Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

The Little Hours

Keskiajalle sijoittuva seksikomedia, joka mainospuheen mukaan perustuu kahteen Decamerone-teoksen novelliin. Italialaisen nunnaluostarin rauha häiriintyy, kun uudeksi talonmieheksi saapuu Dave Francon esittämä komea nuorukainen, joka saa siveät siskot kiimasta sekaisin. Miesraukkaa ahdistellaan ja käytännössä väkisinmaataan useaan otteeseen, mutta koska nunnat ovat hotteja, alkaa uhrin asema tuntua yllättävän hyvältä. Meno on härskiä ja rietasta, mutta edes American Pie-levelille ei päästä. Paavikin voisi nauraa tälle, mikäli alkeellinen penis/pilluhuumori sattuisi häntä huvittamaan. Itse hörähdin pari kertaa, mutta enimmäkseen fiilikseni oli vaivautunut.

Wet Hot American Summer

Kovassa maineessa oleva kulttileffa, jossa jenkkinuoriso viettää kesäleirin viimeistä päivää kultaisella 80-luvulla. Tiesin suunnilleen, mitä odottaa ja kyllähän tämä iski nauruhermoon aika hyvin, vaikka randomi sekoilu ilman juonta kävikin ajoittain vähän rasittavaksi. Visuaalisuus, musiikki ja muu tyyli on kondiksessa ja olisin varmasti luullut tätä aidoksi kasarileffaksi, ellen olisi tiennyt sitä parodiaksi etukäteen. Leirillä sattuu kaikkea, mitä voi kuvitellakin kahelien teinien ja nuorten aikuisten ollessa kyseessä, ainoastaan veitsimurhaaja puuttuu. Christopher Melonin kokkihahmo oli loistava, varsinkin tunnistettuani näyttelijän parran alta. Leffassa olisi pitänyt olla enemmän tissejä, mutta hauska pseudokasaripläjäys näinkin.

It Comes at Night

Sitten kauhua vaihteeksi ja hyvin erikoiseen tapaukseen tulikin törmättyä. Olin kuullut leffasta paljon kehuja, joten aivan perinteisintä tusinaskeidaa en odottanutkaan. Maailmaa tai ainakin amerikkalaista korpiseutua on kohdannut jonkinlainen tarttuva sairaus ja eloon jääneet yrittävät selviytyä parhaansa mukaan. Missä eletään ja mitä on tapahtunut ovat kysymyksiä, joihin ei vastata tarkasti, mutta leffan idea onkin ihmisten välisen kommunikaation kuvauksessa. Kaksi perhettä liittoutuu olosuhteiden pakosta ja kokee kovia, kun pelko ja epäluulo estävät luottamuksen ja toimivan turvaverkon muodostamisen. Lopputekstien aikana pidin leffaa liiankin outona ja etäisenä, mutta nyt parin päivän jälkeen se hahmottuu mielessäni huomattavasti paremmin.

The Lodgers

Lisää kauhutunnelmia ja edelliseen verrattuna leffa liikkuu selvästi tutummilla suunnilla, sillä kyseessä on varsin perinteinen kummitustalosäikyttely. Alussa viritellään kihelmöivän kutkuttavaa mysteeriä, joka herätti uteliaisuuteni varsin tehokkaasti. Tämäkään leffa ei selittele liikoja, mutta tällä kertaa olisin kyllä kaivannut hieman lisää informaatiota. Juuri täysi-ikäistyneet kaksoset, veli ja sisko, asuvat sukukartanossaan, jonka perustusten alla on maanalainen järvi. Sinne johtava kellariluukku on myös portti toiseen ulottuvuuteen, jossa asuvat henget ovat langettaneet kaksosten päälle kirouksen. Se liittyy esivanhempien synteihin, mutta leffa ei tosiaan paljasta itsestään paljoakaan. Kaksoset ovat ihan hyvä päähenkilöpari ja goottilainen kuvasto viehättää ajoittain, mutta muuten leffalla ei oikein ole annettavaa.

Berberian Sound Studio

Melkoisen hämärä kuvaus elokuvateollisuuden vähemmän tunnetusta sektorista, eli äänisuunnittelusta, jota ei useinkaan käsitellä edes making of-dokumenteissa. Alussa brittiläinen foley-artisti matkustaa Italiaan toimeksiantonaan paikallisen kauhuelokuvan äänimaailman toteuttaminen ja valvonta. Toby Jonesin esittämä hiljainen, mutta tunnollinen äänispesialisti kohtaa outoja vaikeuksia eläväisten italiaanojen kanssa, mutta yrittää kuitenkin parhaansa, vaikka kauhuelokuvan vaatimat groteskit soundit miestä puistattavatkin. Studiolla ovat läsnä myös itseään täynnä oleva ohjaaja, kusipäinen tuottaja, vaihteleva joukko dubbaajia sekä muuta ääntä tuottavaa porukkaa.

En ole varma, mihin aikaan elokuva sijoittuu, mutta analogisten laitteiden ja magneettinauhojen hallitsemasta kuvastosta päätellen kummallinen ääniproduktio tapahtuu 70/80-luvulla. Elokuvan sisäisen elokuvan nimeä ei mainita eikä siitä nähdä edes mainosjulistetta, mutta soundimaailman perusteella se on selvästi giallo-kauhua, jossa veri roiskuu, niskat taittuvat ja kauniit naiset kiljuvat kameran zoomatessa naamalähikuvaan. Studiolla on jatkuvasti jokin vinksallaan, mutta missään vaiheessa ei ole selvää, mistä oikein kiikastaa. Ohjaaja tuntee tekevänsä mestariteosta, mutta ääninäyttelijöitä ei voisi vähempää kiinnostaa ja tuottaja lähinnä vittuilee kaikille. Ääniekspertti itse on melko herkkis ja suhtautuu työhönsä turhankin vakavasti. Järkihän siinä lähtee.

Kuten epämääräisestä jaarittelustani voi päätellä, en oikein tiedä, mikä on varsinainen mielipiteeni elokuvasta. Siinä ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, hahmot vain hengailevat studiolla kelojen pyöriessä, valojen välkkyessä ja huutojen raikuessa mikrofoneihin. Retiisejä revitään ja meloneita murskataan väkivaltaisten äänien luomiseksi ja muutenkin kotiteatterin kajareista puskee varsin erikoista kakofoniaa. Katsojalta velvoitetaan tavallista tarkempaa kuvan ja äänen havainnointia, mikä toi elämykseen kieltämättä kiehtovan ulottuvuuden. Päähenkilön mielen horjuminen on tietenkin juonen pääjuttu, mutta noin muuten juonta olisi voinut olla enemmänkin. Niinpä elokuvan anti jää audiovisuaaliseen kikkailuun tarinankerronnan kustannuksella.

Gozu

Japanin hullu tiedemies tai siis ohjaaja Takashi Miike on tunnettu mieltä kääntävästä, usein surrealistisesta tyylistään ja siitä tämä fantastinen sekoilupläjäys on malliesimerkki. Olen nähnyt leffan kerran joskus vuosia sitten, jolloin en tajunnut siitä paljoakaan ja yhtä hämmentyneeksi se jätti minut uusintakierroksellakin. Tällä kertaa en edes yrittänyt löytää omituisten tapahtumien ketjureaktiosta logiikkaa tai syvempiä merkityksiä, vaan keskityin nauttimaan matkasta. Matkalle tässä nimittäin pääsee, eikä avustavia aineita tarvita.

Alussa yakuza-jengi kokoontuu neuvonpitoon, jonka aikana huomataan, ettei yhdellä jäsenellä ole pääkoppa aivan kunnossa. Riskitekijästä on päästävä eroon ja homman saa hoitaakseen rivimies Minami, joka lähtee kuskaamaan pahaa aavistamatonta veljeään likvidointipaikalle. Tähän saakka leffa tuntuu melkein normaalilta, mutta sitten kaikki muuttuu ja tapahtumien kuvailu alkaa olla mahdotonta. Kyyditettävä jengiläinen kuolee hieman etuajassa ja kahvitauon aikana ruumis katoaa autosta jäljettömiin. Minami-parka ryhtyy etsimään ruumista pomon hengittäessä niskaan ja ajautuu jatkuvasti yhä järjettömämpien sattumusten vietäväksi. Päähenkilö on enimmäkseen yhtä hukassa kuin katsojakin.

Miiken leffat sijoittuvat hyvin usein yakuzan maailmaan ja vähintään sen reunoilla ainakin käväistään. Yhtä usein mukana on varsin räväkkää väkivaltaa, mutta tästä leffasta graafinen gore puuttuu kokonaan, vaikka lievältä paihoinpitelyltä ei voidakaan välttyä. Leffan mielipuolisuus onkin enemmän komediallista kuin ahdistavaa sorttia ja sainkin nauraa sen äärellä useaan kertaan. Jos pidät ohjaajan vinoutuneista visioista, mutta et hänen väkivaltaisemmasta kuvastostaan, Gozu on valintasi.

Cold Fish

Lisää hämäriä tunnelmia Japanista, ohjaksissa tällä kertaa Sion Sono. En olekaan nähnyt hänen muita elokuviaan, vaikka nimi onkin ollut tuttu jo pitkään. Mitään aivan tavallista mies ei taida tuottaa ainakaan länsimaalaisesta näkökulmasta, eikä tämäkään tapaus varmasti keskiverrolle katsojalle kolahda. Pohjimmiltaan elokuva on sarjamurhaajatrilleri, jonka perusrakenne on kohtuullisen normaali, mutta päähenkilöt ja muutamat juonenkäänteet nostavat outouskerrointa roimasti. Kyllä tämän japanilaiseksi elokuvaksi tunnistaa.

Shamoto on hiljainen ja sulkeutunut mies, joka pitää akvaariokauppaa ja yrittää tulla toimeen tyttärensä ja uuden vaimonsa kanssa. Kommellusten kautta hän päätyy puolivahingossa kimppaan toisen akvaariokauppiaan Muratan kanssa, mutta uusi bisneskumppani aiheuttaa hänessä suurta epävarmuutta. Aluksi Murata vaikuttaa mukavalta ja kohteliaalta herrasmieheltä, mutta pian hänestä paljastuu synkempi ja epävakaampi puoli. Niin leppoisa kaveri kuin onkin, bisnesten pitää sujua, vaikka se vaatisi asiakkaan tai muun asianosaisen murhaamista. Niin käykin ja poloinen Shamoto tulee vedetyksi mukaan alati pahenevaan väkivallan kierteeseen.

Kaksi päähenkilöä muodostaa toisilleen vastavoimat: vitsaileva ja eläväinen Murata ei voi sietää nyhveröä rikostoveriaan, joka ei saa sanaa suustaan, vaikka syytä olisi. Shamoto puolestaan yrittää vastustaa vahvempaansa edes jotenkin, mutta sotkee itsensä vain syvemmälle suohon. Lopussa kaikki lähtee lopullisesti lapasesta, mutta ei mitenkään vapauttavaan tai puhtaaksi tekevään tyyliin. En halua spoilata, joten totean vain, että loppu on melko repäisevä ja mielenvikainen, kun kaikkien hahmojen psyyke saavuttaa romahduspisteen.

Jätän väliin. Ryyppäävistä kansallissankareista on Suomessa tehty elokuvia jo ihan tarpeeksi, eivätkä ne ole olleet kovin mielenkiintoisia. Perussuomalaiseen makuun tuokin varmasti uppoaa, mutta tuskin minuun. Sitten on tietysti se, ettei iskelmä oikein puhuttele, vaikka Kari Tapiota noin muuten pystynkin kunnioittamaan.

En toki kritisoi viinaan meneviä suurmiehiä sen enempää kuin raittiitakaan, koska maistuuhan se keitto itsellenikin. Mutta Irwin Goodmanin, Matti Nykäsen ja Olavi Virran jälkeen nämä kotimaiset ryyppäyselokuvat eivät juuri innosta.

Rambo: Last Blood

Legendaarinen toimintahahmo palaa valkokankaalle vielä kerran ja jää toivottavasti viimeinkin ansaitulle eläkkeelle. Mainion nelosen jälkeen en toivonut uutta Rambo-elokuvaa, mutta nyt kymmenen vuotta myöhemmin sellainen on kuitenkin saapunut teattereihin. Sylvester Stallone oli jo tuolloin vanha vaari, mutta suoriutui silti uskottavasti ja antoi meille rouhean ja brutaalin toimintaspektaakkelin. Tällä kertaa vastaavaan verimyllytykseen ei päästä, mutta Rambo ei ota vieläkään rauhallisesti, vaikka vuodet painavat harteilla.

John Rambo viettää hiljaiseloa ranchilla ja työstää siellä edelleen kivuliaita sotatraumojaan hevosella ratsastellen. Elämään tuo lohtua myös nuori kasvattitytär, joka valitettavasti päätyy meksikolaisen rikollisjengin kynsiin oikeaa isäänsä etsiessään. Rambon on noustava keinutuolista ja ryhdyttävä pelastustoimiin, joten tutulle veitselle ja muutamalle muulle tappovälineelle tulee taas käyttöä. Meksikaanit kuvataan alhaisina paskiaisina, joiden ylle Rambon vihan toivoo lankeavan helvetillisen tulisateen tavoin.

Niin tietysti käykin, mutta vasta lopussa. Alkuasetelmaa rakennetaan turhankin pitkään, mutta silti loppukliimaksia kohti kiirehditään kuin kohtaus tai kaksi olisi jätetty pois. Väkivaltainen finaali on miellyttävän tiukka rypistys, mutta toimintaa olisi voitu annostella alkupuolellekin. Pieniä näytteitä saadaan, mutta kunnon mättöön päästään vähän liian myöhään. Nelonen oli selvästi tykimpi toimintaleffa, mutta ei tämäkään ole saagalle huono lopetus, jos sellaiseksi jää. Väreet kulkivat kehossani kuitenkin vasta, kun lopputekstien aikana näytettiin pätkiä nuoresta Rambosta.

Rawhead Rex

Kuten Stephen King-filmatisoinnit, myös Clive Barkerin tarinoihin pohjautuvat elokuvat heittelehtivät laadultaan melkoisesti. Rawhead Rex kuuluu valitettavasti siihen heikompaan puoliskoon, vaikka premissi onkin lupaava. Farmari kaivelee peltoaan ja erehtyy vapauttamaan sinne haudatun muinaisen demonin, joka ryhtyy välittömästi levittämään kaaosta irlantilaisella maaseudulla. Samaan aikaan historianörtti tutkii ja valokuvaa vanhoja kirkkoja ja päätyy ratkaisevaksi tekijäksi taistelussa vihamielistä otusta vastaan. Seuraa lukuisia tappokohtauksia ja yleistä sekoilua, mutta monsterileffaksi Rawhead Rex on mielestäni aika vaisu tapaus. Surmatyöt ovat kesyjä, vaikka niistä jääkin veriset jäljet ja kookasta apinaa muistuttava monsteri herättää enemmän hilpeyttä kuin kauhua.

Toivoton elokuva ei sentään ole ja kasarimeininkiä arvostaville se tarjoaa muutaman hienon kohtauksen. Karvainen demoni esimerkiksi palkitsee apurinaan toimivan pappismiehen kusemalla tämän päälle öisellä hautausmaalla ja pappi on tietenkin onnesta soikeana, tai siis märkänä. Yhdet täysin randomit tissitkin nähdään, kun hirviö raahaa uhrinsa ulos asuntovaunusta, jolloin tämän kolttu repeää taktisesta kohdasta. Ei kasaria ilman tissejä! Muitakin satunnaisia kohokohtia löytyy, mutta lopulta elokuva ei ole tarpeeksi hurja tai jännittävä, jotta olisin innostunut siitä kummoisesti. Uskallan silti suositella elokuvaa wanhan roskan ystäville.

Brawl in Cell Block 99

Tästä olin kuullut paljon hyvää ja nyt sain viimein katsotuksi. Kyseessä on brutaali ja synkkä vankilatrilleri, jonka pääosassa nähdään lähinnä komediarooleistaan tunnettu Vince Vaughn. Pitkä ja kookas mies on kuitenkin täysin uskottava kovanaamaisena tappelupukarina, joka puhuu vähän mutta lyö sitäkin enemmän. Hänen roolihahmonsa on tavallinen duunarimies, joka työnsä menetettyään sekaantuu huumebisneksiin huonolla menestyksellä. Tästä seuraa vankilareissu, joka vie pahaan paikkaan ja sitten vielä pahempaan, eikä armottomalta väkivallalta voida välttyä. Elokuva ei ole erityisen toiminnallinen, vaan enemmänkin hidastempoinen ja tunnelmaan panostava draama, mutta silloin kun ihmisiä mätetään, niin se saatana tuntuu. Tällaista lähestymistapaa arvostan suuresti.

Pohjimmiltaan elokuva kertoo tutun tarinan miehestä, joka yrittää vain pärjätä elämässä, mutta joutuu olosuhteiden pakosta murtamaan luita ja murskaamaan naamoja. Usein näihin tarinoihin liittyy kosto (kuten vaikka uudessa Rambossa), jonka toteuttaminen on aina vapaaehtoista, mutta tällä kertaa päähenkilö pusketaan aidosti niin ahtaalle, ettei rauhanomaisia keinoja selviytymiseen juuri ole. Häntä on helppo kannustaa ja sen takia elokuvan lopetuskin tuntuu mukavan tylyltä.