Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

The Little Hours

Keskiajalle sijoittuva seksikomedia, joka mainospuheen mukaan perustuu kahteen Decamerone-teoksen novelliin. Italialaisen nunnaluostarin rauha häiriintyy, kun uudeksi talonmieheksi saapuu Dave Francon esittämä komea nuorukainen, joka saa siveät siskot kiimasta sekaisin. Miesraukkaa ahdistellaan ja käytännössä väkisinmaataan useaan otteeseen, mutta koska nunnat ovat hotteja, alkaa uhrin asema tuntua yllättävän hyvältä. Meno on härskiä ja rietasta, mutta edes American Pie-levelille ei päästä. Paavikin voisi nauraa tälle, mikäli alkeellinen penis/pilluhuumori sattuisi häntä huvittamaan. Itse hörähdin pari kertaa, mutta enimmäkseen fiilikseni oli vaivautunut.

Wet Hot American Summer

Kovassa maineessa oleva kulttileffa, jossa jenkkinuoriso viettää kesäleirin viimeistä päivää kultaisella 80-luvulla. Tiesin suunnilleen, mitä odottaa ja kyllähän tämä iski nauruhermoon aika hyvin, vaikka randomi sekoilu ilman juonta kävikin ajoittain vähän rasittavaksi. Visuaalisuus, musiikki ja muu tyyli on kondiksessa ja olisin varmasti luullut tätä aidoksi kasarileffaksi, ellen olisi tiennyt sitä parodiaksi etukäteen. Leirillä sattuu kaikkea, mitä voi kuvitellakin kahelien teinien ja nuorten aikuisten ollessa kyseessä, ainoastaan veitsimurhaaja puuttuu. Christopher Melonin kokkihahmo oli loistava, varsinkin tunnistettuani näyttelijän parran alta. Leffassa olisi pitänyt olla enemmän tissejä, mutta hauska pseudokasaripläjäys näinkin.

It Comes at Night

Sitten kauhua vaihteeksi ja hyvin erikoiseen tapaukseen tulikin törmättyä. Olin kuullut leffasta paljon kehuja, joten aivan perinteisintä tusinaskeidaa en odottanutkaan. Maailmaa tai ainakin amerikkalaista korpiseutua on kohdannut jonkinlainen tarttuva sairaus ja eloon jääneet yrittävät selviytyä parhaansa mukaan. Missä eletään ja mitä on tapahtunut ovat kysymyksiä, joihin ei vastata tarkasti, mutta leffan idea onkin ihmisten välisen kommunikaation kuvauksessa. Kaksi perhettä liittoutuu olosuhteiden pakosta ja kokee kovia, kun pelko ja epäluulo estävät luottamuksen ja toimivan turvaverkon muodostamisen. Lopputekstien aikana pidin leffaa liiankin outona ja etäisenä, mutta nyt parin päivän jälkeen se hahmottuu mielessäni huomattavasti paremmin.

The Lodgers

Lisää kauhutunnelmia ja edelliseen verrattuna leffa liikkuu selvästi tutummilla suunnilla, sillä kyseessä on varsin perinteinen kummitustalosäikyttely. Alussa viritellään kihelmöivän kutkuttavaa mysteeriä, joka herätti uteliaisuuteni varsin tehokkaasti. Tämäkään leffa ei selittele liikoja, mutta tällä kertaa olisin kyllä kaivannut hieman lisää informaatiota. Juuri täysi-ikäistyneet kaksoset, veli ja sisko, asuvat sukukartanossaan, jonka perustusten alla on maanalainen järvi. Sinne johtava kellariluukku on myös portti toiseen ulottuvuuteen, jossa asuvat henget ovat langettaneet kaksosten päälle kirouksen. Se liittyy esivanhempien synteihin, mutta leffa ei tosiaan paljasta itsestään paljoakaan. Kaksoset ovat ihan hyvä päähenkilöpari ja goottilainen kuvasto viehättää ajoittain, mutta muuten leffalla ei oikein ole annettavaa.

Berberian Sound Studio

Melkoisen hämärä kuvaus elokuvateollisuuden vähemmän tunnetusta sektorista, eli äänisuunnittelusta, jota ei useinkaan käsitellä edes making of-dokumenteissa. Alussa brittiläinen foley-artisti matkustaa Italiaan toimeksiantonaan paikallisen kauhuelokuvan äänimaailman toteuttaminen ja valvonta. Toby Jonesin esittämä hiljainen, mutta tunnollinen äänispesialisti kohtaa outoja vaikeuksia eläväisten italiaanojen kanssa, mutta yrittää kuitenkin parhaansa, vaikka kauhuelokuvan vaatimat groteskit soundit miestä puistattavatkin. Studiolla ovat läsnä myös itseään täynnä oleva ohjaaja, kusipäinen tuottaja, vaihteleva joukko dubbaajia sekä muuta ääntä tuottavaa porukkaa.

En ole varma, mihin aikaan elokuva sijoittuu, mutta analogisten laitteiden ja magneettinauhojen hallitsemasta kuvastosta päätellen kummallinen ääniproduktio tapahtuu 70/80-luvulla. Elokuvan sisäisen elokuvan nimeä ei mainita eikä siitä nähdä edes mainosjulistetta, mutta soundimaailman perusteella se on selvästi giallo-kauhua, jossa veri roiskuu, niskat taittuvat ja kauniit naiset kiljuvat kameran zoomatessa naamalähikuvaan. Studiolla on jatkuvasti jokin vinksallaan, mutta missään vaiheessa ei ole selvää, mistä oikein kiikastaa. Ohjaaja tuntee tekevänsä mestariteosta, mutta ääninäyttelijöitä ei voisi vähempää kiinnostaa ja tuottaja lähinnä vittuilee kaikille. Ääniekspertti itse on melko herkkis ja suhtautuu työhönsä turhankin vakavasti. Järkihän siinä lähtee.

Kuten epämääräisestä jaarittelustani voi päätellä, en oikein tiedä, mikä on varsinainen mielipiteeni elokuvasta. Siinä ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, hahmot vain hengailevat studiolla kelojen pyöriessä, valojen välkkyessä ja huutojen raikuessa mikrofoneihin. Retiisejä revitään ja meloneita murskataan väkivaltaisten äänien luomiseksi ja muutenkin kotiteatterin kajareista puskee varsin erikoista kakofoniaa. Katsojalta velvoitetaan tavallista tarkempaa kuvan ja äänen havainnointia, mikä toi elämykseen kieltämättä kiehtovan ulottuvuuden. Päähenkilön mielen horjuminen on tietenkin juonen pääjuttu, mutta noin muuten juonta olisi voinut olla enemmänkin. Niinpä elokuvan anti jää audiovisuaaliseen kikkailuun tarinankerronnan kustannuksella.

Gozu

Japanin hullu tiedemies tai siis ohjaaja Takashi Miike on tunnettu mieltä kääntävästä, usein surrealistisesta tyylistään ja siitä tämä fantastinen sekoilupläjäys on malliesimerkki. Olen nähnyt leffan kerran joskus vuosia sitten, jolloin en tajunnut siitä paljoakaan ja yhtä hämmentyneeksi se jätti minut uusintakierroksellakin. Tällä kertaa en edes yrittänyt löytää omituisten tapahtumien ketjureaktiosta logiikkaa tai syvempiä merkityksiä, vaan keskityin nauttimaan matkasta. Matkalle tässä nimittäin pääsee, eikä avustavia aineita tarvita.

Alussa yakuza-jengi kokoontuu neuvonpitoon, jonka aikana huomataan, ettei yhdellä jäsenellä ole pääkoppa aivan kunnossa. Riskitekijästä on päästävä eroon ja homman saa hoitaakseen rivimies Minami, joka lähtee kuskaamaan pahaa aavistamatonta veljeään likvidointipaikalle. Tähän saakka leffa tuntuu melkein normaalilta, mutta sitten kaikki muuttuu ja tapahtumien kuvailu alkaa olla mahdotonta. Kyyditettävä jengiläinen kuolee hieman etuajassa ja kahvitauon aikana ruumis katoaa autosta jäljettömiin. Minami-parka ryhtyy etsimään ruumista pomon hengittäessä niskaan ja ajautuu jatkuvasti yhä järjettömämpien sattumusten vietäväksi. Päähenkilö on enimmäkseen yhtä hukassa kuin katsojakin.

Miiken leffat sijoittuvat hyvin usein yakuzan maailmaan ja vähintään sen reunoilla ainakin käväistään. Yhtä usein mukana on varsin räväkkää väkivaltaa, mutta tästä leffasta graafinen gore puuttuu kokonaan, vaikka lievältä paihoinpitelyltä ei voidakaan välttyä. Leffan mielipuolisuus onkin enemmän komediallista kuin ahdistavaa sorttia ja sainkin nauraa sen äärellä useaan kertaan. Jos pidät ohjaajan vinoutuneista visioista, mutta et hänen väkivaltaisemmasta kuvastostaan, Gozu on valintasi.

Cold Fish

Lisää hämäriä tunnelmia Japanista, ohjaksissa tällä kertaa Sion Sono. En olekaan nähnyt hänen muita elokuviaan, vaikka nimi onkin ollut tuttu jo pitkään. Mitään aivan tavallista mies ei taida tuottaa ainakaan länsimaalaisesta näkökulmasta, eikä tämäkään tapaus varmasti keskiverrolle katsojalle kolahda. Pohjimmiltaan elokuva on sarjamurhaajatrilleri, jonka perusrakenne on kohtuullisen normaali, mutta päähenkilöt ja muutamat juonenkäänteet nostavat outouskerrointa roimasti. Kyllä tämän japanilaiseksi elokuvaksi tunnistaa.

Shamoto on hiljainen ja sulkeutunut mies, joka pitää akvaariokauppaa ja yrittää tulla toimeen tyttärensä ja uuden vaimonsa kanssa. Kommellusten kautta hän päätyy puolivahingossa kimppaan toisen akvaariokauppiaan Muratan kanssa, mutta uusi bisneskumppani aiheuttaa hänessä suurta epävarmuutta. Aluksi Murata vaikuttaa mukavalta ja kohteliaalta herrasmieheltä, mutta pian hänestä paljastuu synkempi ja epävakaampi puoli. Niin leppoisa kaveri kuin onkin, bisnesten pitää sujua, vaikka se vaatisi asiakkaan tai muun asianosaisen murhaamista. Niin käykin ja poloinen Shamoto tulee vedetyksi mukaan alati pahenevaan väkivallan kierteeseen.

Kaksi päähenkilöä muodostaa toisilleen vastavoimat: vitsaileva ja eläväinen Murata ei voi sietää nyhveröä rikostoveriaan, joka ei saa sanaa suustaan, vaikka syytä olisi. Shamoto puolestaan yrittää vastustaa vahvempaansa edes jotenkin, mutta sotkee itsensä vain syvemmälle suohon. Lopussa kaikki lähtee lopullisesti lapasesta, mutta ei mitenkään vapauttavaan tai puhtaaksi tekevään tyyliin. En halua spoilata, joten totean vain, että loppu on melko repäisevä ja mielenvikainen, kun kaikkien hahmojen psyyke saavuttaa romahduspisteen.