Minkä elokuvan katsoit viimeksi?

Cruising

Nyt oli hämmentävää, mutta kiehtovaa menoa. William Friedkinin vähemmän tunnettu ohjaus vuodelta 1980 hiippailee New Yorkin varjoisille syrjäkujille, avaa harmaan metallioven ja tyrkkää katsojan hämärään homoklubiin täynnä hikisiä ja karvaisia Tom of Finland-uroksia. Tähän eriskummalliseen, rajuun ja hieman pelottavaan maailmaan ajautuu myös Al Pacinon esittämä poliisi, joka soluttautuu homoyhteisöön sarjamurhaajaa jahdatessaan. Joku nimittäin napsii homoja hengiltä ja ainoa tapa houkutella murhaaja esiin on asettaa hänelle viettelevä syötti. Kaikenlaiseen sitä peitehommissa joutuukin.

Cruising ei varsinaisesti kerro homoseksuaalisuudesta, mutta tunkkaiset homoklubit ja kuvissa vilahtelevat paljaat miespakarat antavat murhamysteerille perin ainutlaatuisen visuaalisen ilmeen. Murhaajan löytäminen tuntuu kuitenkin sivuseikalta, koska enemmän elokuva kertoo siitä, miten undercover-kyttä transformoi itsensä osaksi nahkahomojen alamaailmaa ja miten operaatio vaikuttaa häneen. Pacino ei lausu montaakaan vuorosanaa, mutta hänen vähäeleinen suorituksensa ja uneliaat, mutta paljon puhuvat silmänsä ilmaisevat kuitenkin ihan tarpeeksi. Homma käy poliisin psyyken päälle ja tyttöystäväkin ihmettelee, mikä miestä oikein vaivaa. Homoilu ei ole pikkupoikien hommaa, vaan se vaatii rutkasti palleja, varsinkin jos on hetero.

Itse murhakeissi on kovin epämääräinen ja se jää lopussa täysin auki, mistä en oikein pitänyt. Elokuva ei vastaa siihen, keitä murhaaja tai murhaajat olivat ja mikä oli murhien motiivi, mikä tuntuu minusta turhauttavalta, vaikka en rautalankaa sinänsä kaipaakaan. Cruising on kuitenkin näkemisen arvoinen kuvaus yhdestä homokulttuurin osasta ja tietysti myös yksi Al Pacinon uran omituisimpia, mutta hienoimpia hetkiä.

Elvira: Mistress of the Dark

Joskus kasarilla oli joku jenkkisarja, joka esitti kökköjä kauhuleffoja, jotka sarjan emäntä Elvira esitteli ja joita hän myös kommentoi niiden pyöriessä. En ole tuota sarjaa ikinä nähnyt, mutta Elviran mustatukkainen ja goottihenkinen hahmo on kyllä ollut aina tuttu. Hänhän on melko suora kopio Vampirasta (jota esitti Maila Nurmi samantyyppisessä ohjelmassa), mutta ei mennä nyt historiaan sen tarkemmin. Hahmon suosio huipentui tähän elokuvaan, jossa Elvira jättää tv-juontajan työnsä aloittaakseen oman shown Los Angelesissa. Ensin pitäisi saada jostain rahaa ja sopivasti hän saakin tietää isotädin jättämästä perinnöstä. Siihen kuuluu junttikylässä sijaitseva kartano, keittokirja ja pieni puudeli.

Koko elokuva perustuu Elviran fyysiseen olemukseen ja hänen kuohkea hiuspehkonsa ja kalpeat kumpunsa hallitsevatkin kuva-alaa lähes jatkuvasti. Konservatiivisen takapajulan ja seksiä tihkuvan turistin elämäntavat eivät aivan kohtaa ja siitä kehitellään pikkutuhmaa huumoria, joka ei missään vaiheessa mene kovin pitkälle. Ei tosin tarvitsekaan, sillä kevyet kaksimielisyydet huvittavat kyllä tarpeeksi ja lopulta elokuvan viehätys onkin sen leikkisässä ja kepeässä tunnelmassa, eikä niinkään irstailussa tai alastomuudessa. Toki sitä eroottistakin latausta löytyy, sillä päähenkilöä esittävä Cassandra Peterson on kyllä aikamoinen ilmestys.

Elviran oma elokuva on hauska ja sopivasti juustoinen kauhuparodia, joka viihdyttää roska-arvoillaan olematta kuitenkaan liian ryönäinen. Lopun tanssikohtaus kuvattiin kuukausi varsinaisten kuvausten jälkeen ja se onkin hyvin irrallinen, mutta kruunaa silti kokonaisuuden viihdyttävästi.

Doom Asylum

Kasarilla pysytellään, tällä kertaa vuosikymmenen parhaan lajityypin eli slasherin parissa. Tässäkin elokuvassa sekopäinen murhaaja lahtaa porukkaa vaihtelevilla menetelmillä, mutta kyse ei ole aivan perinteisestä puukkohiippailusta, sen verran happoa on keitokseen mukaan lorahtanut. Alussa joukko idioottimaisia nuoria päättää viettää rennon kesäpäivän hylätyn sairaalan edustalla ja huomaa pian, ettei paikka olekaan täysin hylätty. Siellä pitää majaansa kolmen tytön punk-bändi sekä murhamies, jonka kasvot on poistettu ennenaikaisessa ruumiinavauksessa.

Elokuvan juonessa ei ole mitään järkeä, vaikka siinä yhdistyy kolmen kirjoittajan panostus. Näyttelijät ovat armottoman huonoja, mutta elokuvan komediallisen luonteen takia on vaikea sanoa, milloin huonous on tahallista ja milloin ei. Sairaalan rapistuneet käytävät eivät synnytä minkäänlaista uhkaa, koska kaikki tapahtuu kirkkaassa päivänvalossa, mikä saattaa tietysti kuulua vitsiin. Tappokohtaukset ovat ihan hienoja, mutta niiden välissä on liikaa tyhjää, mikä saa elokuvan tuntumaan paikoin tylsältä. Huippukohdat ovat kuitenkin näkemisen arvoisia. Suosittelen Doom Asylumia slasherin ystäville, mutta roskaleffakokemusta on syytä olla pohjalla ja miksei vähän promillejakin.

Aion kyllä itsekin hankkia Jokerin omaan hyllyyn, kun leffa jäi teatterikierroksella väliin. Se varmaan löytää tiensä myös suoratoistopalveluihin, mutta uskon, että Jokeri ansaitsee paikan fyysisessä kokoelmassani. Älkää tosin hommatko mitään kämäistä dvd-levyä, kun blu-ray 4K:lla ja ilman on myös keksitty.

Adolfina Romanov kirjoitti: En ole nähnyt vielä Koomikkojen kuningasta enkä Taksikuskia, olisi kiva löytää nekin jostain.

Taksikuski on ainakin Suomen Viaplaystä vuokrattavissa. Koomikkojen kuningas JustWatch :in (todella upea hakupalvelu, rakastan sitä) mukaan pitää etsiä GooglePlaysta tai jostain Microsoftin omasta streamauspalvelusta tai Amazonista.


Juu. Ja katotuista leffoista täytyy suositella The Irishman:iä. Kyllä se on uskottava, että Scorsese on mafialeffaohjaajien kiistaton ykkönen. De Palma ja Coppolakin ovat jotain saaneet aikaiseksi, mutta vain Scorseselle on "se jokin" joka tekee lähes kolme tuntisista pätkistä elämää suurempia. Tosin järkyttää nähdä miten Joe Pesci on kurtistunut kuin vanha viinirypäle.

Rats: Night of Terror

Kunnon roskaa italokauhun kultaisilta vuosilta, ohjaksissa alan mestari Bruno Mattei. Ydintuhon jälkeisesessä maailmassa osa ihmisistä elää maan alla ja osa vaeltaa sen pinnalla rakennusten raunioita koluten. Elokuvan keskiössä on noin kymmenen hengen selviytyjäporukka, joka päätyy tutkimaan jonkinlaista hylättyä tutkimuskeskusta. Sisältä paljastuu ruokajemma ja vedenpuhdistamo, mutta myös verisiä ja raadeltuja ruumiita. Ennen kuin kukaan tajuaa poistua paikalta, porukka kohtaa myös laumoittain vihamielisiä tappajarottia. Alkaa uskomaton selviytymistarina, josta ei tahatonta komiikkaa ja köppäisiä goretehosteita puutu.

Alussa elokuva tuntuu lähes aidosti hyvältä, kun Mad Max-henkinen resupekkajoukko huristaa mestoille moottoripyörineen ja panssariautoineen. Rottahyökkäyksen käynnistyessa vaatimaton budjetti ja kaiken kattava kömpelyys alkavat kuitenkin hallita kokonaiskuvaa, jolloin meno luonnollisesti paranee. Rotat ovat oikeita jyrsijöitä, osa varmaan ihan oikeita rottiakin, mutta ne eivät vaikuta missään vaiheessa uhkaavilta. Otuksia on paljon ja ne esiintyvät usein lähikuvissa, mutta kauhua ne eivät synnytä kuin korkeintaan niissä, joilla on rotta- tai hiirifobia. Elokuvan hahmot kärsivät selvästi sen hysteerisintä muotoa, sillä kaikki huutavat ja sekoilevat jatkuvasti, eivätkä tunnu millään pääsevän rakennuksesta ulos, vaikka pienten otusten yli voisi helposti vain hypätä.

Joukon johtaja näyttää erehdyttävän paljon The Thingin aikaiselta Kurt Russellilta partoineen ja liekinheittimineen, mikä ei kaiketi ole sattumaa, koska hahmon nimikin on Kurt. Hahmot kuolevat yksi kerrallaan siten, että jostain heidän päälleen putoaa rottakasa ja sitten maassa makaa runneltu ruumis. Yleistä hilpeyttä ehkäisee loistava musaraita, joka luo oikeasti hyvää, jopa kauhunomaista tunnelmaa ja pistää elokuvan muutenkin suorastaan svengaamaan. Rats: Night of Terror on ryönäinen tapaus, mutta taattua laatua italialaiseen tyyliin.

Tolkien

Oho... Dome Karukosken elämäkertaleffa oli hyvää tavaraa. Ja vieläpä ilman suomilisää.

Iso bonus siitä, että hobitteja ja sormusten herroja ei edes mainita (suoraan), vaan enemmän keskityttiin sellaisiin asioihin joista katsoja ei välttämättä vielä tiennyt mitään, eli miehen nuoruusvuosiin ennen kuin sanaakaan oli kirjoitettu. Fantasiakohtauksiakaan ei (juurikaan) ole, mutta ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudat kyllä karun kauniilla tavallaan käyvät niistä.

Ja kun sanoin "ei edes mainita (suoraan)", tarkoitan että elokuva ei alleviivaa Hobitin ja Sormusten herran tarinan syntymistä, mutta kirjansa tunteva katsoja kyllä pystyy päättelemään kuka se Tolkienia juoksuhaudoissa seuraava nurmipora on, tai mitä sota lohduttomine liejuineen edustaa.



Once upon a time in Hollywood

En pitänyt, mutta olen kai vain sivistymätön typerys koska leffa on kuitenkin oscar-ehdokas. Koin että leffan juoni ja tarina laskevan tv-tähden pyristelyistä tienata leipänsä olivat jopa Tarantinolle melko ohut, lähinnä tekosyy fiilistellä menneen ajan Hollywoodia.
Ainoa kokemani varsinainen huvittunut "voi juma"-elämys oli:



The salute of the Jugger aka The blood of heroes

Sain viimeinkin aikaiseksi kunnioittaa Rutger Hauerin elämää ja kuolemaa. Koska Bladerunner, Liftari ja Flesh and blood on nähty miljoonaan kertaan, kaivoin esiin miehen neljännen (ja mun mielestä viimeisen, ei sen leffaura järin mieltä ylentävä ole ollut) oikeasti hyvän elokuvan katsottavaksi. Eikä aika ole kullannut muistoja, elokuva on yhä helkkarin hyvä, vaikka onkin 80-luvulle tyypilliseen tapaan vähän hidastempoinen nykyleffojen tempoon verrattuna.

Jugger on taas näitä ydinsodan (?) tai muun yhteiskunnallisen romahduksen jälkeiseen barbarian aikaan sijoittuva soramontuilla kuvattu halpispätkä, mutta pirun toimiva sellainen. Elokuva on itseasiassa urheiluelokuva tuttuine teemoineen:

Väkivaltaisen sekavaa lipunryöstöä muistuttavan pelin nuori landepaukkulupaus (Joan Chen) saa elämänsä tilaisuuden liittyessään pelin vanhan veteraanin (Hauer) joukkueeseen, joka kiertää syrjäkylillä ansaitsemassa elantoaan mutasarjamatseissa. Hauer on oman suurtähteyden aikaisen naistörttöilynsä takia saanut porttikiellon liigatason otteluihin, mutta Chenin hahmon ilmestyminen kuvioihin saa hänet yrittämään vielä kerran paluuta sanktioiden uhallakin. Samalla Chenin hahmolle selviää, että liiga on vähän eri tasoista touhua kuin syrjäkylien vielä ystävälliset matsit. Loppu on Chenin hahmolle lopulta tyypillinen vaikeuksien kautta voittoon, Hauerin hahmolle enemmänkin katkeransuloinen selviytymistarina.


Brexit - Temppu ja miten se tehtiin

Elokuvaksi, jonka pitäisi selittää mitä ihmettä Brexit-äänestyksessä oikein tapahtui, jäädään ikävästi puolitiehen:

Finanssikriisistä kertoi vähän samassa hengessä erinomainen Big Short, joka onnistui selittämään kriisin taustalla olleen velkakirjavenkslauksen kansanomaisella tavalla jättämättä juurikaan mitään tapahtumaketjun syistä ja seurauksista täysin epäselväksi.

Brexit-leffassa jäi täysin epäselväksi, miksi elokuva esittää datalouhinnan ja sen tulosten käytön äänestäjille suunnatun vaalimainonnan muokkaamisessa jotenkin kauheana ja pahana asiana (jos peruste on asioiden vääristely ja valehtelu, niin sitten mennään teemoissa metsään - mitä hittoa ne perinteiset vaalipuheet sitten tapaavat olla?), ja minkä takia lopputeksteissä mainitaan toisen vaalikampanjoista joutuneen vaalirikosten takia tutkinnan alle.

Ainoa asia mitä yritettiin edes vähän selittää, oli miksi äänestämään saatu nukkuvien puolue ylipäätään vaivautui ottamaan riskin talousromahduksesta (vastaus: heillä oli jo valmiiksi asiat huonosti, työpaikkaa ei voi menettää jos sellaista ei edes ole). Ja siinä kaikki brexit-analyysi.

Boris Johnsonin näyttelijä oli muuten näköinen, mutta tukka pysyi liian siistinä.

Toisaalta mulla oli aikoinaan lähes samat fiilikset Pulp Fictionista, ja vasta n:s televisiouusinta sai mut arvostamaan kyseistä elokuvaa - ei välttämättä tarinan, vaan sen ajassa ja paikassa hyppivän mosaiikkimaisen kerronnan takia. Hollywoodin kanssa tuskin käy samalla tavalla koska se ei sisällä juuri mitään erikoisempaa kikkailua.

Ja piti kirjautua ihan vain voidakseni korjata yhden huutavan vääryyden: Onhan Rutger Hauerilla vielä Ladyhawke, joten se tekee viisi hyvää tai ihan hyvää elokuvaa eikä neljä.

Brexitin kohdalla mainittu Big Short tuleekin sattumalta tänään töllöstä. Taas kerran.

Rasimus kirjoitti: Ja piti kirjautua ihan vain voidakseni korjata yhden huutavan vääryyden: Onhan Rutger Hauerilla vielä Ladyhawke, joten se tekee viisi hyvää tai ihan hyvää elokuvaa eikä neljä.

Eikö Hobo with a Shotgun pääse tähän joukkoon?

Astorethein kirjoitti: Eikö Hobo with a Shotgun pääse tähän joukkoon?

<facepalm> Joo, onhan se Hauer tehnyt ihan kiitettävän uran pääosissa.

Mutta jos joku sanoo Blind Fury niin siinä menee mun raja. Se on vaan hönö, mutta ei hyvä.