Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

The Worthy

Taas yksi näkemys suuren tuhon jälkeisestä maailmasta, jossa kovia kokeneet selviytyjät yrittävät pärjätä parhaansa mukaan. Ihan maailmanlopusta ei ole kysymys, mutta sodittu on ainakin rankasti. Peruskuvio on aika kliseinen ja yllätyksetön, mutta leffa saa ylimääräisiä kiinnostuspisteitä tekijöidensä vuoksi. Ohjaaja Ali F. Mustafa on kotoisin Arabiemiraateista ja näyttelijät eri puolilta Lähi-Itää. En ole varma, mihin leffan tapahtumat sijoittuvat, mutta ainakin kaikki puhuvat arabiaa.

Leffan maailmassa kaikki on raunioina ja pieni ihmisjoukko pitää tukikohtaansa hylätyssä tehtaassa jossain hiekan ja betonimurskan keskellä. On ollut kaksi osapuolta, jotka ovat taistelleet keskenään, mutta sen enempää tilanteen taustoja ei selitetä. Se ilkeämpi ryhmä (joka tunnetaan julmuudestaan ja mustista lipuistaan!) on onnistunut saastuttamaan lähes kaiken juomaveden, minkä vuoksi puhtaana säilyneistä varannoista käydään tiukkaa kamppailua. Ja tehdasalueella onkin vesitorni, joka kiinnostaa muitakin.

Varsinainen juoni alkaa, kun tehdasporukka päästää sisään miehen ja naisen, jotka vakuuttavat etsivänsä vain turvaa pariksi päiväksi. Kaksikossa on kuitenkin jotain hämärää, eikä yllättäviltä kuolemiltakaan vältytä. Leffa on tehty selvästi pienellä budjetilla, mikä näkyy kuvauspaikkojen niukkuutena ja toimintakohtausten käppäisyytenä. Välillä nähdään karkean kauniita ja autenttisia maisemia, välillä taas studiovalaistus paljastaa kiusallisesti, missä oikeasti ollaan. The Worthy on silti ihan okei jännäri, jonka loppuratkaisukin kiinnostaa. Myönnän kuitenkin, että mielipiteessäni on vähän arabilisää.

John dies at end

Sarjassamme "mitä hittoa mä juuri katsoin?" Periaatteessa kyseessä on kirjaan perustuva kauhukomedia parista pahanpäiväisellä Videodrome tai Alaston lounas -henkisellä happotripillä olevasta okkultisten ongelmien ratkojasta, mutta vaikea sanoa. Pidin elokuvasta kaikessa outoilussaan, vaikka ei mikään... erm... tajunnanräjäyttäjä olekaan.

John muuten ei kuole lopussa...


Kingsman 2 - The Golden Circle

Samaa tavaraa kuin ekakin Kingsman. Jos piti siitä, niin sitten pitää tästäkin. Jos ei, niin sitten ei. Mää kyllä viihdyin, etenkin kun samaa vitsiä laajennettiin jenkkicowboy-suuntaan. Yksi vertailukohtahan elokuvien perusidealle brittivakoojista rautakankijäykkinä aristokraatteina knalleineen ja sateenvarjoineen on Austin Powers -elokuvat, paitsi että elokuvasarjat eivät ole läheskään samankaltaisia. Toisaalta sitten on Mustanaamionkin sivuilla joskus keskiajalla julkaistu Aristokraatit-sarjis ( linkki 1 ja linkki 2 )...

Deadly Blessing

Kauhumestari Wes Cravenin muistoa kunnioittaen katsoin hänen kolmannen teatterileffansa vuodelta 1981. Tällä kertaa kauhu syntyy keskellä maatilojen hallitsemaa syrjäseutua, jota asuttaa amissien kaltainen ääriuskovainen yhteisö. Sitä johtaa ankaralla kädellä patriarkka Isaiah, joka pitää huolen siitä, että nuoriso pysyy kurissa ja että peltotyöt hoidetaan hevos- ja hartiavoimin ilman nykyajan hömpötyksiä. Hän on antanut pakit pojalleen Jimille, joka asuu yhteisön naapurissa tuoreen vaimonsa Marthan kanssa. Poika ajelee muina miehinä traktorilla, tuolla epäpyhällä helvetinkoneella, eikä sitä katsota hyvällä. Alussa Jim jää hämärissä olosuhteissa traktorinsa alle ja kuolee, mikä oli tietysti odotettavissa, jos uskovaisilta kysytään.

Tässä vaiheessa homma on vielä kasassa. Tapahtuu muutama muukin salaperäinen kuolema, mikä viittaa siihen, että alueella liikkuu sarjamurhaaja. Jimin leskirouva kutsuu luokseen kaksi ystäväänsä ilmeisesti surutyötä helpottaakseen ja sitten vaan pääasiassa hengaillaan. Tappokohtausten välissä on aivan liikaa tyhjää, eikä kunnollista kauhutunnelmaa pääse kehittymään. Muka-amissien kulttuuriin olisi voitu keskittyä enemmänkin, mutta nyt kiehtovan kaistapäinen yhteisö jää melkeinpä sivurooliin. Isaiahin roolissa nähtävä Ernest Borgnine on tosin ehdottomasti mies paikallaan. Marthan tyttökavereiden joukossa on muuten Sharon Stone uransa toisessa leffaroolissa. Ja on kyllä kuumaa kamaa! Plussaa muutenkin siitä, että naiset hoitavat toimintaosuuden miesten ollessa kerrankin statisteja.

Tässä vaiheessa Wes Craven oli jo osoittanut olevansa kyvykäs kauhuohjaaja, mutta Deadly Blessing tuntuu monessa suhteessa melko haparoivalta kyhäelmältä. Huono tämä ei ollut, mutta ohjaajan parhaimmistoon tätä ei voi mitenkään nostaa. Alkuasetelma ja monet teemat ovat mielenkiintoisia, mutta juonen epämääräisyys ja paikoin jopa tylsyys leimaavat kokonaisuutta aika paljon. Loppukohtaus sentään säväyttää, mutta vain siksi, että se horjuttaa typeryydessään koko leffan perustuksia.

Murder on the Orient Express

En ole koskaan ollut varsinaisesti mikään Agatha Christie -fani, mutta Hercule Poirot on David Suchetin ansiosta aika pyhä asia. Siksi Poirotin viiksien näkeminen oli aikamoinen järkytys, mutta eipä niiden tarkkaa ulkonäköä kuulemma oltu alkuperäisissä romaaneissakaan pahemmin määritelty... No kun pääsin niistä yli, pystyin nauttimaan itse elokuvasta, joka oli piristävän vanhanaikainen poikkeus nykyisessä pikaleikkauksien ja turboahdetun toiminnan elokuvissa. Ei ollut yhtä pitkäveteinen kuin Poirot-tv-tarinat ovat pahimmillaan olleet.


Thor 3 - Ragnarok

Toinen leffa, joka aiheutti vähän kakomista mutta osoittautui hyväksi ja viihdyttäväksi kun pääsi vain yli alkureaktiosta. Tällä kertaa ihan rehellinen komediavaihde tuntui liialliselta Marvel-supersankarileffojen tyypilliselle tyylille - ne kun ovat aina olleet vähän kieli poskessa, mutta ei tahallisen komediallisia. Mutta kun tajusi, että nyt ollaan avaruudessa Guardians of the Galaxy -henkeen, niin löytyi nopeasti yhtymäkohta totuttuun, ja katsoessa melkein jo odotti Howard Ankan vilahtavan kuvassa. Toisaalta Thor on kyllä aina ollut vähän pömpöösi, itserakas vinkuja (etenkin ekassa), tämä leffa vain korosti sitä huumorin takia. Paras Thor-elokuva tähän mennessä.


Stephen King's It

Joo... Olihan uusi Pennywise kiva, etenkin nököhampaat olivat aivan mahtavat. Eikä leffakaan mikään huono ollut, mutta jokin ei kestä vertailussa 80-luvun minisarjaan josta mun ikäluokka tarinan tuntee (tietenkin kirjan ohessa). Mentiin ehkä liikaa perinteisen tsing-kovaääni-säikyttelyn hengessä kuin alkuperäisemmän tarinan ahdistavassa tunnelmassa.


Happy death day

Teinislasheri, jonka koukkuna on ikivanha scififantasian peruskuvio loputtomiin toistuvasta päivästä. Tällä kertaa kusipäinen opiskelijatyttömme vain herää aamulla krapulaisena vain tullakseen murhatuksi yöhön mennessä. Joten yritys-erehdys-menetelmällä olisi otettava selvää, kuka ja miksi hänet tappaa, ja samalla vaivalla vähän kasvettava ihmisenä. Lisäkiirettä tulee siitä, että jokainen kuolema jättää jälkensä päähenkilön kroppaan, joten samaa ei voi ikuisuuksiin toistaa ennen terveyden lopullista heikkenemistä.

Kattoihan tämänkin mielellään, mutta ei jäänyt niin kauhean hyvin mieleen. Bill Murrayn Päiväni murmelina on yhä tarinamuotin paras tuotos.


The Foreigner

Toinen leffa, jota katsoessa ei suurempia tunne-elämyksiä syntynyt puoleen eikä toiseen.

Jackie Chan alkaa jo vanheta, joten roolitkin käyvät vakavammiksi ja vähemmän akrobaattisiksi, vaikka hän tässäkin esittää erikoiskoulutettua sotilasta, joka ottaa hampaisiinsa pommi-iskussa kuolleesta perheestään "mahdollisesti" jotain tietävän poliitikon. Tämä Pierce Brosnanin esittämä tyyppi kun on entinen IRA-mies, joka yrittää luovia brittien ja vieläkin hieman vihaisen pohjois-Irlannin vaikeassa välimaastossa.

Vähän tuli vaikutelma, että elokuvassa yritetään etsiä uusia ulottuvuuksia näyttelijänä Chanille Scwarzeneggerin samankaltaisten vanhusroolien tapaan (Aftermath ja Maggie -draamat). Ideaa melko epäreilusta, enemmän surun kuin faktojen ajamasta, IRA-poliitikon kimppuun käymisestä olisi voitu viedä siinä suhteessa pidemmällekin.

Valehtelin hieman. Syntyi kyllä yksi tunne-elämys elokuvaa katsoessa: IRA-terrorismista kertova elokuva vuonna 2018? Mitä helvettiä?


Bladerunner 2049

Uusi bladerunner on komea ja alkuperäisensä arvoinen tuotos, joka toimii niin tunnelmansa kuin ihan uuden, ei silmiinpistävän jatko-osamaisen, tarinansakin puolesta erittäin hyvin. Mutta silti jäi jääräpäinen "alkuperäinen on parempi"-fiilis. Tätä ei tosin voi pitää moitteena, koska kasari-Bladerunner on oikeasti yksi parhaimmista cyberpunk-scifeistä mitä on ikinä tehty.

Elokuvassa puhutaan myös suomea, mutta vielä ei ole syytä mennä torille juhlimaan, sillä leffan monikulttuurillisessa maailmassa vilahti niin montaa muutakin kieltä.


What happened to Monday

Kappas. Tuli vahvat Gattaca -vibat, vaikka Gattaca olikin lähes virheetön, rauhallinen, surumielinen ja täysin toiminnasta riisuttu murhamysteeri nerokkaasti rakennetussa dystooppisessa tulevaisuudessa, kun taas tämä elokuva on ihan sujuva, takaa-ajo- ja "pahat viraston tyypit suojelevat salaliittoa" -painotteinen murhamysteeri kevyesti rakennetussa dystooppisessa tulevaisuudessa.

Väestönkasvu (ilmeisestikin länsimaissa, vastoin tämän päivän trendiä) on lähtenyt käsistä ja ratkaisuksi on kehitetty niin tiukka yhden lapsen politiikka, että katsoessa alkaa ihmetellä että eikö ylimääräisten lasten takavarikoinnin sijasta olisi pakkosterilisaatio ollut parempi lähestymistapa. No, logiikkapuolesta viis, sillä tarina seitsemästä viikonpäivien mukaan nimetystä sisaruksesta toimii ihan kutkuttavan lähtökohtansa takia. Nämä kun eivät voi yhtä aikaa näyttäytyä ulkomaailmassa, vaan vain kukin omana viikonpäivänään, kun heidän pitäisi olla ulkopuolella yksi ja sama henkilö. Kun Maanantai sitten jättääkin tulematta kotiin, on muiden sisarusten alettava ottaa selvää mitä tälle on tapahtunut, ja pian alkaa siskon elämästä paljastua yhtä sun toista, jota tämä on unohtanut kertoa sisaruksilleen iltapalavereissä.

Star Wars episodi 8 - The Last Jedi

Mä taannoin totesin, että Tähtien Sota -brändin siirtyminen Disneylle teki vain hyvää. Pari sen jälkeen tullutta leffaa kun olivat varsin mainioita ja taatusti Lucasin virityksiä parempia. No, pitihän sitten se huonokin tulla. Fanit ovat Last Jedissä haukkuneet lähinnä tapaa, jolla Luke Skywalkerin kyynistynyttä vanhaa jediä on kuvattu, mutta mielestäni se oli itseasiassa koko leffan parasta antia ja tämän näkemyksiä voimauskon rappeutumisesta olisi pitänyt olla paljon enemmän (tuli muuten Knights of the Old Republic 2 ja sen Kreia mieleen - sattumaako?). Mutta valitettavasti koko kahden ja puolen tunnin leffasta vain viisitoista minuuttia tuntui olevan oikeaa juonenkuljetusta lopun ollessa puuduttavaa, pitkitettyä ja yhdentekevää toimintaa. Ei näin.


The Disaster Artist

Viimeisimmän maailman huonoimmaksi elokuvaksi kutsutun The Roomin edwoodimaisesta tekijästä ja tekemisestä kertova ihan ok elokuva. Oli vaikea uskoa, että noin pihalla oleva ihminen oikeasti on olemassa, mutta leffan lopputeksteissä olevat vertailut oikean The Roomin ja tässä elokuvassa kuvatun välillä olivat hämmentävää katsottavaa - ilmeisestikään mitään ei ole Disaster Artistissa liioiteltu. Täytyy harkita The Roomin katsomista joskus.


Jumanji - Welcome to the Jungle

Kyllähän tätä katsoi, mutta alkuperäinen tietenkin parempi. Juonikuvio joukon kakaroita maailmaansa imaisevasta kirotusta pelistä ja näitä auttavasta, kymmeniä vuosia aikaisemmin peliin jumiutuneesta edeltävästä pelaajasta, oli sama aihio kuin alkuperäisessä. Varsinaisesti uutta ei ole kuin 1800-lukulaisen lautapelillä todellisessa maailmassa pelatun rymistelyn päivittäminen nykypäivän Uncharted-henkisen tietokonepelin sisällä ja pelien logiikalla etenevään rymistelyyn, ja teinien joutuminen hauskasti pelihahmojensa ruumiiseen (nörtti Dwayne "The Rock" Johnsonin kroppaan, pinnallisen pissistyttö Jack Blackin kroppaan jne.). Pelien logiikasta olisi voinut repiä enemmänkin hauskaa.


The Shape of Water

Hah... Tyypillistä Guillermo del Toroa niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvä ja oscarinsa varmasti ansainnut elokuva, ehkä vähän hidastempoinen tavalla jota ei yhtä hyvin saatu peitettyä kuin miehen aikaisemmissa tämän tyylisissä "guillermomaisissa" elokuvissa (Devil's Backbone, Panin labyrintti, Cronos).

Alan pikkuhiljaa tajuta, että mies tekee hollywoodilaista tavaraa (Hellboyt, Pacific Rimmit jne.) ja sitten omantyylistä, jossa on aina samat peruselementit niin vahvana, että ne melkein muodostavat koko juonikuvion ilman yllätyksiä: Viaton ja lopulta traaginen protagonisti, joka lopulta kokee kuolemassa jonkinsortin muutoksen korkeampaan olomuotoon. Antagonistina tarinan edetessä fyysisesti rujoksi muuttuva, asiaansa fanaattisesti uskova pahuuden ruumiillistuma. Tapahtumien taustalla jokin historiallisesti synkkä aika, jonka asioiden etenemiseen ei antagonisti pysty vaikuttamaan (eikä oikeastaan yritäkään, koska tapahtumat ovat hänen viattomalle maailmalleen liian käsittämättömiä). Sekä yliluonnollinen elementti jota protagonisti yrittää suojella ja antagonisti pelkonsa tai vihansa tai molempien takia suoraan (silloin kun ymmärtää sen olemassaolon) tai epäsuorasti (silloin kun ei tiedä sen olemassaoloa) tuhota. Mitäpä sitä toimivaa arkkityyppiä muuttamaan.


Justice League

Kuin tervaa olisin juonut. On jotenkin karmivaa, että Suicide Squad on yhä (Wonder Womanin ohella) DC:n paras elokuva. En voi olla epäilemättä että noiden kahden puolta pienempi budjetti verrattuna näihin firman lippulaivayrityksiin (teräsmiehet ja Justice League) on tehnyt työskentelystä rennompaa ja lopputuloksesta siksi parempaa (pienemmät riskit, joten vähemmän tuottajaportaan panikointia).

Savage Dog

Pökkelö ja tyhjänpäiväinen toimintaelokuva muukalaislegioonan miehestä, joka jää Indokiinan sodan lopussa puolivirallisesti vankilaan jonnekin nykyisen Vietnamin alueelle. Sodan jälkeen syntynyt valtatyhjiö on kerännyt samalle alueelle joukoittain sotarikollisia, natseja, huumekauppiaita ja muita nilkkejä. He pakottavat vangit ottelemaan keskenään nyrkkitappeluissa ja tekevät rahaa vedonlyönnillä. Pääosassa nähdään Scott Adkins, jonka hiestä kiiltävä vartalo on leffan toimivin lavaste. Legioonalaisemme on tietenkin voittamaton turpaanvetäjä, mutta tästä huolimatta vangin elämä ei oikein maistu.

Alussa tulee hassu käänne, kun päähenkilö pääsee yllättäen vapaaksi. Mies astelee ulos vankilasta, lähtee baariin kaljalle ja hoksaa seuraavana päivänä, ettei hänellä ole rahaa tai passia. Sitten hän palaa takaisin vangitsijoidensa luo ja pyytää päästä ottelemaan vapaaehtoisesti rahaa vastaan. Juonessa on paljon kaikkea muutakin turhaa ja tyhmää, mutta leffan idea on tietenkin paidattomissa lihaskimpuissa, jotka pieksevät toisiaan. Harmillisesti mätinki on aika munatonta, vaikka veriroiskeilla vähän irrotellaankin. En ole varma, kehtaanko suositella tätä edes pahimpaan toimintanälkään. Steven Seagal on parempi valinta.

Headshot

Odotin Raid-leffojen kaltaista brutaalia väkivaltamättöä ja sitä tässä todella riittää. Pääosassa väkeä pieksee Iko Uwais, joka esitteli martial arts-taitojaan juurikin Raideissa ja kyllähän se jalka nousee ja nyrkki osuu tehokkaasti tälläkin kertaa. Pidin Raideista hyvinkin paljon, mutta tarina oli molemmissa melko heikkoa kamaa. Valitettavasti Headshotin juoni on vielä pykälän verran huonompi ja mikä ikävintä, pääpahis on täysin tylsä ja persoonaton, mikä sabotoi juonikuvion jännitteen totaalisesti. Uwaisin hahmo esitetään niin puhtoisena hyviksenä, ettei sellaisella kaverilla pitäisi olla paikkaa tällaisessa leffassa. Kuten ei löysällä romanssillakaan, joka on pakolla tungettu mukaan.

Toiminta kuitenkin pelittää hienosti ja niin tulitaistelut kuin turpasaunakin ovat komeaa katsottavaa. Kaikki eivät diggaa tällaisesta viuhtomisakrobatiasta, mutta minä ihastelin hengästyttävää mättösirkusta ilon kyyneleet poskillani. Tappeluissa on vahva elämästä ja kuolemasta kamppailun fiilis, vaikka intensiteettiä olisi ollut hyvä rakentaa myös action-kohtausten välissä. Katsojalle ei anneta montaakaan tilaisuutta vetää henkeä, mutta jaksoin silti leffan väsymättä loppuun.

I Am Wrath

Kostoleffoja on tehty aivan liikaa, mutta mielestäni niitä ei silti voi olla koskaan liikaa. Kostonhalu on niin alkukantainen, pimeä ja väkevä voima, että minulle se pysyy ikuisesti kiehtovana aiheena fiktiolle. Toki hyvästä aiheesta voi luoda myös kasan kakkelia, kuten on tällä kertaa käynyt. John Travoltan vaimo kuolee pikkuroiston veitseen ja koska mies on luonnollisesti entinen poliisi, sotilas tai mikä nyt onkaan, löytyy kostoa varten vihan lisäksi myös taitoa. Travolta vaan ei vaikuta missään vaiheessa kovin vihaiselta ja muutenkin leffa on aika laiskaa tavaraa. Naamansa puolesta hän kieltämättä sopii nykyään toimintasankariksi, mutta jos meinaa hakata tai ampua ihmisiä, se pitää tehdä asenteella.

Deadpool 2

Olihan tämä varsin jepaa kohellusviihdettä, kuten ensimmäinenkin leffa. Muistelen repeilleeni ääneen ykkösessä useammin, mutta kyllä tämäkin pari hörähdystä aiheutti. Sanoisin, että huumoritykitys toimi minulle ehkä puolet ajasta, mikä on ihan hyvä saldo. Toiminta oli vähän sekavaa, eikä ykkösen alkukohtauksen veroista mättöä oikein ollut tarjolla. Laskuvarjohyppy Thunderstruckin soidessa taustalla oli siisti ja Deadpoolin vauvajalat ehkä paras wtf-hetki koko leffassa. Gorea ja alastomuutta olisi voinut olla enemmän (kuten aina), mutta Deadpool on ihan sopivan törkyinen kokemus myös jatko-osassaan. Menestys on ollut lippuluukuilla kaiketi ihan hyvä, joten kolmaskin DP-leffa toivottavasti saadaan.

Annihilation

Meteoriitti on tuottanut kansallispuistoon oudon suljtun alueen, johon on parikin tutkimusryhmää kadonnut. Elokuva seuraa uuden tutkijaporukan Stalker-henkistä matkaa alueelle, jossa luonto ja mielenterveys alkavat heittää häränpyllyä.

No joo. Elokuvassa mennään tyyli edellä logiikkaa, siinä ei ole mitään ihmeellistä ja hyvin tehtynä vain vähän valitettavaa, mutta kun parempiakin tämän tyyppisiä elokuvia on jo nähty (kuten Interstellar). Filosofia ulottuvuuksia yritetään saavuttaa, mutta ei oikein onnistu. Niinpä kun leffa ei oikein jaksa kiinnostaa, alkaa huomio kiinnittymään lukuisiin älyttömyyksiin: Parin sotilasoperaation jälkeen päätetään muuttaa taktiikka ja lähettääkin pelkkiä siviilejä, täh? Annetaan siviileille konetuliaseita, mutta ei opastusta niiden käyttöön? Porukassa biologeja ym. ammattilaisia, jotka käsittelevät näytteitä ja ympäristöä ilman mitään suojavarusteita? Oikeastaan joukko on kerätty satunnaisista paikalle sattuneista henkilöistä todellisten ammattilaisten sijasta (sairaanhoitaja, mitä vit...?). Ja luulisi matkan päätarkoituksen olla kerätä mitä tahansa tietoa alueen sisältä, koska kotopuoli ei tiedä yhtikäs mitään siitä mitä tapahtuu. Joten miksi pitäytyä itsepintaisesti kiinni "pakko päästä majakalle alueen keskellä" päämäärässä vaikka jo alkumetrit tuottavat varmasti arvokasta tietoa olosuhteista. Jne. jne. jne.

Kyllähän tämän katsoi itseään ampumatta, mutta en menisi erikseen suosittelemaan. Ei kai scifikirjailija Jeff VanderMeer ole oikeasti tällasella mainettaan rakentanut?


Sgt. Kabukiman NYPD

Kokoelmaa järjestellessä esiin ponnahti kasa Troma-elokuvia, joista tämän supersankariparodian ajattelin katsoa uudestaan.

Jep. Yhä on varmaankin yksi parhaimmista ja sisäsiisteimmistä Troma-elokuvista (kävisi koko perheen komediasta jos ei olisi tiettyjä nakuilukohtauksia). Vieläpä veikeää kasarinostalgiaa musiikin ja yleisolemuksen suhteen. Viehättävän älyvapaata touhua päähenkilöpoliisin saadessa supervoimat ja muuttuessa Kabukimaniksi - syömäpuikkoja ja susheja viskovaksi kylpytakkiin (eli kimonoon) pukeutuvaksi vahvasti meikatuksi sankariksi (kabuki kun on japanilaista teatteria vahvoine maskeerauksineen).

Niin, ja muistutukseksi mitä Troma-elokuva tarkoittaa: Tiedän tällä hetkellä nimeltä kolme legendaarista ns. roskaelokuvastudiota: Syfy-kanava on tehnyt lähinnä katsomiskelvotonta paskaa, mutta alkanut yrittää tosissaan tuottaa laatua (kuten The Expanse -tv-sarja, joka on oikeaa ja hyvää scifiä). Sitten on Asylum-yhtiöt, joiden kuuluisin tuotos on Haihurrikaani-leffat (yhdessä Syfyn kanssa) ja joiden tyypillinen tuotos on ns. oikean elokuvan nimellä ratsastava roskarahastus, joka usein on kaikessa paskuudessaan alkuperäistä viihdyttävämpi (esim. Almighty Thor, tai Battle of Los Angeles joka helposti sekoittuu arvokkaampaan mutta latteampaan Battle Los Angeles -elokuvaan). Sitten on näistä vanhimpana tekijänä Troma-yhtiö, joka on suoltanut niin sanottua hyvää huonoa elokuvaa 70-luvulta lähtien (Toxic Avenger, Class of Nuke'em high, Tromeo & Juliet, tuntuuko tutulta?). Näistä Troman pitäisi mielestäni kuulua yleissivistykseen.

Tämän leffan voi katsoa YouTubesta ilmaiseksi Troman omalta kanavalta.


Barry Lyndon

Stanley Kubrick ei ole oikein mun ohjaaja. Hänellä on vähän liian happoinen tai taiteellinen lähestymistapa elokuviinsa kolahtaakseen minuun kunnolla. Tämä koskee mun kohdalla jopa Hohtoa, Avaruusseikkailu 2001:stä ja Kellopeli Appelsiinia, vaikka kyseisiä leffoja osaankin arvostaa. Mutta Barry Lyndon kolahti kivasti...

Elokuva kertoo nimihenkilönsä elämästä joskus 1700-luvun sotien melskeissä. Lyndon ei ole varsinaisesti sankari, mutta ei roistokaan. Ei hyvä ihminen, mutta ei varsinaisesti pahakaan. Hän on ehkä vähän opportunistinen valehtelija, hyväksikäyttäjä ja rintamakarkuri, mutta toisaalta myös selviytyjä, olosuhteiden uhri, ja varmasti oikeasti hyvää tarkoittava, mutta elämän kyynistämä ihminen. Hän on vain sellainen tapaus, jota elämä välillä suosii ja välillä potkii päähän. Eipä juuri muuta voi odottaa mieheltä, jonka suuri rakkaus ei ole läheskään yhtä kiinnostunut hänestä kuin mahdollisuudesta päästä (toisen miehen kanssa) rahakkaaseen avioliittoon, ja jonka omat sukulaiset juonivat hänet pois kuvioista, ettei hän sotke mainituttuja naimakauppoja.

Kubrick kertoo Barry Lyndonin tarinan melko hienosti vähäeleisesti, pilke silmäkulmassa ja tahallisen liioitellun teatterimaisesti, mikä toimii kerrontaratkaisuna erinomaisesti. Pukudraamaa (ja kuvausta! Ne maisemat, miljööt, asetelmat...) parhaimmillaan, eikä leffan kolmituntinen pituus tunnu kolmelta tunnilta.


Black Panther

Keskinkertaista Marvel-elokuvaa, eli kyllähän tätä katsoo mieluummin kuin keskimääräistä parempaa DC-elokuvaa, mutta ei niin mielellään etteikö aika olisi kulunut nillitettävän miettimisessä:

Mä saan aina näppylöitä jutuista, joissa todetaan jotain tyyliin "aseita, sangen alkukantaista" ja sitten käydään keihään kanssa kimppuun. Tekisi mieli alkaa luennoimaan mitä kaikkea vibranium saisi aikaiseksi aseteknologiassa, ja miksi vibranium-keihäät eivät pärjäisi vertailussa edes perinteiselle käsiaseelle, mutta tiedän kyllä etteivät arkilogiikka ja supersankarileffat sovi yhteen, joten olen vain hiljaa ja nautin elokuvasta.

Lisäksi närästää, että afrikkalaiset yhä kuvataan eksoottisena, huulia venyttelevänä, keihäitä rumpujen tahdissa heiluttelevana, ja taikayrttejä uskonnollisissa menoissa popsivana poppoona. Uutena lisänä vain se, että nyt näillä on ylivertainen teknologinen kehitys. Päälle vielä se, että vaikka leffaa on kiitetty vahvoista naishahmoistaan, niin toisaalta "Minä olen kuningas"-repliikkejä painokkaasti huutavalla kuninkaalla on ollut kumma hinku ympäröidä itsensä pelkästään näillä hyvännäköisillä vahvoilla naisilla. Henkivartiokaartista tulee ihan mieleen jonkinlainen kuninkaan miehisyyttä ja viriiliyttä korostamaan tarkoitettu statussymboli. Se siitä vallankumouksellisesta rotu- ja naistasa-arvoisesta lähestymisestä.

Rasimus kirjoitti: Annihilation

Meteoriitti on tuottanut kansallispuistoon oudon suljtun alueen, johon on parikin tutkimusryhmää kadonnut. Elokuva seuraa uuden tutkijaporukan Stalker-henkistä matkaa alueelle, jossa luonto ja mielenterveys alkavat heittää häränpyllyä.

No joo. Elokuvassa mennään tyyli edellä logiikkaa, siinä ei ole mitään ihmeellistä ja hyvin tehtynä vain vähän valitettavaa, mutta kun parempiakin tämän tyyppisiä elokuvia on jo nähty (kuten Interstellar). Filosofia ulottuvuuksia yritetään saavuttaa, mutta ei oikein onnistu. Niinpä kun leffa ei oikein jaksa kiinnostaa, alkaa huomio kiinnittymään lukuisiin älyttömyyksiin: Parin sotilasoperaation jälkeen päätetään muuttaa taktiikka ja lähettääkin pelkkiä siviilejä, täh? Annetaan siviileille konetuliaseita, mutta ei opastusta niiden käyttöön? Porukassa biologeja ym. ammattilaisia, jotka käsittelevät näytteitä ja ympäristöä ilman mitään suojavarusteita? Oikeastaan joukko on kerätty satunnaisista paikalle sattuneista henkilöistä todellisten ammattilaisten sijasta (sairaanhoitaja, mitä vit...?). Ja luulisi matkan päätarkoituksen olla kerätä mitä tahansa tietoa alueen sisältä, koska kotopuoli ei tiedä yhtikäs mitään siitä mitä tapahtuu. Joten miksi pitäytyä itsepintaisesti kiinni "pakko päästä majakalle alueen keskellä" päämäärässä vaikka jo alkumetrit tuottavat varmasti arvokasta tietoa olosuhteista. Jne. jne. jne.

Kyllähän tämän katsoi itseään ampumatta, mutta en menisi erikseen suosittelemaan. Ei kai scifikirjailija Jeff VanderMeer ole oikeasti tällasella mainettaan rakentanut?