Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

Tulikärpästen hauta (Grave of the Fireflys)

Oli tässä taas kymmenisen vuotta vanha oikein perustavanlaatuinen joulumielianime. Tyly kuvaus kahdesta toisen maailmansodan jalkoihin jäävästä lapsesta.

Ilmeisestikin varhaista teini-ikää lähestyvä / sen juuri saavuttanut veli ja pieni sisko jäävät ensin orvoiksi, ja sitten veljen ihan omaa typeryyttä pistävät välit poikki heidät hoiviinsa ottaneeseen tätiin, ja yrittävät elää luonnon helmassa omin nokin. Eihän siitä mitään tule kun aikuisilla on muitakin murheita kuin nälkiintyneet orpolapset. Lopputuloksena yksi ahdistavimmista pätkistä mitä olen vähään aikaan nähnyt.

Fury

Vaikka en tiedäkään, mitä eroa on Tigerillä ja Pantherilla, niin kyllä panssarivaunu kuuluu mielestäni sotakaluston kiehtovimpiin edustajiin. Massiivista tuhoa kylvävä teräsmöhkäle, joka pääsee ohi lähes kaikenlaisista esteistä, on yksinkertaisesti kunnioitusta herättävä ilmestys. Sitä on myös Brad Pittin komentama amerikkalainen Sherman-tankki, jonka miehistö lähtee jälleen kerran veriselle taipaleelle kohti vihollisen lämpimää vastaanottoa. Möyriessään Saksan maaperällä toisen maailmansodan loppumetreillä tankki todistaa useaan kertaan olevansa Fury-lempinimensä arvoinen.

Parasta leffassa ovat rankat taistelukohtaukset, joissa rapa lentää ja rakennukset rusentuvat murusiksi. Sotimista kuvataan vain panssarimiehistön näkökulmasta, mutta siitä otetaan kaikki irti. Sherman-tankki nähdään tositoimissa niin kaupungissa kuin avomaastossa ja kaikissa taisteluissa on aidosti jännittävä fiilis. Miehistönkin ihon alle päästään kiitettävästi, vaikka Pittin lisäksi vain joukkoon liittyvällä nuorella tulokkaalla on useampi kuin yksi luonteenpiirre. Muut hahmot toimivat silti kohtuullisen hyvin ja ajavat asiansa ainakin silloin, kun taisteluiden välissä jauhetaan paskaa ja naureaan tyhmille vitseille. Fury on enimmäkseen oikein hyvä sotaleffa, mutta lopun sankarimeininki olisi voinut jäädä hieman maltillisemmaksi.

Ant-man

Supersankarileffat alkavat jo tulla korvista ulos, mutta Ant-Man pärjää sillä, että se jatkaa Marvelin sankareiden sooloelokuvien genreteemaa (tällä kertaa heist-elokuva Ocean's 11 -hengessä asiaankuuluvine letkeine musiikkeineen) eikä ole Kostajien kaltaista suuruudenhullua mättöä. Eli ihan kiva pieni supersankarileffa vaihteeksi,

Michael Douglas ei onnistunut näyttämään vanhalta ja kurttuiselta itseltään missään välissä, niin häkellyttävä näky nuorennettu Kirk Douglasin poika oli leffan alussa ja sen verran omituinen näky oli vanhan guben partavärkki.

Turbo Kid

Otetaan vähän Power Rangersia , enemmän Peter Jacksonin varhaistuotantoa (tiedättehän, Bad Taste ja Braindead ), helvetisti 80-lukua kliseineen, ja tuotetaan koko homma italialaisen klassikko Mad Max -kloonauksen tyyliin (kuten Kadonneen maailman soturi , joka saisi tulla uusintana).

Lopputulos on taattua tietoisen roskan juhlaa.

Tai no... Olisi, jos leffa olisi tehty vähän iskevämmin, paremmin rytmitettynä, ja enemmän rautaisella huonon elokuvan tekemisen ammattitaidolla. Nyt tulee mieleen sorakuopan harrastelijafilmit. Elokuvassa on aivan liikaa odottelua milloin vyörytetään uutta sekopäisyyttä silmille. Esim. nimihenkilön ja tämän tytsin jutustelut ovat tolkuttoman pitkästyttäviä, ja vaikka toimintakohtauksissakin tapahtuu, joutuu niissäkin odottelemaan asioita. Sinänsä en tekisi mitään eri tavalla, vain tiivistäisin ihan kaikkea enemmän, jotta olisi samanlaista hulluuden tykitystä kuin Hobo with the shotgunissa .


Man from U.N.C.L.E

60-lukulaisen Suomen töllössä Napoleon Solo -nimellä liikkuneen sarjan lämmittelyelokuva oli todella positiivinen yllätys. Aluksi vähän ajattelin, että "no IMDb on sentään antanut kohtuu pisteluvun" ja sitten huomasin Guy Richien (Snatch, Puuta, heinää jne. -leffat) joten odotukset nousivat korkealle. Aivan samanlaista kikkailevaa ja kiemuraista kerrontaa ei sentään ollut nyt nähtävissä kuin miehen elokuvissa normaalisti, mutta tyyli on tunnistettavissa. Ja mikä kaikkein parasta: Ei nykyajan rymistelyä ja massatuhoa, tai nykyjamesbondimaista synkistelyä ja syväanalyysia, vaan wanhan hyvän ajan kevyttä agenttiseikkailua. Kannatti katsoa.

Wild Card

Kikkailematon ja melko ennalta-arvattava toimintapyrähdys, jonka juoni perustuu käsikirjoittajan omaan romaaniin, josta onkin jo kerran väsätty leffasovitus vuosikymmeniä sitten. Se oli nimeltään Heat, joskaan sitä ei sovi sekoittaa Michael Mannin samannimiseen teokseen. Ihan tuoreiden ideoiden parissa ei siis liikuta, mutta kyseessä on siitä huolimatta ihan kelvollinen viihdepaukku. Ohjauksesta vastaa turvalliseen perusmättöön erikoistunut Simon West, jonka käsissä tämäkin leffa rullaa sujuvasti ja tasaisesti ilman suurempaa kömmähtelyä. Pääosassa on nykypäivän kovin toimintaukko Jason Statham, jonka takuuvarma äijäkarisma tehosi erinomaisesti ainakin minuun.

Las Vegasin kasinojen välkkeeseen sijoittuva juoni alkaa, kun Stathamin naistuttava raiskataan ja hakataan viimeisen päälle, minkä vuoksi luisuotsainen sankari ryhtyy kostotoimenpiteisiin. Ei toki aivan tuosta vain, sillä syyllinen on tietenkin hemmoteltu ja rikas pikkupaskiainen, jonka gorilloille ei kannattaisi vittuilla. Stathamin ammatti on kuitenkin turvallisuuskonsultti, joten kärsinyttä naista on autettava saamaan hyvitys. Kuvioon liittyy eräs toinenkin konsultin asiakas, jonka funktio kokonaisuuden kannalta jää hieman hämäräksi, vaikka loppuratkaisussa hänellä onkin osansa. Toimintakohtauksia leffassa on yllättäen vain muutama, mutta ne on sentään leikattu ja toteutettu hyvin, joten vähän on tällä kertaa enemmän. Juoni tai hahmot eivät tarjoa juurikaan tarttumapintaa, mutta ihan okei-tasoinen mättö ja Stathamin tuima tuijotus riittävät mielestäni plusmerkkiseen arvosanaan.

A Walk Among the Tombstones

Näin täydellisen synkkää ja vakavailmeistä rikosjännäriä ei olekaan tullut hetkeen vastaan, vaikka tällaiset leffat eivät tietysti muutenkaan mitään elämän ilosanomaa levitä. Tarina perustuu amerikkalaisen kirjailijan samannimiseen romaaniin, mutta elokuva muistuttaa enemmän pohjoismaalaisia murhamysteerisarjoja kuin tavanomaista jenkkimeininkiä. En tiedä, ovatko vaikutteet tahattomia vai tietoisia, mutta skandinaavisen kylmissä tunnelmissa tässä kuitenkin liikutaan. Tempo on verkkainen, eikä raskaasti soutaessa kukaan jaksa hymyillä. Moderniksi film noiriksi elokuvaa on myös kutsuttu, eikä sekään luonnehdinta harhaan osu.

Totisen tarinan päähenkilö on totinen yksityisetsivä, joka alkaa tutkia huumekauppiaan vaimon sieppausta ja murhaa. Liam Neeson on täsmälleen oikea mies vakaan ja hiljaisen, mutta loputonta alakuloa huokuvan etsivän rooliin. Käy ilmi, että syylliset ovat sadistisia pervoja, jotka eivät ole asialla ensimmäistä kertaa. Eräs heidän aikaisemmista uhreistaan on Laura Birn, jonka rooli jää valitettavasti hienoon alkutekstijaksoon, joka menee niin sanotusti ihon alle. Juoni itse ei tee aivan samaa, koska jotenkin se hajoaa liikaa eri suuntiin yksinkertaisuudestaan huolimatta. Neeson vakuuttaa kuitenkin jälleen jo pelkällä rahisevalla äänellään ja masentuneella olemuksellaan. Leffa onkin ihan hyvä lisäys näyttelijän Takenista alkaneeseen toimintajatkumoon.

Sicario

Elokuva Meksikon huumekartelleja vastaan käytävästä sodasta on kerännyt pääasiassa kiittäviä arvosteluja. Ja hyvähän elokuva oli, tunnelma on suurimman osan ajasta katossa kun odottaa väkivallan purkautuvan minä hetkenä hyvänsä. Leffahan on melkein uusi Traffic, joka myöskin kuvasi huumebusinesstä ja huumesotaa melko raadollisella ja pessimistisellä tavalla.

Ainoat oikeasti häiritsevät asiat olivat käsikirjoituspuolen MacGuffineissa . Esimerkiksi se, että elokuvan päähenkilö, Emily Bluntin esittämä hämäräperäisen "ulkoministeriön tyypin" (Josh Brolin) johtamaan huumeyksikköön värvätty swat-poliisi, ei oikein tuntunut olevan muuten merkityksellinen juonelle, kuin että saataisiin mukaan kokematon henkilö kauhistelemaan huumesodan raadollisia ja välistä melko laittomia, mutta välttämättömiä, keinoja. Ehkä jos vähän enemmän olisi laitettu Blunt tekemään itse vaikeita valintoja idealismin ja pragmaattisuuden välillä. Nyt showta siinä suhteessa johti lähinnä Benicio del Toro kylmäverisenä tappajana, jolle huumesota oli lähinnä keino kostaa kartellille perheensä surma silmä silmästä -metodilla.


The Martian

Helkkari. Tämähän oli parempi elokuva kuin Sicario. Seuraavista syistä:
- Toi mieleen parin vuoden takaisen Gravityn.
- Fysiikka ja muu tiedepuoli oli näin maallikon kannalta kohdillaan. Ainoa valittamisen aihe tuli siitä, että tavarat näyttivät putoavat Marsin pinnalla vähän turhan vauhdilla (painovoima, eli sitä kautta myös putoamiskiihtyvyys, olisi vain kolmannes Maan vastaavasta). Sen sijaan puheet heksadesimaaliluvuista ja ASCII-taulukoista tekivät elokuvasta oikean nörtin unelman (muahan ei sillä termillä saa kutsua - ikinä).
- Elokuva ei ole katastrofielokuva. Normaalisti kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Tämä olisi niin epätodennäköistä, että se yleensä ärsyttää tällasissa elokuvissa. Nyt sen sijaan asioita meni pieleen, mutta toisaalta asioita meni paljon myös putkeen. Kuten todellisuudessa.
- Elokuva on itseasiassa hyvän mielen elokuva. Se ei tehnyt Marsiin jääneestä astronautista poliittista peliä, taloudellista peliä, tai mitään muutakaan peliä. Kiinan avaruushallinto riensi auttamaan USA:n avaruushallintoa ihan rehellisesti hyväntahtoisista syistä. Harvinainen näkemys tällasista tilanteista elokuvissa. (No okei... Ilkeä ihminen voisi sanoa, että jos maailman poliittinen tilanne ei olisi nyt mitä on, Kiinan tilalla olisi ollut Venäjä...)

Muoks: Hetkinen... Myrsky Marsissa? Niin voimakas, että se pystyisi kaatamaan aluksen? Ilmakehässä, jota hädin tuskin on olemassa? Ja mä kiinnitin huomiota vain näennäisen nopeaan tavaroiden putoamisnopeuteen? <Facepalm tähän kohtaan>

Luen Joss Whedonin elämänkertaa ja siellä tuli vastaan, että hän on ollut mukana myös kirjoittamassa Speed (1994) elokuvan käsikirjoitusta, tai no lähinnä muokkaamassa sen dialogia, mutta että hän ei koskaan saanut siitä nimeään lopputeksteihin. Tämän innoittaman etsin käsiini kyseisen leffan katseltavaksi. Olen sen nähnyt kyllä, mutta minulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä.

Monet ovat kehuneet Keanu Reevesin näyttelemistä, mutta minusta hän oli jokseenkin puiseva. Tai ehkä se oli sitten hänen roolinsa, mene ja tiedä. Sandra Bullock oli viihdyttävä omassa roolissaan, paljon luontevamman oloinen. Juonihan on sinänsä aika ohut, mutta ei se katselua haitannut. Viihdyin oikein mainiosti elokuvan parissa. Ja nyt kun tiesin, niin joitain selviä whedonmaisia piirteitä dialogista löytyi. Ihan huvittava katselukokemus.

Haywire

Väkevää muijaenergiaa pursuava toimintapaukku, joka ei kikkaile tai hienostele liikoja. Steven Soderberghin ohjaama yksinkertainen jännärinpuolikas kertoo tuimasta tappelijanaisesta, joka on jonkinlainen freelance-agentti, joka tekee erilaisia hämärähommia valtion laskuun. Hommat tuntuvat koostuvan pääasiassa ihmisten kaappaamisesta, hakkaamisesta ja muusta mukavasta. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä ja agentti huomaa astuneensa ansaan, jonka tarkoitus on saada hänet pois päiviltä. Kipakka typy ei kuitenkaan kellisty heti ensimmäisen miehen kohdalla, joten pettureille on aika antaa kunnon kierrepotku nivusiin.

Elokuvassa ei ole pahemmin juonellisia ansioita, oikeastaan koko petoskuvio on niin turhanpäiväinen, että toista saa hakea. Juoni on suoraviivainen, mutta se on sotkettu aikasiirtymillä, joista en pitänyt lainkaan. Onneksi aikarakenne on epäselvä vain alussa ja kerronta notkistuu, kun alkulöpinöistä päästään eteenpäin. Kaunista nyrkkisankaritarta esittävä Gina Carano on selkeästi leffan parasta antia ja ainoa pätevä syy sen katsomiseen. Hänen vapaaottelutaustansa näkyy selvästi, sillä toimintakohtauksissa on aitoa tekemisen tuntua, eikä heiluvaa kameraa tai muita kepulikonsteja tarvita. Caranon reisien väliin pääsevät mm. Michael Fassbender ja Channing Tatum, jotka saavat niin tiukkaa hoitoa, että suorastaan henki salpautuu.

Mä kannattaisin että tehtäisiin enemmänkin The Martianin kaltaisia valoisampia hyvänmielen elokuvia. Synkistelyä on ollut vähän liikaakin mun suosimissa elokuvagenreissä.


Tale of Tales

Perhana. Olipas erikoinen satufantasialeffa. Erikoisuus toisaalta on aina ollut italialaisten ammattitaito, vaikkakin minulle se tarkoittaa lähinnä 70/80-lukujen halpissekoiluja. Mutta tämä elokuva ei ollut halpa eikä skeida. Päinvastoin. Elokuva oli julmetun kaunis ja hyvä kunhan vain katsojana pääsi yli epäamerikkalaisesta vaiteliaisuudesta ja leppoisasta, mitään selittelemättömästä kerronnasta.

Positiivisesti satuperinnettä noudatetaan orjallisesti, grimmien ja melko julman ja kärpässienisen keskiaikaisen satuperinteen hengessä. Pienenä negatiivisenä asiana elokuvan kaikki kolme tarinaa päättyvät jotenkin hullusti, ilman varsinaisesti tyydyttävää päätöstä - tilanteet vain saatetaan loppuun koruttomasti, jotenkin olisin kaivannut jonkinlaista surullista tai onnellista huipentumaa (mutta ehkä olen vain länsimaisen modernin kerrontaperinteen orja).



'Black Mass

Ikävä kyllä on myönnettävä, että Johnny Depp on kehittynyt epäedulliseen suuntaan kiinnostavasta elokuvapersoonasta harmaaksi elokuva-alan duunariksi. Jokaisesta leffastahan ei voi tulla todellista klassikkoa, mutta kun Pirates of Caribbeanistakin on jo kolmetoista vuotta, ja sen jälkeen Johnny Deppin tuotanto on muuttunut yhä vain värittömämmäksi ja turvallisemmaksi. Tarkoitan tällä sitä, että jopa Lone Rangerin Tonto oli vain uusintaa Deppin sekoiluhahmoista, eikä suinkaan mitään uutta.

Black Mass tarjosi mahdollisuuden kokeilla uudentyyppistä roolia psykopaattina gangsterina, mutta roolityö jäi hyvin valjunoloiseksi yhdessä koko leffan kanssa (tosin leffan yleisilme veti Deppin mukanaan, eli en syyttäisi itse näyttelijää). Tokihan tosielämän tapahtumia kertaavat rikoselokuvat tuppaavat aina olemaan melko elottomia (mitä nyt poikkeuksena joku Mafiaveljet), mutta nyt tunnuttiin menevän jopa elottomuuden suhteen todella suossa.

Juu, en pitänyt.

The Hunted

Tommy Lee Jones ja Benicio del Toro erämaatunnelmissa. Del Toro esittää Kosovon sodassa kovia kokenutta erikoisjoukkojen supertappajaa, joka traumojensa takia elää metsässä satunnaisia kohdalleen osuvia ihmisiä murhaten. Jonesin hahmo vastasi aikanaan hänen koulutuksestaan ja joutuu vanhoilla päivillään jahtaamaan entistä oppilastaan. Synopsis ei ole kovinkaan houkutteleva, mutta lopputulos on onneksi parempi kuin luulisi. Homman nimi on intensiivinen kissa ja hiiri-leikki, missä onnistutaan erinomaisesti. Päätähdet tekevät todella fyysiset roolit juostessaan, kiivetessään ja ähkiessään pitkin kaupunkia ja erämaata. Miesten päästessä pieksemään toisiaan tulee tunne, että kumpikin kamppailee henkensä edestä tosissaan. Hengästyttävän tunnelman ansiosta heikko juoni ei päässyt vaivaamaan liikaa.

Dredd

Turhaan olin lykännyt tämänkin katsomista, sillä uudempi Dredd-leffa paljastui harvinaisen kovaotteiseksi ja reipashenkiseksi toimintapaketiksi. 90-luvun surullisen kuuluisasta versiosta minulla ei ole kummoisia muistikuvia, mutta onhan tässä nyt helvetisti munakkaampi meininki, eikä nolon sidekickin takiakaan tarvinnut kärsiä. Toiminnassa on asiallisen brutaali fiilis, eikä iholle menevissä hidastuksissa säästellä. Mättöä on paljon, mutta kerrankin toimintaleffan jälkeen jäi tunne, että samaa kamaa olisi katsellut enemmänkin. Vaikka helposti kuvittelisi, että Dreddin kypärän voisi pukea päähänsä kuka tahansa perustoimintajamppa, niin leffaa katsoessa tuntui, että yrmeän tuomarin rooli kuului nimenomaan Karl Urbanille. Hänen tapansa puhua ja pitää suupielet alhaalla oli täsmälleen oikea! Päivitetty Dredd on varmaankin ainoa remake-leffa, jota oikeasti kaivattiin ja joka vieläpä täyttää odotukset.

Lockout

Scifi-elementeillä höystetty toimintapätkä, jossa Guy Pearcen näyttelemä kovanaama saa tehtäväkseen pelastaa presidentin tytär vankilamellakan keskeltä. Kyseessä ei ole aivan tavallinen neidonhakureissu, sillä vankila on kiertoradalla sijaitseva jättimäinen avaruusasemakompleksi. Leffan scifistinen anti onkin muuten tässä, sillä juoni voisi sijoittua ihan hyvin tavalliseenkin vankilaan. Päähenkilöä keikka ei oikein nappaisi, mutta koska hänellä on omakin nahka panoksena, typyn perään on pakko lähteä. Vartiointi ja turvatoimet ovat kuulemma huipputasoa, mutta ala-asteen jälki-istunnostakin olisi vaikeampaa karata. Avaruusnäkymät eivät varsinaisesti hivele silmää, eikä leffa muutenkaan ihastuta tuotantoarvoillaan. Pearce kuitenkin vakuuttaa vastentahtoisena sankarina, joka vittuilee jatkuvasti kaikille. Leffan perusteella soisin miehelle enemmänkin toimintarooleja.