Vikings, 6. kausi
Muinaisten partaveikkojen pitkäksi venähtänyt saaga tuli kuudennen kauden myötä viimeinkin päätökseensä. Ensimmäiset kolme kautta olivat mielestäni erinomaisia ja neljäskin piti vielä kohtalaisesti otteessaan, vaikka tuolloin jaksojen määrä olikin tuplaantunut kymmenestä kahteenkymmeneen. Viides kausi kärsi jo selkeästä sisällön puutteesta ja samojen asioiden toistosta, mihin ei päätöskaudella valitettavasti saada parannusta. Sinänsä hidastempoisuus ei minua tietenkään häiritse, mutta varsin usein sitä huomasi katsoneensa jakson, jossa ei tapahtunut mitään mielenkiintoista. Se on kuitenkin positiivista, että erillisiä juonilankoja ei ole enää kovin montaa siinä missä aiemmilla kausilla homma oli usein turhankin levällään. Juoni myös päättyy jokseenkin tyydyttävästi, joskaan ei säväyttävästi.
Tällä kaudella oli yllättävän vähän taistelukohtauksia, mutta sen sijaan katsoja joutuu kohtaamaan suuren määrän yhdentekevää dialogia, jonka eteen käsikirjoittaja ja sarjan luoja Michael Hirst ei tunnu nähneen paljoakaan vaivaa. Verkkaisesti ja aina eeppisen painokkaasti lausuttu dialogi on yksinkertaista ja kankeaa, eikä yleensä edistä juonta millään tavalla. Kun mitään muuta sanottavaa ei keksitä, hahmot voi aina laittaa höpisemään jumalista, kunniasta ja muusta hölynpölystä. Omituisena seikkana sarjan lopussa saavutetaan tilanne, jossa sotakirveet on ainakin puolittain haudattu, mutta sitten karvaiset barbaarit repäisevät jostain idean, että Englantiin pitää päästä riehumaan vielä kerran. Englantiin sijoittuvat kohtaukset ovat vihoviimeistä pakkopullaa, jonka merkitystä en tajunnut. Eli vaikka sarja jumittaa usein paikallaan, jotain väärällä tavalla yllättävää saatetaan heittää yhtäkkiä hatusta ilman mitään pohjustusta. Voihan katsojan pitää hereillä noinkin.
Kuten tunnettua, sarjan alkuperäinen päähenkilö Ragnar Lothbrok saavutti kohtalonsa jo neloskaudella, minkä jälkeen tarinan keskiöön nousivat hänen viisi poikaansa. Valitettavasti heistä ei ollut isänsä korvaajaksi, vaikka pojista vanhin eli Björn osoittautuikin lopulta ihan hyväksi hahmoksi. Ivar erottui tietenkin joukosta psykoottisella verenhimollaan, mutta koska hänellä ei ollut muita luonteenpiirteitä, ei häneen pystynyt katsojana juuri kiintymään. Tällä viimeisellä kaudella hahmoa onnistutaan hieman pehmentämään, mutta muutos tulee auttamatta liian myöhässä. Heikot, unohdettavat hahmot muodostuvat sarjan riippakiveksi varsinkin sen ehtoopuolella, sillä ykköskauden hahmoja ei ole viimeisen kauden lopussa mukana enää lainkaan (lopussa on tosin arvattava ylläri). Moni tärkeäksi kasvava hahmo siis kuolee ja dramaattisia poislähtöjä koetaan tälläkin kertaa. Vaikka sarjan viimeiset hetket eivät erityisemmin kosketa, kahden hahmon hautajaiset nostivat vähän kyyneltä silmään.
Kokonaisuutena ajatellen Viikingit rakentaa sopivan mahtipontisen saagan, josta ei puutu draamaa, juonittelua, romantiikkaa eikä reippaita taistelukohtauksia. Näyttelijät ovat pääosin hyviä, vaikka heille kirjoitetut repliikit eivät olisikaan. Peter Franzén pärjäsi loppuun asti hyvin ja onnistui tuomaan rooliinsa myös rentoutta, jota koko sarja olisi kaivannut enemmän. Sekin on myönnettävä, että sarja näyttää jatkuvasti perhanan hyvältä, eikä päätöskaudellakaan ole taatusti yhtäkään huonon näköistä ottoa tai huolimattomasti suunnattua valonsädettä. Kunpa sama panostus olisi yltänyt myös käsikirjoitukseen.
