/helpompi ohittaa. Minä olen onneksi niin hajuton ja mauton, että kukaan ei ole kiinnostunut minusta, edes selän takana pahaa puhumisen kannalta.
Lapsena ystävät taisivat olla enempi kavereita, sellaisia ihmisiä, joiden kanssa hengattiin koska he sattuivat olemaan saatavilla. Lapsenahan koko elinpiiri oli paljon kapeampi, ja luokan arvojärjestyksen alimmat taisivat päätyä hengailemaan keskenään sen takia että muihinkaan porukoihin ei ollut asiaa? Nuo kaverit tippuivatkin kaikki vuosien varrella pois. Nyt aikuisena uusien ystävien saaminen tuntuu vielä vaikeammalta. Kaikilla alkaa olla jo omat kiireet, ja usein ihmiset eivät halua uusia ylläpidettäviä ihmissuhteita. Monilla tuntuu olevan se tilanne että kun työt ja muu elämä stressaavat, niin ystäviä ei siinä kaiken muun ohella kovin usein jaksa tavata. Luulisin silti, että aikuinenkin saa uusia ystäviä kunhan sopiva osuu kohdalle.
En kyllä tiedä, missä menee kaveruuden ja ystävyyden raja. Mikä on tosiystävän määritelmä? Onko sellaista edes? Vai pätevätkö kaikki olemassaolevat määritelmät lähinnä teinityttöjen palaviin kaverisuhteisiin, eivätkä sitten oikein muihin?
kyty kirjoitti: En kyllä tiedä, missä menee kaveruuden ja ystävyyden raja. Mikä on tosiystävän määritelmä? Onko sellaista edes? Vai pätevätkö kaikki olemassaolevat määritelmät lähinnä teinityttöjen palaviin kaverisuhteisiin, eivätkä sitten oikein muihin?
Meillä on nyt kaksi ystävyysaiheista ketjua meneillään, joita en raaskinut yhdistää, mutta määritelmistä kannattaa siis käydä keskustelua mieluummin täällä . Keskitytään tässä ketjussa tähän ystävien saamiseen ja ystävystymiseen.
No, tuossa artikkelissa on selityssä miksi lukutoukilla on vaikeaa: yle.fi/uutiset/tutkija_nuorten_yksinaisy...e_enaa_tilaa/7801807
Artikkeli on tosin vähän hämäävä sillä milloin sille ujoudelle muka on ollut tilaa? Pohdiskelu ja syrjäänvetäytyminen ei evoluutionkaan kannalta ole kovin kovaa valuuttaa. Nuorten yksinäisyys on ilmeisesti kumminkin ylipäänsä kasvussa,tänä vuonna ilmestyi Kavereita nolla -tietokirja, joka käsittelee sitä.. en ole kyllä lukenut. Sikäli voidaan olla onnellisia ettei olla 2000-luvun lapsia.
Pakollinen:
Ystäviä saa kun painaa facebookissa Lisää kaveriksi
Nykyään tietysti ulospäinsuuntautuneisuutta vaaditaan helposti jopa sellaisilla aloilla, joilla hiljainen puurtaminen toisi parempia tuloksia. Tavallisesta ekstroverttiudesta on seuraavaan esimerkkiin vielä matkaa, mutta esimerkiksi itsevarmana esiintyvää henkilöä pidetään osaavampana siitä huolimatta, ettei itsevarmuus tarkoita automaattisesti osaamista. Tietysti vaikea vetää rajaa siihen missä vaiheessa ihminen on ystävystymisen kannalta positiivinen tapaus, ja missä vaiheessa kerää kannattajia huolimatta siitä että on täydellinen ääliö.
kyty kirjoitti: Tavallisesta ekstroverttiudesta on seuraavaan esimerkkiin vielä matkaa, mutta esimerkiksi itsevarmana esiintyvää henkilöä pidetään osaavampana siitä huolimatta, ettei itsevarmuus tarkoita automaattisesti osaamista.
Ulospäinsuuntautuneisuus ei myöskään kerro mitään ihmisen itsevarmuudesta tai itsetunnosta. Eivätkä nämä asiat muutenkaan ole niin mustavalkoisia: vapaa-ajalla seurassa paljon puhuva tyyppi saattaa olla samalla myös puurtaja ja itsekseen keskittyvä työelämässä.
Itse huomaan tarvitsevani aikaa sekä ihmisten kanssa että ilman ihmisiä, niin vapaa-ajalla kuin työelämässäkin. Välillä on vaan mukavampi olla yksin, välillä taas seura piristää.
Tästä syystä ärsyttävät kaikki sellaiset "hanki harrastus" -ystävänhankintaohjeet, kun se nyt vain ei toimi sillai.
Juuri nyt minulla tuntuu olevan lisäongelmana se, että vähäistä sosiaalisuuttani paikkaillakseni olen usein suuna päänä kaikissa tilanteissa. Näin kai sitten onnistun vaikuttamaan sosiaalisemmalta ja on kauhean hankalaa yrittää selittää kellekään, että on oikeastaan kauhean ujo ja kaikki ihmiset pelottavia. Olen nyt viimeisen vuoden aikana äkkiä välillä jättänytkin mieleeni tulleita hienoja oivalluksia sanomatta, koska joku muu on ollut äänessä. On jotenkin surullista vielä ihan aikuisenakin huomata pitävänsä tällaista loistavana oivalluksena.Dyn kirjoitti: Minut nykyään tuntevat tietävät, että olen suuri suustani ja yleensä äänessä, mutta se ei silti tarkoita, että olisin mikään mestari ihmissuhteideni kanssa. Suorastaan päinvastoin, ihmiset tuntevat joskus kokevan, etten oikein jaksa kiinnostua heistä (enkä kyllä aina jaksakaan, pakko myöntää). Joten joskus se kuuntelu lienee parempi strategia kuin oman päänsä aukominen.
Lupus kirjoitti: Minulla on ollut koulussa ja harrastuksissa kavereita, joita en sitten ole tavannut missään muualla, joten kaikki ihmiset katoavat ympäriltä kun harrastuksessa käymisen lopettaa tai koulua vaihtaa.
Niinhän se vähän menee, että kaverit vaihtuvat kun kiinnostuksenkohteet muuttuvat ja uusia ihmisiä tulee elämään eri kautta. Ei mulla ole paljon mitään yhteistä enää sellaisten tyyppien kanssa, joiden kanssa vielä lukiossa olin ihan hyvää pataa - ei ole oikein mitään, mistä jutella, vaikka joskus nähtäisiinkin. Tavallaan sääli, mutta sitten uusia ihmisiä on tullut siihen tilalle. Onhan toki ihmisiä, joilla on joku tietty kaveriporukka lapsuudesta asti aina aikuisuuteen, mutta mulle ei ole koskaan sattunut sellaista. Lapsena ja nuorena tämä harmitti, kun joka vaiheessa piti olla tutustumassa uusiin ihmisiin, eikä "omaa" porukkaa oikein ollut. Nykyään otan tämän ehkä ennemmin niin, että ihmisiä tulee ja menee jos on mennäkseen, ja ne joilla on väliä, jäävät ehkä sitten jollain tavalla kuitenkin jälkeen.
edit// Piti korjata sivulause, jossa tulin ohimennen väittäneeksi, että minulla olisi ystäviä... Oikein monikossa. Ai että.
Tällänen yksinäinen ehkä vähä mielenvikanen löytäny ystäviä nii heleppoo se o muillekki.