Piti kirjautua sisään ainakin vaihtamaan avatari taas jouluisemmaksi (joka ei onnistunut), mutta suositellaan samalla jotain nyt viime aikoina katsottuja leffoja...
Booksmart
Kaksi opiskelijatyttöä tajuavat tuhlanneensa koko kouluaikansa turhaan pänttäykseen, kun kuulevat hulivilikoulutovereidensakin pääsevän ihan samoihin huippu-collegeihin joihin he itsekin pyrkivät. Joten mitä tehdä? No otetaan kaikki menetetty aika takaisin vaikka väkisin, ja osallistutaan koulun cooleimman jätkän päättäjäisbileisiin. Niihin pääseminen vain tuottaa vaikeuksia, kun tarkka paikka ei ole tiedossa. Matkan varrelle sitten mahtuu vääriä bailuja, ronskeja puheita, huumeita, sarjamurhaajia. ja joka paikkaan ehtivä sekopää-Gigi. Sekä tietenkin pakolliset teinielokuvien lopun aikuistumisriitit enemmän tai vähemmän kivuliaina ihmissuhteina.
Oli hauskaa hubaa ilman American Pien riman ja navan alituksia (dialogia lukuunottamatta), joten suosittelen.
Päivän saarna: American Piesta ja sen edeltäjistä puheenollen. Se mistä pidän nykyteinikomedioissa verrattuna 80-luvun pätkiin (jotain Breakfast Clubia lukuunottamatta, joka melkein ainoana eroaa 70/80/varhaisen 90 -luvun pätkien kaavasta) on asennemaailma. Siinä missä koululaiset kuvattiin ennen karikatyyreina ja stereotyyppisinä koviksina, cooleina tyyppeinä, nörtteinä jne. jotka olivat toisilleen vihamielisiä ryhmiä, ja joiden välissä eri tyyppinen kiusaaminen ja kiusaamisen kostaminen kuvattiin normina, niin nykyelokuvissa kyseiset ryhmät saavat tarinan edetessä enemmän ulottuvuuksia persooniinsa. Ja nimenomaan nöyryytykseen ja kiusaamiseen perustuva huumori on muuttunut vain kiusallisiksi tilanteiksi, joissa jopa elokuvan ns. pahikset tajuavat että uhrien kiusaaminen näiden tilanteiden johdosta on liikaa ja asiatonta (mikäli kukaan muu kuin uhri jaksaa edes huomioida tapahtunutta tarpeeksi tehdäkseen siitä numeroa). Kiitettävää kehitystä asenteissa, joita elokuvat katsojilleen opettavat.
Brawl in Cell Block 99
Kiitos Asto, kun esittelit mulle tämän elokuvan. Jostain syystä odotin inhorealismiin pyrkivää vankilakuvausta, mutta Vince Vaughn alkoi osoittamaan leffan edetessä enemmän ja enemmän epärealistisen pysäyttämättömän ja kipua tuntemattoman kolossin oireita, samalla kun vankilaympäristöt muuttuivat normaalista yhä vain painajaismaisemmiksi. Mikä ei tietenkään ole huono juttu, kun vain asennoituu leffan alkupuolesta huolimatta Rambo-akselilla olevaan sadomasokistiseen väkivaltapätkään. Mua tosin tökki se leffan alkupuolisko ennen vankilaan joutumista juuri draaman takia, se ei oikein toiminut ja dialogi oli vähän vaivaannuttavaa.
Joker
Minä kuulun siihen vähemmistöön joka ei pidä Jokeria mestariteoksena. Siis leffahan on perhanan hyvä ja tulen vielä katsomaan sen uudestaan ja uudestaan, mutta ei se kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen ole. Kokonaisuus on (itsestäänselvästi, kun tekijätkin ovat asiasta maininneet) paikoitellen suoraan nyysitty, tai vähintäänkin kunnioittavasti viittaileva lainaus, Taksikuskista ja Koomikkojen kuninkaasta, mikä on elokuvan pahin ongelma. Jos olisi hieman enemmän oma ja ainutlaatuinen tuotoksensa, niin se voisi olla mestariteos, mutta nyt ilman Joaquin Phoenixin erinomaista sisällään itkevän klovnin kärsivää olemusta se olisi vain mielenkiintoinen ja nopeasti unohtuva tulkinta jo muutamaankin kertaan kerrotusta tarinasta kaikesta paskasta tarpeekseen saavasta mielenvikaisesta yksilöstä.
Yksi asia jäi vaivaamaan, johon
tämäkään artikkeli
ei antanut vastausta:
Oliko Arthurin lääkitys ollut alun alkaen kohdallaan vai ei? Minusta vaikutti siltä, että hän muuttui suunnitelmallisemmaksi ja terävämmäksi kun ei enää saanut nappejaan, mielialan yleisestä parantumisesta puhumattakaan. Ei varmaankaan kovin tyypillistä henkilölle, jonka psyyke on pysynyt kasassa lääkkeillä. Oikein määrätyillä lääkkeillä siis.