Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

Kesäaika tulee kalliiksi kukkarolle kun tulee paljon vuokrailtua suoratoistopalveluista...

Good time - Aika hyvä pienen budjetin, yhteen iltaan ja yöhön sijoittuva elokuva pankkiryöstäjästä, joka yrittää saada poliisin nappaamaa kehitysvammaista veljeään vapaaksi. Realistinen ote ja väkivallan rajoittaminen vain välttämättömään on aina positiivista.

Darkest Hour - Winston Churchillistä kertova elokuva, joka keskittyy toisen maailmansodan... erm... synkimpään hetkeen jossa Hitlerin vyörytys Englannin yli alkoi näyttämään väistämättömältä. Maskeeraajille bonukset, sillä lähes tunnistamaton Gary Oldman onnistui näyttämään Churchilliltä enemmän kuin Anthony Hopkins Hitchcockilta. Ja bonukset myös Oldmanille, hyvää näyttelijäntyötä. Oscar ei mennyt väärään osoitteeseen.

The Greatest Showman - Hassua. Kuuluisasta 1800-luvun lopun humpuukkimaakari P.T. Barnumista kertovasta elokuvasta ei jäänyt juuri mitään mieleen kuin että se on musikaali, eikä nyt kauhean huono sellainen (enkä totta puhuen osaa sanoa parempiakaan nähneeni, koska yleisesti en pidä lajityypistä). Ja se, että leffan show-kohtaukset eivät vaikuttaneen ihan 1800-lukulaiselta tyyliltä.

Red Sparrow - Taas mennään realistisilla linjoilla pitäen väkivalta vain välttämättömissä mitoissa ilman räiskettä, räimettä ja kymmenien minuuttien takaa-ajoja. Enemmänkin sellaista wanhan ajan viitta ja tikari -meininkiä. Pidin aika paljonkin, vaikka Venäjä-kliseitä riitti ballerinoista karvahattuihin, ajankohta olisi suosiolla kannattanut sijoittaa kylmään sotaan, ja koukeroisen juonen viimeinen käänne meni juonittelun nerokkuudessa uskomattoman puolelle (siis suhteessa muuten realistiseen "kukaan mitään tiedä"-touhuun).

Game night - Leikkimielinen kidnauppausmysteeritapahtuma menee vähän pieleen kun juhlakalu oikeasti kidnapataan. Ensimmäisen puoliskon ajan tämän veli vaimoineen ja kavereineen ei edes tajua tilanteen olevan aito, mutta kumminkin onnistuvat jäljittämään kidnappaajat ja vahingossa vapauttamaan (hetkeksi) kidnapatun. Sitten homma alkaakin valottua henkilöille, kun toikkaroidaan vahinkolaukausten ja tarpeettomien luodinpoistojen kanssa, mistä saadaan kivasti eritehuumoria (vain veri tällä kertaa) pariinkin "mitä hittoa ne oikein touhuaa?"-kohtaukseen, kuitenkaan luopumatta ns. idioottijuonesta (siis juoni, joka voi toimia vain, jos olettaa kaikkien henkilöiden olevan idiootteja). Ei mikään klassikko, mutta kyllä tämän parissa viihtyi parin kaljan voimin.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri - Melkoisen synkkä tarina. Raiskatun ja kuoliaaksi poltetun tyttärensä kohtaloa sureva äiti (Frances McDormand, Coenin veljesten vakionäyttelijä, minkä takia leffa toikin kovasti mieleen Fargon) vuokraa kolme mainostaulua, joilla hän ahdistelee pikkukaupungin syöpään kuolevaa sheriffiä (Woody Harrelson), joka ei äidin mielestä ole saanut tarpeeksi aikaiseksi murhan selvittelyssä. Sen enempää ei juonesta viitsi paljastaa, mutta sanotaan näin että leffan teema pyörii monessa eri muodossa esiintyvän turhan ja aiheettoman syyttelyn ympärillä, joka tuottaa paljon tuhoa ennenkuin henkilöt itsekin alkavat loppukohtauksessa kyseenalaistamaan käytöstään. Taas hyvä elokuva, hieno näyttelijätyö, ja jotain merkitsevä juoni.

Hiistu kirjoitti: Ei kai VanderMeeriä tunneta varsinaisesti scifikirjailijana?

Taidat olla oikeassa. Mun moka.

Inherent Vice

Ei enää ensi-ilta leffa, mutta katsoin nyt sitten uudestaan. Oli vähän hämmentävä fiilis, sillä omasta mielestäni kun ensimmäisen kerran leffan katsoin, oli jotenkin selvää että iso osa tapahtumista oli huumehöyryisen päähenkilön vääristyneen perspektiivin muuntelemaa totuutta. Nyt kun katsoin, niin ihan tolkulliselta ja normaalilta touhu vaikutti. En ymmärrä miksi ensimmäisellä kerralla kuvittelin katsovani todella happoista elokuvaa. Olinkohan katsonut leffaa illan toisena pätkänä kaljakopan kanssa tai jotain... Tuon oivalluksen myötä lähti samantien vähän kunnioitusta elokuvalta, vaikka se hyvä, hauska ja mielipuolinen olikin (suosikkikohtaukseni: katsoo ruman lapsen valokuvaa, kirkaisee ihan niinku ohimennen, ja naama palautuu samantien pokkailmeeseen).


Ready Player One

Olen syntynyt 70-luvulla, viettänyt lapsuuteni 80-luvun alkupuoliskolla, ja elänyt vaikutuksille altteimmat teinivuoteni 80/90-lukujen vaihteessa. Muistan Galagat, MSX-koneet, Smurf Huntit, Burtonin Batmanin ensi-illan, sanomalehtien mustavalkoiset postimerkin kokoiset leffamainokset. Atari 2600 on ns. ennen minun aikaani, mutta tiesin kyllä Adventuren, Pitfallin, Defenderin jne. En ole kirjaa lukenut, mutta kuulemani perusteella odotin saavani elokuvasta nostalgiatripin.

Mitä vielä! Kasari ja ysäri triviaa heiteltiin kovasti ilmaan, mutta niin ettei synnyttänyt ainakaan minussa mitään muita tuntemuksia kuin halun valittaa, että nyt on lähtenyt tekijöiltä mopo käsistä knoppitietouden kanssa (ei kenenkään voi realistisesti odottaa muistavan elokuvakoulujen nimiä siinä laajuudessa millä päähenkilö testasi pahiksen omistautuneisuutta).

Elokuva oli enemmän tulevien vuosikymmenten fantasioita MMOiden kehityksestä kuin vanhoista jutuista. Sinänsä outoa, sillä on Spielberg ainakin ennen ymmärtänyt nostalgian päälle.

No nillitys sikseen, leffa oli efektipitoista toimintaräimettä, mutta suurena yllätyksenä niin ettei se alkanut kyrsiä (toisin kuin nykyisissä Marvel-leffoissa). Spielberg on osannut hienosti sekoittaa juonenkuljetuksen ja toimintakohtaukset niin, että on vaikea sanoa mistä saisi leikattua surutta kymmenen minuuttia pois ilman että kokonaisuus kärsisi. Viihdyin ja nautinkin elokuvasta, ja samalla muistin että se toinen Tintti-elokuvakin voisi joskus tulla ulos, mutta projekti lienee aika kuopattu ToDo-listan pohjille.

KiLLPaTRiCK kirjoitti: Johan se edellinenkin Tintti oli sellaista kusta, etten toivo toisten joutua nielemään.
Tuli mieleen Bluberry filmatisointi tai raiskaus, miten sen ihminen ottaa.
Valerian saa minulta paljon anteeksi sen takia, että näytti niin hyvältä, mutta hyvä jumala mitä sontaa saatiin aikaiseksi ehkä kaikkein upeimmasta SciFi sarjakuvasta.

Tässä taitaa olla päivän negatiivisin viesti.

Olen nähnyt noista vain Blueberryn ja senkin joskus kymmenen vuotta sitten. Se oli tosiaan oimituinen happotrippi, jonka ideasta en saanut kiinni. En kyllä enää muista, inhosinko elokuvaa varsinaisesti. Sarjakuvaa en ole lukenut sivuakaan, joten minulle voi olla vaikea selittää, mitä kaikkea elokuvassa tehtiin väärin.

KiLLPaTRiCK kirjoitti: Johan se edellinenkin Tintti oli sellaista kusta, etten toivo toisten joutua nielemään.
Tuli mieleen Bluberry filmatisointi tai raiskaus, miten sen ihminen ottaa.
Valerian saa minulta paljon anteeksi sen takia, että näytti niin hyvältä, mutta hyvä jumala mitä sontaa saatiin aikaiseksi ehkä kaikkein upeimmasta SciFi sarjakuvasta.

Hee... Niin ne mielipiteet vaihtelee ihmisyksilöstä toiseen.

Mainitut leffathan ovat toki kaikki pyhäinhäväistyksiä alkuperäismateriaalille, mutta noista Tintti ainoana on hyvä elokuva jos antaa anteeksi alkuperäismateriaalin juonikuvioiden ylimalkaisen käsittelyn, ja turboahdetun toiminnan juonenkuljetuksen, draaman ja henkilöhahmojenkehittelyn kustannuksella.

Blueberry menetteli vaikka ei mikään mielenräjäyttävä kokemus (hehehee...) olekaan.

Mutta Valerian taas... Voi hyvä jumala miten onnistuneesti päähenkilöt välttivät minkäänlaista keskinäistä kemiaa tai persoonallisuutta. En pitänyt leffaa siedettävänä edes itsenäisenä kokonaisuutena, saati Valerianina.

kyty kirjoitti: se yritti selvästi olla animaatiomainen "näytelty" filmi motion capturella toteutettuna, ei siis "pelkkä" animaatio. Motion capture on yleensä huono vaihtoehto, jos hahmot ovat vähääkään karrikoituja.

Joo. Se tuntui jonkinlaiselta kokeelta siitä, miten hyvin voidaan live-action korvata puhtaalla animaatiolla. Eron kyllä vielä huomaa, vaikka hieno ja onnistunut tekniikkademo tuo olikin, onnistuen välillä huijamaan katsojaa (tai siis mua).

En keksi mitään pakkoa tehdä tuota realistisena animaationa yli näytellyn elokuvan, sillä vähemmän sarjismaisia Tintti-hahmot ovat kuin esim. Dick Tracyssä . Eikä animaatiot tule juurikaan sen halvemmaksi kuin live-leffat.

Takeshi Kovacs kirjoitti: mielestäni leffa tavoitti jotain oleellista Hergen maailmasta erittäin hyvin.

Joo, sen se teki. Haddockikin oli juuri sitä mitä pitikin olla.

He Never Died

Jotkut ihmiset vain ajelehtivat läpi elämänsä keskittyen vaikkapa kaljan juontiin ja pallien raapimiseen. Henry Rollinsin esittämä yksinäinen ukko on juuri tällainen ajelehtija, mutta koska hän ei harrasta paheita, aika kuluu lähinnä nukkuessa ja bingoa pelatessa. Tai kyllä hänellä paheitakin on, kuten kannibalismi, joka ylläpitää hänen kuolemattomuuttaan. Ihmislihan (tai ainakin veren) hankkiminen on joskus hankalaa ja siksi kommelluksilta ei voida välttyä. Rollins vakuuttaa karskina, mutta apeana miehenä, joka tahtoisi vain olla rauhassa.

Parasta elokuvassa on sen mystisyys. Kuka tämä tyyppi on ja miksi hän himoitsee ihmislihaa, vaikka kuolemattomuus on selvästi tympinyt jo pitkään? Mies välttelee ihmiskontakteja, mutta hän ei vaikuta varsinaisesti töykeältä, enemmänkin autistiselta. Lähikuppilan tarjoilijatar, jostain ovelle ilmestyvä tytär ja muutama pikkuroisto aiheuttavat hämminkiä sen verran, että veri roiskahtelee enemmän kuin olisi aterian kannalta tarpeellista. Elokuvan lopussa avataan vähän kuvion taustoja, mutta aika hämäräksi kokonaisuus kuitenkin jää. Ihan hyvällä, tulkintoja ruokkivalla tavalla kuitenkin.

Bronson

Tälläkin hetkellä jossain Britannian vankilassa majailee mies nimeltä Michael Peterson, joka teki 70-luvulla aseellisen ryöstön, jonka saalis oli parikymmentä puntaa. Myöhemmin nimensä Charles Bronsoniksi muuttanut kaheli halusi tulla kuuluisaksi ja kiven sisään jouduttuaan hänen maineensa alkoikin kasvaa. Arvonimi "Britannian vaarallisin vanki" ja Nicolas Winding Refnin leffa osoittavat, että mies saavutti tavoitteensa. Mikä sitten on leffan tavoite ja mitä se haluaa sanoa, siitä en ole aivan varma. Mutta enpä yllättynyt, kun on Refnistä kyse.

Leffa kuvaa vinksahtaneesti ja taiteellisesti, miten herra Brsonson pieksee vartijoita ja muita vankeja ihan huvikseen ja nauraa voitonriemuisesti, kun häntä raahataan eristysselliin. Vankila on rankka paikka, mutta mies kokee sen kodikseen. Viranomaiset ja katsoja miettivät, mikä helvetti miestä vaivaa, mutta siihen leffa ei vastaa. Usein alastomana riehuvaa Bronsonia näyttelee Tom Hardy, joka näyttää viiksineen ja aurinkolaseineen täysin esikuvaltaan. Mielestäni tässä ei ole varsinaista juonta eikä kummoisesti sisältöäkään, mutta omituisena henkilökuvana ja väkivaltakomediana se toimii jollain tasolla.

Jotenkin olen onnistunut välttämään sekä Bronsonin että Pusherin. Pitäisi ottaa joskus vahinko takaisin.

Mulla on ollut pitkä tauko Rising-aktiivisuudessa, mutta leffoja on silti katottu. Suurin osa tv-lähetyksiä, jotka olisi pitänyt jättää suosiolla katsomatta. Mutta käydäänpä jotain läpi:


Tomb Raider (tää viimeisin)

Helkkari, leffassa oli jopa juoni ja käänteet, jotka eivät aiheuttaneet myötähäpeää! Perin eriskummallista tietokonepelielokuvassa.

Itseasiassa Tomb Raider on toiseksi paras (tai ehkä täpärästi paras, riippuu mistä roikkuu - Silent Hill oli kyllä aika kova kokemus noin niinku suhteessa) pelipohjainen elokuva mitä olen nähnyt, vaikka kärsiikin jälleen kerran typeristä salaseura-salaliitto-organisaatioista (joista pitäisi päästä jo eroon niin elokuvissa kuin peleissäkin) ja parista pelisarjan ikonisiin piirteisiin liittyvistä, mutta leffaan huonosti istuvasta kohtauksesta (lopun Laran kaksi asetta - olisi voitu tehdä vähän eri tavalla jos oli pakko tehdä kohtausta lainkaan).

Pisteet siitä, että yliluonnollinen elementti oli sittenkin jätetty pois vaikka pahalta näytti. Indiana Jones -henkisenä seikkailuelokuvana sitä keskikaartia.


A Quiet Place

Ihan ok modernin ajan tieteiskauhuelokuva, mutta välillä tämä oli kyllä yhtä odottelua kun ei edes hersyvästä dialogista päässyt nauttimaan. Ei riitä palauttamaan 90-luvun jälkeen kadottamaani uskoa genreen, mutta kyllä tätä mielellään katsoi loppuun asti.

Juonipuolella tuntuu taas uskomattomalta, ettei kukaan ole muka hoksannut jo kriisin alussa (jolloin yhteiskunta selvästi vielä toimi radio- ja tv-lähetyksiä myöten) mikä on hirviöiden heikkous. Tai että hirviöitä ei kukaan metsästä yksinkertaisella kikalla tuottaa meteliä yhdessä paikassa ja sitten odottaa toisessa paikassa vaikkapa vaimennetun aseen kanssa saaliin paikalle ilmestymistä...


Avengers: Infinity war

Kyllä tässä vaiheessa kaikki jo tietävät mitä saavat käsiinsä Marvel-supersankarielokuvan kanssa, joten sanotaan näin että ihan samaa tavaraa mitä firma on suoltanut tähänkin asti: yhä sujuvaa, viihdyttävää ja niin tutun turvallista tasapaksua Marvel-laatua jota kannattaa katsoa ennemmin kuin DC:n vastaavaa tuotantoa.

Henkilögalleriaa on vähän liikaa, mutta onneksi se on pilkottu useampaan erillään pysyttelevään ryhmään, jolla vältytään liialta monimutkaisuudelta henkilökemioiden luomisessa. Valitettavasti siitä huolimatta oli suosikkihahmo kuka tahansa, se saa aivan liian vähän ruutuaikaa ja jää ohuemmaksi persoonaksi kuin esim. omassa elokuvassaan. No, jatko-osassa siitä ei varmaan tarvitse enää kärsiä koska tämän tarinan ekan osan lopetus oli... erm... raflaava.


Terrence Hill ja Bud Spencer -elokuvat

Mä kasvoin näiden parissa ja viimeisimmästä näkemisestä on varmaan viisitoista vuotta, joten ajattelin repäistä ja katsoa läpi kokoelman Hill & Spencer -elokuvia.

Kyseinen italialainen näyttelijäkaksikko puuhasi 60-luvulla melko legendaarisia (mutta jonkun Sergio Leonen tuotantoon verrattuna huomattavasti heikompia) spagettilänkkäreitä (mm. Trinity-elokuvat) ja 70-luvulla siirtyi tekemään niitä uunoturhapuromaisia turpaanmättökomedioita joista kaksikko paremmin tunnetaan. Välissä oli 1971 yksi merirosvoseikkailukin (Il Corsaro Nero, eli Blackie the Pirate, eli Pääkallolipun alla).

Tyypillinen kaksikon komedia sijoittuu Floridaan (vaikka on eksoottisempiakin paikkoja seikkailla Afrikan savanneista Tyynenmeren "autioihin" saariin), ja on alunperin äänitetty huonolla englanninkielisellä dialogilla ja dubattu vasta jälkeenpäin vaihtelevalla laadulla italiaksi.

Kaksikko esittää hahmonsa aina samanlaisina perustyyppeinä: Hill on ovela, ilkikurinen ja kepposteleva kusipää. Spencer on jäyhä, vähäpuheinen, pavuista pitävä, ja aina vihainen tai kyllästynyt voimamies (jopa ihan oikeasti: jossain tv-haastattelussa jaksoi vielä eläkeukkona rutistaa omenan muussiksi sormiensa välissä).

Molempien hahmot ovat yllättävän usein jonkin sortin yhteiskunnan sivullisia sopeutumattomia, joiden ottama moraalinen vastuu asioista on ainakin elokuvan alussa olematonta. Eräskin leffa (olikohan se I due superpiedi quasi piatti, eli Crimebusters, eli Turpiin vaan ja onnea 1977-vuodelta) meni ihan loppuun asti niin, etten saanut mitään todisteita siitä että nämä oikeasti tekivät ns. oikein hyvää hyvyyttään, eikä vahingossa kun ei oikein muuta mahdollisuutta ollut...

Ja sitten ne tappelukohtaukset: Hill läpsii umpityhmiä pahiksia poskille, näpeille ja milloin mihinkin. Spencer iskee nyrkinpohjalla päähän samalla kun on autuaan tietämätön että joku pikkusintti huitoo laudalla selkään. Näiden perusliikkeiden rajoissakin kohtaukset ovat paremmin koreografioituja kuin muistinkaan! Ja niissä on vähän samaa henkeä kuin Jackie Chanin pätkissä (eurooppalaisen atleetikon fysiikan rajoissa tietenkin).

Elokuvat ovat totaalisen pönttöjä ja lapsellisia, ja siinä niiden viehätys piileekin. Tosin kymmenvuotiaana multa jäi tajuamatta, kuinka härskiä ja rasistista huumori elokuvissa osasi olla: Chi trova un amico trova un tesoro, eli Who finds a friend finds a treasure, eli Banaanipojat Hula-Hula saarella (1981) tarjosi niin Tom of Finland -nahkahomomerirosvoja (siis ne tulivat ihan oikeasti viemään mukanaan saaren heimon miehiä naisten lisäksi ilmeisestikin ihan samoihin käyttötarkoituksiin...) kuin ugabugaa puhuvia peruukkipäisiä ja nuijalla heiluvia alkuasukkaita.

70-luvulla syntyneelle ja 80-luvulla lapsuutensa viettäneelle nämä ovat ihan täyttä timangia. Ei tällasta laatupaskaa taatusti enää tehdä

Rasimus kirjoitti: Jotenkin olen onnistunut välttämään sekä Bronsonin että Pusherin. Pitäisi ottaa joskus vahinko takaisin.

Bronsonia en voi varsinaisesti suositella, paitsi jos ohjaajan tyyli iskee, mutta Pusher (ja koko trilogia) kannattaa kyllä katsoa.

Rasimus kirjoitti: 70-luvulla syntyneelle ja 80-luvulla lapsuutensa viettäneelle nämä ovat ihan täyttä timangia. Ei tällasta laatupaskaa taatusti enää tehdä

Olen joskus yrittänyt katsoa Spencer/Hill-kaksikon sekoiluja, mutta juuri se kökkö turhapuromaisuus on estänyt minua viihtymästä. Ehkä nuo olisivat olleet lapsena kovia juttuja, mutta synnyin liian myöhään.

Double Down

Törmäsin taannoin auteuriin nimeltä Neil Breen ja kun kaverikin hänestä vinkkasi, niin pidimme sitten eilen oluen kyllästämän leffaillan. Olihan tämä aivan käsittämätöntä kamaa, jossa ei ollut minkäänlaista ymmärrettävää juonta tai rakennetta. Breen näyttelee pääosaa ohjaamassaan ja kirjoittamassaan sekasotkussa, jossa superhakkeri tai joku sellainen yrittää estää terrori-iskun ja toisaalta myös herättää henkiin kuolleen vaimonsa. Mies on entinen sotilas, joka on ansainnut kaikki mahdolliset kunniamitalit, joita hän pitää kiinni farkkuliivissään. Hän ajelee ympäri erämaata takakontti täynnä säilyketonnikalaa ja siis ihan oikeasti, mitä helvettiä?

En yleensä katso elokuvia seurassa, mutta taisi olla ihan hyvä, etten altistunut Breenin psykedeeliselle neroudelle yksinäni. Pääsin kaverini kanssa melko diipeille taajuuksille ja analysoimme lopputekstien jälkeen pitkästi, mitä olimme juuri nähneet. Emme päässeet siitä selvyyteen, mutta päätimme kunnioittaa Breenin tee-se-itse-mentaliteettia ja sekä tietysti katsoa hänen muutkin leffansa jossain vaiheessa. Never stop the madness ja kohta vedetään taas!

The Room

Kun kerran vauhtiin päästiin, katsoimme heti perään tämän klassikon, joka oli meiltä molemmilta näkemättä, vaikka sen maineen toki tunsimmekin. Breenin sielua jäytävän kädettömyyden jälkeen Tommy Wiseaun ihmissuhdesekoilu tuntui suorastaan oikealta elokuvalta, jossa äänet ja leikkaukset toimivat kuten elokuvissa yleensä. Juoni liikkuu tietysti logiikasta vapaalla alueella, mutta näyttelijäsuoritukset ja käsikirjoitus ovat oikeastaan ihan tavanomaista Salkkarit-tasoa. Herra Wiseau itse ei toki saa lausuttua yhtäkään luonnollisen kuuloista sanaa ja suurin osa tahattomasta huumorista syntyykin juuri hänen toilailuistaan. Mies on tosiaan hämmentävän surkea näyttelijä, vaikka on ilmeisesti käynyt alan kouluja.

Hauskoja ja umpityhmiä hetkiä leffassa riittää ja kyllähän ne kuuluisimmat repliikit tuntuivat varsin klimaattisilta, kun ne kuuli nyt ekaa kertaa omassa ympäristössään. Seksikohtaus, jossa Tommy panee naista jonnekin kylkiluun tienoille aiheutti hersyvää naurua ja muutenkin kalja meinasi pärskyä suusta tämän tuosta. The Room on odotetun kauheaa kuraa, mutta ehdottomasti viihdyttävää sellaista.

Lisää Terrence Hill ja Bud Spencer-pätkiä. Näyttäisi siltä, että näiden varhaisemmat länkkäripätkät ovat kaksikon tuotannosta sitä parempaa päätä, vaikka jonkun Luoja armahtaa, minä en näyttelijätyö onkin naurettavuuksiin asti vakavaa ja kovanaamaista. Trinity-länkkärit olivat enemmän sitä komedia-turpaanmättö-tyyliä mistä kaksikon tunnen parhaiten, mutta eivät missään nimessä samalla tavalla pönttöä turhapuroilua.

Noin muuten leffat ovat viime aikoina olleet vain mitään sanomattomia. Teattereissa on pari kulunutta vuotta ollut aika köyhää aikaa

Yksi kuitenkin on mainitsemisen arvoinen: The Vanishing of Sidney Hall. Olipas aika hieno ajassa hyppelevä, kerroksittain avautuva kertomus kirjailijan äkillisestä suosiosta, huipulla olosta, hermoromahdusta ja katoamisesta. Leffa kuuluu tyylillisesti samaan "elämä on paskaa, ja juuri kun luulet yhdestä katastrofista selvinneesi niin seuraava on jo nurkan takana"-masennusdraamagenreen kuin kohta jo viidentoista vuoden takainen Perhosefekti tai vaikkapa tietokonepelipuolella mun tällä hetkellä fanittama Life is Strange (jonka kuvakerrontaa ja musiikkivalintoja leffa kovasti muistutti). Mutta ei, elokuvassa ei ole yliluonnollista elementtiä Perhosefektin ja Life is Strangen tavoin.

Mandy

Jonkin verran mainetta kerännyt omituinen sekoiluelokuva ei ole järjellä selitettävissä, mutta se on ehdottomasti yksi parhaimpia katsomiskokemuksia tältä vuodelta. Kyseessä on pohjimmiltaan perinteinen kostotarina, jossa Nicolas Cagen esittämä vähäpuheinen mies tarttuu kirveeseen ja moottorisahaan antaakseen pahantekijöille ansionsa mukaan. Muuta perinteistä elokuvassa ei olekaan, sillä kosto on vain lähtökohta painajaismatkalle, jossa hidastempoinen tunnelmien maalailu yhdistyy reippaaseen splatteriin ja psykedeeliseen sekoiluun.

Elokuvasta ei kannata ottaa ennakkoon liikaa selville, mutta toisaalta sen tapahtumia on vaikea kuvailla riittävän ymmärrettävästi, jotta spoilerivaara olisi todellinen. Kaikille tätä ei voi suositella, mutta jos kauhu, väkivalta, kasariestetiikka ja puhdas kuumehoureilu kiinnostavat, niin Mandy tarjoaa tätä kaikkea. Toki myös Cagen fanit saavat tyydytyksen miehen sopiessa rooliinsa kerrankin täydellisesti.