Annihilation
Meteoriitti on tuottanut kansallispuistoon oudon suljtun alueen, johon on parikin tutkimusryhmää kadonnut. Elokuva seuraa uuden tutkijaporukan Stalker-henkistä matkaa alueelle, jossa luonto ja mielenterveys alkavat heittää häränpyllyä.
No joo. Elokuvassa mennään tyyli edellä logiikkaa, siinä ei ole mitään ihmeellistä ja hyvin tehtynä vain vähän valitettavaa, mutta kun parempiakin tämän tyyppisiä elokuvia on jo nähty (kuten Interstellar). Filosofia ulottuvuuksia yritetään saavuttaa, mutta ei oikein onnistu. Niinpä kun leffa ei oikein jaksa kiinnostaa, alkaa huomio kiinnittymään lukuisiin älyttömyyksiin: Parin sotilasoperaation jälkeen päätetään muuttaa taktiikka ja lähettääkin pelkkiä siviilejä, täh? Annetaan siviileille konetuliaseita, mutta ei opastusta niiden käyttöön? Porukassa biologeja ym. ammattilaisia, jotka käsittelevät näytteitä ja ympäristöä ilman mitään suojavarusteita? Oikeastaan joukko on kerätty satunnaisista paikalle sattuneista henkilöistä todellisten ammattilaisten sijasta (sairaanhoitaja, mitä vit...?). Ja luulisi matkan päätarkoituksen olla kerätä mitä tahansa tietoa alueen sisältä, koska kotopuoli ei tiedä yhtikäs mitään siitä mitä tapahtuu. Joten miksi pitäytyä itsepintaisesti kiinni "pakko päästä majakalle alueen keskellä" päämäärässä vaikka jo alkumetrit tuottavat varmasti arvokasta tietoa olosuhteista. Jne. jne. jne.
Kyllähän tämän katsoi itseään ampumatta, mutta en menisi erikseen suosittelemaan. Ei kai scifikirjailija Jeff VanderMeer ole oikeasti tällasella mainettaan rakentanut?
Sgt. Kabukiman NYPD
Kokoelmaa järjestellessä esiin ponnahti kasa Troma-elokuvia, joista tämän supersankariparodian ajattelin katsoa uudestaan.
Jep. Yhä on varmaankin yksi parhaimmista ja sisäsiisteimmistä Troma-elokuvista (kävisi koko perheen komediasta jos ei olisi tiettyjä nakuilukohtauksia). Vieläpä veikeää kasarinostalgiaa musiikin ja yleisolemuksen suhteen. Viehättävän älyvapaata touhua päähenkilöpoliisin saadessa supervoimat ja muuttuessa Kabukimaniksi - syömäpuikkoja ja susheja viskovaksi kylpytakkiin (eli kimonoon) pukeutuvaksi vahvasti meikatuksi sankariksi (kabuki kun on japanilaista teatteria vahvoine maskeerauksineen).
Niin, ja muistutukseksi mitä Troma-elokuva tarkoittaa: Tiedän tällä hetkellä nimeltä kolme legendaarista ns. roskaelokuvastudiota: Syfy-kanava on tehnyt lähinnä katsomiskelvotonta paskaa, mutta alkanut yrittää tosissaan tuottaa laatua (kuten The Expanse -tv-sarja, joka on oikeaa ja hyvää scifiä). Sitten on Asylum-yhtiöt, joiden kuuluisin tuotos on Haihurrikaani-leffat (yhdessä Syfyn kanssa) ja joiden tyypillinen tuotos on ns. oikean elokuvan nimellä ratsastava roskarahastus, joka usein on kaikessa paskuudessaan alkuperäistä viihdyttävämpi (esim. Almighty Thor, tai Battle of Los Angeles joka helposti sekoittuu arvokkaampaan mutta latteampaan Battle Los Angeles -elokuvaan). Sitten on näistä vanhimpana tekijänä Troma-yhtiö, joka on suoltanut niin sanottua hyvää huonoa elokuvaa 70-luvulta lähtien (Toxic Avenger, Class of Nuke'em high, Tromeo & Juliet, tuntuuko tutulta?). Näistä Troman pitäisi mielestäni kuulua yleissivistykseen.
Tämän leffan voi katsoa YouTubesta ilmaiseksi Troman omalta kanavalta.
Barry Lyndon
Stanley Kubrick ei ole oikein mun ohjaaja. Hänellä on vähän liian happoinen tai taiteellinen lähestymistapa elokuviinsa kolahtaakseen minuun kunnolla. Tämä koskee mun kohdalla jopa Hohtoa, Avaruusseikkailu 2001:stä ja Kellopeli Appelsiinia, vaikka kyseisiä leffoja osaankin arvostaa. Mutta Barry Lyndon kolahti kivasti...
Elokuva kertoo nimihenkilönsä elämästä joskus 1700-luvun sotien melskeissä. Lyndon ei ole varsinaisesti sankari, mutta ei roistokaan. Ei hyvä ihminen, mutta ei varsinaisesti pahakaan. Hän on ehkä vähän opportunistinen valehtelija, hyväksikäyttäjä ja rintamakarkuri, mutta toisaalta myös selviytyjä, olosuhteiden uhri, ja varmasti oikeasti hyvää tarkoittava, mutta elämän kyynistämä ihminen. Hän on vain sellainen tapaus, jota elämä välillä suosii ja välillä potkii päähän. Eipä juuri muuta voi odottaa mieheltä, jonka suuri rakkaus ei ole läheskään yhtä kiinnostunut hänestä kuin mahdollisuudesta päästä (toisen miehen kanssa) rahakkaaseen avioliittoon, ja jonka omat sukulaiset juonivat hänet pois kuvioista, ettei hän sotke mainituttuja naimakauppoja.
Kubrick kertoo Barry Lyndonin tarinan melko hienosti vähäeleisesti, pilke silmäkulmassa ja tahallisen liioitellun teatterimaisesti, mikä toimii kerrontaratkaisuna erinomaisesti. Pukudraamaa (ja kuvausta! Ne maisemat, miljööt, asetelmat...) parhaimmillaan, eikä leffan kolmituntinen pituus tunnu kolmelta tunnilta.
Black Panther
Keskinkertaista Marvel-elokuvaa, eli kyllähän tätä katsoo mieluummin kuin keskimääräistä parempaa DC-elokuvaa, mutta ei niin mielellään etteikö aika olisi kulunut nillitettävän miettimisessä:
Mä saan aina näppylöitä jutuista, joissa todetaan jotain tyyliin "aseita, sangen alkukantaista" ja sitten käydään keihään kanssa kimppuun. Tekisi mieli alkaa luennoimaan mitä kaikkea vibranium saisi aikaiseksi aseteknologiassa, ja miksi vibranium-keihäät eivät pärjäisi vertailussa edes perinteiselle käsiaseelle, mutta tiedän kyllä etteivät arkilogiikka ja supersankarileffat sovi yhteen, joten olen vain hiljaa ja nautin elokuvasta.
Lisäksi närästää, että afrikkalaiset yhä kuvataan eksoottisena, huulia venyttelevänä, keihäitä rumpujen tahdissa heiluttelevana, ja taikayrttejä uskonnollisissa menoissa popsivana poppoona. Uutena lisänä vain se, että nyt näillä on ylivertainen teknologinen kehitys. Päälle vielä se, että vaikka leffaa on kiitetty vahvoista naishahmoistaan, niin toisaalta "Minä olen kuningas"-repliikkejä painokkaasti huutavalla kuninkaalla on ollut kumma hinku ympäröidä itsensä pelkästään näillä hyvännäköisillä vahvoilla naisilla. Henkivartiokaartista tulee ihan mieleen jonkinlainen kuninkaan miehisyyttä ja viriiliyttä korostamaan tarkoitettu statussymboli. Se siitä vallankumouksellisesta rotu- ja naistasa-arvoisesta lähestymisestä.