Anime

Megalo Box on tyylillinen kunnianosoitus menneiden aikojen animaatioille ja sarjakuville. Rosoinen piirrosjälki, hahmosuunnittelu ja musiikki ovat kaikki rakkaudella tehtyä retroilua. Tarinakin suorastaan tihkuu äijämäistä 60/70-lukujen henkeä, vaikka jonkinlaiseen kuvitteelliseen lähitulevaisuuteen sijoittuukin. Lahjakas mutta yhteiskunnan pohjamudissa rypevä nyrkkeilijänuorukainen "Junk Dog" tarttuu mahdottomaan haasteeseen valloittaa brutaali Megalonia-turnaus, jossa ottelijat mäiskivät toisiaan moottoroiduilla käsivarsilaitteilla. Hänen motivaationaan on pakkomielteinen tarve kohdata uudestaan kehässä arkkikilpailijansa, lajin hallitseva mestari. Kumppaneikseen tähän koitokseen hän saa Yakuza-velkojiaan välttelevän huijarivalmentajan ja temperamenttisen katulapsen. Sarja painaa kaasu pohjassa tyyli ja asenne edellä, ja siinä löyhkää hien ja veren ja bensiinin katku. Sen karussa ja synkähkössä maailmassa vahvat syövät heikot eikä armoa anneta.

Noniin nyt sitä kauheeta kakkia silmien täydeltä; heinäkuun alusta lähtien Sword Art Online on Netflixsissä kahden kauden ja yhden OVA voimin, ja saattaa olla pelkoa siitä että pilkan'pätkiä P90:n kanssa on myös tulossa jatkoksi. Kertoo vähän flixin anime-tarjonnan laadusta että SAO itse asiassa nostaa sitä... Joka näin periaatteessa ei pitäisi olla mahdollista, mutta näin on.

Kivan alun jälkeen Kultaseni FranXX:issa (Dārin In Za Furankisu) vähäsen lässähti, joten yritin jatkoksi katsoa TähiAjurin (Sutā Doraibā Kagayaki no Takuto) josta Franxin mechit on melko vapaasti lainailtu. En saanut katsottua ekaa jaksoa pidemmälle... Bläh. Myöskään parhaaksi mechi sarjaksi kehuttu Läpäise Taivaat Gurren Lagann (Tengen Toppa Guren Ragan), ei vakuuttanut tyyliltään. Sen sijaan Gargantia Viljaisan Vihreällä Kiertotähdellä (Suisei no Gargantia) sattui juuri kohdalleen. Hitler-nuori tipahtaa natsigundaminsa kanssa WaterWorldiin ja löytää ihmisarvon tarkoituksen hippien keskuudesta. Toisin kuin mecheissä yleensä sarjan jättiroboteissa on puhuva tekoälykäyttöliittymä, -kuin Ritariässän autossa aikanaan. Suosittelen.

Makoto Shinkain seuraava anime-elokuva saa Japanin ensi-iltansa heinäkuussa. Vastikään julkaistu traileri näyttää odotetusti upealta:

Ghiblin elokuvia on tulossa katsottaviksi Netflixiin. www.episodi.fi/uutiset/netflixiin-tuloss...erati-21-kappaletta/

Juttu Ylellä:  Anime-elokuvat olivat tylsiä ja outoja, kunnes selvitin syyt seitsemään olennaiseen piirteeseen

Tuosta Ylen jutusta tuli ensin hassu fiilis ja flashbackeja menneisyyteen kun kuuntelin hihittelyä siitä, miten japanilaiset tekevät kaiken hassusti ja animea ei voi katsoa kun se on liian omituista. Mutta tuossa oli kuitenkin tuotu ihan kiitettävästi esiin eroja ja syitä miksi ne voivat tuntua ummikosta vieraalta, ja yritettiin ymmärtää. Sekä piirrostyylin taustoja, jolla on juuret myös länsimaissa. Vihtoria ja Klaaraa ei mainittu, mutta silläkin on muistaakseni ollut osansa mangan kehityksessä. Ja mistä lie alun perin saanutkaan alkunsa, mutta Vihtorissa ja Klaarassa käytettyjä "järkytyskaatumisia" näkyi mangassa ja animessa jossain vaiheessa ihan kyllästymiseen asti.

Sinänsä voin ymmärtää osittain niitä fiiliksiä, jotka ajavat pois animen ääreltä - aloin jossain vaiheessa itsekin vähän kyllästyä muun muassa animen kaavamaisuuteen, sekä siihen miten kaikki hahmot ovat toistensa kopioita. Jopa muusta tarjonnasta poikkeava Ghibli on alkanut tuntua hieman kaavamaiselta.

Ja eipä siinä, olen törmännyt usein mielipiteeseen, että vain anime (ja manga sekä kaikki muu Japanista tuleva) on kiinnostavaa ja laadukasta ja kaikki länsimainen automaattisesti huonompaa. Taisinpa nuorena syyllistyä tähän itsekin, kun löysin animesta ja mangasta sen oman jutun.

Mitä tuohon samankaltaisuuteen tulee, tokihan siinä on pitkälti kyse tottumisesta. Kuten mainittu, onhan täälläkin omat tyylinsä ja samankaltaisuutensa, mitä ei vain samalla tavalla tule huomattua kun samankaltaisten tyylien erot huomaa herkemmin. Ehkä ihmisten haluttomuus tarttua mihinkään "outoon" on se syy, miksi länsimaisissa animaatiofilmeissä on vallalla käytännössä yksi tyyli. Kaikki siitä poikkeava mikä ei tule Disneyltä/Pixarilta/Dreamworksilta jää auttamatta pimentoon.

Ja aikuisten animaatiolle taas on tällä hetkellä käytännössä yksi Simpsoneista alkunsa saanut muotti, ja tyylin pitää jostain syystä olla rumaa ja animaation tökeröä, että katsoja tunnistaa sarjan varteenotettavaksi "aikuisten animaatiosarjaksi". Jopa Bojack Horsemanin piirrostyylissä ja kerronnassa on sitä samaa, vaikka sarja muuten poikkeaakin kaikista muista näkemistäni länsimaisista "aikuisten animaatiosarjoista" olemalla ajoittain vakavampi ja aikuismaisempi tavalla, mitä tällaisissa sarjoissa ei yleensä nähdä.

– Länsimaisessa animaatiossa liikkeen realismia ja kuvien suurta määrää pidetään animaation laadun merkkinä, Uusitalo kiteyttää.

Tämä osittain särähti korvaani, sillä yleensä liike saa täälläkin animaatiossa olla kuinka epärealistista tahansa, ja hyvä animaatio määritellään sen mukaan mikä on animoinnin laatu ja kuinka paljon välikuvia liikkeeseen on käytetty. (Liian realistinen liike karrikoidulla animaatiohahmolla näyttää aina oudolta, eikä suuri määrä kuvia tee animaatiosta automaattisesti sujuvaa ja hyvää jos animointi alkaa "laahata".) Eiköhän animaatiossa edelleen pyritä Japanissakin säästämään, sillä se vie mielettömästi aikaa, vaikka toki animesarjoissa panostetaan jopa tv-animaatiossa kuvan kauneuteen huomattavasti enemmän kuin länsimaissa. Ehkä koko budjetti menee sitten siihen, sillä kovin sujuva piirrosanimaatio tarkoittaa samalla sitä, että kuvan yksityiskohdissa pitää tinkiä ettei työmäärä kasva ihan älyttömiin mittasuhteisiin. Toki tietokonetyöskentely auttaa tässäkin, tuskin kovin moni enää animoi perinteiseen tyyliin paperille, eikä ole enää animaatiokalvoja joita tarvitsee maalata käsin.

Mutta kylläpä tuo Earwig and the witch näyttää kummalliselta tapaukselta! Hassusti ainakin päähahmon tyyli tuo minulle mieleen Naoki Urasawan hahmot eikä niinkään perinteisiä Ghibli-sankarittaria.

Tuosta Ylen jutusta tuli ensin hassu fiilis ja flashbackeja menneisyyteen kun kuuntelin hihittelyä siitä, miten japanilaiset tekevät kaiken hassusti ja animea ei voi katsoa kun se on liian omituista. Mutta tuossa oli kuitenkin tuotu ihan kiitettävästi esiin eroja ja syitä miksi ne voivat tuntua ummikosta vieraalta, ja yritettiin ymmärtää. Sekä piirrostyylin taustoja, jolla on juuret myös länsimaissa. Vihtoria ja Klaaraa ei mainittu, mutta silläkin on muistaakseni ollut osansa mangan kehityksessä. Ja mistä lie alun perin saanutkaan alkunsa, mutta Vihtorissa ja Klaarassa käytettyjä "järkytyskaatumisia" näkyi mangassa ja animessa jossain vaiheessa ihan kyllästymiseen asti.

Tuota en tiennytkään. Ei olisi ensimmäisen asia, mikä on aikanaan tullut länsimaista ja jäänyt elämään Japaniin.

Mitä tuohon samankaltaisuuteen tulee, tokihan siinä on pitkälti kyse tottumisesta. Kuten mainittu, onhan täälläkin omat tyylinsä ja samankaltaisuutensa, mitä ei vain samalla tavalla tule huomattua kun samankaltaisten tyylien erot huomaa herkemmin. Ehkä ihmisten haluttomuus tarttua mihinkään "outoon" on se syy, miksi länsimaisissa animaatiofilmeissä on vallalla käytännössä yksi tyyli. Kaikki siitä poikkeava mikä ei tule Disneyltä/Pixarilta/Dreamworksilta jää auttamatta pimentoon.

Animaatioelokuvien tekeminen lienee myös aika kallista, eikä pienen budjetin animaatioita oikein taideta tehdä siinä missä pienen budjetin näytelmäelokuvia. Kilpailevien tyylien voi siksi olla vaikea saada jalansijaa.

Ja aikuisten animaatiolle taas on tällä hetkellä käytännössä yksi Simpsoneista alkunsa saanut muotti, ja tyylin pitää jostain syystä olla rumaa ja animaation tökeröä, että katsoja tunnistaa sarjan varteenotettavaksi "aikuisten animaatiosarjaksi".

Lienee osittain kustannuskysymys tämäkin. Mutta osittain tietysti tahallista ja voi olla että se on yksi syy animen ja etenkin Ghiblin elokuvien suosiolle länsimaissa. Eli aikuisia kiinnostavat tarinat, joissa on myös visuaalista kauneutta tai ainakin kiinnostavuutta ilman pakollista ironista tökeröyttä.
 

Fiktiivi kirjoitti: Animaatioelokuvien tekeminen lienee myös aika kallista, eikä pienen budjetin animaatioita oikein taideta tehdä siinä missä pienen budjetin näytelmäelokuvia. Kilpailevien tyylien voi siksi olla vaikea saada jalansijaa.
 

Näinhän se taitaa olla. Animaatioelokuvalta myös vaaditaan enemmän kuin sarjalta, joten laadun pitäisi olla isompaa ja parempaa kuin mitä sarjassa saa olla. Onhan niihin selvästi satsattu enemmän myös anime-elokuvissa, siis kun vertaa sarjaformaattiin... joissa kyllä satsataan muuten ulkonäköön, vaikka animaatiossa säästettäisiinkin. Toisaalta en näe miksi elokuva ei animaationsa puolesta saisi olla "tv-sarjatasoa" jos se muuten näyttäisi hienolta ja tarinaan olisi panostettu. Yleensähän tämä menee juuri toisin päin, ne mielenkiintoiset ja kunnianhimoiset jutut ovat nimenomaan sarjapuolella. Elokuvat sitten ovat mahdollisimman tarkkaan laskelmoituja, koska niihin menee niin paljon rahaa, ja rahoittajat eivät halua ottaa riskejä.

Lienee osittain kustannuskysymys tämäkin. Mutta osittain tietysti tahallista ja voi olla että se on yksi syy animen ja etenkin Ghiblin elokuvien suosiolle länsimaissa. Eli aikuisia kiinnostavat tarinat, joissa on myös visuaalista kauneutta tai ainakin kiinnostavuutta ilman pakollista ironista tökeröyttä.

Se on muuten jännä että nättejä tv-animaatioita tehdään länsimaissa lähinnä lapsiyleisöä ajatellen. Nehän ovat usein hyvinkin laadukkaita, ja monasti tuntuu että ne ovat visuaaliselta puoleltaan erityisesti aikuisia miellyttäviä. Kun ajattelee vaikka Over the Garden Wallin tai Hildan visuaalista puolta, niin eihän aikuisille taida olla mitään vastaavaa. Myös sisällöltään lasten ja nuorten animaatiot saattavat olla paljon kypsempiä kuin niin kutsutut aikuisten animaatiot. (Poikkeuksena Bojack Horseman, ainakin silloin kun se ei ole aikuisanimaatiomoodissa.) Elokuvapuolelta käsittääkseni löytyy viime ajoilta pari aikuismaisempaa esimerkkiä, mutta en ole onnistunut näkemään niistä yhtäkään, joten en tiedä ovatko ne loppujen lopuksi enemmänkin koko perheen animaatioita.

Ja jos oikein muistan, Ghiblillä oli aikoinaan vaikeuksia lyödä Japanissa läpi, sillä tyyli oli niin outoa ja erilaista.

Katsoin taas pitkästä aikaa animea. Tällä kertaa huomion kiinnitti Shadows House , koska sen perusidea vaikutti mielenkiintoiselta ja tapahtumamiljöö kiinnitti huomioni. Visuaalisesti oli hauska idea, että puolet päähahmoista on kasvoiltaan pelkkiä mustia siluetteja, joiden ilmeitä ei näy. Näiden siluetti-ihmisten kasvoina toimii "eläviä nukkeja", jollainen päähenkilö Emilicokin on. Ja sitten on tietysti mysteerejä ja niin edespäin. Ihan mukava se oli katsoa, vaikka tarina jää ensimmäisellä kaudella pahasti kesken ja etenee muutenkin hitaasti.

Olihan tuossa jälleen asioita jotka ottivat päähän, mutta kokonaisuutena jäi positiivisen puolelle ja saatan tsekata toisenkin kauden jos/kun se tulee. Ihan kaikille tämä ei varmaankaan ole, ihan tuon yleisen hidastempoisuudenkin takia. Sarja on puhtaasti slice of life-mysteerifantasiaa höystettynä lievällä angstilla ja kauhulla olematta kuitenkaan missään vaiheessa kovin raskas, ainakaan ensimmäisen kauden perusteella. Euroopassa sarjaa näyttää Wakanim, joka on jälleen kerran yksi striimauspalvelu josta en ollut kuullutkaan ennen tätä.