Jotenkin olen onnistunut välttämään sekä
Bronsonin että
Pusherin. Pitäisi ottaa joskus vahinko takaisin.
Mulla on ollut pitkä tauko Rising-aktiivisuudessa, mutta leffoja on silti katottu. Suurin osa tv-lähetyksiä, jotka olisi pitänyt jättää suosiolla katsomatta. Mutta käydäänpä jotain läpi:
Tomb Raider (tää viimeisin)
Helkkari, leffassa oli jopa juoni ja käänteet, jotka eivät aiheuttaneet myötähäpeää! Perin eriskummallista tietokonepelielokuvassa.
Itseasiassa Tomb Raider on toiseksi paras (tai ehkä täpärästi paras, riippuu mistä roikkuu - Silent Hill oli kyllä aika kova kokemus noin niinku suhteessa) pelipohjainen elokuva mitä olen nähnyt, vaikka kärsiikin jälleen kerran typeristä salaseura-salaliitto-organisaatioista (joista pitäisi päästä jo eroon niin elokuvissa kuin peleissäkin) ja parista pelisarjan ikonisiin piirteisiin liittyvistä, mutta leffaan huonosti istuvasta kohtauksesta (lopun Laran kaksi asetta - olisi voitu tehdä vähän eri tavalla jos oli pakko tehdä kohtausta lainkaan).
Pisteet siitä, että yliluonnollinen elementti oli sittenkin jätetty pois vaikka pahalta näytti. Indiana Jones -henkisenä seikkailuelokuvana sitä keskikaartia.
A Quiet Place
Ihan ok modernin ajan tieteiskauhuelokuva, mutta välillä tämä oli kyllä yhtä odottelua kun ei edes hersyvästä dialogista päässyt nauttimaan. Ei riitä palauttamaan 90-luvun jälkeen kadottamaani uskoa genreen, mutta kyllä tätä mielellään katsoi loppuun asti.
Juonipuolella tuntuu taas uskomattomalta, ettei kukaan ole muka hoksannut jo kriisin alussa (jolloin yhteiskunta selvästi vielä toimi radio- ja tv-lähetyksiä myöten) mikä on hirviöiden heikkous. Tai että hirviöitä ei kukaan metsästä yksinkertaisella kikalla tuottaa meteliä yhdessä paikassa ja sitten odottaa toisessa paikassa vaikkapa vaimennetun aseen kanssa saaliin paikalle ilmestymistä...
Avengers: Infinity war
Kyllä tässä vaiheessa kaikki jo tietävät mitä saavat käsiinsä Marvel-supersankarielokuvan kanssa, joten sanotaan näin että ihan samaa tavaraa mitä firma on suoltanut tähänkin asti: yhä sujuvaa, viihdyttävää ja niin tutun turvallista tasapaksua Marvel-laatua jota kannattaa katsoa ennemmin kuin DC:n vastaavaa tuotantoa.
Henkilögalleriaa on vähän liikaa, mutta onneksi se on pilkottu useampaan erillään pysyttelevään ryhmään, jolla vältytään liialta monimutkaisuudelta henkilökemioiden luomisessa. Valitettavasti siitä huolimatta oli suosikkihahmo kuka tahansa, se saa aivan liian vähän ruutuaikaa ja jää ohuemmaksi persoonaksi kuin esim. omassa elokuvassaan. No, jatko-osassa siitä ei varmaan tarvitse enää kärsiä koska tämän tarinan ekan osan lopetus oli... erm... raflaava.
Terrence Hill ja Bud Spencer -elokuvat
Mä kasvoin näiden parissa ja viimeisimmästä näkemisestä on varmaan viisitoista vuotta, joten ajattelin repäistä ja katsoa läpi kokoelman Hill & Spencer -elokuvia.
Kyseinen italialainen näyttelijäkaksikko puuhasi 60-luvulla melko legendaarisia (mutta jonkun Sergio Leonen tuotantoon verrattuna huomattavasti heikompia) spagettilänkkäreitä (mm. Trinity-elokuvat) ja 70-luvulla siirtyi tekemään niitä uunoturhapuromaisia turpaanmättökomedioita joista kaksikko paremmin tunnetaan. Välissä oli 1971 yksi merirosvoseikkailukin (Il Corsaro Nero, eli Blackie the Pirate, eli Pääkallolipun alla).
Tyypillinen kaksikon komedia sijoittuu Floridaan (vaikka on eksoottisempiakin paikkoja seikkailla Afrikan savanneista Tyynenmeren "autioihin" saariin), ja on alunperin äänitetty huonolla englanninkielisellä dialogilla ja dubattu vasta jälkeenpäin vaihtelevalla laadulla italiaksi.
Kaksikko esittää hahmonsa aina samanlaisina perustyyppeinä: Hill on ovela, ilkikurinen ja kepposteleva kusipää. Spencer on jäyhä, vähäpuheinen, pavuista pitävä, ja aina vihainen tai kyllästynyt voimamies (jopa ihan oikeasti: jossain tv-haastattelussa jaksoi vielä eläkeukkona rutistaa omenan muussiksi sormiensa välissä).
Molempien hahmot ovat yllättävän usein jonkin sortin yhteiskunnan sivullisia sopeutumattomia, joiden ottama moraalinen vastuu asioista on ainakin elokuvan alussa olematonta. Eräskin leffa (olikohan se I due superpiedi quasi piatti, eli Crimebusters, eli Turpiin vaan ja onnea 1977-vuodelta) meni ihan loppuun asti niin, etten saanut mitään todisteita siitä että nämä oikeasti tekivät ns. oikein hyvää hyvyyttään, eikä vahingossa kun ei oikein muuta mahdollisuutta ollut...
Ja sitten ne tappelukohtaukset: Hill läpsii umpityhmiä pahiksia poskille, näpeille ja milloin mihinkin. Spencer iskee nyrkinpohjalla päähän samalla kun on autuaan tietämätön että joku pikkusintti huitoo laudalla selkään. Näiden perusliikkeiden rajoissakin kohtaukset ovat paremmin koreografioituja kuin muistinkaan! Ja niissä on vähän samaa henkeä kuin Jackie Chanin pätkissä (eurooppalaisen atleetikon fysiikan rajoissa tietenkin).
Elokuvat ovat totaalisen pönttöjä ja lapsellisia, ja siinä niiden viehätys piileekin. Tosin kymmenvuotiaana multa jäi tajuamatta, kuinka härskiä ja rasistista huumori elokuvissa osasi olla: Chi trova un amico trova un tesoro, eli Who finds a friend finds a treasure, eli Banaanipojat Hula-Hula saarella (1981) tarjosi niin Tom of Finland -nahkahomomerirosvoja (siis ne tulivat ihan oikeasti viemään mukanaan saaren heimon miehiä naisten lisäksi ilmeisestikin ihan samoihin käyttötarkoituksiin...) kuin ugabugaa puhuvia peruukkipäisiä ja nuijalla heiluvia alkuasukkaita.
70-luvulla syntyneelle ja 80-luvulla lapsuutensa viettäneelle nämä ovat ihan täyttä timangia. Ei tällasta laatupaskaa taatusti enää tehdä